eikä virkannut ainoatakaan sanaa enää koko iltana. Ilmaistuaan tahtonsa
teeskenteli Zinevra uskomatonta tyyneyttä, hän istuutui pianon
ääreen, soitti ja lauloi hurmaavia kappaleita tunteellisuudella ja
puoleensavetäväisyydellä, joka ilmaisi täydellistä tahdonvapautta,
näyttäen siten kykenevänsä voittamaan isänsä. Vanhus tunsi terävää
tuskaa tuosta tyttärensä miltei loukkaavasta menettelystä; hän
sai korjata yhden kirpeän hedelmän siitä kasvatuksesta, jonka oli
tyttärelleen antanut. Kunnioitus on salpa, joka suojelee niin vanhempia
kuin lapsiakin, poistaen edelliseltä harmin, jälkimäisiltä katumuksen
tunteen.
Seuraavana päivänä, Zinevra, tahtoessaan mennä tavalliseen aikaan
atelieriin, huomasi portin lukituksi, mutta pian hän keksi keinon
ilmoittaakseen Luigi Portalle isällisistä rangaistuksista. Lukutaidoton
sisäkkö sai kantaa Zinevran kirjeen nuorelle upseerille. Viiden
päivän ajan onnistui rakastuneiden vaihtaa kirjeitä, kiitos niiden
juonien, jollaisia kaksikymmenvuotiaat niin taitavasti punovat.
Isä ja tytär puhelivat harvoin keskenään. Kummallakin oli viha
sydämessään, he kärsivät, mutta ylpeästi ja vaiti. Ei ilmestynyt
enää yhtään hymynvälkettä Bartolomen kasvoille, milloin hän joutui
tekemisiin Zinevransa kanssa. Tytössä oli jotain kesyttämätöntä,
kun hän katseli isäänsä, ja nuhteleva ilme näkyi hänen puhtaalla
otsallaan; olihan hän antautunut onnellisten ajatusten valtaan,
mutta joskus näytti hän tuntevan ankaraa katumusta. Ei ollut vaikea
arvata, ettei hän milloinkaan voisi rauhassa nauttia onnesta, joka
aiheuttaisi onnettomuuden hänen vanhemmilleen. Bartolomen, niinkuin
hänen tyttärensäkin helläluontoisuuden aiheuttamien epäröimisten täytyi
kuitenkin alistua ylpeyden ja korsikalaisen kostonhimon alle. Kumpikin
yllytti itseään vihaan, ja antautui sokeasti sen valtaan, välittämättä
vähääkään tulevaisuudesta. Ehkä kumpikin puoleltaan vielä kerskui
itselleen, että toinen tulee väistymään.
Zinevran syntymäpäivänä hänen äitinsä teki, tuon uhkaavaksi muuttuneen
epäsovun katkeroittamana, suunnitelmia sovittaakseen isän ja tyttären
välit tuon muistopäivän avulla. He olivat kaikki yhdessä Bartolomen
huoneessa. Zinevra arvasi äitinsä aikeet hänen kasvoistaan, ja
hymyili surullisesti. Silloin tuli palvelija ja ilmoitti kaksi,
todistajien seuraamana, saapuvaa notaaria. Bartolome katsoi pitkään
sisääntulijoita, joiden jäykin teeskentelevissä kasvoissa oli jotain
loukkaavaa tämän kohtauksen kolmen päähenkilön herkille sieluille.
Vanhus kääntyi rauhattomana tyttärensä puoleen ja näki tämän kasvoilla
voitonhymyn, joka johdatti hänen mieleensä onnettomuuden ajatuksen,
mutta hän tekeytyi tyyneeksi ja katseli notaaria rauhallisella
uteliaisuudella. Vieraat istuutuivat vanhuksen tekemästä liikkeestä.
-- Herra on varmaan hänen ylhäisyytensä parooni de Piombo? kysyi
vanhempi notaari.
