kuin isänsä, välttänyt aina noita tuollaisia pikku kiistoja. Hänen
uskollisuutensa, alttiiksiantavaisuutensa ja rakkautensa, jotka
voittivat kaikki hänen ajatuksensa, ja hänen ihailtava viisautensa,
olivat syrjäyttäneet entiset kinailut; mutta siitä huolimatta oli
niistä seurauksena tuntuva haitta. Zinevra eli vanhempiensa kanssa
yhä huonosti tehoavassa yhtäläisyyssuhteessa. Lopuksi, tehdäksemme
täysin tunnetuiksi kaikki noille kolmelle persoonalle heidän Parisiin
tulostaan saakka sattuneet vaiheet, Piombo ja hänen puolisonsa, ollen
itse sivistymättömiä, antoivat Zinevran opiskella tahtonsa mukaan.
Naisellisia oikkujaan totellen oli hän oppinut kaikki ja unohtanut
kaikki, alottaen aina uutta ja jättäen kaikki vuoronsa mukaan, kunnes
maalaus tuli ja voitti kaikki. Hän olisi ollut täydellinen, jos hänen
äitinsä olisi kyennyt ohjaamaan hänen opetustaan, neuvomaan häntä ja
yhdistämään luonnon antamia lahjoja; hänen puutteellisuutensa johtui
huonosti tehonneesta kasvatuksesta, jota vanhan korsikalaisen miellytti
hänelle antaa.
Kun vanhus oli pitkän aikaa litistellyt parkettilevyjä jalkainsa alla,
soitti hän palvelijatarta.
-- Mene neiti Zinevraa vastaan, käski hän.
-- Minua surettaa yhä se ettei hänellä ole enää vaunuja, sanoi
paroonitar.
-- Hän ei tahtonut mitään sellaisia, vastasi Piombo katsahtaen
puolisoonsa, joka tottuneena neljäkymmentä vuotta kuuliaisuuteen,
painoi silmänsä alas.
Ollen jo seitsemänkymmenenvuotias, pitkä, hoikka, kalpea ja kurttuinen,
muistutti paroonitar suuresti niitä eukkoja, joita Schnetz sovittelee
fantasiiataulujensa italialaisiin kohtauksiin; hän oli hiljainen kuin
rouva Shandy, mutta yksi sana, katse, liike ilmaisi hänessä vielä
piilevän nuoruusiän väsymätöntä vilkkautta. Hänen liian yksinkertaiset
pukunsa ilmaisivat usein huonoa valintakykyä. Hänellä oli tapana
hautaantua patjatuoliinsa kuin sulttaanitar _valide_[9], odotellen
tai ihaillen Zinevraansa, joka oli hänelle kaikki kaikessa. Kaikki
oli hänelle hyvin kun Zinevra vaan tunsi itsensä onnelliseksi. Hänen
tukkansa oli harmaantunut, muutamia suortuvia riippui kurttuisella
otsalla tai kuoppaisilla poskilla.
-- Neljätoista päivää on Zinevra tullut tavallista myöhemmin kotiin,
sanoi hän.
-- Johanna ei kulje kyllin nopeasti! huudahti kärsimätön vanhus,
ojennellen sinisen frakkinsa liepeitä, paiskaten hatun päähänsä, kepin
käteensä, ja hyökäten ulos.
-- Pitkälle ei sinun tarvitse mennä, huusi rouva hänen jälkeensä.
Todellakin paukahti portti ja äiti kuuli tyttärensä astunnan pihalla.
Bartolome ryntäsi riemuissaan sisään, sätkyttelevä tytär käsivarsillaan.
-- Ja nyt: "Oma pikku Zinevrani, Zinevrettani, bella Zinevra!"
-- Isä sinä satutat minua!
