poskilleen; synkkämielisyyden tuli silmissä heikkeni, ja hän virkkoi
miellyttävällä äänellä:
-- Te olette enkeli... Mutta Labédoyère, lisäsi hän, Labédoyère!
Kolme silmäparia yhtyi ja ymmärsi toisiaan. Ei enää kahtakymmentä
minuuttia, vaan kaksikymmentä vuotta tuntuivat he olleen yhdessä.
-- Ystäväni, sanoi Servin, voitteko pelastaa hänet?
-- Minä voin kostaa hänen puolestaan!
Zinevra vavahti: vaikka tuntematon oli kaunis ei hänen ulkonäkönsä
ollut vaikuttanut tyttöön; säälintunne, joka naisessa sykkii sellaista
kurjuutta kohtaan, jossa ei löydy epäjaloa, voitti Zinevrassa kaikki
muut tunteet; mutta kuulla koston huudahduksen, löytää tuossa
vainotussa italialaisen, uhrautumista Napoleonille, korsikalaisen
veren hehkua!... Se oli hänelle liian paljon: hän katseli upseeria
kunnioittavalla mielenliikutuksella, joka voimakkaasti kiihoitti
hänen sydäntään. Silloin ensimäisen kerran, mies vaikutti häneen niin
syvällä tunteella; kuten kaikki naiset, yhdisti hän tuntemattoman
sielun piirteiden kauneuteen ja vartalon sopusuhtaisuuteen, jota
hän taiteilijana ihaili. Sattuma oli johtanut hänen uteliaisuutensa
sääliin, sääli muuttui mielenkiinnoksi, ja mielenkiintoa seurasi niin
voimakas tunteidenvaihto, että hän uskoi olevan vaarallista viipyä
siellä.
-- Huomiseen, virkkoi hän, heittäen upseerilla suloisimman hymyilynsä
lohdutukseksi.
Tuo hymyily, joka heitti kuin uuden loisteen Zinevran kasvoille, sai
tuntemattoman unohtamaan hetkeksi kaikki.
-- Huomenna, vastasi hän surullisena, huomenna, Labédoyère...
Zinevra kääntyi, nosti sormen huulilleen ja katsahti häneen ikäänkuin
tahtoen sanoa: -- Rauhoitu, ole varovainen.
Silloin nuorukainen huudahti:
-- _O Dio! che non vorrei vivere dopo averla veduta!_ (Jumalani! kuka
ei tahtoisi elää nähtyään hänet!)
-- Erikoinen korostus, jolla hän äänsi tuon lauseen, vapistutti
Zinevraa.
-- Te olette korsikalainen? sanoi hän palaten hänen luokseen ilosta
sykkivin sydämin.
-- Olen syntynyt Korsikassa, vastasi hän, mutta siirryin jo nuorena
Geneveen; ja heti kun saavutin ijän, jolloin astutaan sotapalvelukseen,
otin pestin.
Tuntemattoman kauneus, hänen uskollisuutensa keisaria kohtaan,
hänen haavansa, onnettomuutensa, vieläpä hänen vaaransakin, kaikki
katosi Zinevran silmistä, eli oikeammin sulautui yhteen ainoaan
tunteeseen, uuteen, suloiseen. Tuo vainottu oli Korsikan lapsi,
puhui sen rakasta kieltä! Tyttö jäi hetkeksi liikkumattomaksi,
salaisen voiman pakottamana: hänellä oli edessään elävä taulu,
jolle kaikki inhimilliset tunteet ja sattuma loivat kirkkaan värin;
Servinin pyynnöstä oli upseeri istuutunut sohvalle, maalari päästeli
kättä kannattavaa sidettä, ja alkoi tutkia haavaa. Zinevra vavahti
nähdessään ammottavan, sapelinterän tekemän haavan, ja päästi
valittavan äänen. Tuntematon nosti päätänsä ja hymyili hänelle.
Oli jotain sydäntäliikuttavaa siinä huolellisuudessa, jolla Servin
poisti liinannöyhtää ja tunnusteli haavan reunoja, sillävälin kun
haavoittuneen kasvot, kalpeudestaan ja sairaalloisuudestaan huolimatta
ilmaisivat, ehkä tytön läsnäolon takia, enemmän iloa kuin tuskaa.
Taiteilijan täytyi tahtomattaankin ihailla niin suurta tahdonvoimaa,
ja sitä jyrkkää värieroa, minkä sideliinan ja käsivarren kalpea väri
muodosti sinipunaisen upseeri univormun kanssa.