Bartolome kumarsi. Notaari pudisti päätään, ja katseli tyttöä
kauppavahdin ulkokullatulla ilmeellä onnistuttuaan yllättämään
velallisen,[11] otti nuuskarasiansa, aukasi sen, otti hyppysiinsä, ja
alkoi vetää sisälleen, koitti päästä puheensa alkuun, mutta piti taas
taas pieniä pausseja.
-- Herra, sanoi hän, olen herra Roguin, tyttärenne notaari, ja
me tulemme, -- toverini ja minä, -- täyttämään lain tahtoa ja --
lopettamaan epäsovun, joka -- näyttää siltä -- on ilmestynyt --
teidän ja neidin, tyttärenne välille -- ja hänen -- tulevasta --
avioliitostaan herra Luigi Portan kanssa.
Tämä turhantarkasti lausuttu puhe tuntui luultavasti Mestari Roguinista
liian kauniilta, jotta se olisi voitu heti ymmärtää; hän pysähtyi siis,
silmäillen Bartolomea jonkunmoisella erityisellä asianajajan ilmeellä,
jossa toinen puoli on matelevaisuutta, toinen ylpeyttä. Tottuneina
teeskentelemään suurta harrastusta henkilöihin, joiden kanssa tulevat
tekemisiin, ottivat notaarit viimein kasvoilleen irvistyksen, jonka
he pukevat ja riisuvat aivan kuin virkatoogansa. Tuo, niin helposti
keksitty hyvyydennaamio suututti Bartolomea niin, että hän tarvitsi
koko tahdonvoimansa, jottei olisi heittänyt herra Roguinia ikkunasta
ulos; suuttumus näkyi jo hänen otsallaankin, ja huomattuaan sen sanoi
notaari itselleen: -- Minäpä näytän taitoni.
-- Mutta, herra parooni, jatkoi hän imelällä äänellä, sellaisissa
tapauksissa on tehtävämme alussa aina sovittavaa laatua. -- Olkaa
siis niin herttainen, että kuuntelette minua. -- Kuten tiedätte tulee
neiti Zinevra Piombo -- juuri tänään -- ikään, jolloin on tarpeellista
tehdä lain määräämät ilmoitukset, jotta tämä avioliitto olisi
täydellinen -- vanhempien suostumuksen puutteesta huolimatta. Mutta,
on tapana perheissä, -- jotka nauttivat jonkunmoista kunnioitusta,
-- jotka kuuluvat säätyläispiiriin, -- joilla on joku arvo, --
sanalla sanoen, joille on tärkeätä, ettei heidän perherettelönsä
tulisi yleisön tietoon, -- jotka muuten eivät tahdo vahingoittaa
itseään, estämällä kahden nuoren ihmisen tulevaisuutta, (sillä se on
itsensä vahingoittamista!) -- on tapana, kuten sanoin, -- tuollaisten
kunnioitettavien perheiden kesken -- ottaa huomioon tällaiset
asiakirjat, -- jotka jäävät, jotka -- ovat todisteina epäsovusta,
joka -- vihdoin lakkaa. -- Kun tyttö tulee näin pitkälle, herra, on
hänellä liian vakaa aikomus, jotta isä ja -- äiti, lisäsi hän kääntyen
paroonittaren puoleen, voisivat toivoa hänen alistuvan heidän tahtonsa
alle. -- Sellaisessa tapauksessa, koska isän tahto ensinnäkin --
menettää voimansa -- tässä kohdassa, -- ja on sitäpaitsi mitätön lain
rinnalla, -- on luonnollista, että jokainen järkimies, viimeisen kerran
kehotettuaan tytärtään, tekee hänet vapaaksi...