Heti laski isä tyttärensä kunnioittavasti maahan. Zinevra pudisti
hymyillen päätänsä, rauhoittaakseen äitiään, ja ilmaistakseen hänelle,
että se oli vain viekkautta. Paroonittaren kalpeat kasvot kirkastuivat
heti. Piombo hykerteli lujasti käsiään, mikä oli varma merkki hänen
tyytyväisyydestään; hän oli saanut tuon tavan hovissa, nähdessään
Napoleonin pauhaavan velvollisuutensa laiminlyöneille kenraaleilleen
tai ministereilleen. Sittemmin, kun hänen kasvolihaksensa veltostuivat,
ilmaisi otsan pieninkin kurttu hyväsydämisyyttä. Silloin oli tuo vanha
pari kuin kaksi kitunutta kasvia, jotka vesipisara, pitkän poudan
jälkeen taas on herättänyt, eloon.
-- Ruualle! ruualle! huudahti parooni, tarjoten Zinevralle leveän
kätensä, ja kutsuen häntä rouva Piombellaksi, toinen merkki hänen
tyytyväisyydestään, johon tytär vastasi hymyilyllä.
-- Ja nyt! sanoi Piombo, nousten pöydästä, tiedätkö, että olet
kuukauden ajan viipynyt atelierissa tavallista kauemmin? Näyttää siltä,
että pidetään maalaamisesta enemmän kuin meistä.
-- Mutta! isä...
-- Zinevra valmistaa epäilemättä jotain yllätystä meille, sanoi äiti.
-- Olisiko sinulla ehkä taulu tekeillä meitä varten?... huudahti
korsikalainen, lyöden käsiään yhteen.
-- Kyllä, minulla on kovin paljon työtä atelierissa, vastasi hän.
-- Mutta mikä sinun on, Zinevra? Sinä kalpenet, sanoi äiti vuorostaan.
-- Ei! huudahti tyttö, tehden päättäväisen eleen, ei! kukaan ei saa
sanoa että Zinevra Piombo on valehdellut ainoatakaan kertaa elämässään!
Kuullessaan tuon kummallisen huudahduksen katsoivat Piombo ja hänen
puolisonsa ihmetellen tytärtään!
-- Rakastan miestä, lisäsi hän liikuttavalla äänellä.
Silloin, rohkenematta katsoa vanhempiinsa, painoi hän silmäluomensa
ales, ikäänkuin salatakseen silmäinsä tulta.
-- Onko hän prinssi? kysyi isä ivallisesti, äänensävyllä joka
väristytti äitiä ja tytärtä.
-- Ei, isä, vastasi hän vaatimattomasti, hän on köyhä nuorukainen...
-- Hän on siis sangen kaunis?
-- Hän on onneton.
-- Mitä hän tekee?
-- Labédoyèren toveri, häntä ajettiin takaa, hänellä ei ollut
pakopaikkaa; Servin piilotti hänet, ja...
-- Servin on kunnon poika, ja käyttäytyi hyvin, huudahti Piombo, mutta
sinä teit pahasti, tyttöseni, rakastaessasi muuta miestä kuin isääsi...
-- Se ei riipu yksin minusta, vastasi Zinevra.
-- Olen kerskaillut itselleni, jatkoi isä, että Zinevrani on minulle
uskollinen kuolemaani saakka, että meidän rakkaudellemme ei ole
kilpailijaa hänen sydämessään, että...
-- Olenko minä koskaan moittinut sinua ystävyydestäsi Napoleonia
kohtaan? sanoi Zinevra. Etkö sinäkin ole rakastanut muuta, paitsi
minua? Etkö ole viipynyt useita kuukausia lähetystössäsi? Enkö minä
kärsinyt nurkumatta poissaolosi aiheuttaman ikävän? Elämä tyrkyttää
ehtoja, jotka täytyy kapinoimatta hyväksyä.
-- Zinevra!
-- Ei! sinä et rakasta minua itseni tähden, ja sinun moitteesi
ilmaisevat suvaitsematonta itsekkäisyyttä.
-- Sinä halveksit isäsi rakkautta! huudahti Piombo säihkyvin silmin.
