liian vaikeata siirtyä heti työhön, eivätkä he rohjenneet vastustaa
rakkautensa kiehtovaa lumoa. Luigi viipyi useita tuntia puolisonsa
vierellä, ihaillen hänen kutriensa väriä, hänen otsansa muotoa, hänen
hurmaavia silmiään, ilmaisten tyydytetyn rakkautensa onnea. Ja Zinevra
hyväili Luiginsa tukkaa, eikä väsynyt milloinkaan ihailemasta hänen
kauneuttaan, _beltà polgorante_,[13] kuten hänellä oli tapana sanoa, ja
hänen piirteittensä hienoutta ja liikkeittensä ylevyyttä; ne hurmasivat
Zinevraa, samoin kuin hänen viehkeytensä lumosi Luigin. He leikkivät
kuin lapset kaikilla mitättömyyksillä, jotka aina päättyivät rakkauden
suloiseen haaveiluun. He harhailivat yhdessä kentillä, kaupungin
ulkopuolella, kaikkialla löytäen rakkautensa heijastusta: kukkasissa,
taivaalla, laskevan auringonsäteilyssä; he näkivät sitä ilmassa
liitelevissä pilvenhattaroissakin, kukin päivä oli erilainen heille,
heidän rakkautensa kasvoi yhä, siksi että se oli todellinen. Muutamassa
päivässä totesivat he, että heidän sielunsa ovat niitä, joiden
tyhjentymätön rikkaus näyttää lupaavan aina uusia ja uusia nautintoja
tulevaisuudessa. Se oli rakkautta koko yksinkertaisuudessaan,
loppumatonta lapsellista jokeltelua. Luigi ja Zinevra olivat jo
tunteneet kaiken rakkaudesta. Eikö rakkaus ole kuin meri, jota
arki-ihmiset hätäisesti silmäiltyään syyttävät yksitoikkoisuudesta, --
kun taas toiset voivat viihtyä päiväkausia ihailemassa sitä, löytäen
siinä loppumattomiin vaihtelua, joka hurmaa heitä.
Mutta hetki tuli nuoren pariskunnan jättää Eedeninsä. Toimeentulo vaati
tekemään työtä. Zinevra, jolla oli erikoinen kyky jäljentää vanhoja
maalauksia, alkoi tehdä kopioita ja sai hyvän maineen välittäjien
piirissä. Luigi puolestaan etsi innokkaasti jonkunmoista hommaa
itselleen; mutta oli kovin vaikeata nuorelle upseerille, jonka kaikki
kyvyt rajoittuivat sotataidon täydelliseen tuntemukseen, löytää tointa
Parisissa. Viimein eräänä päivänä, turhista ponnistuksistaan väsyneenä,
ja toivottomana nähden koko taakan olevan Zinevran hartioilla, johtui
hänelle mieleen käyttää hyödykseen kaunista käsialaansa. Sitkeydellä,
johon puolisonsa antoi hänelle hyvää esimerkkiä, alkoi hän ahdistella
Parisin prokuraattoreja, notaareja, asianajajia. Hänen vilpittömyytensä
ja asemansa herätti myötätuntoa, ja hän sai niin paljon kirjoittamista,
että oli pakotettu ottamaan apulaisia. Tämä toimi, ja Zinevran
tauluistaan saama hinta, antoivat nuorelle pariskunnalle tilaisuuden
joltiseenkin mukavuuteen, ja he olivat ylpeitä, voidessaan työllään
ansaita kaiken.
Se oli heidän elämänsä kaunein aika. Päivät kuluivat nopeasti työssä
ja rakkauden iloissa. Illalla, päivän työn päätyttyä, haaveilivat he
onnestaan Zinevran huoneessa. Musiikki oli heidän lohdutuksensa. Ei
milloinkaan näyttäytynyt nuoren emännän kasvoilla tyytymättömyyden
ilmausta, eikä koskaan kuulunut hänen huuliltaan valittavaa sanaa. Aina
näki Luigi hänet hymyilevin huulin ja säteilevin silmin. Molemmilla
oli pääajatus, joka sai heidät löytämään huvia ikävämmässäkin työssä.