Miellyttävä päivänvalon ja iltahetken välinen hämärä täytti sillä
hetkellä atelierin; vielä valaisi viimeinen auringonsäde paikkaa,
jossa nuorukainen istui, niin että hänen kalpeille kasvoilleen,
mustalle tukalleen, puvulleen, kaikelle muodostui kuin sädekehä. Niin
yksinkertaisen ilmiön katsoi taikauskoinen italiatar onnea lupaavaksi
enteeksi. Tuntematon oli siis kuin taivaan lähettämä olio, joka puhui
hänelle synnyinmaansa kieltä, loihti hänen eteensä lapsuudenmuistot, ja
synnytti hänen sydämessään uuden tunteen, niin puhtaan kuin tahraamaton
lapsuusunelma. Vain lyhyen hetken eli hän haaveissaan; sitten hän
ikäänkuin häveten heikkouttaan, teki päättäväisen eleen ja poistui
nopeasti huoneesta, yhä katsellen nuorukaista.
Seuraava päivä ei ollut lukupäivä. Zinevra saapui atelieriin, ja
vanki tuli hänen viereensä. Servin, jolla oli luonnos lopetettavana,
salli hänen olla läsnä, ollen itse kuin vaarinpitäjänä nuorille,
jotka keskustelivat vilkkaasti korsikanmurteella. Sotilas kertoi
kärsimyksistään Moskovasta paluumatkalla; hän yhdeksäntoistavuotias
nuorukainen, oli ainoa pelastunut koko rykmentistä Berezinan yli
mentäessä, kaikki toverinsa kadottaneena, ainoat, jotka orporaukasta
välittivät. Tuliviivoin maalasi hän Vaterloon suuren tappion. Hänen
äänensä oli kuin musiikkia italiattarelle. Korsikalaisten tapojen
mukaan kasvatettuna, oli Zinevra jollakin tavoin luunnonlapsi, hän
ei osannut valehdella, ja antautui peittelemättä vaikutelmilleen,
hän tunnusti ne, tai oikeammin antoi huomata, teeskentelemättä
parisilaisten neitien halveksittavaa keimailevaisuutta. Useamman kuin
yhden kerran vaipui hän sinä päivänä ajatuksiinsa paletti kädessä,
pensseli toisessa, mutta kertaakaan ei pensseli koskettanut palettia;
tuijottaen upseerin silmiin kuunnellen häntä huulet raollaan, oli hän
aina valmiina kastamaan pensselinsä, mikä kuitenkin yhä jäi tekemättä.
Hän ei ihmetellyt sitä vetovoimaa, mikä nuorukaisen silmissä niin
vangitsi hänet, sillä huolimatta lujasta tahdonvoimastaan tunsi hän
itsensä yhä enemmän voitetuksi.
Sitten hän alkoi maalata erikoisella tarkkuudella, päätään nostamatta,
sillä hän oli hänen vieressään ja katseli hänen työtään. Tuntiessaan
nuorukaisen ihailevan katseen itseensä suunnattuna, virkkoi Zinevra
pitkän paussin jälkeen:
-- Te olette siis huvitettu maalauksesta?
Sinä päivänä sai hän tietää, että nuorukainen nimittää itseään
Luigiksi. Ennen Zinevran poislähtöä sopivat he keskenään, että jos
työpäivien aikana tapahtuu jotain tärkeitä poliittisia asioita, Zinevra
ilmoittaa hänelle siitä hyräilemällä jotain italialaista aariaa.
Seuraavana päivänä uskoi neiti Thirion salaisuutena kaikille
tovereilleen, että Zinevra di Piombolla on rakastaja, joka oppituntien
ajaksi tulee atelierin pimeään nurkkahuoneeseen.
-- Te, jotka aiotte vetää hänet puolueeseenne, sanoi hän neiti
Roguiniile, pitäkää tarkkaa vaaria, niin näette kuinka hän kuluttaa
aikansa.
Ja Zinevraa vartioitiin oikein pirullisella tarkkuudella. Kuunneltiin
hänen laulujansa, vakoiltiin hänen katseitansa. Silloin kun ei hän
luullut kenenkään katselevan itseään, tähysteli kaksitoista silmäparia
ahnaasti häntä ja keksi sen tarkkaavan ilmeen, jolla hän kuunteli
salaisia ääniä seinän toiselta puolen.