-- Isäni, en milloinkaan ole halveksiva sinun rakkauttasi, vastasi
Zinevra herttaisemmin kuin hänen vapiseva äitinsä oli odottanut.
Sinulla on oikeus itsekkäisyyteesi, niinkuin minulla rakkauteeni.
Taivas voi todistaa ettei tytär ole milloinkaan paremmin täyttänyt
velvollisuuttaan vanhempiaan kohtaan, kuin minä. Olen pitänyt sitä
onnena mitä muut pitävät velvollisuudentäyttämisenä. Viidentoista
vuotiaasta saakka olen ollut teidän suojelevien siipienne suojassa,
ja tuntenut suurta iloa voidessani luoda päivänpaistetta elämäänne.
Olisinko niin kiittämätön, antautuessani rakkauden lumoihin,
toivoessani itselleni puolisoa, joka suojelisi minua teidän jälkeenne.
-- Haa! sinä lasket isäsi kanssa! huudahti vanhus vapisuttavalla
äänellä.
Syntyi pelottava paussi, jonka aikana ei kukaan uskaltanut puhua.
Viimein Bartolome rikkoi hiljaisuuden, huudahtaen sydäntä särkevällä
äänellä:
-- Oi! jää meidän luoksemme, jää vanhan isäsi luo! Minä en voisi kestää
sitä, että sinä olisit mieheen rakastunut, Zinevra, kauvan ei sinun
tarvitse odottaa vapauttasi...
-- Mutta ajattele toki, isä, minä en jätä sinua, sensijaan on meitä
kaksi rakastamassa sinua, ja sinä tulet tuntemaan miehen, jonka
suojelukseen olet minut jättävä. Sinä saat tuta kaksinkertaisesti
rakkautta, minulta ja häneltä; häneltä, joka myös olen minä, ja
minulta, jossa hän on kokonaan.
-- Oi! Zinevra! Zinevra! huudahti vanhus, kädet nyrkkiin puristettuina,
miksi et rakastunut silloin, kun Napoleon oli minut totuttanut siihen
ajatukseen, ja esitti sinulle herttuaita ja kreivejä?
-- He rakastivat minua käskystä, sanoi tyttö. Muuten en tahtonut jättää
sinua, ja he olisivat varmasti vieneet minut mukanaan.
-- Sinä et tahdo jättää meitä yksin, sanoi Piombo, mutta mennä
naimisiin, sehän on selvä ero! Tunnen sinut, tyttöseni, sinä et rakasta
enää meitä. -- Elisa lisäsi hän, katsahtaen järkytettyyn puolisoonsa,
meillä ei ole enää tytärtä, hän tahtoo mennä naimisiin!
Vanhus istuutui, nostaen kätensä ylös, kuin Jumalalta apua pyytäen,
sitten vaipui hän kokoon ikäänkuin tuskansa puristamana.
Nähdessään isänsä surun heltyi Zinevran sydän, hän oli odottanut
ratkaisua, raivonpuuskia, hän ei ollut asestautunut isällistä hellyyttä
vastaan.
-- Isäni sanoi hän sydäntä liikuttavalla äänellä, ei, ei koskaan jätä
Zinevrasi sinua. Mutta rakasta sinäkin häntä hieman uhrautuen. Jos
tietäisit, kuinka paljon hän minua rakastaa! Oo! hän ei saattaisi
minulle ikävyyksiä!
-- Riittää jo vertailuja! huudahti Piombo terävästi. Ei! minä en voi
kärsiä tuota ajatusta, jatkoi hän. Jos hän rakastaisi sinua, niinkuin
sinä ansaitset, tappaisi hän minut; ja jos hän ei rakastaisi sinua,
tappaisin minä hänet tikarin iskulla!
Piombon kädet värisivät, hänen huulensa värisivät, hänen ruumiinsa
värisi, ja hänen silmänsä suitsivat tulta; Zinevra yksin voi kestää
hänen katseensa, vastaten samalla tavalla, ja silloin oli tytär isänsä
vertainen.