Zinevra sanoi itselleen, että hän tekee tämän Luigin tähden, ja Luigi
taas Zinevran vuoksi.
Jonkun kerran, puolisonsa poissaollessa, haaveili nuori vaimo siitä
täydellisestä onnesta, jota hän saisi nauttia, jos voisi elää tätä
elämää vanhempainsa kanssa, silloin vaipui hän syvään surumielisyyteen,
tuntien omantunnon tuskien kalvavan sydäntään; synkät ajatukset
liikkuivat kuin varjot hänen mielikuvituksessaan: hän näki vanhan
isänsä yksin, tai äitinsä itkevänä väistävän pitkävihaista Piomboa,
äkkiä nuo molemmat valkoiset vakavat päät kohosivat hänen edessään,
ja näytti, ettei hän enää voi heitä nähdä, paitsi muistinsa
kummittelevassa hämärässä. Tuo näky vaivasi häntä kuin aavistus.
Hän juhli avioliittonsa vuosipäivää, antaen puolisolleen muotokuvan,
jota tämä usein oli toivonut, Zinevran kuvan. Se oli nuoren
taiteilijattaren paras teos. Paitsi täydellistä yhdennäköisyyttä, hänen
kauneutensa heijastus, sielunsa puhtaus, rakkautensa onni, olivat
taitavasti hahmoitellut. Juhlittiin pääteosta.
Seuraava vuosi kului heiltä vielä yltäkylläisyydessä. Heidän elämänsä
historia siltä ajalta voidaan tehdä kolmella sanalla: _he olivat
onnelliset_. Ei mitään erikoista tapahtunut heille.
Kun alkoi talvi vuonna 1819, neuvoivat taulukauppiaat Zinevraa
hankkimaan jotain muuta kuin kopioita, sillä yhä enenevän kilpailun
takia eivät he voineet saada niitä kaupaksi. Rouva Porta huomasi
tehneensä väärin kun ei ollut harjoitellut fantasiiataulujen maalausta,
joka olisi voinut antaa hänelle mainetta: hän ryhtyi tekemään
muotokuvia, mutta siinä täytyi hänen kilpailla lukuisten, vielä
köyhempien taiteilijain kanssa. Koska Luigilla ja Zinevralla vielä
oli jonkunverran jälellä keräämistään säästöistä eivät he kadottaneet
toivoaan tulevaisuuden suhteen.
Talven loppupuolella samana vuonna työskenteli Luigi lakkaamatta.
Hänkin oli saanut paljon kilpailijoita: kirjoittamisesta maksettiin
niin vähän, ettei hän voinut enää pitää yhtään apulaista, joten hänen
täytyi käyttää kaiken aikansa työhön, saadakseen saman summan kuin
ennenkin. Hänen vaimonsa oli tehnyt muutamia onnistuneita tauluja;
mutta välittäjät ostivat tuskin kuuluisienkaan taiteilijain tauluja.
Zinevra tarjosi niitä mitättömästä hinnasta, kuitenkaan onnistumatta
myymään.
Pariskunnan asema näytti toivottomalta; heidän sielunsa uivat onnessa,
rakkaus tuhlasi heille aarteitaan, ja keskelle tätä iloa ilmestyi
puutteen synkkä varjo; molemmat koittivat salata pelkoaan toisiltaan.
Kun Zinevra, nähdessään Luigin kärsivän, tunsi itkun tuppautuvan esiin,
lohdutti ja hyväili hän puolisoaan. Samoin Luigi salasi harminsa
ja pettymyksensä, näyttäytyen Zinevralle hellänä ja rakastavana
puolisona. He etsivät korvausta surulleen tunteidensa kiihoittamisessa,
ja heidän puheensa, ilonsa, leikkinsä muuttuivat jonkunlaiseksi
kiihkoiluksi. He pelkäsivät tulevaisuutta. Mitä tunnetta voi verrata
tällaiseen intohimoon, joka ehkä loppuu huomispäivänä kuoleman tai
hädän pakottamana? Kun he pohtivat toimeentulonmahdollisuuksiaan,
tunsi kumpikin halua purkaa surunsa toiselleen. Eräänä yönä, Zinevra
etsi turhaan puolisoaan viereltään, ja nousi peloissaan. Heikko
valonkajastus pihamaalle ilmoitti hänelle, että miehensä työskentelee
öisin. Luigi oli odottanut kunnes puolisonsa vaipui uneen, ennenkuin
lähti ylös työhuoneeseensa. Kello löi neljä, Zinevra paneutui uudelleen
maata ja teeskenteli nukkuvansa. Luigi palasi uupuneena ja unisena, ja
Zinevra katseli säälien noita kauniita kasvoja, joille yhtämittainen
työ ja murhe oli jo ehtinyt piirtää merkkinsä.