Viikon kuluttua oli vain yksi Servinin oppilaista, Laura, pidättäytynyt
kiusauksesta tutkia Ludvigia seinänraosta, ja vaistomaisesti puolusti
vielä kaunista italiatarta. Neiti Roguin tahtoi saada hänet uskomaan,
pyytäen häntä jäämään portaille toisten lähdettyä saadakseen varmuuden
Zinevran ja kauniin nuorukaisen suhteista yllättäessään heidät yhdessä;
mutta hän kieltäytyi alentumasta urkkijaksi, ja siksi sai hän osakseen
kaikkien ylenkatseen. Pian huomasi kuninkaallisen virkamiehen tytär
itselleen sopimattomaksi tulla sellaisen maalarin atelieriin, jonka
mielipiteissä ilmeni isänmaallisuutta tai bonapartelaisuutta, mikä
muuten oli aivan sama asia siihen aikaan; hän ei siis palannut enää
Servinin luo. Jos Amélie unohtikin Zinevran, kuitenkin se paheen
siemen, jonka hän oli kylvänyt, kantoi hedelmän. Ajattelematta,
sattumalta, lörpötellen tai siveyttä teeskennellen kertoi joka tyttö
äidilleen atelierissa tapahtuneen kummallisen seikkailun. Eräänä
päivänä jäi neiti Roguin pois, seuraavana päivänä toinen; lopulta
nekin kolme neljä neitiä, jotka vielä olivat käyneet harjotuksissa,
jäivät pois. Zinevra ja neiti Laura, hänen uusi ystävättärensä, olivat
pari kolme päivää suuren atelierin ainoat asukkaat. Italiatar ei
huomannut sitä vieroksumista, jonka hän synnytti, eikä edes etsinyt
syytä toveriensa poisjäämiseen. Heti kun hän oli keksinyt keinon
voidakseen olla yhteydessä Ludvigin kanssa, eli hän atelierissa
kuin suloisessa pakopaikassa, yksin keskellä hälisevää maailmaa,
ajatellen vain upseeria ja häntä uhkaavia vaaroja. Italiatar, vaikka
ihailikin vilpittömästi jaloja luonteita, jotka eivät tahdo kavaltaa
poliittista luottamustaan, vaati Ludvigia viivyttelemättä antautumaan
kuninkaalliselle auktoriteetille, toivoen saavansa siten pitää hänet
Ranskassa, mutta Ludvig ei myöskään tahtonut antautua, toivoen siten
saavansa viipyä piilopaikassaan.
Jos intohimot syntyvät ja kasvavat vain romantillisten syiden
vaikutuksesta, ei koskaan ollut niitä löytynyt niin paljon kuin nyt
liittämässä kahta sydäntä yhteen. Siksi Zinevran ystävyys Ludvigiin ja
Ludvigin häneen kasvoi yhdessä kuukaudessa enemmän kuin tavallisessa
salonkielämässä vuodessa. Eikö onnettomuus ole luonteiden koetuskivi?
Zinevralle oli siis helppoa tutkia ja arvioida Ludvigia, ja pian
tunsivat he molemminpuolista kunnioitusta toisiaan kohtaan Hieman
Ludvigia vanhempana, oli Zinevralle niin nuoren mutta voimakkaan
näköisen ja kohtalon koetteleman nuorukaisen kanssa seurustelemisessa
jotain romanttista. Ludvig puolestaan tunsi sanomatonta iloa
antautuessaan kaksikymmentäviisivuotiaan neidon suojelukseen. Eikö
se ollut todistus rakkaudesta? Kauneus ja ylpeys, voima ja heikkous
yhdistyneinä antoivat Zinevralle vastustamattoman vetovoiman: siksi
olikin Ludvig kokonaan hänen vallassaan. Lopulta rakastivat he toisiaan
jo niin syvästi, ettei heidän tarvinnut sitä kieltää eikä tunnustaa.
Eräänä iltapäivänä kuuli Zinevra sovitun merkin: Ludvig naputti
neulalla seinään, niin hiljaa ettei se synnyttänyt sen suurempaa
ääntä kuin hämähäkki kutoessaan seittiään, ja pyysi siten päästä
piilopaikastaan; Zinevra katsahti ympärilleen, näkemättä Lauraa,
ja vastasi merkkiin; mutta aukaistessaan oven näki Ludvig tytön ja
vetäytyi nopeasti takaisin. Ihmetellen katselee Zinevra ympärilleen,
näkee Lauran ja sanoo hänelle, käyden lähemmäksi:
-- Viivyt kovin myöhään, rakkaani. Tämä pää näyttää minusta jo
kuitenkin valmiilta, vain varjoa pitää hieman korjata tuon palmikon
päässä.
