Tuskinpa on maapallolla sitä kolkkaa, etäisintä ja suljetuintakaan,
mihin suomalainen seikkailija ei olisi askeltensa jälkiä painanut.
Uskon varmasti, että kummallakin maannavalla oli suomalainen vaeltaja
ehtinyt käydä jo aikoja ennen kuin varsinaiset löytäjät sinne
saapuivat. Mutta kun tuo suomalainen maailmankiertäjä on aina vaitelias
ja vaatimaton luonne, joka ei itsestään pyri mitään numeroa tekemään,
ei hänen navallakäyntinsäkään ole tullut maailman tietoon.
Kierrellessään beduinien parissa Arabian hiekkaerämaita luuli Yrjö
August Wallin varmaankin olevansa ainoa suomalainen niillä main. Mutta
kuinka hän ällistyikään, kun erään beduinijoukon päällikkö, joka juuri
oli ryöstänyt Wallinin ja hänen seurueensa typötyhjäksi, selaillessaan
Wallinin papereita viittasi hänet syrjään ja sanoi Yrjö Augustin omalla
äidinkielellä:
-- Mehän olemme vanhoja promotsionitovereita!
Niin, tuo Arabian erämaita kiertelevä rosvopäällikkö oli kuin olikin
suomalainen, joka oli yhdessä Wallinin kanssa vihitty maisteriksi, ja
joka monia vuosia sitten oli erään rettelön takia kadonnut
jäljettömiin.
Yleisesti tunnettu lienee juttu eräästä kielitaiturista, joka esiintyi
muutamassa Lontoon merimieskapakassa. Mies tuntui osaavan miltei
kaikkia maailman kieliä, sillä puhuttelipa häntä kapakan
kansainvälisistä vieraista kuka hyvänsä omalla kielellään, niin
kaikille antoi hän vastauksen samalla kielellä. Hänen omaa
äidinkieltään ja kansallisuuttaan arvailtiin turhaan. Vierasten
joukossa oli suomalainenkin, joka omalla kielellään lopuksi virkkoi
esiintyjälle:
-- No suomea sinä et ainakaan osaa?
-- Miks'en osaisi, kun olen Turusta kotoisinkin, -- vastasi
kieliniekka.
Jostakin olen lukenut kertomuksen suomalaisesta seikkailijasta, joka
oli mukana yhdysvaltalaisten sotaretkellä Filippiinein saarille. Kun
laivasto poikkesi eräälle saarelle hiiliä ottamaan, juotui
suomalaisemme jonkun toisen sotilaan kanssa kantamaan laivaan koreja,
jotka sisälsivät virvotusjuomia. Miehet puhuivat keskenään englantia.
Sattuipa sitten suomalaisen toveri vahingossa pudottamaan korin
laivasiltaan.
-- Perkele! -- murahti hän silloin äkäisesti ja tästä kansallisesta
tunnussanasta huomasi suomalaisemme, ettei hän ollut ainoa rotunsa
edustaja sotajoukossa.
Niin, sotaretkillä ovatkin suomalaiset aina olleet runsaasti
edustettuina. Tuskin lienee maailmassa sitä sotaa käyty, jossa
suomalaisia ei olisi ollut jommallakummalla, useimmiten molemmilla
puolin. Tunnen suomalaisen, joka on ollut Kuban sodassa. Buurisodassa
heitä oli runsaasti kummallakin puolen. Samoin Japanin sodassa
molemmilla puolin. Maailmansodassa heitä oli, maamme kohtaloon niin
suuresti vaikuttanutta jääkäripataljoonaa lukuunottamatta, kaikilla
rintamilla ja kaikilla eri puolilla, yksinpä Mesopotamiassa ja
Egyptissäkin.
Runsaimmin lienevät näiden vaeltaja- ja seikkailija-suomalaisten
joukossa edustettuina pohjalaiset, varsinkin pohjoispohjalaiset.