-- Minun tähteni kirjoittaa hän yökaudet, sanoi hän itkien.
Äkillinen mielijohde kuivasi hänen kyyneleensä. Hän sai ajatuksen
ruveta jäljittelemään Luigia. Samana päivänä meni hän erään rikkaan
kaivertajan luokse, mukanaan suosituskirje Eli Mogus nimiseltä
taulukauppiaalta, ja sai yritettäväkseen kaiverrustöiden värittämistä.
Päivällä hän maalasi ja hoiti taloutta, ja kun yö tuli alkoi hän
värittää kaiverruksia. Molemmat menivät yhteiseen vuoteeseensa
ainoastaan kohta noustakseen siitä. Kumpikin teeskenteli nukkuvansa,
ja poistui heti kun luuli pettäneensä toisen. Eräänä yönä Luigi,
ylenmääräisen työn uuvuttamana, aukasi ikkunan hengittääkseen puhdasta
aamuilmaa, mutta katsoessaan ikkunasta ulos näki hän valonkajastuksen
Zinevran lampusta pihalla; puutteen pitelemä mies arvasi kaikki, astui
hiljaa ales ja yllätti vaimonsa työssä.
-- Oi! Zinevra! huudahti hän. Hän hypähti pelästyneenä tuoliltaan ja
punastui.
-- Voisinko minä nukkua kun sinä teet työtä yökaudet? sanoi hän.
-- Mutta minulla yksin on oikeus työskennellä siten.
-- Voinko minä jäädä toimettomaksi, vastasi nuori vaimo, silmät itkusta
kosteina, kun tiedän, että joka leivänmuru maksaa minulle pisaran
verestäsi? Minä kuolisin, jos en saisi jakaa ponnistuksia kanssasi.
Eikö kaikki pidä olla yhteistä meidän välillämme, ilo ja suru?
-- Hänen on vilu! huudahti Luigi toivottomasti. Kääri saali paremmin
ympärillesi, Zinevrani, yö on kostea ja viileä.
He astuivat ikkunan ääreen, nuori vaimo nojasi päätään puolisonsa
rintaa vasten, Luigi piteli häntä vyötäisiltä, ja molemmat katselivat
vaiti vähitellen vaalenevaa taivasta. Harmaat pilvenhattarat seurasivat
nopeasti toisiaan, ja itä alkoi kajastaa yhä enemmän.
-- Näetkö? sanoi Zinevra, se on merkki: me tulemme onnellisiksi.
-- Kyllä taivaassa, vastasi Luigi surullisesti hymyillen. Oi Zinevra!
sinä joka olet ansainnut maailman kaikki aarteet...
-- Minulla on sinun sydämesi, sanoi hän melkein iloisesti.
-- Haa! minä en valita, jatkoi Luigi puristaen puolisoaan lujemmin
rintaansa vasten. Ja hän peitti suuteloilla nuo hennot kasvot, jotka
jo alkoivat menettää nuoruuden tuoreuttaan, mutta joiden ilme oli niin
suloinen ja rakkautta täynnä, ettei hän voinut lohduttaa itseään,
nähdessään niiden kärsivän.
-- Mikä hiljaisuus! huoahti Zinevra. Rakkaani, minusta on hauskaa olla
valveilla yöllä. Yön majesteetti on silloin niin lähellä, se vaikuttaa
valtavasti, innostaa; en tiedä mikä voima on tuossa tietoisuudessa:
kaikki nukkuu ja minä valvon.
-- Oo, Zinevrani! ensimäistä kertaa en tunne tänään, kuinka herkkä ja
tunteellinen sielu sinulla on! mutta kas, valkenee jo, tule nukkumaan.
