E-text prepared by Tuula Temonen and Tapio Riikonen
VERIKOSTO
Kirj.
Honoré de Balzac
Suomentanut Lauri Laiho
Porissa,
Otto Andersinin Kustannusliike,
1919.
Lokakuun loppupuolella, vuonna 1800, saapui eräs muukalainen, naisen
ja tytön seuraamana, Tuileriespalatsin edustalle Parisissa ja pysähtyi
vähän matkan päähän siitä, äskettäin hävitetyn rakennuksen jätteiden
viereen, siihen, missä vielä nykyäänkin seisoo puolivalmis talo, joka
kerran rakennettiin tarkoituksella yhdistää Katarina de Medicis'n linna
Valois'n kuninkaiden Louvreen. Siihen hän jäi seisomaan, käsivarret
ristissä rinnalla, katse maahan luotuna, silloin tällöin kohottaen
sitä ja heittäen silmäyksen konsulipalatsiin ja vieressään, kivellä,
istuvaan puolisoonsa.
Vaikka nainen näytti huolehtivan yksinomaan vierellään olevasta,
yhdeksän- tai kymmenvuotiaasta tytöstä, jonka pikimustaa tukkaa hän
piteli kädessään, ei hänellä jäänyt huomaamatta yksikään niistä
silmäyksistä, joita mies häneen heitti. Sama tunne, ei yksin rakkaus,
yhdisti heidät toisiinsa, ja vaikutti yhtäläisesti kummankin
liikkeisiin ja ajatuksiin. Kurjuus on ehkä voimakkain kaikista siteistä.
Muukalaisella oli sinisenmusta tukka, johon oli sekoittunut
hopeanharmaita hiuksia. Hänen kasvonpiirteillään, vaikka olivatkin
jalot ja ylpeät, näkyi rumentavia synkkämielisyyden piirteitä.
Voimakkaasta ja suorasta vartalostaan huolimatta näytti hän olevan yli
kuudenkymmenenvuotias. Loppuunkulunut pukunsa ilmaisi hänen tulleen
vieraasta maasta. Naisen ehkä kerran kauniissa mutta nyt lakastuneissa
piirteissä ilmeni syvää surua, heti kun mies katsahti häneen, koetti
hän tekeytyä tyyneksi. Tyttö jäi seisomaan, huolimatta väsymyksestä
mikä selvästi näkyi hänen päivettyneillä kasvoillaan. Hänellä oli
italialaiset piirteet, suuret mustat silmät kaarevine kulmakarvoineen,
niissä oli jotain perittyä jaloutta, todellista suloa.
Useampi kuin yksi ohikulkija tuli liikutetuksi näiden ihmisten
puutteellisesta ulkonäöstä, eivätkä he koettaneetkaan salata sitä
syvää toivottomuutta, joka heistä niin selvästi kuvastui; mutta tuo
hetkellinen myötätunto, joka on niin ominaista parisilaisissa, katosi
pian. Heti kun tuntematon huomasi jonkun vetelehtijän tarkastelevan
itseään, heitti hän sille niin tuikean silmäyksen, että rohkeinkin
kiirehti pois, ikäänkuin olisi astunut käärmeen päälle.
Pitkän epäröimisen jälkeen muukalainen äkkiä kosketti kädellään
otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen ne raskaat ajatukset, joiden
merkit siinä niin selvästi näkyivät, ja tehden ratkaisevan päätöksen.
Heitettyään tutkivan katseen puolisoonsa ja tyttäreensä, veti hän
nutustaan pitkän tikarin, näytti sitä vaimolleen ja sanoi italiaksi:
-- Minä menen katsomaan, vieläkö Bonapartit muistavat meitä.
Ja päättäväisesti astui hän palatsin sisäänkäytävään, missä
konsuli-kaartin sotilas luonnollisesti pysäytti hänet. Muukalaisen
itsepäisyyden johdosta ojensi vahtisotilas pistimensä häntä kohden,
kuin ultimaatumina. Sattuma tuli avuksi ja vapautti muukalaisen
sotilaasta, ja häntä kutsumaan tullut korpraali opasti kohteliaasti
vieraan vartiokapteenin luo.
-- Ilmottakaa Bonapartelle, että Bartolome eli Piombo haluaa puhutella
häntä, sanoi italialainen päivystävälle kapteenille.
Turhaan upseeri vakuutti Bartolomelle, ettei pääkonsulia voi puhutella,
paitsi edeltäpäin kirjeellisesti pyytäen puheillepääsyä, muukalainen
tahtoi ehdottomasti, että hänet ilmotettaisiin Bonapartelle. Upseeri
näytti hänelle vartiosäännöt, ja kieltäytyi ehdottomasti tottelemasta
tuon kummallisen vaatijan määräystä. Bartolome rypisti kulmakarvojaan,
heitti upseerille vihaisen silmäyksen, mikä näytti tahtovan sanoa,
että hän saa vastata tuon kiellon seurauksista; sitten hän jäi hiljaa
paikoilleen hetkeksi, kädet ristissä rinnalla, ja siirtyi takaisin
pylväshalliin, pihan ja Tuileries puutarhan väliseen läpikäytävään.
Ihmiset, jotka lujasti tahtovat jotain, saavat melkein aina onnellisen
sattuman avukseen. Samalla hetkellä kun Bartolome istahti yhdelle
niistä rajakivistä, joita löytyy Tuileries'n edustalla, saapuivat
ajoneuvot, joista astui ulos Lucian Bonaparte, silloinen sisäasiain
ministeri.
-- Haa! Lucian, olipa onni minulla kohdata sinut! huudahti muukalainen.
Nämät korsikan murteella lausutut sanat pysäyttivät Lucianin samalla
hetkellä kun hän hyppäsi holviin; hän katsoi maalaistaan ja tunsi
hänet. Bartolome sanoi vain yhden sanan hänen korvaansa, ja heti vei
Lucian hänet kanssaan sisälle. Murat, Lannes, Rapp olivat pääkonsulin
huoneessa. Nähdessään Lucianin astuvan sisälle niin kummallisen
ihmisen seuraamana kuin Piombo oli, keskeytyi keskustelu. Lucian otti
Napoleonia kädestä ja johdatti hänet ikkunan nurkkaan. Vaihdettuaan
muutaman sanan veljensä kanssa teki pääkonsuli liikkeen, jota
totellen Murat ja Lannes poistuivat. Rapp ei huomannut mitään syytä
poistuakseen. Mutta, koska Bonaparte uudestaan viittasi häntä menemään,
poistui ajutantti itsekseen mutisten. Pääkonsuli, joka kuuli Rapp'in
askeleet viereisestä huoneesta, poistui nopeasti ja näki ajutantin
seisovan työhuoneen ja salin välisen seinän vieressä.
-- Ettekö Te siis tahdo ymmärtää minua? sanoi Napoleon. Minä tahdon
olla yksin maanmieheni kanssa.
-- Yksi korsikalainen! vastasi ajutantti Minä luotan noihin ihmisiin
liian vähän jotta...
Pääkonsuli ei voinut olla hymyilemättä, ja sysäsi toverillisesti
ajutanttinsa toiseen huoneeseen.
-- No! mikä tuo teidät tänne onneton Bartolomeni? virkkoi Napoleon
muukalaiselle.
-- Turvapaikan ja suojeluksen pyytäminen Teiltä, jos olette tosi
korsikalainen, vastasi Bartolome nopeasti.
-- Mikä on se onnettomuus, joka on karkoittanut teidät maastanne?
Olittehan rikkain ja...
-- Olen tappanut kaikki Portat, vastasi korsikalainen syvällä äänellä,
kulmakarvat rypyssä.