Viimemainittuja oli Joonas Paskikin, johon tutustuin Pietarissa niinä
myrskyisinä päivinä, jolloin tsaarivalta luhistui raunioiksi. Hän oli
entinen suomalainen tarkka-ampuja -- noita sitkeitä, kylmäverisiä ja
treenattuja sotilaita, jotka olivat kuuluisia ampumataidostaan, ja
jotka kesäisillä leirikokouksilla Krasnoje Selossa tappelivat
veniläisten kanssa yksi kymmentä vastaan, jääden aina voittajina
kentälle.
-- Minä tunsin sotakomennon kuin viisi sormeani, -- selitti Paski, joka
oli aikoinaan palvellut torvensoittajana Oulun pataljoonassa, -- mutta
itse sota oli minulla vielä kokematta. Siksi pistikin päähäni, kun tämä
maailmansota alkoi, lähteä vapaaehtoisena mukaan.
Venäjän armeijaan hän oli vapaaehtoisena liittynyt ja ollut yhtä menoa
toista vuotta Galitzian rintamalla. Kertaakaan ei hän tuon ajan
kuluessa ollut haavottunut eikä päivääkään lomalla ollut. Niin että
kyllä hän nyt tunsi sotaelämänkin kuin viisi sormeaan.
Sotilaan ohella oli hänen olemuksessaan paljon myöskin merimiestä
muistuttavaa. Ranteessa näkyvät tatueeraukset todistivat samaa. Ajan
kotimaisen sotalaitoksemme lakkautuksesta maailmansodan puhkeamiseen
olikin Paski pääasiallisesti kiikkunut aaltojen varassa, ehtien ristiin
rastiin kyntää maapallon pinnan.
Suomen asemalla Pietarissa minä tähän Paski-nimeä kantavaan
lähimmäiseeni tutustuin. Siellä, suomalaisen rautatieläisyhdistyksen
talolla, me vankiloista vapautuneet suomalaiset olimme päivittäin
koolla, odottaen jännityksellä, oliko hysteerinen Kerenski meidät
sitova vai päästävä.
Me vapautetut poliittiset olimme jo itsessämme varsin kirjava joukko ja
vielä kirjavammaksi tekivät sen ne enemmän tahi vähemmän hämäräperäiset
kansalaisemme, joita päivittäin liittyi joukkoomme, saadakseen
itselleen ilmaiset ateriat. Niinpä muutamanakin päivänä kiintyi
huomioni rinnallani aterioivaan nuorukaiseen, jonka likainen puku ja
vähä-älyiset kasvonpiirteet eivät omistajastaan juuri suosittelevasti
todistaneet.
-- Oletteko tekin vankilasta vapautettuja? -- kysyin pojalta.
-- Kyllä, -- vastasi hän suu täynnä ruokaa.
-- Missä vankilassa olette ollut?
-- Shpalernajassa.
-- Soo-o! Mutta... ette suinkaan te valtiollinen vanki ollut?
Poika ei näyttänyt oikein olevan selvillä käsitteestä "valtiollinen
vanki". Hän lakkasi puremasta ja mietti. Sitten vastasi hän:
-- Tuota... varkaudesta minä... ja alkoi jälleen purra.
Hevosvarkaudesta hän oli rajaseudulla joutunut kiinni. Samantapaisia ja
vielä ikävämpiäkin henkilöitä ilmestyi päivittäin joukkoomme.
Eräänä toisena päivänä aamiaista syötäessä kuiskasi minulle joku, että
pöydässä näkyy olevan muuan, jolla sivilimiehen takkia lukuunottamatta
on venäläisen sotilaan asu. Äreänä käännyin osotettua miestä
silmäilemään. Mutta siellä oli vastassani mitä rehellisin harmaa
silmäpari ja avomieliset, mitä rauhallisimmat kasvot, sanalla sanoen:
oikea suomalainen Matti. No, eihän siinä muu auttanut kuin laskea
harjakset kiltisti alas ja ryhtyä ystävällisiin suhteihin Matin kanssa.