-- Kyllä, vastasi hän, ehdolla etten nuku yksin. Olen kovin kärsinyt
öisin, huomattuani, että Luigini uuvuttaa itsensä työssä minun
nukkuissani.
Se rohkeus, millä nuori pari taisteli onnettomuutta vastaan, tuli
jonkun ajan kuluttua palkituksi; mutta tapaus, joka melkein aina
täyttää aviopuolisot onnella, oli tuleva heidän tuhokseen. Zinevra
synnytti pojan, joka, käyttääksemme kansan sanantapaa, oli _kaunis kuin
aamurusko_. Äitiyden tunne teki nuoren naisen voimat kaksinkertaisiksi.
Luigi lainasi rahaa suorittaakseen synnytyksestä johtuneet ylimääräiset
menot. Ensi aikoina ei Zinevran siis tarvinnut kärsiä puutetta, ja
he iloitsivatkin molemmat lapsensa kasvattamisesta. Se oli heidän
viimeinen onnensa. Samoin kuin kaksi hukkuvaa taistelee virran
pyörrettä vastaan, korsikalaisetkin alussa taistelivat rohkeasti; mutta
sattui jo niinkin, että he vaipuivat jonkunlaiseen kuoleman edellä
kulkevaan välinpitämättömyyteen, ja olivat pian pakotetut myymään
arvoesineensä. Köyhyys tuli äkkiä, ei rumana, vaan yksinkertaisesti
puettuna, ja melkein helposti siedettävänä; sen äänessä ei ollut
mitään kaameata; ei se laahannut perässään toivottomuutta, ei haamuja,
eikä rääsyjä, mutta se hävitti muiston ja tottumuksen mukavuuteen, se
repi ylpeyden juuret irti. Sitten tuli kurjuus koko alastomuudessaan,
rääsyihin puettuna, ja jaloillaan tallasi kaikki inhimilliset tunteet.
Seitsemän tai kahdeksan kuukautta nuoren Bartolomen syntymistä olisi
tuskin enää tuntenut äitiä, joka itse imetti tuota heikkoa lasta,
alastoman huoneen ainoan ihailtavan taulun alkuperäistä kuvaa. Ilman
polttopuita kylmänä talvena, tunsi Zinevra kuinka piirteensä vähitellen
muuttuivat vanhemman näköisiksi, posket kävivät valkeiksi kuin
porsliini, silmistä sammui tuli. Hän kärsi nähdessään kurjannäköisen
lapsensa, eikä Luigillakaan ollut enää rohkeutta hymyillä pojalleen.
-- Olen juossut läpi koko Parisin, sanoi Luigi toivottomalla äänellä,
enkä tunne täällä ketään, ja kuinka pyytää välinpitämättömiltä?
Vergniaud, karjakauppias, vanha egyptiläiseni, on kiedottu salaliittoon
ja on pidätettynä vankilassa, muuten on hän lainannut minulle jo kaikki
mitä voi. Isäntämme ei myöskään ole vaatinut meiltä mitään tältä
vuodelta.
-- Mutta emmehän me mitään tarvitsekkaan, vastasi Zinevra hymyillen,
teeskennellen rauhallista ilmettä.
-- Joka päivä tuo lisää onnettomuutta, vastasi Luigi väristen.
Luigi otti Zinevran kaikki taulut, muotokuvan, kaikki huonekalut, jotka
eivät olleet tuiki välttämättömiä taloudessa, myi kaikki mitättömästä
hinnasta; niistä saatu summa riitti viivyttämään joksikin aika heidän
perikatoaan. Noina onnettomina päivinä osoitti Zinevra yliluonnollista
kestävyyttä. Vapisevin käsin työskenteli hän kuolevan poikansa
vieressä. Vieläpä hän hymyilikin nähdessään Luigin ihmettelevän sitä
puhtautta ja kodikkaisuutta, mikä hänen onnistui pitää heidän ainoassa
huoneessaan.
-- Rakkaani, olen säästänyt sinulle palan leipää, sanoi hän eräänä
iltana kun Luigi palasi väsyneenä kotiin.
-- Ja sinä?
-- Minä olen jo syönyt, rakas Luigi, minä en tarvitse mitään.