-- Oo! rakastaa sinua! kuka on se mies, joka ansaitsee sen? jatkoi hän.
Rakastaa sinua kuin isä, eikö se jo ole paratiisielämää? Kuka siis on
kylliksi arvokas tulemaan sinun puolisoksesi?
-- Hän, sanoi Zinevra, hän, jonka rinnalla minä tunnen itseni
arvottomaksi.
-- Hän? toisti Piombo tajuamatta. Kuka hän??
-- Se, jota minä rakastan.
-- Voiko hän tuntea sinua kylliksi rakastaakseen sinua?
-- Mutta, isä, sanoi Zinevra hieman kärsimättömänä, edellyttäen ettei
hän rakastaisi minua, no! kun vaan minä rakastan häntä...
-- Sinä rakastat siis häntä? huudahti Piombo.
Zinevra nyökäytti viehättävästi päätään.
-- Siinä tapauksessa rakastat häntä enemmän kuin meitä?
-- Näitä kahta rakkautta ei voida verrata toisiinsa.
-- Edellinen on voimakkaampi kuin jälkimäinen, sanoi Piombo.
-- Luulen, että niin on, vastasi Zinevra.
-- Sinä et mene naimisiin hänen kanssaan! huusi korsikalainen äänellä,
joka tärisytti ikkunaruutuja.
-- Minä menen naimisiin hänen kanssaan, vastasi Zinevra tyynesti.
-- Jumalani! Jumalani! huudahti äiti. Kuinka tämä päättyy? Pyhä
neitsyt! tule heidän väliinsä.
Silloin parooni istuutui, käveltyään ympäri huonetta pitkillä
askelilla; jäykkä ilme lepäsi hänen kasvoillaan; hän tuijotti
tytärtänsä, ja virkkoi lempeällä ja heikolla äänellä.
-- No! Zinevra, ei, älä mene naimisiin hänen kanssaan. Oi! älä toista
sitä enää tänä iltana... anna minun uskoa päinvastaista. Tahdotko nähdä
harmaatukkaisen isäsi polvillaan edessäsi! Rukoilen sinua...
-- Zinevra Piombolla ei ole tapana vain luvata, eikä täyttää, vastasi
hän. Minä olen sinun tyttäresi.
-- Hän on oikeassa, virkkoi paroonitar. Me olemme syntyneet avioliittoa
varten.
-- Sinä uskallat siis yllyttää häntä tottelemattomuuteen, sanoi parooni
puolisolleen, joka pelästyneenä vaipui patjoihinsa.
-- Epäoikeutetun käskyn vastustaminen ei ole tottelemattomuutta,
vastasi Zinevra.
-- Se ei voi olla epäoikeutettu, kun se tulee isäsi suusta, tyttäreni.
Miksi tuomitset minua? Eikö se vastahakoisuus, jota minä tunnen, ole
taivaan lähettämä neuvo? Ehkä varoitan sinua onnettomuudesta.
-- Se olisi onnettomuus, jos ei hän rakastaisi minua.
-- Yhä hän!
-- Niin, aina, vastasi hän. Hän on minun elämäni, omaisuuteni,
ajatukseni. Vaikka tottelisinkin sinua, olisi hän aina sydämessäni.
Eikö minun rakkauteni vastustaminen ole vihaa minua kohtaan?
-- Sinä et rakasta enää meitä! huudahti Piombo.
-- Oo! sanoi Zinevra, päätään pudistaen.
-- Unohda hänet! ole meille uskollinen! Sitten kun me olemme...
ymmärrät.
-- Isäni tahdotko yllyttää minua etsimään kuolemaa? huudahti Zinevra.
-- Minä elän kauemmin kuin sinä! Lapset, jotka eivät rakasta
vanhempiaan, kuolevat pian, huudahti hänen isänsä, tultuaan
kiihtymyksen korkeimpaan asteeseen.