Kun hän syötyään alkoi pyynnöstäni kertoilla kokemuksistaan
sotarintamalla, kertyi hänen ympärilleen piankin kokonainen liuta
kuulijoita. Mutta Paski oli tottumaton kielenkäytäntoön, kertominen
kävi hitaasti ja kangerrellen, ja lisäksi vaikeutti sitä mälli, jota
hän yhtä mittaa siirteli poskesta toiseen. Kuulijat taasen olivat
hermostunutta väkeä, jotka hevillä eivät voineet rauhottua yhteen kohti
paremmin kuin Paskin mällikään. Hidas ja katkelmainen kertomus ei
kyennyt heitä pitkäksi aikaa paikoilleen kahlehtimaan, vaan
hajaantuivat he toinen sinne, toinen tänne, niin että minä ennen pitkää
yksinäni muodostin Paskin kuulijakunnan.
Ihmetellen tarkastelin miestä, joka oli toista vuotta kestänyt kaikkia
rintamaelämän vaivoja ja kauhuja, mutta joka ei näyttänyt
vähimmässäkään määrin hermostuneelta tai rasittuneelta. Hän teki
kaikessa niin rauhallisen ja ehyen vaikutuksen kuin tyynessä
uiskenteleva jääkappale.
Eikö hän ollut siellä pitkällisen juoksuhautaelämän kurjuudessa ja
ankarina talvikuukausina edes joskuskaan sairastunut?
-- Eihän tuota sattunut, -- arveli Paski. -- Se on tämä minun sukuni
aina ollut hyvin lujatekoista sorttia.
Mitäkö hän arveli vihollispuolesta, saksalaisista? No, kyllä ne sotaa
osasivat käydä. Selvä kunnioitus saksalaisia kohtaan kajasti kaikista
Paskin puheista.
-- Kyllä sitä oli alussa tälläkin puolen vauhtia ja aivan yleinen oli
armeijassa usko, että muutaman päivän perästä ollaan Berlinissä. Mutta
sitten kun siellä nousi seinä eteen, niin jo täytyi pysähtyä... eikä
ainoastaan pysähtyä, vaan lähteä kiireen vilkkaa takaisinpäin. Ja se
olikin tuloa, eikä sitä juostu päivin ja kaksin, vaan monta päivää.
Joo, kyllä niillä saksalaisilla näkyy olevan eri meininki... ja eri
niillä ovat kaikki varustuksetkin.
Härmäläinen jääkäri, jonka huomattavimmiksi tuntomerkeiksi santarmit
olivat papereihinsa merkinneet hänen ruumiissaan löytyvät lukuisat
puukonarvet, on hetkeksi pysähtynyt Paskin juttelua kuuntelemaan. Hän
tuntee myöskin juoksuhautaelämän, sillä hän on ehtinyt olla mukana
Riian rintamalla, josta kotimaahan komennettuna on joutunut
Shpalernajassa istumaan. Tietämättömäksi tekeytyen kyselee hän
Paskilta, mimmoista siellä venäläisten juoksuhaudoissa oikein oli, ja
osaamatta aavistaakaan, että puhuttelija on vastapuolen sotureita,
ryhtyy Paski hitaalla perinpohjaisuudella tekemään selkoa venäläisestä
juoksuhautaelämästä.
-- Paljon on kehnompaa kuin meidän puolella, -- huiskaa jääkäri minua
kylkeen tönäisten.
-- Kohiseehan ne, että siellä olisi suomalaisiakin saksalaisten
joukossa, -- arvelee hän sen jälkeen Paskille.
-- Joo, kyllä siellä ryssän rintamallakin oli aivan yleisenä tietona,
että saksalaisten puolella on suomalaisia, -- vahvistaa Paski. -- Ja
kyllä kai se minullakin olisi matka tullut sinnepäin, jos silloin
lähtiessäni olisin tiennyt, että sinne muitakin suomalaisia menee.