Pääkonsuli astui pelästyneenä kaksi askelta taaksepäin.
-- Petättekö minut? huudahti Bartolome, heittäen; synkän katseen
Bonapartelle. Ajatelkaa, että meitä on vielä neljä Piomboa Korsikassa...
Lucian tarttui korsikalaisen käteen ja pudisti sitä huudahtaen:
-- Tulitteko tänne uhataksenne Ranskan pelastajaa? Bonaparte teki
merkin Lucianille, joka vaikeni heti.
Sitten hän katsahti Piomboon ja sanoi:
-- Miksi tapoitte Portat?
-- Me olimme sopineet keskenämme, vastasi hän, Barbantit saivat
sen aikaan. Sen päivän aamuna, jolloin meidän piti juoda
sovinnonmalja, täytyi minun jättää heidät, sillä minulla oli asioita
toimitettavana Bastiassa. He jäivät minun asuntooni, ja polttivat
minun viinirypäletarhani Longonessa. He tappoivat poikani Gregorion.
Tyttäreni ja vaimoni pääsivät pakoon, sillä he olivat molemmat
nauttineet Herranehtoollista sinä aamuna, joten Pyhä Neitsyt suojeli
heitä. Kun palasin, en löytänyt enää kotiani, minä etsin sitä tuhassa
harhaillen. Kuunvalossa huomasin tallanneeni Gregorion ruumista.
-- Haa! Portat ovat tehneet rikoksen! huudahdin minä. Kiiruhdin heti
maki'in,[1] siellä kokosin ympärilleni muutamia uskollisia miehiä,
jotka olivat minulle kiitollisuudenvelassa, Te kuulette, Bonaparte? ja
niin me lähdimme Portan asuntoa kohden. Saavuimme sinne viiden aikaan
aamulla, ja seitsemältä olivat he kaikki Jumalan edessä. Sallimus
laittoi niin, että Elisa Vanni pelasti lapsen, pienen Luigin, vaikka
minä olin itse sitonut hänet sänkyyn kiinni, ennenkuin sytytin talon
palamaan. Jätin saaren niin äkkiä, etten ehtinyt ottaa selvää jäikö
Luigi todellakin elämään.
Bonaparte katseli Bartolomea kysyvästi, mutta rauhallisesti.
-- Montako heitä oli? kysyi Lucian.
-- Seitsemän, vastasi Piombo. Ne olivat teidän vainoojianne ennen.
Nämät sanat eivät herättäneet minkäänmoista vihanilmausta veljeksissä.
-- Haa! Te ette ole enää korsikalaisia! huudahti Bartolome
toivottomana. Hyvästi... Kerran suojelin minä teitä, lisäsi hän
nuhtelevalla äänellä. Ilman minua ei äitinne olisi tullut Marseilleen,
-- jatkoi hän Bonapartelle, joka näytti miettivän, nojaten
kyynärpäällään kaminiin.
-- Omantunnon mukaan, Piombo, vastasi Napoleon, en voi ottaa teitä
suojelukseeni. Minusta tuli suuren kansakunnan päällikkö, minä
muodostan tasavallan, minun täytyy sovelluttaa lakia.
-- Haa! Haa! huudahti Bartolome.
-- Mutta minä voin _sulkea silmäni_. _Vendettan_ ennenaikainen tuomio
tulee vielä kauan olemaan esteenä lain voimalle Korsikassa, -- lisäsi
hän puolittain itsekseen. Kuitenkin on välttämätöntä hävittää se
kokonaan.
Bonaparte vaipui ajatuksiinsa, ja Lucian teki merkin Piombolle, ettei
hän puhuisi mitään. Korsikalainen keinutti jo päätään tyytymättömänä
oikeaan ja vasempaan.
-- Jääkää tänne, virkkoi konsuli Bartolomelle, me emme tiedä mitään
siitä. Minä käsken ostaa maatilanne, jotta pääsette alkuun. Sitten,
jonkun ajan kuluttua puhumme lähemmin teistä. Mutta ei minkäänmoinen
_vendetta_ tule kysymykseen enää! Täällä ei ole mitään _maki'a_. Jos
te "pelaisitte tikaria" ei olisi mitään armoa odotettavissa. Täällä
suojelee laki kaikkia vapaan valtion jäseniä, ja kieltää kostamasta
ominkäsin.
-- Kummallisen maan herraksi teki hän itsensä, vastasi Bartolome
puristaen Lucianin kättä. Mutta te muistatte minua onnettomuudessani;
tästä lähtien olemme sidotut toisiimme elämässä ja kuolemassa, ja
kaikki Piombot ovat teidän käytettävänänne.
Noilla sanoilla kirkastui korsikalaisen otsa, ja hän silmäili
tyytyväisenä ympärilleen.
-- Teillä ei ole hullumpaa täällä, virkkoi hän hymyillen, ikäänkuin
haluaisi asua siellä. Ja olette punaisiin puetut, kuin kardinaali.
-- Riippuu vain teistä itsestänne, onnistua, ja omistaa palatsi
Parisissa, sanoi Bonaparte, katsoen terävästi maalaistansa. Sattuu
useammin kuin kerran, että katselen ympärilleni löytääkseni vilpittömän
ystävän, johon voisin luottaa.
Ilon huokaus kohosi Piombon rinnasta, ja ojentaen kätensä
pääkonsulille, huudahti hän:
-- On Teissä vielä korsikalaisuutta!
Bonaparte hymyili. Vaiti katseli hän tuota miestä, josta niin sanoen
huokui hänen isänmaansa ilmaa, leyhäys tuolta saarelta, missä hän niin
ihmeellisesti oli pelastunut _englantilaisen puolueen_ käsistä, ja jota
hän ei ollut siitä saakka nähnyt.
Hän teki merkin veljelleen, joka johdatti Bartolome di Piombon pois.
Lucian kyseli perheensä entisen suojelijan taloudellista asemaa. Piombo
veti sisäasiainministerin ikkunan eteen, ja näytti hänelle kivellä
istuvan puolisonsa ja tyttärensä Zinevran.
-- Tulimme Fontainebleausta tänne käyden, eikä meillä ole edes yhtä
sentiimiä, sanoi hän.
Lucian antoi hänelle kukkaronsa ja kehotti häntä tulemaan seuraavana
päivänä saamaan neuvoja perheensä elättämiskeinoista. Niiden tilusten
arvo, jotka Piombo omisti Korsikassa, ei riittäisi pitkälle Parisissa.
* * * * *
Viisitoista vuotta oli vierähtänyt di Piombon perheen Parisiin tulosta
seuraavaan seikkailuun, johon ylläkerrotut tapahtumat ovat johdantona.
* * * * *
Servin, yksi Parisin huomattavimmasta taiteilijoista, sai ensimäisenä
päähänsä perustaa taiteilijakoulun maalaamisessa opetusta haluaville
nuorille neideille. Hän oli noin neljänkymmenenvuotias, sivistynyt
ja kokonaan taiteellensa antautunut, nainut rakkaudesta köyhän
kenraalin tyttären. Alussa johdattivat äidit itse tyttärensä mestarin
luokse, mutta myöhemmin, kun he oppivat tuntemaan hänet vakavaksi ja
täsmälliseksi mieheksi, antoivat he tyttärensä mennä yksin.
