Jules Verne on kirjailijanimi, joka tuntuu tutulta ja mieluiselta
miljoonille koko sivistyneessä maailmassa. Siihen yhdistyy jotakin
elämän hauskimmista muistoista, mikäli sellaisia jo nuoruudessa on
kirjallisuudesta saatavissa, jotakin salaperäistä ja jännittävää,
mutta samalla opettavaista ja isällisen toverillista. Samalla se
muistuttaa mieleen sen valtavan kehityksen ja ne kunnioitettavat
tulokset, joita viime vuosisadalla saavutettiin nimenomaan
luonnontieteiden alalla. Kun ajatellaan, kuinka ratkaisevasti ja
kehittävästi ne tulokset ovat vaikuttaneet maailmankatsomuksemme
muodostumiseen, voi ymmärtää, kuinka arvokas ja tärkeä on sen
miehen elämäntyö, joka on levittänyt näitä uuden ajan totuuksia ja
kehityssaavutuksia laajempiin piireihin kuin mihin tiede luultavasti
koskaan olisi omine aseineen pystynyt tunkeutumaan. Tässä valossa
on Jules Vernen kirjailijatyö ymmärrettävä, sillä ainoastaan siitä
saadaan sen arvioimiseen oikea mittapuu.
Jules Verne syntyi Ranskassa Nantes'in kaupungissa 1828. Hänen
vanhempansa olivat varakkaita antaen pojalleen hyvän kasvatuksen.
Vaikka hän tunsi jo aikaisin halua luonnontieteellisiin tutkimuksiin,
rupesi hän silti lakimiehen uralle, luopuen siltä kuitenkin pian;
kirjallisuuden tenho houkutteli häntä yhä enemmän. Hän yritti
näytelmäkirjailijaksi, mutta luopui tästäkin, ja oli luultavasti
jonkin aikaa epätietoinen kirjallisesta kutsumuksestaan, koskapahan
koetteli onneaan pörssikauppiaanakin. Tällä välin hän oli kuitenkin
alati harrastanut luonnontieteitä lukien sen alan kirjallisuutta, ja
näiden tutkimusten tuloksena ilmestyi hänen ensimmäinen kuviteltu
matkaromaaninsa "Viisi viikkoa ilmapallossa" (1863); se saavutti heti
suuren menestyksen ja sai tekijän ratkaisevasti antautumaan täten
valitsemalleen alalle. Nopeasti ilmestyi häneltä nyt teos toisensa
jälkeen, jotka pian levisivät kaikkialle, missä oli nuorukaishenkistä
ja tiedonjanoista yleisöä. Mainittakoon niistä tässä m.m.
_Kapteeni Hatteras'in seikkailut; Maasta kuuhun; Kapteeni Grantin
lapset; Kolmen venäläisen ja kolmen englantilaisen seikkailut;
Kahdeksannentoista vuosisadan suuret purjehtijat; Uiva kaupunki;
Matkustus maan ympäri 80 päivässä; Salaperäinen saari; Begum'in 500
miljoonaa; 15-vuotias kapteeni; Sukelluslaivalla maapallon ympäri_;
y.m.
Yleisö otti ne kaikki yhtä suosiollisesti vastaan. Tekijä oli
ymmärtänyt aikansa vaatimuksen luodessaan kirjallisuuden alan,
joka kelpasi samalla sekä opettajaksi että huvittajaksi, opastaen
luonnon tuntemiseen ja luonnontieteellisten asiain ymmärtämiseen.
Lukemattomat, joiden kasvatus tahi aika ei ole sallinut saada näiltä
aloilta sanottavia tietoja ja joiden pohjasivistys on liian pieni
heidän voidakseen menestyksellä lukea tieteellistä kirjallisuutta,
ovat saaneet helposti ja mieltymyksellä Jules Vernen kirjoista
mielenkiintoisia ja valistavia tietoja. Tieteen kansantajuistuttajana
hänellä tuskin lieneekään vertaistaan. Kun lisäksi muistetaan, että
hänen teoksensa ovat aina jännittävän ja hyvin kirjoitetun romaanin
muodossa, voi ymmärtää niiden tavattoman suuren arvon erikoisesti
juuri nuorisokirjallisuutena.