-- Sitä suuremmalla syyllä menen minä kohta naimisiin ja tulen
onnelliseksi.
Niin suuri tahdonlujuus, niin suuren sielunvoiman ilmaisu, masensi
kokonaan Piombon; veri virtasi hänen päähänsä; kasvonsa muuttuivat
purppuranpunaisiksi. Zinevra hätkähti, hyppäsi kuin lintu isänsä
polville, kiersi kätensä hänen kaulaansa, hyväili hänen tukkaansa, ja
huudahti liikuttavalla äänellä:
-- Oi! kyllä minä kuolen ensimäisenä! En voisi elää sinun jälkeesi,
isä, hyvä isäni!
-- Oi! Zinevrani, minun pikku Zinevrani! vastasi Piombo, vihansa
haihtuessa kuin jää auringonpaisteessa.
-- Olikin jo aika lopettaa, virkkoi paroonitar surullisesti.
-- Surkuteltava äiti!
-- Oo! "Zinevretta, minun bella Zinevrani!" Ja isä leikki tyttärensä
kanssa, ikäänkuin kuusivuotiaan lapsen kanssa, nautti saadessaan
riipata hänen hiuksiansa, nosteli häntä ylös niin korkealle kuin
jaksoi; hän ilmaisi rakkautensa kuin lapsi. Tytär nuhteli ja suuteli
häntä yht'aikaa, ja koitti leikillä saada isän ottamaan Ludvigin
vastaan, mutta isäkin laski leikkiä ja kieltäytyi. Ollen toisinaan
suuttunut, toisinaan herttainen, tuli tytär kuitenkin tyytyväiseksi
lopulta, totutettuaan isänsä; siihen ajatukseen, että hän rakastaa
Ludvigia ja menee hänen kanssaan naimisiin. Seuraavana päivänä ei hän
enää puhunut rakkaudestaan, lähti myöhemmin atelieriin; ja palasi
aikaisemmin, hän hyväili isäänsä enemmän kuin koskaan ennen, näytti
olevan täynnä kiitollisuutta, ikäänkuin olisi kiittänyt häntä siitä
suostumuksesta, jonka isä hiljaisuudellaan näytti antavan hänen
rakkaudelleen. Iltasin soitteli hän kauan, ja huudahti usein:
-- Tämä yö-aaria vaatii mies-ääntä! Kahdeksan päivän kuluttua viittasi
äiti hänet luokseen ja kuiskasi:
-- Sain isäsi myöntymään ottamaan hänet vastaan.
-- Äiti! teet minut äärettömän onnelliseksi!
Sinä päivänä oli Zinevralla onni palata kotiinsa Ludvigin
käsivarteen nojaten. Silloin poistui upseeri toisen kerran
piilopaikastaan. Zinevran useat pyynnöt Feltren herttualle, silloiselle
sotaministerille, saavuttivat täyden menestyksen. Ludvig oli
juuri kirjoitettu uudestaan upseeriluetteloon. Se oli suuri askel
parempaan tulevaisuuteen. Saatuaan rakastetultaan tiedon kaikista
niistä vaikeuksista, jotka häntä odottivat paroonin luona, ei nuori
pataljoonanpäällikkö uskaltanut tunnustaa, kuinka paljon hän pelkäsi
epäsuotuisaa vastaanottoa. Tuo, onnettomuutta vastaan niin rohkea mies,
taistelukentällä niin urhoollinen, värisi ajatellessaan sitä hetkeä kun
hän astuu paroonin salonkiin. Zinevra huomasi hänen vapisevan, ja tuo
pelon aiheuttama mielenliikutus oli hänelle uusi rakkaudentodistus.
-- Kuinka kalpea sinä olet! sanoi Zinevra, heidän saavuttuaan talon
portaille.
-- Ah! Zinevra, jos asia koskisi vain minun elämääni!