Edeltäpäin tekemänsä suunnitelman mukaan ei maalari voinut ottaa
vastaan muita kuin rikkaihin ja kunnioitettaviin perheihin kuuluvia
neitejä, jottei antaisi itseään alttiiksi oppilaidensa sukuperää
koskeviin moitteisiin; vieläpä hän kieltäytyi ottamasta vastaan
varsinaisiksi taiteilijoiksi haluavia neitosia, koska ne tarvitsisivat
erikoista opetusta, ja pitäisi sellaisilla oppilailla olla myöskin
erikoisia kykyjä. Vähitellen se varovaisuus ja taitavuus, jolla
hän perehdytti oppilaitaan taiteensa salaisuuksiin, vanhempien
täydellinen luottamus siitä, että heidän tyttärensä seurustelevat hyvän
kasvatuksen saaneiden neitien kanssa, ja hänen rauhallinen luonteensa,
sivistyksensä, sekä se, että hän oli naimisissa, antoi hänelle hyvän
maineen salongeissa. Kun nuori tyttö näytti haluavan oppia maalausta
tai piirtämistä, ja hänen vanhempansa kyselivät ystäviltään neuvoa:
-- Lähettäkää hänet Servin'ille! saivat he vastaukseksi jokaiselta.
Servin tuli siis spesialistiksi naisten maalauksen opettajana, kun
Herbault hattujentekijänä, Leroy muotienvalmistajana ja Chevet naisten
pikkutarpeiden myyjänä. Pidettiin luonnollisena seikkana, että
Servin'ilta opetuksen saanut neiti kykeni arvostelemaan museon tauluja,
maalaamaan komean muotokuvan, kopioimaan mestarien tauluja ja tekemään
fantastisen maalauksen.
Tämä taiteilija tyydytti siis hienoston kaikki vaatimukset. Huolimatta
suhteistaan Parisin parhaimpien perheiden kanssa, oli hän riippumaton,
isänmaanystävä, ja säilytti kaikissa piireissä tuon taiteilijoille
ominaisen henkevän, joskus ivallisen äänensävyn, ja rohkeuden lausua
vapaasti ajatuksensa.
Omantunnontarkalla huolellisuudella oli hän järjestänyt koulunsa.
Hänen oman huoneustonsa yläpuolella sijaitsevan ullakkokerroksen
sisäänkäytävä oli suletti seinällä. Päästäkseen tuohon eristettyyn
paikkaan, pyhään kuin haaremi, täytyi kavuta mestarin asunnon läpi
rakennettuja portaita. Koko ullakkokerroksen käsittävä työhuone oli
niin laaja, että se hämmästytti vieraita, kun he, kavutessaan sinne
kuusikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella olevaan ullakkokerrokseen,
luulivat taiteilijoiden asuntojen sijaitsevan jonkunmoisissa
kattorännikomeroissa.
Huone oli hyvin valaistu suurilla katto- ja seinälaseilla, varustettuna
vihreillä verhoilla, joiden avulla maalarit ottavat sopivan valon.
Joukko karrikatyyrejä, rivi värillä ja veitsenkärjellä piirrettyjä
päitä tummanharmaaksi maalatulla seinällä todisti, paitsi luomistapojen
erilaisuutta, että hyvin kasvatetuilla naisilla on yhtä rikas
mielikuvitus kuin konsanaan miehillä. Pieni uuni pitkine torvineen,
joka teki pelottavia polvekeviivoja ennenkuin ulottui kattoon saakka,
oli huoneen välttämätön koriste. Joka seinällä löytyi hyllyjä, täynnä
suloisessa sekasotkussa makaavia kipsimalleja, enimmäkseen paksun
pölyn peitossa. Hyllyn alapuolella, siellä täällä, joku naulasta
riippuva Niobin pää näytti kärsivää naamaansa, tuossa hymyili Venuksen
tapainen, tuolla pisti silmään almua pyytävän kerjäläisen käsi, ja
muutamia sauhun kellastuttamia "nahattomia", jotka varsin kuvaavasti
esittivät eilen arkusta vedettyjä ruumiita; lopuksi maalaukset,
piirustukset, veistokset, puitteet ilman kangasta ja kangaspalat
ilman puitteita, antoivat tuolle kaikkea muuta paitsi sopusuhtaiselle
huoneelle atelierin täydellisen leiman, toisin sanoen kummallinen
sekoitus koristeista ja alastomuudesta, kurjuudesta ja ylellisyydestä,
tarkkuudesta ja huolimattomuudesta.
Tämä jättiläishalli, missä kaikki, vieläpä ihminenkin näyttää pieneltä,
tuoksuu kuin teatterin kulissit; siellä on vanhoja rääsyjä, kullattuja
koristeita, kangaspaloja, koneita, mutta siellä on myös, en tiedä mikä,
suuri kuin itse ajatus; on nero ja kuolema, Diana tai Apolono pääkallon
tai luurangon vieressä; kauneus ja epäjärjestys, runous ja todellisuus,
varjossa säteilevät värit, ja usein koko draama, liikkumaton ja,
hiljainen. Mikä taiteilijapään symbooli!
Sillä hetkellä, kun tämä kertomus alkaa, levitteli kirkas heinäkuun
aurinko säteitään atelieriin, ja kaksi sädettä kulki läpi huoneen,
muodostaen leveitä läpinäkyviä kultaviiruja, joissa pölyhiukkaset
kimaltelivat, kaksitoista pystyynnostettua maalaustelinettä tankoineen
muistutti mastometsää satamassa. Joukko nuoria naisia teki sen
elävämmäksi ulkonäkönsä ja pukunsa erilaisuudella. Himmeät varjot,
joita kunkin telineen tarpeen mukaan asetetut vihreät verhot heittivät
huoneeseen, synnyttivät kummallisia vivahduksia valon ja varjon välille.
Tämä ryhmä oli kauniimpi kuin kaikki atelierin maalaukset. Vaalea,
yksinkertaisesti puettu tyttö oli vetäytynyt syrjään tovereistaan, ja
näytti työskentelevän rohkeasti, ikäänkuin olisi edeltäpäin aavistanut
hukkatyötä; ei kukaan katsellut eikä puhutellut häntä; hän oli kaunein
heistä, vaatimattomin ja vähimmän rikas. Kaksi varsinaista ryhmää oli
muodostunut heistä, ja ne eroittautuivat selvästi toisistaan muualla,
paitsi atelierissä, missä sääty ja rikkaus piti olla unohdettuna.
Seisoen tai istuen nämät nuoret tytöt värilaatikkoineen, pensseleillään
leikkien, hypistellen palettejaan, maalaillen, puhellen, nauraen,
laulellen, taiteensa valtaan antautuneina luonteensa paljastaen
muodostivat harvinaisen näytelmän: tuossa ylpeä, oikukas mustasilmäinen
heitti silloin tällöin ympärilleen välähteleviä silmäyksiä;
tuolla huolimattoman ja iloisen näköinen, hymyilevine huulineen,
kastanjanruskeine kutrineen, valkoisine, hienoine käsineen, aito
ranskalainen neitonen, vilkas, avomielinen, nykyhetkessä elävä; toinen,
haaveellinen, synkkämielinen, kalpea, pää kumarassa kuin lakastuneella
kukalla; häntä vastapäätä, kookas, välinpitämätön, ynseännäköinen,
ilmeettömine silmineen, vaitelias, mutta haaveellinen. Keskellä oleva
älykkäännäköinen, mutta pisteliäs kuin _jocoso_ espanjalaisessa
komediassa, tähysteli jokaista vuoronperään, nauratutti heitä, ja
nosteli liian vilkkaasti päätään ollakseen sievä! jakeli määräyksiään
ensimäisen ryhmän oppilaille, johon kuului enimmäkseen pankkiirien,
asianajajien ja liikemiesten tyttäriä; kaikki rikkaita ja ylpeitä,
mutta saivat kuitenkin usein halveksivia silmäyksiä ylimystön
tyttäriltä.