Herra Roguin pysähtyi, huomattuaan, että olisi voinut siten puhua
vaikka kaksi tuntia, saamatta minkäänmoista vastausta, muuten tunsi hän
erikoista liikutusta sen miehen ulkonäöstä, jolle hän koitti selittää
mielipiteitään. Bartolomen kasvot osoittivatkin äärimmäistä sisällistä
raivoa, hänen otsansa kurtut todistivat julmuutta, samoin kuin ne
tiikerimäiset katseet, joita hän heitti notariin. Paroonitar istui
mykkänä. Zinevra odotti tyyneenä ja lujatahtoisena; hän tiesi, että
notaarin ääni on vaikuttavampi kuin hänen, ja siksi oli hän päättänyt
olla vaiti. Kun Roguin lopetti puheensa, muuttui asema niin tukalaksi,
että todistajat vavahtivat; ehkä he eivät olleet koskaan tunteneet
sellaisen kaamean hiljaisuuden voimaa. Notaarit katsoivat toinen
toistaan ikäänkuin neuvotellakseen, nousivat ja siirtyivät yhdessä
ikkunan luo.
-- Oletteko milloinkaan tavanneet tämänmallista asiatuttavaa? kysyi
Roguin toveriltaan.
-- Heiltä ei voi saada sanaakaan irti, vastasi nuorempi. Minä olisin
teidän sijassanne rajoittunut vain asiakirjaini lukemiseen. Ukko
ei näytä minusta hauskalta, ettekä te voita mitään jos tahdotte
_keskustella_ hänen kanssaan...
Herra Roguin luki leimatun paperin, joka sisälsi edeltäpäin laaditun
pöytäkirjan, ja kysyi kylmästi Bartolomelta, mikä on hänen vastauksensa.
-- Ranskassa löytyy siis laki, joka poistaa isän vallan? kysyi
korsikalainen.
-- Herra... sanoi Roguin imelällä äänellään.
-- Joka ryöstää tyttären isältään?
-- Herra...
-- Joka vie vanhukselta hänen viimeisen lohtunsa?
-- Herra, tyttärenne kuuluu teille vain...
-- Joka tappaa isän?
-- Herra sallikaa!
-- Ei mikään ole sen julmempaa kuin notaarin tyyneys ja täsmälliset
päätelmät keskellä sydäntäsärkeviä kohtauksia, joihin he tavallisesti
tunkeutuvat.
Kasvot, jotka Piombo näki, näyttivät hänestä helvetistä karanneilta;
hänen kylmää ja hillittyä vihaansa ei kyennyt enää mikään pidättämään,
kun hänen pienen vastustajansa kimeä ääni oli lausunut tuon
kohtalokkaan "sallikaa". Hän hyppäsi kamiinin päällä naulassa riippuvaa
tikaria kohti ja hyökkäsi tyttärensä kimppuun. Nuorempi notaari ja
toinen todistajista heittäytyivät hänen ja Zinevran väliin, mutta
Bartolome tyrkkäsi molemmat välittäjät iskien säihkyvän katseen
heihin silmistään, jotka näyttivät pelottavammalta kuin tikarinterän
välke. Kun Zinevra näki isänsä aikeet, katsoi hän kiinteästi häntä
silmiin voittajan ilmeellä, astui hitaasti hänen eteensä ja laskeutui
polvilleen.
-- Ei! ei! en voi, huokasi korsikalainen, heittäen tikarinsa
sellaisella voimalla, että se tunkeutui syvälle paneeliin.
-- Haa! sinä epäröit tappaa minua, ja kuitenkin kiellät minulta elämän.
Oo! isäni, en milloinkaan ole sinua niin suuresti rakastanut; anna
minulle Luigi! Pyydän polvillani suostumustasi: tytär voi nöyrtyä
isänsä edessä; Luigini, tai minä kuolen!
Se äärimmäinen kiihtymys, joka oli vähällä tukehduttaa hänet, esti
hänet jatkamasta, hän ei voinut puhua; hänen kouristusoireensa
näyttivät kyllin selvästi, että hän kamppailee elämän ja kuoleman
välillä. Bartolome sysäsi tyttärensä raa'asti takaisin.