Ja suloisesti hymyillen houkutteli hän Luigin syömään viimeisen
leivänpalan, vaikk'ei itse ollut syönyt muruakaan. Luigi suuteli häntä
toivottomassa syleilyssä, kuten tapahtui vuonna 1793 kahden ystävyksen
välillä kun he astuivat mestauslavalle. Noina viimeisinä hetkinä
näkevät kaksi olentoa toinen toisensa sydämeen. Siksi onneton Luigi
vapisi huomattuaan vaimonsa kärsivän nälkää, ja astui ulos sanoen
tekosyyksi kiireellisen asian, sillä hän piti parempana nielaista
tulisinta myrkkyä, kuin välttää kuolemaa syömällä vaimonsa viimeisen
leipäpalan.
Hän harhaili Parisissa, keskellä ylellisyyttä; nopeasti sivuutti hän
rahanvaihtajien myymälät, missä kulta säteili; viimein päätti hän myydä
itsensä jonkun sijaiseksi sotapalvelukseen, toivoen tuon uhrauksen
pelastavan Zinevran, ja hänen poissaollessaan voisi Zinevra ehkä saada
Bartolomen anteeksiannon. Hän lähti siis etsimään jotakin tuollaista
ihmiskauppiasta, ja hän tunsi ilon, tuntiessaan miehen entiseksi
keisarikaartin upseeriksi.
-- Kahteen päivään en ole syönyt, sanoi hän heikolla äänellä, vaimoni
kuolee nälkään, sanaakaan valittamatta; luulen, että hän kuolee hymy
huulillaan. Säälistä, toveri, lisäsi hän, ota minut etukäteen, olen
voimakas, en ole enää sotapalveluksessa, ja...
Upseeri antoi Luigille jonkun määrän ja lupasi toimittaa loput
myöhemmin. Onneton naurahti suonenvetoisesti kun sai pivonsa
kultarahoja täyteen, juoksi läähättäen kotiinsa ja huudahteli vähän
väliä:
-- Zinevra! minun Zinevrani!
Oli jo hämärä kun hän saapui kotiin. Hän kulki aivan hiljaa peläten
säikähdyttävänsä vaimoansa. Viimeiset, ikkunasta kajastuvat
auringonsäteet sammuivat Zinevran kasvoille hänen nukkuessaan tuolilla,
lapsi sylissään.
-- Herää, sieluni mun, sanoi hän, huomaamatta lapsensa kummallista
asentoa.
Kuullessaan tuon äänen raotti surkuteltava äiti silmiään, katsahti
Luigïin ja hymyili, mutta Luigi päästi ilonsa ilmauksen ilmoille ja
näytti hänelle kultarahojaan. Zinevra naurahti tahtomattaan, mutta
kiljasi äkkiä kaamealla äänellä:
-- Ludvig! lapsi on kylmä!
Hän katsahti lapseensa ja pyörtyi: pikku Bartolome oli kuollut. Luigi
otti vaimonsa syliinsä, vetämättä lasta hänen käsistään, jotka pitivät
sitä luonnottomalla voimalla, ja juoksi hakemaan apua, saatuaan
taakkansa sänkyyn.
-- Jumalan tähden! huusi hän portaissa vastaantulevalle isännälle,
minulla on kultaa, mutta lapseni on kuollut nälkään, äiti seuraa kohta
perässä... auttakaa minua!
Toivottomana palasi hän vaimonsa luo, antaen isännän ja muutamien
naapurien huolehtia kaikesta muusta.
Viskattuaan kultansa lattialle, oli Luigi polvistunut vaimonsa sängyn
viereen.
-- Isäni, katso minun poikaani, kaimaasi! huudahti Zinevra houreissaan.
-- Oo enkelini! rauhoitu, äänteli Luigi, suudellen häntä; me näemme
vielä kirkkaita päiviä.
Tuo ääni ja hyväily tyynnyttivät häntä vähän.