Näitä hallitsi kuninkaallisen virkamiehen tytär, pieni, hieman
turhamainen olio, ylpeä isänsä korkeasta virasta; teeskenteli
heti ymmärtävänsä mestarin neuvot ja koitti luulotella toisille
työskentelevänsä innostuksesta; hän käytti silmälaseja, saapui aina
hienosti puettuna, myöhästyi tavallisesti, ja pyysi tovereitaan
keskustelemaan hiljaa. Tässä toisessa ryhmässä voi nähdä suloisia
vartaloita, harvinaisia kasvonpiirteitä, mutta heidän katseissaan ei
ollut paljoakaan kainoutta. Jos heidän hillitty käytöksensä oli komeaa
ja liikkeensä sirot, puuttui heiltä vilpittömyyttä, ja voi helposti
arvata heiden kuuluvan seurapiiriin, missä kohteliaisuus aikaisin
muovailee luonteen, missä seuraelämän tarjoamien ilojen liiallinen
nautinto kuolettaa hellemmät tunteet ja synnyttää itsekkäisyyttä.
Kun istunto oli täysilukuinen löytyi siellä kaikennäköisiä naisia,
siellä oli melkein lapsiakin joukossa, suloisen viehkeitä impyeitä,
neitosia, joiden puolittain avatusta suusta välkkyi rivi häikäisevän
valkeita hampaita, ja joiden kasvoilla leikki neitseellinen hymy.
Silloin ei atelieri muistuttanut haaremia, vaan pilvissä leijailevaa
enkelijoukkoa.
Oli keskipäivän aika. Servin ei ollut vielä saapunut. Muutamia päiviä
oli hän viettänyt enimmän osan ajastaan toisaalla sijaitsevassa
työhuoneessaan, viimeistellen erästä näyttelyyn aikomaansa taulua
Neiti Amélie Thirion, hienostoryhmän johtaja, alotti keskustelun
ystävättärensä kanssa; hienostoryhmässä syntyi hiljaisuus; rahamiesten
tyttärien ryhmä vaikeni myöskin hämmästyneenä, ja koitti arvailla
keskustelun ainetta, mutta nuorten _ultrain_[2] salaisuus oli pian
tunnettu. Amélie nousi pystyyn, otti muutamia askelia erästä telinettä
kohden ja sysäsi sen pois oman ryhmänsä puolelta, lähelle lautaseinää,
joka erotti atelierin pimeästä komerosta, minne heitettiin särkyneet
kipsityöt, opettajan hylkäämät maalaukset, ja talvella polttopuut.
Tämä Amélien teko synnytti yllätyksen muminan, mikä ei kuitenkaan
estänyt häntä lopettamasta työtään, heittämällä samaan paikkaan
maalilaatikon ja tuolin, vieläpä Proudhonin taulunkin, jota myöhästynyt
oppilas oli jäljentänyt. Tämän tirannityön jälkeen työskenteli oikea
ryhmä hiljaa, mutta vasemmisto keskusteli innokkaasti.
-- Mitä sanoo neiti Piombo? virkkoi eräs neiti Matilde Roguinille,
ensimäisen ryhmän oraakelille.
-- Hän ei ole sellainen, että hän puhuisi, mutta viidenkymmenen vuoden
kuluttua muistaa hän vielä loukkauksen, kuin olisi kärsinyt sen eilen,
ja kostaa julmasti. Hän on henkilö, jonka kanssa minä en tahtoisi tulla
epäsopuun.
-- Maanpako, johon nämät neidit hänet tuomitsevat, on vielä vähemmän
oikeutettu, sanoi toinen, koska neiti Zinevra oli toissapäivänä kovin
surullinen; huhun mukaan oli hänen isänsä juuri eroitettu virastaan. Ja
nyt tämä vielä lisäämään hänen suruaan, vaikka hän aina on ollut kovin
ystävällinen noille Sadan Päivän neideille. Sanoiko hän koskaan heille
loukkaavaa sanaa? Päinvastoin vältti hän politiikasta puhumista. Mutta
meidän _ultrat_ näyttävät toimivan enemmän mustasukkaisuudesta kuin
puolueellisuudesta.
-- Kiusaus houkuttelee minua noutamaan neiti Piombon telineen ja
asettamaan se omani viereen, sanoi Matilde Roguin. Hän nousi jo
lähteäkseen mutta pysähtyi yht'äkkiä: -- Sellaisesta luonteesta kuin
neiti Zinevralla on, virkkoi hän, ei voi edeltäpäin tietää, millätavoin
kohteliaisuutemme otettaisiin vastaan; odottakaamme hetkinen.
-- Eccola![3] huudahti mustasilmäinen.
Todella kuului portailta läheneviä askelia. Sana "Siinä hän!" lensi
suusta suuhun, ja pelottava hiljaisuus vallitsi atelierissa.
Jotta lukija käsittäisi Amélie Thirion'in teon vakavuuden, on
tarpeellista lisätä, että se tapahtui heinäkuun lopulla 1815.
Bourbonien toinen paluu oli juuri hajoittanut useita ystävyysliittoja,
joita ei ensimäinen kuningasvallan pystyttäminen ollut kyennyt
horjuttamaan. Tällä hetkellä melkein kaikissa erimielisissä perheissä
tapahtui noita surkuteltavia kohtauksia, jotka tahraavat kaikkien
maiden historian poliittisten tai uskonnollisten eripuraisuuksien
aikana. Lapset, nuorukaiset, vanhukset, kaikki ottivat osaa tähän
hallitusta järkyttävään rojalistiseen kiihkoiluun. Eripuraisuus
tunkeutui joka kotiin, ja epäluottamus loi synkät varjonsa
ystävällisimpiin tekoihin ja puheisiin.
Zinevra Piombo rakasti Napoleonia kuin epäjumalaa; miten hän muuten
olisi voinut häntä vihata? Keisari oli hänen isänsä hyväntekijä, ja
heillä oli sama isänmaa. Parooni Piombo oli yksi niistä Napoleonin
uskotuista, jotka tehokkaimmin auttoivat häntä palaamaan Elban
saarelta. Kykenemättä salaamaan poliittista luottamustaan, ja
vieläpä tahallaan ilmoittaenkin sen, vanha parooni Piombo päätti
jäädä Parisiin, keskelle vihamiehiänsä. Zinevra Piombo oli siis sitä
suuremmalla syyllä laskettava epäiltävien henkilöiden joukkoon, koska
ei hän mitenkään salannut sitä harmia, minkä toinen kuningasvallan
pystyttäminen hänen perheelleen tuotti. Ne kyyneleet, jotka hän
vuodatti, aiheutti kaksinkertainen tieto Bonaparten pidättämisestä
Belerofono laivalla, ja Labédoyèren[4] vangitsemisesta.
Neidit, jotka muodostivat aatelistoryhmän, kuuluivat Parisin
yltiöpäisimpiin rojalistiperheisiin. Olisi vaikeata tehdä oikeaa
kuvausta tuon aikakauden äärimmäisyyksistä ja Bonaparteihin
kohdistetusta vihasta. Kuinka merkityksettömältä ja vähäpätöiseltä
hyvänsä näyttäisikin Amélie Thirionin teko nykyään, oli se silloin
suuren halveksimisen merkki. Zinevra Piombo, yksi Servinin parhaimmista
oppilaista, oli hallinnut atelieriin tulostaan saakka erityistä
paikkaa, josta hänet nyt tahdottiin karkottaa; aatelistoryhmä
oli vähitellen ympäröinyt hänet; siis oli hänen karkoittamisensa
paikasta, mikä niinsanoen kuului hänelle, ei ainoastaan loukkaus, vaan
vieläpä vääryys; onhan jokaisella taiteilijalla oma hyväksikatsottu
työpaikkansa.