-- Olisit kovin herttainen, sanoi Laura, liikuttavasti, jos tahtoisit
korjata tämän kopion; niin minulle jäisi jotain sinusta...
-- Mielelläni, vastasi Zinevra, uskoen siten varmasti pääsevänsä
hänestä vapaaksi. Luulin, jatkoi hän, tehden hienoja kosketuksia
pensselillä, että sinulla on pitkä matka kotoasi tänne.
-- Oi! Zinevra, kohta minä menen, ja ainaiseksi! huudahti tyttö
surullisesti.
-- Jätät herra Servinin? kysyi italiatar, olematta läheskään niin
harmistunut noista sanoista kuin mitä hän olisi ollut kuukausi
takaperin.
-- Et näytä huomaavan, Zinevra, että jonkun aikaa vain sinä ja minä
olemme olleet täällä.
-- Se on totta, vastasi Zinevra äkisti ikäänkuin muiston herättämänä.
Ovatko nuo neidit ehkä sairaita, joko naimisiin menossa, tai heidän
isänsä päivystämässä palatsissa?
-- Kaikki ovat jättäneet herra Servinin, vastasi Laura.
-- Mutta miksi?
-- Sinun tähtesi, Zinevra.
-- Minun tähteni, toisti korsikan tytär, silmät uhkaavan näköisinä
välkkyen.
-- Oi! älä vihastu, rakas Zinevra, huudahti Laura tuskaisena. Mutta
minunkin äitini vaatii minua jättämään atelierin. Kaikki tytöt
sanoivat, että sinulla on rakkausseikkailu, ja että herra Servinin
suostumuksella piiloittelee rakastajasi tuolla komerossa; en kertaakaan
uskonut noita pärjääjiä, enkä ole kertonut mitään äidilleni siitä.
Eilen illalla oli rouva Roguin tavannut äitini baalissa ja kysynyt,
vieläkö hän antaa minun käydä täällä. Koska äitini vastasi myöntävästi,
kertasi hän nuot parjaukset äidilleni. Mamma nuhteli minua, ja väitti
minun epäilemättä tietävän kaikki, ja että minä olen rikkonut äidin
ja tyttären välisen luottamuksen. Oi! rakas Zinevra, minua, jolle
sinä olet ollut esikuva, kuinka minua surettaa kun en saa jäädä
toveriksesi...
-- Me löydämme toisemme elämässä: tytöt menevät naimisiin... puheli
Zinevra enemmän itsekseen.
-- Kun he ovat rikkaita, vastasi Laura.
-- Tule minun luokseni. Isäni on rikas...
-- Zinevra, alkoi Laura liikutettuna, rouva Roguin ja äitini aikovat
tulla huomenna moittimaan herra Serviniä: häntä pitää ainakin varottaa.
-- Kuinka tuo voi loukata heitä? kysyi Zinevra yksinkertaisesti.
-- Kaikki pitävät sitä kovin säädyttömänä. Mamma sanoo, että se loukkaa
moraalia...
-- Mutta sinä, Laura, mitä sinä ajattelet siitä? Tyttö katsoi
Zinevraa, heidän ajatuksensa yhtyivät; Laura ei voinut enää pidättää
kyyneleitään, vaan kietoi kätensä ystävättärensä kaulalle ja suuteli
häntä Sillä hetkellä saapui Servin.
-- Neiti Zinevra! huudahti hän innokkaasti, taulun: on valmis, sitä
öljytään juuri. Mutta mikä teidän on? Näyttää siltä, että kaikki neidit
ovat ottaneet lomaa tai menneet maalle.
Laura pyyhki kyyneleisiä silmiään, tervehti Serviniä ja poistui.
-- Atelieri on jo muutaman päivän ollut erämaana, vastasi Zinevra,
eivätkä he tule takaisin.
-- Pah!
-- Voi! älkää naurako jatkoi Zinevra, kuulkaa ensin: minä olen
tahtomattani syynä teidän maineenne vahingoittumiseen.