-- Pois! huusi hän. Luigi Portan rakastajatar ei voi olla Piombon
jälkeläinen. Minulla ei ole enää tytärtä! Minulla ei ole kylliksi
voimaa kirotakseni sinut; mutta minä ajan sinut pois, eikä sinulla
pidä enää isää olemaan. Minun Zinevra Piomboni on haudattuna täällä!
huudahti hän syvällä surulla, puristaen lujasti sydäntään. -- Poistu
siis, sinä onneton, lisäsi hän oltuaan hetken vaiti, poistu äläkä
milloinkaan enää ilmesty eteeni.
Silloin hän otti Zinevran käsivarresta kiinni ja talutti hänet sanaa
sanomatta talosta.
* * * * *
-- Luigi, huudahti Zinevra, astuen sisälle upseerin vaatimattomaan
asuntoon, minun Luigini, meillä ei ole muuta kuin rakkautemme.
-- Me olemme rikkaampia kuin maailman kaikki kuninkaat, vastasi hän.
-- Isän ja äidin olen menettänyt, huokasi hän raskaasti.
-- Minä olen rakastava sinua heidän sijastaan.
-- Me tulemme siis onnellisiksi! huudahti hän iloisuudella, jossa oli
jotain kaameata.
-- Ikuisesti! vastasi Luigi puristaen rakastettuaan rintaansa vasten.
Seuraavana päivänä kun Zinevra oli jättänyt vanhempainsa kodin meni
hän pyytämään rouva Serviniltä pakopaikkaa ja suojelusta kunnes
hän tulee Luigin vaimoksi Silloin sai hän tuta harmia, jota mailma
ripottelee niiden tielle, jotka eivät seuraa sen tapoja. Harmeissaan
siitä vahingosta, minkä Zinevran seikkailu oli aiheuttanut hänen
puolisolleen, otti rouva Servin tytön vastaan silminnähtävällä
vastahakoisuudella ja ilmoitti hänelle kohteliaasti, ettei hänen
pidä luottaa yksinomaan hänen apuunsa. Liian ylpeänä alistuakseen,
mutta ihmetellen itsekkäisyyttä, johon hän ei ollut tottunut vuokrasi
nuori korsikatar kalustetun huoneen hotellista, joka oli lähinnä
Luigin asuntoa. Luigi vietti päivänsä morsiamensa luona; hänen nuori
rakkautensa, hänen sanojensa puhtaus poisti pilvet, jotka isän ankaruus
oli kasannut hyljätyn tyttärensä otsalle, ja hän kuvaili rakastetulleen
niin kauniisti tulevaisuudesta, että tämä viimein hymyili, unohtamatta
kuitenkaan vanhempiensa menettelyä.
Eräänä aamuna kantoi hotellin palvelijatar Zinevralle laatikkoja, jotka
sisälsivät kankaita, liinavaatteita ja joukon nuorelle, emännäksi
tulevalle, naiselle välttämättömiä esineitä; hän tunsi siinä äitinsä
huolehtivan hyvyyden, sillä tarkastellessaan lähetystä löysi hän
sieltä rahakukkaron, johon paroonitar oli pannut tyttärelleen kuuluvan
summan, lisäten siihen vielä omat säästönsä. Rahaa seurasi kirje,
jossa paroonitar kehoitti tytärtään jättämään nuo onnettomuutta
tuottavat naima-aikeensa, jos vielä on aikaa; hän kirjoitti
tarvinneensa tavatonta varovaisuutta, jotta oli voinut lähettää tuon
pienen avun Zinevralle; hän rukoilee tytärtään, ettei hän syyttäisi
äitiään ankaruudesta, jos hän tulevaisuudessa jättäisi hänet ilman
apua, hän pelkää, ettei voi tehdä enää mitään tyttärensä hyväksi;
hän lähettää hänelle siunauksensa, toivoo hänen löytävän onnensa
tuossa toivottomalta näyttävässä avioliitossa, jos hän yhä pysyy
päätöksessään, ja vakuuttaa aina muistelevansa rakasta tytärtään.