Mutta poliittinen vihamielisyys oli hyvin vähän syynä tähän pienen
"oikean ryhmän" käyttäytymiseen. Zinevra Piombo, Servinin taitavin
oppilas, sai tämän kaiken toveriensa mustasukkaisuudesta; mestari
ihaili lahjakkaimman oppilaansa kykyä, ja hänen rakastettavaa
luonnettansa, ja vaati toisia ottamaan esimerkkiä hänestä; viimein,
vaikka se vaikutusvalta minkä tuo nuori tyttö oli saavuttanut
koko toveripiirinsä yli oli selittämättä, nautti hän samanlaista
houkuttavaa voimaa kuin Bonaparte sotamiestensä suhteen. Aatelisryhmä
oli jo muutamia päiviä aikonut syöstä kuningattaren valtaistuimelta,
mutta koska ei kukaan uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta,
päätti neiti Thirion antaa ensimäisen ja samalla viimeisen iskun
saadakseen toverit puolelleen. Vaikka Zinevra olikin vain muutamien
rojalistipuoluelaisten vilpittömästi rakastettu ystävä, melkein kaikki
politiikkaan osaa ottaneet myönsivät itsekseen, kiitos naisen erikoisen
teräväjärkisyyden, että heidän piti suhtautua tuohon erimielisyyteen
välinpitämättömästi.
Zinevran tullessa atelieriin vallitsi siellä siis syvä hiljaisuus.
Kaikista Servinin atelieriin siihen saakka tulleista naisista oli hän
eittämättä kaunein, ja omasi sievimmän vartalon. Hänen käyntinsä oli
miellyttävää ja siroa. Hänen älykkäillä kasvonpiirteillään saattoi
huomata tuon korsikalaisille ominaisen tulisen luonteen merkkejä, ei
kuitenkaan niin paljon ettei hän olisi kyennyt hallitsemaan niitä.
Hänen pitkät kutrinsa, mustat silmänsä ja kulmakarvansa ilmaisivat
intohimoa. Jos suupielet eivät olleetkaan aivan täsmällisesti toisensa
näköisiä ja jos huulet olivatkin hieman liian paksut, ilmeni niissä
selvästi tuo jalomielisyys minkä tietoisuus omasta voimasta antaa
voimakkaille olennoille. Kummallisen luonnonoikun takia soti hänen
kasvojensa viehkeyttä vastaan marmoriotsa, jossa kuvastui ylpeys,
melkeinpä raakuus, jossa välähteli korsikan elämä. Siinä oli ainoa side
hänen ja synnyinmaansa välillä. Muuten oli koko hänen olentonsa niin
houkuttelevan yksinkertainen, siitä huokui kauniitten lombardialaisten
niin puhdasta teeskentelemättömyyttä, ettei olisi raskinut tehdä
hänelle pienintäkään harmia. Hän oli niin puoleensa vetävä, että hänen
vanha isänsä varovaisuudesta saattoi häntä atelieriin. Tämän, todella
runollisen luoman ainoa puute johtui itse, tällä kertaa niin runsaalla
mitalla annetun, kauneuden voimasta. Rakkaudesta vanhempiinsa oli hän
kieltäytynyt menemästä naimisiin, tuntien olevansa välttämätön heille
vanhuudenpäivinä. Työskentelynsä taiteen hyväksi sai tyydyttää niitä
intohimoja, joiden valtaan naiset tavallisesti joutuvat.
-- Olette kovin hiljaisia tänään, neidit, virkkoi hän päästyään
lähemmäksi tovereitaan. -- Hyvää päivää, Lauraseni, lisäsi hän
suloisella ja hyväilevällä äänellä, lähestyen muista erillään maalaavaa
nuorta tyttöä. Tämä pää on mainio! liha on hieman liian ruusun värinen,
muuten on kaikki ihmeteltävän hyvin piirretty.
Laura kohotti päätänsä, loi kiitollisen katseen Zinevraan, ja molempien
kasvoilla kuvastui ystävyys.
Puolittainen hymy väikkyi haaveellisen italiattaren huulilla, ja
hiljalleen kulki hän paikalleen, sivumennen katsellen piirustuksia
ja maalauksia, ja toivottaen kaikille ensimäisen ryhmän tytöille
hyvää päivää, huomaamatta sitä uteliaisuutta, minkä hänen läsnäolonsa
aiheutti. Hän muistutti hovissaan astelevaa kuningatarta. Ei hän
vähääkään kiinnittänyt huomiotaan siihen syvään hiljaisuuteen, mikä
aatelistoryhmässä vallitsi, eikä virkannut sanaakaan sivuuttaessaan
heidät.
Hän oli niin ajatuksissaan, että asettui istumaan telineensä ääreen,
aukasi värilaatikkonsa, etsi pensselinsä, kiinnitti ruskeat hihat
käsivarsiinsa, sovitteli esiliinaansa, katseli maalaustaan, tutki
palettiansa, kiinnittämättä vähääkään huomiotaan muualle. Kaikkien
porvarisryhmän tyttöjen katseet olivat häneen kiinnitetyt. Vaikka
Thirionin ryhmä ei ilmaissutkaan niin peittelemättä uteliaisuuttaan
kuin toverinsa, silmäilivät hekin hyvin usein Zinevraa.
-- Hän ei huomaa mitään, sanoi neiti Roguin. Samassa Zinevra heräsi
mietteistään, ja käänsi päänsä aatelisryhmään päin. Yhdellä katseella
mittasi hän välimatkan ja jäi vaiti istumaan.
-- Hän ei usko, että sillä aiottiin loukata häntä, jatkoi Matilde, ei
hän kalpene, eikä punastu. Kuinka nuo pystynenät raivaavatkaan, jos hän
pitää enemmän uudesta paikastaan kuin entisestä!
-- Te istutte siellä poissa ryhmästä, neiti, jatkoi hän ääneen,
lähestyen Zinevraa.
Italiatar ei näyttänyt ymmärtäneen häntä, tai mahdollisesti ei kuullut,
hän nousi seisomaan, astui lähemmäksi lautaseinää, joka eroitti
atelierin pimeästä nurkasta, näytti tutkivan ikkunaa, josta valo
tuli, ja huomaten sen ehkä riittäväksi, otti hän tuolin ylettyäkseen
kiinnittämään pimittävän verhon ylemmäksi. Noustuaan ylös, huomasi
hän pienen halkeaman seinässä, ponnistustensa päämäärän, sillä sitä
katsetta, jonka hän sinne heitti, voidaan verrata vain saiturin
ilmeeseen löytäessään Aladinin aarteen; nopeasti laskeutui hän ales,
palasi paikalleen, kiinnitti taulunsa, näytti olevan tyytymätön valon
suhteen, siirsi pöydän seinän viereen ja asetti tuolin sen päälle,
heilautti taitavasti itsensä ylös, ensin pöydälle ja siitä tuolille, ja
heitti silmäyksen halkeamasta. Yhdellä katseella näki hän koko komeron
ja se, mitä hän näki, teki häneen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän
horjahti.
-- Te putoatte, neiti Zinevra! huudahti Laura.
Kaikkien silmät kääntyivät horjuvaan tyttöön Pelko, että toverinsa
tulevat avuksi, antoi hänelle rohkeutta; päästyään tasapainoon, kääntyi
hän Lauran puoleen ja virkahti välinpitämättömällä äänellä: -- Pah! on
se kuitenkin lujempi kuin valtaistuin!