Rykmentti, johon Paski oli kuulunut, oli nyt ollut muutamia viikkoja
Pietarissa lepäämässä. Se oli sama rykmentti, joka ensimäisenä meni
vallankumouksen puolelle. Siten oli Paskikin joutunut olemaan mukana
noissa suurissa tapauksissa. Passiivisena syrjästä katsojana hän
pääasiallisesti oli esiintynyt. Oli hänellä sentään pieni aktiivinenkin
osuutensa. Mutta kertokoon Paski itse.
-- Viime sunnuntai-iltana sen alkoi jo huomata, että jotakin niillä on
tekeillä. Meitä nukkui kasarmilla kokonainen komppania suuressa
huoneessa ja kun tuli maatapanon aika, niin siitä ei tahtonut tulla
mitään. Miehet kokoontuivat joukkoihin, juttelivat ja hosuivat. Minä
kun en venäjää osaa paljon muuta kuin komentosanat, en saanut selvää,
mitä niillä oikein on mielessä. Minä laittausinkin siinä makuulle ja
annoin niiden hosua. Se on tuo ryssä soma kapine kaikissa hommissaan.
Olkoon vaikka kuinka pikkuinen asia, niin siinä käy sen tuhannenmoinen
pelehtiminen, turina ja hosuminen. Sellaista se oli kaiken iltaa aina
puolelle yötä. Toiset niistä aina väliin laittausivat makuulle, mutta
jo hetken päästä kimmahtivat kuin kerät ylös ja juoksivat toisten
joukkoon hosumaan. Sen verran minä olin saavinani selvää niiden
turinasta, että kun rykmentin piti huomenna mennä kirkkoon, niin ne
aikoivat ottaa kiväärit mukaan. Annahan olla, mitä tuosta tulee, tuumin
minä itsekseni, käänsin kylkeä ja nukuin.
-- Aamulla kun silmäni avasin, olivat kaikki jo jalkeilla ja käynnissä
taas sama tohina ja pelehtiminen. Sitten ne sieppasivat pyssynsä ja
juoksivat pihalle. Meitä oli muutama mies jälellä ja joku tuli ovelle
huutamaan, että tulla mukaan. Minä rupesin vetämään housuja jalkaani,
mutta ennenkuin olin saanut muuta kuin toisen sääreni lahkeeseen, tulla
pamahti akkunoista sisälle puolikymmentä kutia. Älkää joutavia siellä,
kyllä täältä tullaan kun joudutaan, huusin minä niille ulos. No, kun
minä olin saanut vaatteet kunnollisesti päälle ja saappaat jalkaan,
otin minäkin pyssyni ja menin pihalle.
-- Piha oli täynnä sotilaita ja kaikki huusivat ja hosuivat. Toisessa
kerroksessa olevia aliupseerikoululaisia ne tuntuivat vaativan ulos
samaan joukkoon. Kun niitä ei heti alkanut kuulua tuleviksi, ampuivat
ne parikymmentä kutia yläkerran akkunoihin. Silloin tulivat
aliupseerikokelaat heti alas. Sitten sitä piti lähteä ulos kaupungille.
Mutta samalla ilmestyi portille muuan eversti. Se rupesi jotakin
karjumaan, mutta monta sanaa se ei ennättänyt sanoa, kun pamahti
laukaus ja ukko keijahti siihen portille. Päästä näkyi menneen läpi...
huomasin sen, kun joukolla juostiin kadulle.
No niin, kirkkoon menosta ei ollut enää puhettakaan, vaan tuulena
riennettiin kasarmista toiseen ja vaadittiin sotilaat mukaan. Ja
kaikkialla ne tulivat, jollei hyvällä, niin pahalla. Siten kasvoi
vallankumouksellinen sotilasjoukko kuin lumivyöry.
Ryhdyttiin jahtaamaan vihattuja ohranan miehiä. Ei silloin santarmin ja
poliisin henki ollut korkeassa kurssissa. Voi niitä, jotka yksinään
ulkona näyttäysivät! Henki pois ja ilman armoa. Mutta ohrana oli jo
ajoissa varustautunut. Niillä oli ympäri kaupunkia oivallisia
kuularuiskuasemia kirkontorneissa ja korkeiden kivitalojen vinteillä.