Mitä niiden kaunokirjalliseen asuun tulee, on niillä sitäpaitsi
jo sellaisina suuria ansioita. Hänen kuvauksensa ovat yleensä
hämmästyttävän vilkkaita ja eloisia maistumatta vähääkään pöydän
ääressä tehdyiltä. Jännittävimmissä kohdissa hän kohoaa ytimekkääseen
lennokkuuteen, joka lyhyine lauseineen ja terävine vuorosanoineen
on sukua näyttämö-esitykselle. Tälle kuvausten vilkkaudelle ja
luonnollisuudelle hän hankki tosipohjan jokakesäisillä laajoilla
matkoillaan maailman merillä, vilkkaudelle ja luonnollisuudelle
hän hankki tosipohjan jonne vastustamaton halu oli nuoruudesta
saakka houkutellut häntä. Pitempien matkojen välillä vietti hän
kuukausimääriä purjehdusretkillä kotoisilla rannoilla, kulkien
purjeveneellään pitkin Ranskan ja Espanjan rannikoita. Hänen
kuvauksissaan on paljon vaikutelmia näiltä matkoilta, joilla hän
joskus oli suurissa vaaroissakin. Näin hän, tuo kirjallisuuden
suuri fantasti, sai tavallaan ympäröivästä elämästä ja luonnosta
kuvauksiinsa uutta tuoreutta ja viehätystä.
Toinen kirjailijana onnellinen ominaisuus oli hänen humoristinen
kykynsä. Jules Verne on kaikessa vaatimattomuudessaan suurempi
humoristi kuin ne monet, jotka tahtoisivat tulla siitä erikoisesti
mainituiksi. Samalla kuin hän muutamin vedoin haahmoittelee
henkilönsä ilmieläviksi antaen näiden suorittaa omia yksilöllisiä
tehtäviänsä, hän rupeaa kehittelemään heissä erikoispiirteitä, jotka
lopulta asettavat heidät sangen humoristiseen valoon. Unohtumatonhan
on professori Otto Lidenbrock, esilläolevan kertomuksen sankari,
tuo "pitkä ja laiha mies", jonka kiivas luonto ja sammumaton
tieteellinen innostus, kykenemättömyys lausua mutkallisia oppineita
sanoja ja salainen hellyys suojattejaan kohtaan, oppineen
itserakkaus ja hajamielisyys tekevät kuolemattomimmaksi kaikista
professorityypeistä. Miksi hän on niin laiha? -- siksi, että tiede,
hengen tuli, kalvaa hänestä kaiken liiallisen aineellisuuden; miksi
on hän niin kauhean oppinut? -- siksi, että nerokas ja vilkas
ranskalainen laskee hänen persoonassaan pilaa siitä jylhästä ja
peloittavasta raskaudesta ja syvämietteisyydestä, josta saksalaista
tiedettä on väliin moitittu. Unohtumaton on myös Hannu, tuo vakaa
islantilainen, joka pysyy järkähtämättä sopimuksessaan, olipa sitten
mentävä vaikka kuinka vihamielisten elementtien läpi. Onnellisessa
sopusoinnussa esiintyvät Jules Vernen tuotannossa tiedemies ja
lahjakas kaunokirjailija.