Hän kiirehti vetämään verhon pois ikkunan edestä, laskeutui alas,
siirsi pöydän ja tuolin takaisin, palasi telineensä ääreen,
siirrettyään sen lähemmäksi komeroon johtavaa ovea, saadakseen sopivan
valon, ja teki vielä muutamia yrityksiä.
Sitten hän alkoi sekoittaa värejään syvän hiljaisuuden vallitessa.
Siihen paikkaan missä hänen telineensä nyt oli, kuuli hän pian
selvemmin sen hiljaisen äänen, mikä edellisenä päivänä niin
voimakkaasti oli kiihdyttänyt hänen uteliaisuuttaan, ja saattanut
hänen nuoret aivonsa tekemään monenlaisia olettamuksia. Hän tunsi
täydellisesti äsken näkemänsä nukkujan voimakkaan ja säännöllisen
hengityksen samaksi. Hänen uteliaisuutensa oli tyydytetty yli
toiveitten, mutta hän tiesi myös olevansa vastuunalainen näkemästään.
Railon läpi oli hän puolittain nähnyt keisarikunnan kotkan ja
telttasängyssä kaartinupseerin kasvot. Hän arvasi kaikki: Servin oli
antanut piilopaikan vainotulle. Nyt hän vapisi, ajatellessaan, että
joku tovereista voisi tulla katsomaan hänen tauluaan, ja kuulla tuon
onnettoman hengityksen, tai voisi tämä ilmaista itsensä äänekkäällä
kuorsauksella, millaisen hän oli edellisenä päivänä kuullut.
Hän päätti jäädä oven eteen, toivoen taitavuudellaan voivansa estää
mahdolliset lähestymiset.
-- On parempi, ajatteli hän, että minä olen tässä estääkseni
onnettomuuden, kuin että jättäisin säälittävän vangin oman
varomattomuutensa uhriksi.
Tästä johtui se näennäinen välinpitämättömyys, jota Zinevra osotti,
huomattuaan telineensä siirretyksi; se oli antanut hänelle tilaisuuden
tyydyttää uteliaisuutensa; muuten oli hänellä sillä hetkellä liian
tärkeätä mietittävää, voidakseen etsiä syytä paikkansa siirtoon.
Ei mikään ole nöyryyttävämpää naisille, niinkuin kaikillekin,
kuin nähdä loukkauksen, nuhteen tai sukkeluuden iskevän harhaan
asianomaisen itse osottamasta välinpitämättömyydestä. Näyttää siltä,
että vihamiestämme kohtaan osottamamme viha kasvaa sitä mukaa mitä
korkeammalle meitä itseämme hän nousee. Zinevran käyttäytyminen muuttui
arvotukseksi koko oppilasjoukolle Hänen ystävänsä ja vihamiehensä
hämmästyivät yhtä suuresti kaikki, sillä hänen myönnettiin omaavan
kaikki mahdolliset hyveet, paitsi loukkauksen unohtamista. Vaikka
ne tapaukset jotka olisivat tätä arvelua tukeneet, näyttäytyivätkin
Zinevran luonteessa hyvin harvoin atelierissä, kuitenkin ne esimerkit,
joita hän ehkä oli näyttänyt luonteensa siltä puolelta, olivat
jättäneet syvän vaikutuksen tovereihin.
Lukuisten olettamusten jälkeen neiti Roguin viimein löysi italiattaren
hiljaisuudessa ennen tuntematonta jalomielisyyttä, ja tämän mielipiteen
kannustamana hänen ryhmänsä alkoi nöyryyttää aatelisryhmää. He alkoivat
heitellä teräviä pistopuheita, mitkä koskivat kovin oikean ryhmän
ylpeyteen. Rouva Servinin tulo lopetti tuon turhanpäiväisen kiistan.
Kiitos teräväjärkisyyden, joka aina on ilkeyteen yhdistynyt, oli
Amélie huomannut, eritellyt ja punninnut sitä kummallista miettimistä,
joka esti Zinevran tarkkaamasta paraillaan tapahtuvaa ivallista
sanasotaa. Kosto, jolla neiti Roguin ja hänen puoluelaisensa iskivät
neiti Thirionia ja tämän ryhmään oli niin tehokasta, että nuoret
_ultrat_ pinnistivät aivojaan keksiäkseen syyn Zinevra di Piombon
vaiteliaisuuteen. Kaunis italiatar oli siis kaikkien tähystelemä, niin
ystävät kuin vihamiehetkin vakoilivat hänen pienimpiäkin liikkeitään.
On vaikea salata vähäpätöisintäkään mielenliikutustaan viidentoista
äärimmäisyyteen saakka uteliaan tytön silmäin edessä. Siksi olikin
Zinevra di Piombon salaisuus vaarassa tulla ilmi.
Sillä hetkellä keskeytti rouva Servinin sisääntulo sen näytelmän, jota
tyttöjen sydämissä niin taitavasti pelattiin. Heti sisään astuttuaan
suuntautuivat hänen silmänsä oveen, jonka vieressä Zinevra istui.
Se katse ei jäänyt oppilailta huomaamatta, ja vaikka toiset eivät
olisikaan kiinnittäneet siihen huomiotaan, teki neiti Thirion sen, hän
ymmärsi sen epäilevän katseen, joka välähti rouva Servinin silmistä.
-- Neidit, sanoi hän, herra Servin ei voi tänään tulla.
Sitten hän onnitteli vuoron perään kaikkia, saaden jokaiselta
ystävällisen silmäyksen palkkiokseen. Epäilevän rauhattomuuden
valtaamana, jota hän turhaan koitti salata, lähestyi hän Zinevraa.
Italiatar ja maalarinrouva tervehtivät ystävällisellä päännyökkäyksellä
toisiaan, kumpikin vaiti, tyttö maalaten ja rouva katsellen.
Sotilaan hengitys kuului selvästi, mutta rouva Servin ei näyttänyt
sitä huomaavan, ja hänen näennäinen välinpitämättömyytensä oli niin
suuri, että Zinevra tunnusti itselleen hänen osaavan mainiosti
teeskennellä. Tuntematon liikahti sängyssään kuuluvasti. Italiatar
katsahti tutkivasti rouva Serviniä, joka sanoi hänelle, pienimmänkään
liikutuksen merkin näkymättä kasvoillaan:
-- Teidän jäljennöksenne on yhtä kaunis kuin alkuperäinenkin. Jos minun
pitäisi valita niistä, en tietäisi kumman ottaisin.
-- Herra Servin ei ole uskonut salaisuutta puolisolleen, ajatteli
Zinevra, ja vastattuaan rouvalle miellyttävästi hymyillen, epäilevänsä
hänen sanojaan, alkoi hän hyräillä erästä kotimaansa ballaadia
estääkseen vangin synnyttämän äänen kuulumasta.
Oli niin tavatonta kuulla ahkeran italiattaren laulavan, että kaikki
yllättyneinä katsoivat häntä. Hetken kuluttua rouva Servin poistui,
ja istunto päättyi ilman mitään erikoista. Zinevra antoi toveriensa
poistua, ikäänkuin hän haluaisi vielä työskennellä, mutta tahtomattaan
ilmaisi hän haluavansa jäädä yksin, päättäen niistä kärsimättömistä
silmäyksistä, joita hän heitti hidasteleviin tovereihinsa.
Neiti Thirion, joka muutamassa tunnissa oli muuttunut voittajansa
säälimättömäksi viholliseksi, arvasi, kiitos kateuden terävän vaiston,
että kilpailijansa näennäisessä ahkeruudessa piili salaisuus. Hän oli
useamman kerran ihmetellyt sitä tarkkaavaa ilmettä, jolla Zinevra
näytti kuuntelevan jotain salaista ääntä. Se kärsimätön ilme, jolla
italiatar odotti toisten poistumista, varmensi vielä hänen epäilyksiään.