Niistä saattoivat ne pitkän aikaa pitää yllä tuhoisata tulta, ilman
että päästiin selville, mistä kuulia satoi.
Olipa nyt Paski muutaman sotilasjoukon matkassa joutunut eräälle
pienelle torille. Lähellä piti olla sellainen ohranan miesten
lymypaikka. Mutta missä? Siitä nyt kova huuto ja hosuminen.
Jopas viimein yksi joukosta keksii, että taampana joukko ohranan miehiä
kiipeää erään korkean rakennuksen takaseinällä olevia palotikkaita.
Kuin pesästään häädetty rottalauma ne kapusivat toinen toisensa
kintereillä. Vintillä niillä tietysti oli kuularuisku ja jos ne sinne
kunnialla pääsisivät, niin pian alkaisi sieltä rakeita sataa. Mitäpäs
tuossa, alettiin ampua. Kymmeniä kiväärejä ojentui ohranan miehiin,
laukaukset räiskyivät vasten kiviseinää ja yksi toisensa jälkeen
vierähti ohranan miehistä alas. Lopulta oli niistä jälellä yksi ainoa.
Mutta se jatkoi kuulasateesta huolimatta sisukkaasti kiipeämistään ja
näytti kuin näyttikin saavuttavan määränpään.
Tämän sekasortoisen, kiväärejään räiskyttävän joukon keskellä seisoi
Paski kivääriinsä nojaten ja mälliään pyöritellen. Kunnes -- mutta
kertokoon hän itse.
-- Eihän siinä ampumisessa lopulta ollut mitään tolkkua. Se tuo ryssä
kun pääsee oikein tuohtumaan, niin sillä ei ole hituistakaan
mielenmalttia. Sellaiseen toimeen kuin tähtäämiseen siitä ei silloin
ole ensinkään. Ojennettiin pyssy vain vähän sinnepäin ja siinä samassa
jo laukaista hotastiin. Tietäähän sen, että osuminen on silloin aivan
sattuman varassa. Päin seinää ne räiskyttivät niin että tiilet vain
pölisivät, ja santarmi kiipesi vain yhä korkeammalle. Kun minä olin
aikani sitä peliä katsonut, pisti minun jo vihaksi, minäkin nostin
pyssyn poskelleni ja tähtäsin.
"Tähtäsin!" Heräsipä totisesti minussa elävä mielikuva suomalaisesta
tarkka-ampujasta, joka nostaa pyssyn poskelleen, purasee mällinsä
liikkumattomaksi toiseen poskeen ja tähtää, niin että pyssy todellakin
tulee jyvälle. Ja kun hän on aikansa tähdännyt, niin --
-- Kyllä se heti putosi.
Ilman pöyhkeilyä Paski sen sanoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli
vain onnistuneen metsästäjän hyvin luonnollista itsetuntoa. Riista oli
sattunut eteen, hän oli tähdännyt ja laukaissut -- ja saalis oli
pudonnut alas, kuten sen pitikin. Siinä kaikki.
Se oli Paskin aktiivinen osuus Venäjän vallankumoukseen. Kohta sen
jälkeen hän oli vaihettanut sinellinsä siviilipalttooseen ja tullut
Suomen asemalle, jossa hän oli kuullut olevan koolla muitakin
kansalaisiaan.
-- Loruksi se näkyy nyt menevän koko Venäjä, -- sanoi hän. -- Jollei se
järjestys tässä maassa ollut kaksista ennnekään, niin nyt sitä ei ole
ollenkaan. Niin että mitäpä täällä on minullakaan enää tekemistä. Ja
onpa tuo jo muutenkin aika käydä taas kotipuolessa... äitimuoriakin
katsomassa. Sieltäpä häntä sitte taas jonnekinpäin lähtenee.