-- Oi äitini! huudahti Zinevra liikutuksensa vallassa. Hän tunsi halua
polvistua äitinsä jalkain juureen, nähdä häntä, ja hengittää kodin
terveeksi tekevää ilmaa; hän oli jo vähällä juosta pois, kun Luigi
astui sisään; hän katsoi häntä ja into katosi, kyyneleet kuivuivat, hän
ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi jättämään onnetonta mutta rakkautta
täynnä olevaa rakastajaansa.
Rakastaa häntä, ja jättää hänet... sellainen uhraus olisi rikos,
johon nuoret sielut eivät kykene. Zinevra oli kyllin jalomielinen,
haudatakseen tuskansa sielunsa syvimpään soppeen.
Vihdoin valkeni hääpäivä. Zinevralla ei ollut ketään vierellään.
Luigi oli sillä aikaa, kun hän pukeutui, mennyt etsimään tarvittavia
todistajia. Ne olivat kaksi hyvää ystävää. Husaarialiupseeri joka
oli liittynyt sotaretkillä Luigiin sellaisilla siteillä, jotka
eivät milloinkaan katkea; hänestä oli tullut vuokra-ajuri. Toinen,
rakennusurakoitsija, oli sen talon isäntä, johon nuorikot aikoivat
mennä asumaan. Kumpikin otti yhden ystävän mukaansa, ja neljän
saapuivat he Luigin kanssa noutamaan hänen tulevaa puolisoansa.
Tottumattomina suuren maailman tapoihin, ja pitäen Luigille
lupaamaansa palvelusta vain yksinkertaisena asiana, olivat he
pukeutuneet kylläkin säädyllisesti, muttei komeasti, eikä mikään
todistanut juhlallista hääkulkuetta. Zinevra oli itsekin pukeutunut
yksinkertaisesti, vaatimattomien olosuhteittensa mukaan; kuitenkin
oli hänen kauneudessaan jotain niin jaloa ja kunnioitettavaa, että
todistajien onnittelut pysähtyivät heidän huulilleen, ja he tekivät
vain kunnioittavan kumarruksen. Zinevra vastasi samoin; he eivät
voineet muuta kuin ihailla häntä. Tämä pidättäytyminen synnytti heidän
välilleen kylmyyttä. Vain sellaisten ihmisten kesken, jotka tuntevat
itsensä yhdenvertaisiksi, voi ilo olla täydellinen. Sattuma tahtoi
siis, että kaikki olisi morsiusparin ympärillä synkkää ja jäykkää, eikä
mistään heijastaisi onnea.
Kirkko ja kaupungintalo eivät olleet kovin kaukana hotellista.
Korsikalaiset, neljän lainmääräämän todistajan kanssa, menivät
sinne Jalkasin, eroten kaikessa seuraelämän juhlallisista tavoista.
Kaupungintalon pihalla näkivät he suuren joukon vaunuja, mikä todisti
siellä olevan paljon vieraita, he menivät ylös ja tulivat suureen
saliin, missä onnellisen näköiset morsiusparit odottivat hieman
kärsimättöminä kaupunginosan päällikköä. Zinevra istuutui Luigin
viereen pitkän penkin päähän, ja heidän todistajansa jäivät seisomaan
istuinpaikkojen vähyyden takia. Kaksi, vastavihittyä, vaaleihin puettua,
nauhoilla, pitseillä, helmillä ja kukilla koristettua naista seisoi
iloisten sukulaisten ja vanhempiensa ympäröiminä; kummankin silmistä
loisti onni ja autuus. Isät, todistajat, veljet ja sisaret menivät
ja tulivat, kuin vilisevä mehiläisparvi laskevan auringon valossa.