Vaikka Bartolome oli puolisoltaan saanut tiedon Zinevran sulhasen
virallisesta esittelystä, ei hän mennyt miestä vastaanottamaan, vaan
jäi nojatuoliin istumaan, otsa synkissä kurtuissa.
-- Isäni, sanoi Zinevra, minä tuon luoksesi miehen, jonka sinä
epäilemättä otat ilolla vastaan: herra Ludvigin, sotilaan, joka
taisteli neljän askeleen päässä keisarista Mont-Saint-Jean'issa...[10]
Parooni de Piombo nousi seisomaan, heitti syrjäsilmäyksen Ludvigiin, ja
sanoi pisteliäällä äänellä:
-- Herralla ei ole ritarimerkkiä?
-- En käytä enää kunnia Legioonan ristiä, vastasi Ludvig pelokkaasti,
jääden nöyränä seisomaan.
Isänsä epäkohteliaisuuden loukkaamana siirsi Zinevra tuolin. Upseerin
vastaus tyydytti Napoleonin vanhaa palvelijaa. Nähtyään miehensä
kulmakarvojen palaavan luonnolliseen olotilaansa virkkoi rouva Piombo,
saadakseen keskustelun taas käyntiin:
-- Yhdennäköisyys herran ja Nina Portan välillä on ihmetyttävä. Etkö
ole samaa mieltä, että herralla on täydellisesti Porta'in ulkonäkö.
-- Ei mikään ole sen luonnollisempaa, vastasi nuorukainen, jota Piombon
liekehtivät silmät vaanivat, Nina oli sisareni...
-- Te olette Luigi Porta? kysyi vanhus.
-- Niin.
-- Bartolome di Piombo nousi seisomaan, horjui, oli pakotettu nojamaan
tuoliin, ja tuijotti puolisoonsa. Elisa Piombo tuli hänen avukseen;
vanhukset tarttuivat hiljaa toistensa käsiin ja poistuivat huoneesta,
jättäen tyttärensä inhoavalla katseella. Luigi Porta katsoi ihmeissään
Zinevraan, joka muuttui valkoiseksi kuin marmoripatsas ja tuijotti
oveen, josta vanhempansa olivat kadonneet: tuossa hiljaisuudessa ja
poistumisessa oli jotain niin juhlallisen kaameata, että Zinevra tunsi,
ehkä ensimäisen kerran, pelon tunteen hiipivän sydämeensä. Hän risti
kätensä ja huokasi niin hiljaa, ettei sitä olisi voinut kuulla muu kuin
rakastaja:
-- Kuinka paljon onnettomuutta yhdessä sanassa!
-- Rakkautemme nimessä, mitä sinä sanoit? kysyi Luigi Porta.
-- Isäni, vastasi hän, ei ole milloinkaan kertonut; minulle
surkuteltavasta historiastamme, ja minä poistuin: Korsikasta liian
nuorena voidakseni tuntea sen.
-- Olisiko meidän välillämme _vendetta_? kysyi Luigi väristen.
-- On. Äidiltäni olen saanut tietää, että Portat tappoivat kaikki
veljeni ja polttivat talomme. Isäni tappoi koko sinun sukusi. Kuinka
sinä jäit elämään, sinä, jonka hän uskoi sitoneensa sänkypylvääseen,
ennenkuin sytytti talon palamaan.
-- En tiedä, vastasi Luigi. Kuusivuotiaana vietiin minut
Geneveen, Colonna-nimisen vanhuksen luo. Minulle ei annettu mitään
yksityiskohtaisia tietoja omaisistani. Tuo Colonna oli minulle kuin
isä, ja minä käytin hänen nimeänsä kunnes astuin sotapalvelukseen.
Koska tarvitsin todistuksia, näyttääkseni kuka olin, ilmoitti vanha
Colonna, että minulla, heikolla oliolla, ja melkein lapsella vielä on
vihamiehiä. Hän neuvoi minua ottamaan vain nimen Luigi, eksyttääkseni
heitä.