Siirtyäksemme sitten itse teokseen huomautettakoon heti, että
_Matkustus maan keskipisteeseen_ pääsee vasta silloin oikeaan
arvoonsa, kun täysin ymmärretään sen pohjana oleva tieteellinen
tarkoitus, joka on _maapallon muodostumisen ja muinaisen kasvi- ja
eläinmaailman kuvaaminen_. Kirjailija tahtoo tehdä läpileikkauksen
maapallon "kuoresta", vieläpä nähdä tuon läpileikkauksen omin
silmin, ja siksi hän antaa kertomuksensa sankarien astua alas
sammuneen tulivuoren aukosta. Tutustutaan tulivuorten purkausten
yhteydessä oleviin kivennäisiin laava-muodostuksiin, kivihiilikauteen
liuska-, kalkki- ja hiekkakivikerroksineen, kivihiilimetsineen
ja näkinkenkälajeineen, aikaan, jolloin kasvoi ainoastaan
jättiläiskokoisia kortteita, sananjalkoja, liekoja, sigillarioita
y.m. tuhansia eri lajeja. Alempana tavataan jo kristallirakenteista
kiveä, gneissiä ja katinkultakiveä, kunnes lopuksi saavutaan
järkkymättömän alkukallion, graniitin, muodostamaan kerrokseen.
Viehättyen seuraa lukija kirjailijan vilkkaita kuvauksia näistä
maan uumenista, jotka tuntuvat kätkevän salamyhkäisiä, mieltä
kiehtovia aarteita, kunnes vihdoin saavutaan "Otto Lidenbrockin
merelle", joka on tekijän valtavan mielikuvituksen huippkeksintö
tässä teoksessa. Voidakseen kuvata _paleontologisen_ (tarkoittaa
elollisen maailman muinaisia, nyt jo hävinneitä kehitysasteita)
_elämän_ täydellisyydessään, kuvittelee hän, että maan sisässä,
suunnattoman suuressa luolassa, jossa sähkön y.m. voimain
vaikutuksesta ovat säilyneet elollisen elämän edellytykset, on
vielä vallalla _paleontologinen kehitysaste_, ei ainoastaan
_paleophytologisessa_ (muinaisen ajan kasvistoa koskevassa) ja
_paleozoologisessa_ (muinaisajan eläimistöä koskevassa), vaan myöskin
_paleoantropologisessa_ (muinaisajan ihmistäkoskevassa) suhteessa.
Luolan täyttää suurimmaksi osaksi vesi, jonka syvyyksissä vielä
asustaa kamalia matelijapetoja, joutsenkaulainen _plesiosaurus_
ja kalaa muistuttava _ichtyosaurus_. Luolameren rannoilla kasvaa
diluvianisen kauden metsiä, joissa jättiläismäinen alkuihminen
paimentaa mastodonttilaumojaan. Emme paljasta enempää kirjan
salaisuuksia, ettemme vähentäisi lukijan nautintoa, vaan lausumme
ainoastaan, että kirjailijan "paleontologisissa näyissä" on
puhtaan tietomääränsä lisäksi jotakin jylhän runollista, joka saa
ne unohtumattomasti painumaan mieleen. Näistä kaikista asioista
tehtäväin oppineitten huomioiden ja selitysten lähteenä on tuo
jo mainittu kuuluisa professori Otto Lidenbrock, rautatahtoinen,
suoraan asiaan käypä mies, joka vetää aina vastahankaa, kun yleensä
tunnustetut tieteelliset käsitykset ovat kysymyksessä. Hänen
veljenpoikansa ja matkatoverinsa Akseli muistuttaa väitteillään
ja epäilyksillään aina juuri noista tieteellisistä otaksumista
aiheuttaen täten vilkkaita ja valaisevia väittelyjä, joiden kuluessa
professorin on vaikea hillitä itseään. Näin suoritetaan tuo
merkillinen matka, jossa on osallisena maapallon sekä nykyisyys että
menneisyys ja kaikki sen salatut ja tunnetut luonnonvoimat.
Suomentaja on pitänyt tarpeellisena liittää tekstiin sinne tänne
selvittäviä muistutuksia, jotka auttavat geologian ja paleontologian
alkeisiin perehtymättömiä ymmärtämään oikein sellaiset kohdat.