Taiteilija naurahti ja virkkoi, keskeyttäen oppilaansa:
-- Maineeni?... mutta jonkun päivän kuluttua asetetaan tauluni
näytteille.
-- Asia ei koske teidän taiteilijakykyänne, sanoi italiatar, vaan
teidän moraalianne. Tytöt saivat tietää, että Ludvig on täällä, ja että
te suositte... meidän... rakkauttamme.
-- Siinä on jonkunverran perää, neiti, vastasi opettaja. Noiden
tyttöjen äidit ovat olevinaan kovin siveitä, jatkoi hän. Jos he
olisivat kääntyneet minun puoleeni, olisi kaikki selviytynyt. Mutta
antaisinko tuollaisen seikan pahoittaa mieltäni? Elämä on liian lyhyt!
Ja maalari näpsäytteli sormiaan päänsä päällä.
Kuultuaan osan keskustelusta juoksi Ludvig heti huoneeseen.
-- Olette kadottanut kaikki oppilaanne ja tulolähteenne minun tähteni.
Taiteilija otti Ludvigin ja Zinevran kädet ja liitti ne yhteen.
-- Te menette naimisiin, lapset? kysyi hän sydäntä liikuttavasti.
Molemmat painoivat silmänsä alas ja hiljaisuus oli heidän ensimäinen
rakkaudentunnustuksensa.
-- No! jatkoi Servin, te tulette onnellisiksi eikö niin? Löytyykö
mitään millä maksaa kahden sellaisen olennon rakkauden?
-- Minä olen rikas, sanoi Zinevra, sallikaa minun tarjota teille
korvausta.
-- Korvausta! huudahti Servin. Mutta kun saadaan tietää, että muutamien
teeskentelijäin parjaukset ovat loukanneet minua, ja että olen antanut
turvapaikan vainotulle, lähettävät kaikki vapaat miehet Parisissa
tyttärensä atelieriin. Silloin minä ehkä jään kiitollisuudenvelkaan
teille...
Ludvig puristi suojelijansa kättä, voimatta mitään puhua, viimein sanoi
hän vilpittömimmällä äänellä:
-- Teille olen minä velkaa koko onneni.
-- Olkaa onnelliset, minä liitän teidät yhteen, sanoi maalari
koomillisella hartaudella, levittäen kätensä rakastuneiden pään päälle.
Tämä taiteilijapila poisti heidän vakavuutensa ja sai heidät
hymyilemään. Italiatar puristi lujasti Ludvigin kättä, isänmaansa tavan
mukaan.
-- No! rakkaat lapset, jatkoi Servin, te luulette nyt, että kaikki
tulee onnistumaan ihmeteltävän hyvin. Erehdytte hieman.
Rakastuneet katsahtivat säikähtyneinä häneen.
-- Rauhoittukaa! Minä olen ainoa, jonka teidän ajattelemattomuutenne
saattaa pulaan. Rouva Servin on hieman ennakkoluuloinen, enkä todella
tiedä, kuinka hän tulee suhtautumaan meihin.
-- Siunatkoon! olin vähällä unohtaa! huudahti Zinevra. Huomenna rouva
Roguin ja Lauran äiti aikovat tulla puhumaan...
-- Minä ymmärrän! sanoi maalari keskeyttäen hänet.
-- Mutta te voitte todistaa itsenne syyttömäksi, jatkoi tyttö tehden
ylpeän liikkeen päällään. -- Herra Ludvig virkkoi hän veitikkamaisesti,
luultavasti ei teillä enää ole mitään vastenmielisyyttä kuninkaallista
hallitusta kohtaan. -- No, jatkoi hän nähtyään nuorukaisen hymyilevän,
huomen aamulla lähetän minä pyytökirjelmän yhdelle sotaministeriön
vaikutusvaltaisimmista herroista, miehelle, joka ei voi mitään kieltää
parooni de Piombon tyttäreltä. Me saamme hiljaisen anteeksiannon
kapteeni Ludvigille, sillä everstinarvoa eivät he suostu sinulle
antamaan. Ja te voitte, lisäsi hän Servinille, nolata minun
ystävällisten toverieni mammat sanomalla heille totuuden.
-- Te olette enkeli! huudahti Servin.
* * * * *
Sillävälin kun tämä kohtaus tapahtui atelierissa, odottivat Zinevran
vanhemmat kärsimättöminä tytärtänsä.
-- Kello on kuusi, eikä Zinevra ole vielä palannut! huudahti Bartolome.