Jokainen näytti ymmärtävän tuon elämän lyhyen hetken arvon, jolloin
sydän on kahden toivon välillä menneisyyden halujen ja tulevaisuuden
lupausten. Zinevra tunsi sydäntään ahdistavan näkemästään, ja puristi
Luigin käsivartta. Kyynel vierähti nuoren korsikalaisen silmästä;
silloin vasta hän tajusi kuinka paljon Zinevra uhrasi hänelle. Tuo
kyynel saattoi Zinevran unohtamaan hetkeksi katkeran muistonsa. Rakkaus
vuodatti rikkauttaan noiden kahden rakastuneen päälle; jotka keskellä
tätä meteliä eivät nähneet enää muita kuin toisensa. He olivat tuossa
ihmisjoukossa ainoat, jotka olivat sellaisia kuin pitääkin olla sillä
hetkellä. Heidän todistajansa, välinpitämättöminä juhlamenoista,
keskustelivat rauhallisesti asioistaan.
-- Kaura on kovin kallista, virkkoi aliupseeri urakoitsijalle.
-- Ei se vielä niin paljoa ole kallistunut, suhteellisesti, kuin kipsi,
vastasi urakoitsija.
Ja he astelivat läpi salin.
-- Kuinka paljon täällä menee aikaa hukkaan! huudahti urakoitsija,
pistäen paksun hopeakellonsa takaisin taskuunsa.
Yhteenlikistetyt Luigi ja Zinevra näyttivät olevan kuin yksi persoona.
Runoilija olisi ihaillut noita kahta samanlaisilla tunteilla
yhdistynyttä päätä, samanvärisiä, surumielisiä ja hiljaisia,
täydellisenä vastakohtana tuolle koruissa humisevalle ihmisjoukolle.
Yhdeltäpuolen tyhjänpäiväistä lörpöttelyä, toiseltapuolen onnellisten
sielujen juhlallinen hiljaisuus: maa ja taivas. Mutta värisevä
Zinevra ei onnistunut kokonaan poistamaan itsestään naisellista
heikkoutta. Taikauskoisena italiattarena hän näki tuossa vastakohdassa
jonkinlaisen varoittavan merkin, ja säilytti sydämessään pelontunnetta,
voittamatonta kuin rakkautensa.
Livreapukuinen palvelija aukasi kaksoisovet, tuli hiljaista, ja
hänen äänensä kaikui kuin ketun ulina, kun hän kutsui herra Luigi
Portaa ja neiti Zinevra di Piomboa. Morsiusparista tuntui asema
kiusalliselta. Piombon nimen maine herätti huomiota, uteliaat etsivät
saattuetta, jonka edellytettiin olevan ylellisen. Zinevra nousi
seisomaan, hänen ylpeydestä salamoivat silmänsä tekivät valtavan
vaikutuksen ihmisjoukkoon; ottaen Luigin käsivarresta kiinni astui
hän päättäväisenä eteenpäin, todistajien seuraamana. Yhä suureneva
ihmetyksen mumina ja halveksivat silmäykset muistuttivat Zinevraa
siitä, että maailma vaatii tyydyttävää selitystä vanhempain
poissaolosta: isän kirous näytti seuraavan häntä.
-- Odottakaa sukulaisia, sanoi kaupunginpäällikkö apulaiselle, joka
luki nopeasti asiakirjoja.
-- Vanhemmat voivat panna vastaan, sanoi sihteeri pitkäveteisesti.
-- Molemmin puolinko? kysyi kaupunginpäällikkö.
-- Sulhanen on orpo.
-- Missä ovat todistajat?
-- Tuolla ne, mutisi sihteeri vielä, osoittaen neljää liikkumatonta
oliota, jotka ristittyine käsivarsineen näyttivät kuvapatsailta.
-- Mutta, jos on tehty vastalause? virkkoi puheenjohtaja taas.
-- Asiakirjat ovat lain mukaan tehdyt, vastasi apulainen, antaen
paperit päällikölle.