Hän poistui viimeisenä ja meni ales rouva Servinin luokse, keskustellen
hänen kanssaan hetkisen; sitten hän valehteli unohtaneensa laukkunsa,
palasi ylös atelieriin aivan äänettömästi, ja näki Zinevran seisovan
pöydästä ja tuolista kyhäämällään telineellä, ja niin syventyneenä
tuntemattoman sotilaan katselemiseen, ettei kuullut toverinsa askelten
ääntä. Totta on, että Amélie, käyttääksemme Walter Scottin sanantapaa,
"käveli kuin munien päällä", hän palasi atelierin ovelle ja yskähti.
Zinevra hätkähti, käänsi päänsä, näki toverinsa, punastui, kiiruhti
päästämään verhoa erehdyttääkseen Amélien, ja lähti, järjestettyään
maalilaatikkonsa, ulos. Hän poistui atelierista, mukanaan muistiinsa
kaiverrettuna niin viehättävän nuoren miehen kasvonpiirteet, kuin itse
Endimionilla, Girodetin taulussa, jonka hän muutama päivä sitten oli
jäljentänyt.
-- Vainota niin nuorta miestä! Mutta kuka hän siis on, koska hän ei ole
marsalkka Ney?
Nämät kaksi lausetta olivat hänen pääajatuksenaan kahden päivän ajan.
Ylihuomenna, huolimatta kiirehtimisestään saapuakseen ensimäisenä
atelieriin, löysi hän siellä neiti Thirionin. Zinevra ja hänen
kilpailijansa katselivat tutkivasti toisiaan, mutta kumpikin osasi
peittää ajatuksensa. Amélie oli nähnyt tuntemattoman viehättävän pään,
mutta, onneksi tai onnettomuudeksi, ei hän ollut onnistunut näkemään
kotkaa eikä univormua. Hänellä oli siis vain pelkkiä arveluita asiasta.
Servin saapui odottamatta, tavallista aikaisemmin.
-- Neiti Zinevra, virkkoi hän, katsahtaen läpi atelierin, miksi olette
muuttanut paikkanne sinne. Valo ei ole sopiva. Siirtykää lähemmäksi
toisia, ja laskekaa verho ales.
Sitten hän pysähtyi lähelle Lauraa, jonka työ ansaitsi täydellisesti
hänen kiitoksensa.
-- Mitä? huudahti hän. Tämä pää on oivallinen. Teistä tulee toinen
Zinevra.
Mestari kulki telineeltä toiselle, moittien, kiittäen, laskien
leikkiä, ja tehden, kuten tavallisesti, huomautuksiaan, jotka olivat
pelottavampia kuin hänen moitteensa. Italiatar ei ollut totellut
opettajansa kehotusta, vaan oli itsepäisesti jäänyt paikalleen.
Hän otti paperiarkin ja alkoi luonnostaa säälittävän vangin päätä.
Intohimolla syntynyt luonnos omaa aina täydellisesti onnistuneen
leiman. Kyky värittää luonnon tai mielikuvituksen synnyttämiä aiheita
on nero, mutta usein myöskin intohimo. Olosuhteet ja se syvä vaikutus,
minkä tuntemattoman näkeminen oli Zinevraan tehnyt antoivat hänelle
yliluonnollisen kyvyn. Upseerin pää ilmestyi paperille sisäisen voiman
pakoittamana, jota hän itse luuli peloksi, mutta jonka fysioloogi
olisi selittänyt innostuksen liekiksi. Silloin tällöin katsahti hän
tovereihinsa, kätkeäkseen piirroksensa, jos he kävisivät uteliaiksi.
Huolimatta ahkerasta vaarinpidostaan ei hän huomannut säälimättömän
vihollisensa terävää silmäparia, jotka tähystivät erään taulun takaa
salaperäistä piirustusta. Tunnettuaan vangin kasvonpiirteet nosti netti
Thirion päinsä, ja Zinevra peitti paperin.
-- Miksi jäitte tänne kehotuksestani huolimatta, neiti? kysyi opettaja
vakavasti Zinevralta.
Tyttö käänsi telineensä niin, ettei kukaan olisi nähnyt hänen
paperiaan, ja näyttäen sitä mestarille, sanoi liikutetulla äänellä?'
-- Eikö teistä, kuten minustakin, tämä valo ole sopivampi? Enkö saa
jäädä tänne?
Servin kalpeni. Koska eivät vihamielisyyden terävät silmät päästä
mitään näkemättä, neiti Thirion miltei nautti tietäessään tuntevansa
kilpailijansa ja mestarinsa salaisuuden.
-- Olette oikeassa, sanoi Servin. Mutta te tulette pian taitavammaksi
kuin minä, lisäsi hän väkinäisesti nauraen. Syntyi hiljaisuus, jonka
aikana mestari ihaili upseerin päätä. -- Tämä vetää vertoja Salvator
Rosan parhaimmalle taululle! huudahti hän taiteilijain innostuksen
valtaamana.
Tuosta huudahduksesta nousivat kaikki seisomaan, ja neiti Thirion
juoksi paikalle nopeasti kuin saaliinsa kimppuun hyökkäävä tiikeri.
Samalla hetkellä tuntematon, melusta heränneenä, liikahti. Zinevra
kaasi tuolinsa, puheli jotain merkityksetöntä ja naurahti, mutta
samalla oli hän heittänyt muotokuvan paperikoriin ennenkuin pelättävä
urkkija ehti sitä näkemään. Servin ylisteli parhaan oppilaansa
jäljennöstä, eikä kukaan voinut epäilläkään siinä mitään metkua,
paitsi Amélie, joka vetäytyi toisten taakse ja yritti pistää kätensä
paperikoriin, minne oli nähnyt paperin lennähtäneen. Zinevra otti
pahvilevyn ja asetti sen korin päälle, sanaakaan sanomatta. He
heittivät pitkän silmäyksen toisiinsa.
-- No! neidit, paikoillenne! käski Servin. Jos tahdotte tulla yhtä
taitaviksi kuin neiti de Piombo ei teidän pidä aina puhua muodista ja
tanssiaisista, eikä metelöidä, kuten nyt teette.
Kun kaikki olivat palanneet, istuutui Servin Zinevran viereen.
-- Eikö ole parempi, että minä tunnen tuon salaisuuden kuin joku muu?
kysyi italiatar hiljaa.
-- Kyllä, vastasi maalari. Te olette isänmaanystävä, ja vaikka ette
olisikaan sitä luottaisin teihin.
Opettaja ja oppilas ymmärsivät toisiaan, eikä Zinevra enää pelännyt
kysyä:
-- Kuka hän on?
-- Labédoyèren läheinen ystävä, joka onnettoman everstin jälkeen
on enimmän uhrannut seitsemännen rykmentin yhdistämiseksi Elban
tykkiväkeen. Hän oli kaartin päällikkö ja palaa Waterloosta.
-- Miksi ette ole hävittänyt hänen univormuaan, ja antanut hänelle
porvarin pukua? kysyi Zinevra heti.
-- Ne tuodaan minulle tänä iltana.
-- Teidän olisi pitänyt keskeyttää meidän istuntomme muutamiksi
päiviksi.
-- Hän lähtee kohta.
-- Hän tahtoo siis kuolla? sanoi tyttö. Pitäkää hänet luonanne siksi
kunnes ensimäinen myrskyn puuska on mennyt ohi. Pariisi on enää ainoa
paikka Ranskassa, mihin voi kätkeä miehen. Onhan hän teidän ystävänne?
kysyi hän.