-- Ei koskaan ole hän viipynyt näin myöhään, vastasi hänen puolisonsa.
Vanhukset katselivat rauhattomina toisiaan. Liian kiihtyneenä
jäädäkseen istumaan, nousi Bartolome ja käveli pari kertaa ympäri
huonetta, kyllin vikkelästi seitsemänkymmenenseitsemänvuotiaalle.
Kiitos hyvän terveytensä, oli hän hyvin vähän muuttunut Parisiin
tulostaan, ja huolimatta pitkästä mitastaan, oli hänellä vielä suora
vartalo.
Hänen vaalentunut ja harventunut tukkansa paljasti leveän ja ulkonevan
pääkallon, joka todisti lujatahtoista luonnetta. Hänen syvien vakojen
uurtamat kasvonsa olivat säilyttäneet tuon kalpean, kunnioitusta
herättävän värinsä. Vieläkin oli tummien kulmakarvojen alta pälyilevien
silmien liekissä tulinen hehku.
Hän oli ankaran näköinen, mutta tiedettiin, että Bartolomella oli
omat syynsä siihen. Hänen hyvyytensä ja lempeytensä oli melkein
tuntematonta muilta, paitsi puolisoltaan ja tyttäreltään. Virassaan tai
tuntemattoman edessä ei hän milloinkaan poistanut sitä arvokkaisuutta,
minkä korkea ikä, tapansa rypistää kulmakarvojaan ja otsansa kurttuja,
ja antaa katseelleen Napoleonin tahtovan ilmeen, hänen persoonalleen
antoivat.
Poliittisen elämänsä aikana oli hän niin yleisesti pelätty, että
häntä pidettiin melkein seuraelämän halveksijana, mutta ei ole vaikea
selittää sen syytä. Piombon elämä, tavat, uskollisuus sensuroivat
hoviherrojen enemmistöä. Vaikka hänen vaiteliaisuudelleen oli uskottu
vaikeita tehtäviä, jotka olisivat rikastuttaneet jokaista muuta, ei hän
omistanut enempää kuin kolmekymmentätuhatta frangia yleisten saatavien
Pääkirjaan viedyistä korkotuloista. Jos ajatellaan vain korkotulojen
alhaista arvoa keisarihallituksen aikana, ja Napoleonin tuhlaavaisuutta
kaikille uskollisille palvelijoilleen, jotka kyllin taitavasti
osasivat käyttää sitä hyväkseen, on helppo nähdä, että parooni de
Piombo oli rehellinen mies; hän oli velkaa parooninarvonsa vain
välttämättömyydelle, joka sai Napoleonin antamaan hänelle aatelisarvon
lähettääkseen hänet vieraaseen hoviin.
Bartolome oli näyttänyt aina anteeksiantamatonta vihaa kavaltajia
kohtaan, joita Napoleon kokoili ympärilleen, toivoen alistavansa
heidät lukuisilla voitoillaan. Itse hän, huhun mukaan, otti kerran
kolme askelta keisarin työhuoneenovea kohti, neuvottuaan häntä juuri
vapauttamaan itsensä kolmesta henkilöstä Ranskassa, päivää ennen
lähtöään kuuluisalle 1814 vuoden sotaretkelle. Bourboonien toisesta
paluusta saakka ei Bartolome enää kiinnittänyt Kunnia Legioonan
ritarimerkkiä rintaansa. Ei kukaan esittänyt kauniimpaa tyyppiä noista
vanhoista tasavaltalaisista, keisarikunnan houkuttelemattomista
ystävistä, jotka olivat kuin eläviä raunioita kahdesta mahtavimmasta
hallituksesta, mitä mailma tunsi. Jos parooni de Piombo ei miellyttänyt
muutamia hovimiehiä, oli hänellä ystäviä sellaisia kuin Dary, Drouot,
Carnot.[7] Siksi hän muista politiikoista Waterloon jälkeen valittikin
yhtä vähän kuin sauhupilvistä, joita tuprutteli sikaaristaan.