Toivottavasti teos tässä muodossaan saavuttaa kaiken sen suosion
ja menestyksen, minkä se ansaitsee. Velvollisuus on mainita, että
teoksen vanhasta suomennoksesta on ollut suurta apua, varsinkin kun
käytettävänä ollut ranskankielinen koulupainos on hiukan lyhennetty.
Jules Verne kuoli 1905. Loppuvuosina hän menetti melkein kokonaan
näkönsä, mutta seurasi siitä huolimatta vilkkaasti aikansa
kehitystä. Kun lentokoneet ja sukellusveneet keksittiin, tuntui
hänestä varmaankin siltä, että jonkunmoinen profeetallinen näkemys
oli hänen kynäänsä ohjannut silloin kun hän kirjoitteli niistä
asioista kuin saavuttamattomista ihanteista. Siten aika toteuttaa
uskomattomimpiakin inhimillisistä haaveista. "Runoilijat ovat
tietäjiä".
_Suomentaja_.
_Runoilijan opetus:_
_Vaikka päämäärä näyttäisi olevan saavuttamattomissa, on sitä kohden
arvelematta ruvettava ponnistelemaan, jos sillä kerran on merkitystä
ihmiskunnan onnelle_.
I
Sunnuntaina toukokuun 24 päivänä 1863 tuli setäni, professori
Lidenbrock, pitkin askelin pieneen taloonsa Kuninkaankatu 19; katu on
vanhimpia Hampurin vanhassa kaupunginosassa.
Hänen hyvänsävyinen taloudenhoitajattarensa Martta luuli todellakin
myöhästyneensä askareissaan, sillä päivällistähän oli tuskin vielä
pantu tulelle.
-- Saadaanpas nähdä, mietin minä; -- jos setä, joka on maailman
maltittomimpia ihmisiä, on nälissään, niin hän varmaan nostaa
harmissaan kamalan metelin.
-- Oliko se itse professori? kysyi kunnon Martta hämmästyneenä ja
raotti ruokasalin ovea.
-- Oli, Martta hyvä, mutta päivällisellä ei ole kiirettä, sillä kello
ei ole vielä kahta; vast'ikäänhän se löi vasta puoli P. Mikaelin
kirkon tornissa.
-- No, miksi siis professori on tullut kotiin?
-- Luultavasti hän sanoo sen meille.
-- Tuolla hän jo on! Minä menen nyt pakoon, herra Akseli; koettakaa
te rauhoittaa häntä.
Ja hyvänsävyinen Martta kiiruhti keittiöönsä.
Jäin yksin. Ei ollutkaan helppoa saada kiivasluontoista
professoria rauhoittumaan, varsinkin kun omaki luonteeni oli
jotenkin vaihtelevainen. Senpätähden valmistauduin varmuuden
vuoksi pujahtamaan piiloon pieneen ullakkokamariini kuullessani
portin saranoiden narisevan; puuportaat natisivat raskaitten
askelten painosta, ja talon herra syöksyi ruokasalin läpi suoraan
työhuoneeseensa.
Mutta kiivaasta vauhdistansa huolimatta hän oli ehtinyt heittää
pähkinäpuunuppisen keppinsä nurkkaan, suuren nukkavierun hattunsa
pöydälle ja kovalla äänellä huutaa minulle:
-- Akseli! seuraa minua!
En ollut ennättänyt vielä liikahtaakaan, ennenkuin professori jo
huusi kiivaasti ja kärsimättömästi:
-- No! Etkö tule jo!
Minä suorastaan syöksyin ankaran isäntäni huoneeseen.
Otto Lidenbrock ei ole paha ihminen, sen mielelläni tunnustan, mutta
ellei joitakin aivan uskomattomia muutoksia tapahdu, hän kuolee
kammottavan omituisena ihmisenä.