-- Oi Ludvigini! jatkoi hän, katsoen kiinteästi puolisonsa silmiin,
kuuntele minua. Minä tunnen pian eriäväni tästä maailmasta. Kuolemani
on luonnollinen, sillä olen kärsinyt liian paljon; muuten vaatii
niin suuri onni, kuin minulla on ollut, korvauksensa. Niin, Luigini,
rauhoitu. Olen niin onnellinen, että jos voisin taas alkaa elämäni,
valitsisin saman kohtalon. Olen huono äiti: surkuttelen sinua enemmän
kuin lastani. -- Lastani! huokasi hän.
Kaksi kyyneltä vierähti hänen kuolevista silmistään, ja lujasti pusersi
hän ruumista rintaansa vasten, turhaan koittaen saada sitä uudestaan
lämpenemään.
-- Anna hiukseni isälleni muistoksi hänen Zinevraltaan, jatkoi hän.
Sano hänelle, etten milloinkaan syyttänyt häntä...
Hänen päänsä nojautui puolisonsa käsivarteen.
-- Ei, se on mahdotonta, että sinä kuolisit! Lääkäri tulee heti. Meillä
on leipää. Isäsi antaa anteeksi. Tulevaisuus on selvänä edessämme. Jää
luoksemme, sinä, kauneudenenkeli!
Mutta tuo uskollinen ja rakastava sydän alkoi kylmetä, vaistomaisesti
käänsi Zinevra silmänsä rakastettunsa puoleen, vaikkei voinutkaan enää
tuntea häntä. Hän tiesi Luigin olevan vieressään, sillä yhä lujemmin
puristi hän puolisonsa jääkylmää kättä, ja näytti ponnistelevan
pysyäkseen jyrkänteen reunalla, jonne hän uskoi putoavansa.
-- Rakkaani, sanoi hän viimein, olet kylmä, heti puhallan minä sinuun
lämmintä henkeä.
Hän koitti vetää puolisonsa käden sydämelleen, mutta veti viimeisen
henkäyksensä. Kaksi lääkäriä, pappi ja muutamia naapureita astui
sisään, tuoden mukanaan kaikkea mitä pariskunta olisi tarvinnut.
He pitivät tullessaan suurta melua, mutta astuttuaan huoneeseen ja
nähtyään mitä sisällä oli, pidättivät he henkeäänkin.
... Sillävälin kun tämä kohtaus tapahtui, istuivat Bartolome ja hänen
puolisonsa vanhanaikaisissa nojatuoleissaan, suuren kamiinin kahden
puolen. Kello näytti keskiyötä, jo pitkän aikaa olivat he kärsineet
unettomuutta. Sillä hetkellä olivat he vaiti, kuin kaksi uudestaan
lapseksi tullutta vanhusta, jotka katseleva kaikkea, mutta eivät näe
mitään. Heidän autioita, mutta muistorikasta huonettaan valaisi yksi
ainoa pian sammuva lamppu. Ilman ritisevää takkavalkeaa olisi huoneessa
ollut pimeä. Eräs heidän ystävistään oli juuri poistunut ja tuoli,
jolla hän oli istunut, oli vanhusten välillä. Piombo oli katsellut
tuolia useamman kuin yhden kerran, ja tuntui kuin olisi se tapahtunut
omantunnon soimauksesta, sillä se oli Zinevran tuoli. Elisa Piombo
tarkasteli vakoillen puolisonsa kasvonilmeitä. Vaikka hänen onnistuikin
usein arvata korsikalaisen tunteet ei hän siinä kuitenkaan aina
menestynyt, hänen kasvoillaan oli väliin niin uhkaava ilme, väliin taas
niin surullinen, että paroonittaren oli mahdoton lukea tuon kummallisen
sielun ajatuksia.
Voittivatko tuon tuolin herättämät muistot Bartolomen? Loukkasiko häntä
nähdä vieraan käyttävän sitä ensimäistä kertaa tyttärensä jälkeen?
Oliko hänen anteeksiantonsa aika tullut, tuo niin kauan odotettu aika?
Tällaiset ajatukset risteilivät Elisa Piombon mielessä. Kerran,
koittaessaan saada puheen kääntymään Zinevraan, oli puolisonsa
julmistunut niin, ettei hän uskaltanut enää toista kertaa yrittää.