Tuossa virallisessa keskustelussa oli jotain alentavaa, ja
muutamilla sanoilla oli koko historia ilmaistu. Portan ja Piombon
perheiden väliset vihat ja selkkaukset olivat käsitellyt yhdellä
siviilirekisterikirjan sivulla, -- kuin vainajan elämä hautapatsaassa,
tai kuten kokonaisen kansan historia muutamilla riveillä, vieläpä
Yhdellä sanallakin: Robespierre tai Napoleon. Zinevra vapisi. Kuin
kyyhkysellä, jolla meren yli lentäessään ei ole paikkaa kussa
levätä, samoin ei hänelläkään ollut paikkaa kuhunka olisi katseensa
kiinnittänyt, paitsi Luigin silmiin, sillä kaikki hänen ympärillään
oli surullista ja kylmää. Kaupunginpäälliköllä oli tylynnäköinen
ilme kasvoillaan, ja hänen apulaisensa katseli morsiusparia ilkeällä
uteliaisuudella. Ei mikään muistuttanut sen vähempää siitä juhlasta,
mikä se piti olla. Kuten kaikki ihmiselämän tapaukset, jos niistä
vain poistetaan sivuseikat, oli tämäkin tapaus itse asiassa sangen
yksinkertainen.
Kun nuoret olivat vastanneet muutamiin kysymyksiin, kaupunginpäällikkö
mumissut joitakin sanoja, ja nimet kirjoitettu rekisterikirjaan,
olivat Luigi ja Zinevra yhteenliitetyt. Nuoret korsikalaiset, joiden
liitto esitti koko ylistetyn "Romeon ja Julian" runouden, poistuivat
kärsimättömän väkijoukon muodostamaa kujaa pitkin. Kun he olivat
tulleet ulos pihalle, vapaan taivaan alle, kohosi Zinevran rinnasta
huokaus.
-- Riittääkö ikuinen rakkauskaan korvaamaan Zinevrani osoittamaa
rohkeutta ja intoa? virkkoi Luigi.
Nuo sanat, joita seurasi ilon kyynel, saattoivat Zinevran unohtamaan
kärsimyksensä, sillä kärsinyt hän oli, esiintyessään maailman edessä
vaatimassa onnea, jota vanhempansa kieltäytyivät hyväksymästä.
-- Mitä varten ihmiset asettautuvat väliimme? virkkoi hän
yksinkertaisuudella, mikä viehätti Luigia.
Ilo teki vastavihityt vilkkaammiksi. He eivät nähneet taivasta eikä
maata ja lensivät kuin linnut kirkkoa kohden. Vihdoin saapuivat he
synkännäköisen sivukappelin vaatimattoman alttarin ääreen, missä vanha
pappi vielä siunasi heidän liittonsa. Siellä, samoin kuin kirkossakin,
häiritsi heidän tunnelmaansa kaksi komeasti puettua morsiusparia
ylellisine seurueineen.
Kun tuli hetki pitää Luigin ja Zinevran pään päällä tuota ikuisen
liiton symboolia, tuota valkoista säteilevää iestä, muutamille niin
suloista, toisille niin tuskallista, etsi pappi turhaan niitä nuoria
poikia, joille tämä suloinen palvelus kuuluu: kaksi todistajaa sai
käydä heidän sijastaan. Kirkonmies teki vastavihityille selvää elämän
vaaroista ja velvollisuuksista, ja siitä mitä heidän tulee kerran
opettaa lapsilleen, antaen samalla pienen viittauksen Zinevran
vanhempien poissaolon suhteen; vietyään heidät sitten Jumalan eteen,
kuten kaupunginpäällikkö oli vienyt heidät lain eteen, lopetti pappi
messunsa ja jätti heidät.
-- Jumala heitä siunatkoon! sanoi aliupseeri urakoitsijalle kirkon
ovella. Ei milloinkaan ole toisilleen soveliaampaa paria luotu. Tytön
vanhemmat ovat tyhmiä. En tunne ainoatakaan sotilasta, joka olisi
urhoollisempi kuin eversti Ludvig! Jos jokainen olisi käyttäytynyt
kuten hän, olisi _toinen_[11] täällä vielä.
Sotilaan siunaus, ainoa, minkä he saivat sinä päivänä, vuodatti
ikäänkuin palsamia Zinevran sydämeen.
He erosivat, puristettuaan toistensa kättä, ja Luigi kiitti
sydämellisesti talonisäntää.