Bartolome di Piombo oli _Madamen_, Keisarin äidin, hänen
korsikalaisista tiluksistaan maksamalla summalla, ostanut Portenduèren
entisen aatelistalon, tekemättä mitään muutosta siihen. Asuen miltei
aina valtion taloissa, otti hän tuon talon varsinaisesti haltuunsa
vasta Fontainebleaun romahduksen jälkeen[8]. Yksinkertaisten ja
rehellisten ihmisten tavoin, eivät parooni ja hänen puolisonsa
mitenkään komeilleet ulkopuolisesti: kalustona oli heillä talon
vanhanaikaisia huonekaluja. Talon avarat, synkät ja alastomat huoneet,
suurine, mustilla kehyksillä varustettuine peilineen, ja Ludvig XIV:sta
aikuisine huonekalustoineen, olivat täydellisessä sopusoinnussa
Bartolomen ja hänen puolisonsa kanssa, kunnioitettava pari menneiltä
ajoilta. Heidän elämänsä oli niin kohtuullista ja rauhallista, että
heidän omaisuutensa riitti hyvin heidän tarpeisiinsa.
Tyttärensä Zinevran pitivät he maailman suurimpana aarteena. Siksi
ei Zinevra, kun parooni da Piombo, toukokuussa v. 1814, otti eron
virastaan, lähetti pois palvelijajoukkonsa ja sulki hevostallinsa
oven, yksinkertaisuuteen tottuneena, kuten vanhempansakin, valittanut
vähääkään; suurten sielujen tavoin oli hänen ylellisyytensä sydämessä,
samoin kuin onnensa yksinäisyydessä ja työssä. Sitäpaitsi viihtyivät
nuo kolme olemusta liian hyvin keskenään, voidakseen antaa mitään
arvoa ulkopuoliselle elämälle. Usein, varsinkin Napoleonin toisesta
ja pelottavasta kukistumisesta lähtien, olivat Bartolome ja hänen
puolisonsa viettäneet hauskoja iltoja Zinevran soittaessa pianolla
tai laulaessa. Tyttärensä seura ja hänen suloinen läsnäolonsa oli
heille korvaamaton ilo; heidän rakastavat silmänsä seurasivat häntä
kaikkialle, he kuuntelivat hänen askeleitaan pihalta, kuinka kevyet ne
olivatkin. Hiljaa kuin rakastuneet saattoivat he istua kolmisin useita
tunteja, kuunnellen sielujensa kaunopuheista ääntä.
Se syvä tunne, joka oli tuon vanhan parin koko; elämä, määräsi heidän
kaikkien ajatukset. Ei ollut kolmea elämää, vaan yksi ainoa, joka kuin
takkavalkean liekki, jakaantui kolmeen tulikieleen. Jos joskus muisto
Napoleonista ja hänen hyvistä töistään ja nykyisestä onnettomuudestaan
tunkeutui vanhempien ajatuksiin, voivat he muistella niitä silti
rikkomatta ajatustensa sopusointua; eikö Zinevra ottanut osaa heidän
poliittisiin intoiluihinsa? Mikä oli luonnollisempaa, kuin se, että
he pakenivat ainoan lapsensa sydämeen? Siihen saakka oli virka
vaatinut parooni de Piombon kaiken tarmon; mutta jätettyään toimensa
voi korsikalainen omistaa kaiken huomaavaisuutensa puolisolleen ja
tyttärelleen. He rakastivat yksinomaan toisiaan, Zinevran sydän kuului
isälle, samoin kuin isän hänelle; lopuksi, jos on totta, että me
kiinnymme toinen toiseemme enemmän huonoilla kuin hyvillä puolillamme,
mukautui Zinevra ihmeteltävästi kaikkiin isänsä intohimoihin.
Siitä johtui tuon kolminaisuuden elämän ainoa puute. Zinevra oli
itsepäinen ja kostonhaluinen kuin Bartolomekin nuoruudessaan.
Korsikalainen iloitsi kasvattaessaan noita villiä taipumuksia
tyttärensä sydämeen, aivan samoin kuin leijona totuttaa pentujaan
hyökkäämään saaliinsa niskaan. Tämä kosto oppi näyttikin juurtuneen
tyttöön, sillä koskaan ei hän antanut anteeksi isälleen, ja isän
oli pakko aina myöntyä hänen tahtoonsa. Piombo piti noita kiistoja
lapsellisuuksina; mutta ne synnyttivät tytössä tavan hallita
vanhempiaan. Keskellä tällaisia myrskynpuuskia, joita Bartolome
mielellään kannusti, sydämellinen sana tai katse riitti rauhoittamaan
heidän kiihtyneet mielensä, eivätkä he koskaan olleet lähempänä
suudelmaa kuin juuri pahimmin kiistellessään.