Hän oli professorina Johannaeumissa[1] ja piti mineralogian luentoja,
saaden näillä luennoilla säännöllisesti muutamia raivonpuuskia. Hän
ei välittänyt siitä, oliko hänellä ahkeria oppilaita luennoillansa,
eikä siitä, miten tarkasti he kuuntelivat häntä, enempää kuin
siitäkään, minkä verran hänen oppilaansa oppivat hänen luennoistaan;
sellaiset vähäiset seikat eivät hänen rauhaansa häirinneet. Hän
piti luentonsa vain "subjektiivisesti", käyttääksemme saksalaisen
filosofian sanontatapaa, itsekseen, eikä muita varten. Hän oli
oppinut egoisti, tieteen kaivo, jonka nostokoneisto narisi, jos sillä
piti ammentaa jotakin, sanalla sanoen: hän oli saituri.
Sellaisia professoreita on Saksassa paljon. Valitettavasti oli setäni
vaikeaa esittää ajatuksiansa suullisesti, jollei juuri yksityisessä
elämässä, niin ainakin silloin, kun hän esiintyi julkisesti, ja tämä
on paha vika puhujalle. Hänen luennoillansa Johannaeumissa tapahtui
todellakin usein, että professori kävi yht'äkkiä äänettömäksi;
hän taisteli jonkin vastahakoisen sanan kanssa, joka ei tahtonut
suusta sujua, tuollaisen vastustelevan sanan kanssa, joka paisuu ja
purskahtaa viimein esiin niin sanoaksemme vähimmän tieteellisessä
muodossa, nimittäin kirouksena. Ja silloin oli aina seurauksena
suuttumus.
Muutoin on mineralogiassa koko joukko puoleksi kreikkalaisia,
puoleksi latinalaisia nimityksiä, joita on vaikea lausua,
tuollaisia hankaloita nimiä, jotka voivat kuivata runoilijan suun.
En suinkaan tahdo sanoa mitään pahaa itse tieteestä, -- olkoon se
kaukana minusta! -- mutta kun on puhe sellaisista asioista kuin
romboedrisistä kristalleista, retinasfaltista, geleniitistä, niin
suotakoon anteeksi, jos harjaantuneinkin kieli joskus erehtyy.
Kaupungissa oli tämä setäni anteeksisuotava heikkous tunnettu ja sitä
käytettiin väärin. Häntä pidettiin silmällä, kun hän joutui kankeissa
lauselmissa raivoihinsa, ja hänelle naurettiin, mitä ei voi pitää
sopivana edes saksalaistenkaan keskuudessa. Ja vaikka professori
Lidenbrockin luennoilla aina olikin suuri joukko kuulijoita, niin
harva niitä tarkoin seurasi, sillä useimmat tulivat luennoille vain
saadakseen nauraa professorin vihanpuuskille!
Setäni oli kumminkin, sitä en voi kylliksi usein mainita, todellakin
oppinut mies. Vaikka hän joskus liian kiivaassa tutkimisinnossaan
murensi tutkittavan esineen murskaksi, niin oli hänellä kuitenkin
sekä mineralogin tarkka silmä että geologin nerous. Varustettuna
vasarallansa, alasimellansa, magneettineulalla, juottopillillä
ja salpietarihappopullolla hän oli suuri mies. Kivennäisen
murtumispinnasta, ulkonäöstä, kovuudesta, sulavaisuudesta, helinästä,
hajusta tahi mausta päättäen taisi hän arvelematta määrätä sen oikean
paikan niiden noin kuudensadan eri lajin joukossa, joihin tiede
meidän aikanamme kivennäiset jakaa.
Lidenbrockin nimi olikin sentähden kuuluisa oppineessa maailmassa
ja eri kansojen tiedeseuroissa Humphry Davy,[2] Humboldt[3] ja
kapteenit Franklin[4] ja Sabine[5] eivät lyöneet laimin käydä häntä
tervehtimässä poiketessaan matkoillaan Hampuriin. Becquerel,[6]
Brewster,[7] Dumas[8] ja Milne Edvards[9] keskustelivat mielellään
hänen kanssaan tärkeimmistä kysymyksistä tieteen alalla. Kemiassa hän
oli tehnyt monta tärkeätä keksintöä, ja vuonna 1853 oli Leipzigissä
ilmestynyt professori Otto Lidenbrockin folio-kokoinen värikuvilla
varustettu tutkimus _Transcendentaalisesta kristallografiasta_,[10]
joka kirja ei kuitenkaan maksanut kustannuksia.