Pohjatuuli paiski lumihöytäleitä ikkunaruutuja vastaan sellaisella
voimalla että se kuului sisälle asti. Zinevran äiti painoi päänsä ales
salatakseen kyyneleensä mieheltään. Huokaus kohosi vanhuksen rinnasta,
Elisa katseli häntä, hän näytti surulliselta, äiti rohkeni toisen
kerran kolmessa vuodessa puhua tyttärestään.
-- Jos Zinerva kärsii kylmästä! huudahti hän. -- Ehkä hänellä ei ole
ruokaa.
Kyynel vierähti korsikalaisen silmistä.
-- Hänellä on lapsi, eikä hän voi antaa sille ravintoa, hänen maitonsa
on loppuun kuivunut! jatkoi äiti toivottomana.
-- Hän saa tulla! hän saa tulla! huudahti Piombo. Rakas lapseni! sinä
olet voittanut minut.
Äiti nousi seisomaan, lähteäkseen hakemaan tytärtään. Silloin ovi
aukeni kolisten ja mies, jonka kasvoilla ei ollut enää mitään
inhimillistä, ilmestyi heidän eteensä.
-- _Hän on kuollut!_ Meidän sukujemme täytyi tuhota toinen toisensa;
tässä kaikki mitä hänestä on jälellä, sanoi hän laskien pöydälle
Zinevran pitkän mustan palmikon.
Vanhukset vapisivat kuin salaman iskeminä, eivätkä nähneet enää Luigia.
-- Meidän ei tarvitse ampua, sillä hänkin on kuollut! huudahti
Bartolome hitaasti, maahan katsoen.
Viiteselitykset:
[1] Tiheä, melkein läpipääsemätön villipensaikko, jonne lainpakenijat
piilottautuvat. (Käänt. huom.)
[2] Niin nimitettiin yltiöpäisten rojalistien puoluelaisia. (Käänt.
huom.)
[3] Siinä hän (tulee).
[4] Eversti Labédoyère oli ensimäinen, joka rykmenttinsä kanssa
kiirehti Elbalta palaavan Napoleonin avuksi. Hänestä tuli keisarin
ajutantti ja divisioonan kenraali seuraavan sotaretken aikana. Heti
Bourbonien paluun jälkeen vangittiin hänet, tuomittiin syylliseksi ja
mestattiin. (Käänt. huom.)
[5] Clarke, Feltren herttua, silloinen sotaministeri. (Käänt. huom.)
[6] Kirjoittaessaan "Maltan Ritarikunnan Historiaansa" antoi apotti
Vertot eräälle matkustajalle toimeksi etsiä todistuksia suureen Rhodan
saarella tapahtuneeseen piiritykseen. Kun lähettiläs palasi, apotti,
kyllästyneenä odottamiseen, otti hänet vastaan seuraavin sanoin:
"Tulette liian myöhään. Piiritykseni on jo tehty". (Käänt. huom.)
[7] Kreivi Daru, tunnettu diplomaatti ja Napoleonin valtiosihteeri.
Kreivi Drouot, keisarikunnan kuuluisin tykkiväen kenraali, saavutti
unohtumattoman maineen etenkin viimeisen sotaretken aikana Ranskassa
(1814); oli Napoleonin uskollinen toveri Elballa.
Lazare Carnot, jota vallankumouksen aikana kutsuttiin _voiton
järjestäjäksi_, oli sotaministeri konsulihallituksen aikana; pitkän
aikaa vastustettuaan keisarin politiikkaa, palasi hän sotapalvelukseen
vasta Venäjän sotaretken jälkeen, ollen jonkun aikaa sisäasiain
ministerinä. (Käänt. huom.) [8] S.o. keisarin valtaistuimelta syöksy,
huhtik. 4 p:nä v. 1814. (Käänt. huom.)
[9] Konstantinopolin sulttaanin äidin tai imettäjän arvonimi. (Käänt.
huom.)
[10] Paikka Waterloon taistelukentällä. (Käänt. huom.)
[11] Vuoteen 1867 oli Ranskassa n.k. velkavankeus, ja oli siihen
tuomittuja kiinniottamaan järjestetty erikoinen poliisiosasto, joita
kutsuttiin "Kauppavahdeiksi". (Käänt huom.)
[12] S.o. keisari Napoleon. (Käänt. huom.)
[13] Välkkyvä kauneus. (Käänt. huom.)