-- Ei. Hänellä ei ole mitään suosituksia minulle, paitsi
onnettomuutensa. Selitän miten hän joutui suojelukseeni: appini,
otettuaan taas pestin tätä sotaretkeä varten, kohtasi tuon säälittävän
nuorukaisen ja pelasti hänet taitavasti niiden kynsistä, jotka
vangitsivat Labédoyèren. Se hullu tahtoi puolustaa häntä!
-- Kutsutteko te häntä sellaisella nimellä! huudahti Zinevra, katsoen
ihmetellen maalaria, joka vaikeni hetkeksi.
-- Appini on liiaksi vakoiltu, voidakseen pitää miestä luonaan, jatkoi
hän. Eräänä yönä viime viikolla toi hän miehen minun luokseni. Toivoin
voivani salata hänet kaikilta urkkijoilta, antaessani tämän komeron
hänelle.
-- Jos voin olla teille hyödyksi, olen kokonaan käytettävissänne, sanoi
Zinevra, minä tunnen marsalkka Feltren.[5]
-- No, me mietimme asiaa, vastasi maalari. Keskustelu kesti liian
kauan, jäädäkseen toisilta huomaamatta. Servin jätti Zinevran,
palasi toisten joukkoon, määräillen niin pitkiä läksyjä, että viipyi
atelierissa istunnon loppuun saakka.
-- Unohdatte laukkunne, neiti Thirion, huusi opettaja, juosten tytön
perässä, joka alentui urkkijaksi saadakseen kostaa.
Utelias oppilas palasi hieman nolona noutamaan laukkunsa, mutta itse
asiassa oli tämä Servinin tarkkaavaisuus uusi todistus ehdottomasti
tärkeän salaisuuden olemassaolosta; hän oli jo löytänyt kaikki mitä
olla voi, ja voi sanoa apotti Vertot'in lailla: "Piiritykseni on jo
tehty".[6] Hän meni alas pitäen suurta melua portaissa ja veti lujasti
Servinin ovea, uskottaakseen mestariaan, ja palasi hiipien ylös, jääden
atelierin oven taa. Kun maalari ja Zinevra uskoivat olevansa kahden,
iski maalari erikoisella tavalla komeron oveen, joka aukeni, kitisten
ruostuneilla saranoillaan. Italiatar näki kookkaan, kaunisvartaloisen
nuorukaisen, jonka univormu sai hänen sydämensä lyömään tavattoman
nopeasti. Upseerin käsi riippui kannikkeessa, ja hänen kasvojensa
kalpeus todisti ankaraa verenvuotoa. Huomatessaan tuntemattoman naisen,
hätkähti hän. Amélie ei uskaltanut jäädä pitemmäksi aikaa kuuntelemaan,
joten hän poistui, tyytyväisenä kuulemaansa oven narinaan.
-- Älkää pelätkö mitään, virkkoi maalari upseerille, tämä neiti on
keisarin uskollisimman ystävän, parooni de Pimbon tytär.
Nuorella upseerilla ei ollut enää mitään epäilystä Zinevran
isänmaallisuudesta, sen jälkeen kun oli nähnyt hänet.
-- Te olette haavoittunut, sanoi italiatar.
-- Oh! ei se ole mitään neiti, haava paranee kohta.
Samassa kuului ylös kadulla huutavien sanomalehtipoikien kimeä ääni:
"Tuomittu kuolemaan..." Jokainen vavahti. Upseeri kuuli ensimäisenä
nimen, joka sai hänet kalpenemaan.
-- Labédoyère! ähki hän, kaatuen rahille. Vaiti katselivat he toisiaan.
Tuskan hiki helmeili nuorukaisen otsalla, toivottomalla eleellä iski
hän kätensä mustaan tukkaansa ja nojasi kyynärpäällään Zinevran
telineen reunaan.
-- Summa on, virkkoi hän, nousten äkisti, että Labédoyère ja minä
tiesimme selvästi mitä teimme. Me tunsimme kohtalon, joka oli meille
varattu, jos onnistumme tai epäonnistumme. Hän kuolee puolueensa
tähden, ja sillä välin kätkeydyn minä...
Hän hyökkäsi atelierin ovelle, mutta häntä vikkelämpänä ehti Zinevra
ennen, ja sulki häneltä tien.
-- Autatteko sillä keisaria? sanoi hän. Luuletteko kykenevänne
nostamaan tuon jättiläisen pystyyn kun ei se onnistunut hänelle
itselleenkään.
-- Mitä te luulette minusta tulevan? virkkoi silloin onneton, kääntyen
molempiin ystäviinsä, jotka sattuma oli hänelle lähettänyt. Minulla ei
ole ainoatakaan sukulaista koko maailmassa; Labédoyère oli suojelijani
ja ystäväni, nyt olen yksin, huomenna minut ehkä ajetaan maanpakoon
tai tuomitaan kuolemaan; ei milloinkaan ole minulla ollut muita tuloja
kuin sotilaspalkkani, kulutin viimeisen rahani yrittäessäni pelastaa
ystävääni vihollistensa kynsistä; kuolema on välttämätön minulle. Kun
on päättänyt kuolla, pitää olla valmis myymään päänsä pyövelille.
Ajattelin juuri, että yhden rehellisen ihmisen elämä on tarpeellisempi
kuin kahden kavaltajan, ja että hyvin suunnattu tikarinisku voi
vapauttaa kaikista tuskista.
Tämä toivottomuuden käännekohta peloitti maalaria ja Zinevraakin, joka
jo hyvin ymmärsi nuorukaista. Italiatar ihaili hänen kaunismuotoista
päätään ja miellyttävää ääntään, jonka sointua ei pilannut edes ne
raivokkaat huudahdukset, joita hän päästeli; kohta vuodatti hän
palsamia onnettoman haavoihin.
-- Herra, sanoi hän, rahattomuutenne suhteen, sallikaa minun
tarjota teille säästämäni kulta. Isäni on rikas, minä olen hänen
ainoa lapsensa, hän rakastaa minua, ja olen varma, ettei hän tule
moittimaan minua. Älkää epäilkö turhan takia: meidän omaisuutemme
tulee keisarilta, meillä ei ole senttiäkään, jota emme olisi velkaa
hänen tuhlaavaisuudelleen. Eikö se siis ole mitä yksinkertaisin
kiitollisuudenosoitus; auttaa yhtä hänen uskollisista palvelijoistaan?
Ottakaa se siis yhtä ujostelematta, kuin minä tarjoon sen teille. Se
on vain rahaa, lisäsi hän halveksivalla äänellä. Nyt ystävien suhteen,
joita myöskin tulette löytämään.
Silloin hän nosti ylpeästi päätään ja hänen silmistään loisti omituinen
tuli.
-- Pää, joka huomenna putoaa kahdentoista kiväärin edessä, pelastaa
teidät, jatkoi hän. Odottakaa, kunnes myrsky on tyyntynyt, ja te voitte
poistua ottaaksenne pestin vieraalla maalla jos ei teitä unohdeta, ja
vieläpä ranskalaisiin armeijoihinkin jos teidät unohdetaan. Löytyy
naisen hienotunteisuuden antamia lohtusanoja, joissa on jotain
äidillistä, ennennäkemätöntä, puutteetonta; mutta jos nämät rauhan ja
toivon sanat yhdistetään liikkeiden sirouteen, sydämestä lähtevään
kaunopuheisuuteen, ja etenkin jos nainen on kaunis, on nuorukaisen
vaikea vastustaa häntä.