-- Poistu, poistu, Luigi! huudahti Zinevra; älä sentään! minun täytyy
saattaa sinua. Niinkauan kun viivyt isäni talossa ei sinulla ole mitään
vaaraa; mutta heti kun poistut, ole varovainen! sinä kuljet vaarasta
toiseen. Isälläni on kaksi korsikalaista palveluksessaan, ja jos ei hän
itse, niin ne, uhkaavat elämääsi.
-- Zinevra, sanoi hän, tuleeko tämä viha siis vallitsemaan meidänkin
välillämme?
Tyttö hymyili surullisesti ja painoi päänsä ales. Kohta hän kohotti sen
taas jonkinlaisella ylpeydellä, ja sanoi:
-- Luigi! vain siksi että rakkautemme on tahraamaton ja vilpitön, olen
kyllin voimakas kulkemaan valitsemaani tietä. Mutta nyt on kysymys
onnesta, jonka pitää jatkua koko elämän ajan, eikö?
Luigi vastasi vain hymyilyllä, ja puristi Zinevran kättä. Tyttö
ymmärsi, että vain tosi rakkaus kykenee sillä hetkellä syrjäyttämään
tavalliset valat. Luigin tyyni ja omantunnonmukainen tunteiden ilmaisu
todisti sen voimaa ja kestävyyttä.
Nuoren parin kohtalo oli täyttynyt. Zinevra aavisti suuria
vastoinkäymisiä tulevaisuudessa. Mutta ajatus jättää Ludvig, ajatus,
joka ehkä oli nopeasti vilahtanut hänen aivoissaan, katosi kokonaan.
Ikuisesti hänen! Sitten hän päättäväisenä johdatti nuorukaisen pois
talosta, eikä jättänyt häntä ennen kun olivat tulleet sen vaatimattoman
asunnon eteen, jonka Servin oli upseerille vuokrannut.
Palattuaan isänsä luo oli hänen kasvoillaan tyyni, ratkaisevan
päätöksen antama vakava ilme. Hän loi vanhempiinsa, jotka hän huomasi
olevan valmiina illallispöydän ääressä, ei vähääkään ylpeän, vaan
täydestä onnesta loistavan katseen. Hän näki vanhan äitinsä itkeneen
juuri, ja hänen itkusta surkastuneet silmäluomensa järkyttivät hetken
hänen sydäntään, mutta hän salasi liikutuksensa. Piombo näytti olevan
liian julman hyökkäyksen, liian syvän tuskan ahdistamana, voidakseen
kuvata sitä tavallisilla ilmaisukeinoilla. Palvelijat toivat pöytään
ruuan, johon ei kuitenkaan kukaan koskenut. Vastenmielisyys ruokaan
on yksi niistä oireista, jotka ilmaisevat suurta mielenliikutusta.
Kaikki kolme nousivat seisomaan, kuitenkaan puhuttelematta toisiaan.
Kun Zinevra istui vanhempainsa välissä suuressa, hämärän verhoamassa
salonkissa, tahtoi Piombo puhua, muttei löytänyt sanoja; hän yritti
kävellä, mutta tunsi itsensä siihenkin liian heikoksi; vaipuen
tuolilleen soitti hän.
-- Pietro, mutisi hän viimein palvelijalle, sytytä tuli, tunnen itseni
viluiseksi.
Zinevra vavahti ja katseli peloissaan isäänsä. Se sisäinen taistelu,
joka paroonissa raivosi, oli epäilemättä tuskallinen, sillä hänen
kasvojaan oli vaikea tuntea. Zinevra tunsi itseään uhkaavan vaaran
suuruuden, mutta ei vapissut, päinvastoin, ne syrjäsilmäykset, joita
Bartolome heitti tyttäreensä, näyttivät ilmaisevan, että hän itse
pelkäsi sillä hetkellä sitä tulista luonnetta, jonka hän oli luonut.