-- Hyvästi, ystäväni, huusi Luigi vielä aliupseerille, kiitän teitä.
-- Kokonaan palveluksessanne, everstini! Sielu, ruumis, hevoset ja
vaunut, kaikki mitä minulla on, ovat teidän.
-- Kuinka paljon hän pitää sinusta! sanoi Zinevra.
-- Luigi johdatti nopeasti nuorta vaimoansa tulevaa kotiaan kohti,
pian saapuivat he vaatimattomaan huoneustoon, ja siellä, kun ovi oli
sulkeutunut, otti Luigi puolisonsa käsivarsilleen, huudahtaen:
-- Minun Zinevrani! sillä nyt sinä olet minun, täällä alkaa vasta
todellinen juhla. Täällä, lisäsi hän, hymyilee kaikki meille.
Yhdessä kävivät he läpi kaikki kolme huonettansa. Etuhuone teki salin
ja ruokasalin virkaa. Oikealla sijaitsi makuuhuone, vasemmalla iso
työhuone, jonka Luigi oli järjestänyt rakkaalle puolisolleen, ja
missä tämä löysi telineitä, värilaatikkoja, kipsimöhkäleitä, malleja,
puuihmisiä, maalauksia, paletteja, sanalla sanoen koko taiteilijan
kaluston.
-- Siellä tulen minä tekemään työtä, virkkoi hän innostuneena.
Hän katseli seinäpaperia, huonekaluja, ja kääntyi Luigin puoleen
kiittääkseen häntä, sillä tuo pakopaikka oli tavallaan miltei
ylellinen: kirjastossa löytyi Zinevran mielikirjoja, perällä oli piano.
Hän istuutui sohvalle, veti Luigin viereensä, ja virkkoi hyväilevällä
äänellä, puristaen hänen kättänsä:
-- Sinussa on taiteellisuutta!
-- Teet minut onnelliseksi puheillasi, vastasi hän.
-- Mutta katsellaan kaikki, pyysi Zinevra.
He astuivat yhteiseen huoneeseensa, puhtaan valkoiseen kuin immyt.
-- Haa! mennään pois, virkkoi Luigi nauraen.
-- Mutta minä tahdon nähdä kaikki. Ja Zinevra tarkasteli huonekaluja
mitalia tutkivan muinaisesinekauppiaan tarkkuudella, hän hypisteli
silkkiä ja nauhoja nuoren aviovaimon lapsellisella tyytyväisyydellä
purkaessaan häälahjakoriaan.
-- Me alamme tuhlaavaisesti, virkkoi hän viimein puolittain iloisena,
puolittain tyytymättömänä.
-- Se on totta! Koko sotilaspalkkani jäännös on tuossa, vastasi Luigi.
Ostin ne rehelliseltä mieheltä, nimeltään Gigonnet.
-- Minkätähden? jatkoi hän nuhtelevalla äänellä, jossa ilmeni peitettyä
tyytyväisyyttä. Luuletko, että olisin ullakkokamarissa vähemmän
onnellinen? Mutta lisäsi hän, kaikki on täällä kovin miellyttävää, ja
kuuluu meille.
Luigi suhtautui häneen sellaisella innostuksella, että hän laski
silmänsä ja virkkoi:
-- Menkäämme katsomaan muuta.
Noiden kolmen huoneen yläpuolella, ullakkokerroksessa, löytyi
pieni työkammio Luigille, keittiö ja palvelijan huone. Zinevra oli
tyytyväinen asuntoonsa, vaikka näköalaa rajoittikin naapuritalon leveä
seinä, ja valo tuli synkännäköiseltä pihalta. Mutta he olivat molemmat
niin iloisia ja toivehikkaita tulevaisuuden suhteen, että kaikki näytti
heistä miellyttävältä. He olivat rajattoman Parisin humussa kuin kaksi
päärlyä valtameren pohjalla; kaikille muille olisi se ollut vankila,
heille se oli paratiisi.