Sen lisäksi oli setäni vielä konservaattorina Venäjän lähettilään
Struven[11] mineralogisessa museossa, joka kallisarvoinen kokoelma on
saavuttanut suurta mainetta koko Euroopassa.
Sellainen oli se mies, joka niin maltittomasti kutsui minua luokseen.
Ajatelkaa: pitkä ja laiha mies, terveys vahva kuin rauta, nuorekkaan
vaaleaverinen, ulkonäöltään kymmenkunnan vuotta ikävuosiaan nuorempi.
Hänen suuret silmänsä vilkkuivat aina suurien silmälasien takaa;
hänen pitkä ja kapea nenänsä oli kuin teräväksi hiottu miekka;
väittivätpä muutamat panettelijat, että se oli magneettinen ja että
se muka veti itseensä rautaista viilajauhoa. Pelkkää perätöntä lorua!
Se ei vetänyt itseensä muuta kuin nuuskaa, mutta sitä se vetikin
suoraan sanoen kelpo lailla.
Kun sen lisäksi mainitsen, että setäni aina astui tarkoin puolen
sylen pituisilla askelilla ja että hänellä käydessään oli kädet
lujasti puristettuina nyrkkiin, mikä on kiivasluntoisuuden
tuntomerkki, tuntee hänet jokainen tarpeeksi hyvin.
Hän asui pienessä talossaan Kuninkaankadun varrella; rakennus oli
puoleksi puusta, puoleksi tiilistä, päätyseinä suippo; se oli
erään kanavan varrella, niiden, jotka kulkevat Hampurin vanhan
kaupunginosan halki, joka kaikeksi onneksi säästyi suuressa
tulipalossa v. 1842.
Tosin oli tuo vanha rakennus hiukan kallellansa ja oli kallistunut
hiukan ulospäin, tosin katto oli vinossa aivan kuin Tugendbundin[12]
ylioppilaan lakki, ja tosin olisi sen seinien kaltevuus antanut
aihetta moneen muistutukseen, mutta yleensä se pysyi vielä jotenkin
lujana, varsinkin vanhan jalavan turvin, joka kannatti voimallisesti
rakennuksen etupuolta, ojentanen keväällä kukkaterttunsa ikkunan läpi
huoneeseen.
Ollakseen saksalainen professori tuli setäni hyvin toimeen.
Talo kaikkinensa oli kokonaan hänen omaisuuttansa. Muun ohessa
kuului siihen hänen ristityttärensä Graüben, nuori 17-vuotias
vierlantilainen[13] tyttö, vanha Martta ja minä, orpo veljenpoika,
joka olin setäni apulaisena hänen tieteellisissä kokeissaan.
Minä myönnän, että antausin kiihkolla harrastamaan geologisia
tutkimuksia, sillä olihan minulla mineralogiverta suonissani; minulle
ei tullut milloinkaan ikävä raskaitten kivieni seurassa.
Sanalla sanoen: tässä pienessä talossa Kuninkaankadun varrella voi
elää onnellisena huolimatta isännän hermostuneisuudesta, sillä vaikka
hän joskus olikin kiukkuinen, piti hän siitä huolimatta paljon
minusta. Mutta itseänsä se mies ei taitanut hillitä, vaan esiintyi
usein liian malttamattomasti.
Kun hän huhtikuussa oli istuttanut resedaa tahi muita kukkia
posliiniruukkuihin salin ikkunalle, niin kävi hän säännöllisesti joka
aamu nykimässä niitä lehdistä kiirehtiäksensä niiden kasvua.
Sellaisen eriskummallisen miehen veljenpoikana tiesin, ettei ollut
muuta neuvoa kuin totella. Kiiruhdin siis hänen huoneeseensa.