Heidän välillään täytyi kaiken olla äärimäistä. Sentähden tunsi
paroonitarkin pelkoa ajatellessaan isän ja tyttären tunteissa varmasti
tapahtuvaa muutosta.
-- Zinevra, sinä rakastat perheesi vihollista, virkkoi Piombo viimein,
rohkenematta katsoa tytärtänsä.
-- Se on totta, vastasi tytär.
-- Pitää valita hänen ja meidän välillämme. _Vendetta_ on osa
itsestämme. Joka ei ota osaa minun kostooni, ei kuulu minun perheeseeni.
-- Minä olen valinnut, vastasi Zinevra rauhallisella äänellä.
Hänen tyyneytensä erehdytti Bartolomea.
-- Oo! rakas tyttäreni! huudahti vanhus, silmät kosteina kyynelistä.
-- Minusta tulee hänen vaimonsa, sanoi Zinevra äkisti.
Bartolomeo päätä huimasi, mutta hän löysi taas tasapainonsa ja vastasi:
-- Se ei tapahdu minun eläissäni; en milloinkaan anna suostumustani
siihen.
Zinevra oli vaiti.
-- Mutta oletko ajatellut, jatkoi parooni, että Luigi on veljesi
murhaajan poika?
-- Hän oli kuusivuotias, kun rikos tapahtui; hän on syytön siihen.
-- Yksi Porta! huudahti Bartolome.
-- Mutta olenko minä milloinkaan voinut ottaa osaa tähän vihaan?
alkoi Zinevra äkkiä. Oletko opettanut minua pitämään jokaista Portaa
hirviönä? Mistä minä tiesin, että niistä, jotka sinä tapoit, jäi yksi
henkiin? Eikö ole siis oikeudenmukaista, että jätät minun sydämeni
rauhaan _Vendetta'ltasi_?
-- Yksi Porta! huudahti Piombo. Jos hänen isänsä olisi kerran löytänyt
sinut vuoteestasi, et olisi enää elävien joukossa, hän olisi sata
kertaa tappanut sinut.
-- Paljon mahdollista, vastasi Zinevra, mutta hänen poikansa on antanut
minulle enemmän kuin elämän. Katsella Luigia, se on onni, jota ilman
minä en voisi elää. Luigi aukasi minulle oven tunteiden maailmaan. Olen
voinut nähdä ehkä vieläkin kauniimpia kasvoja kuin hänen, mutta ei
yhdetkään kasvonpiirteet ole minua niin hurmanneet; olen kuullut ehkä
äänen... ei, ei, en missään kauniimpaa. Luigi rakastaa minua, hän tulee
puolisokseni.
-- Ei koskaan, sanoi Piombo, näkisin sinut mieluummin arkussasi,
Zinevra.
Vanha korsikalainen nousi seisomaan, käveli pitkin askelin huoneen
poikki ja lausui seuraavat sanat vähän väliä keskeyttäen puheensa, mikä
todisti hänen suurta mielenliikutustaan.
-- Sinä ehkä luulet voivasi taivuttaa minut. Heitä sellaiset
harhaluulot päästäsi: minä en tahdo Portaa vävykseni. Se on minun
asetukseni. Siitä ei puhuta enää meidän kesken. Minä olen Bartolome di
Piombo, kuuletko Zinevra.
-- Annatko noille sanoillesi jonkun salaperäisen merkityksen? kysyi hän
kylmästi.
-- Ne merkitsevät, että minulla on tikari, ja että minä en pelkää
ihmisten tuomioita. Me, korsikalaiset, menemme Jumalan luo selvittämään
tekojamme.
-- No! sanoi tytär nousten seisomaan, minä olen Zinevra di Piombo, ja
vakuutan, että olen kuuden kuukauden kuluttua Luigi Portan puoliso. --
Sinä olet tiranni, isä, lisäsi hän hetken paussin jälkeen.
Bartolome puristi kätensä nyrkkiin ja iski kamiinin marmorilaattaan:
-- Haa! me olemme Parisissa, mutisi hän.