-- Klink, klank! Klink, klank! Kuulen sen uneni läpi ja kun hetken
kuluttua havahdun toukokuun aamun raikkaaseen valoon, kaikuu nyt
selvästi vasaran iloinen helke taampana seisovasta pajasta.
Siinä on jotakin niin eloon herättävää ja työilon täyteistä tuossa
pajavasaran helkkeessä. Sitä kuullessaan on mahdoton loikoilla ja
vegeteerata. Tuntuu kuin jokainen solu rupeaisi elämään ja äänekkäästi
kaipaamaan työnteon jännitystä, ponnistusta mitä hyvänsä, mikä vain saa
aikaan jotakin uutta ja ennen olematonta.
Nyt vaikenee helke, mutta sen sijaan kuuluu selvästi palkeen
huokuminen. Se on syvää ja tasaista kuin jättiläiskeuhkojen hengitys.
Ja kun se sammuu, niin taas:
-- Klink, klank! -- iloisesti ja työhön kutsuvasti.
Kuinka virkistävästi tuo helke mahtoi vaikuttaa Lutheriinkin, joka
lausui sitä kuullessaan, että seppä vasarallaan lyö lujemmin taivaan
portille kuin munkki rukouksen höpinällään.
-- Klink, klank! Työhön, työhön! Se saa mieleni tulvilleen lapsuuden
aikaisia pajamuistoja tonttuineen ja palkeessa kyyröttävine muorineen.
Pukeutuessani koetan arvailla, kuka on taloon tullut sepäksi.
Jaakko-seppäkö, taitava pyssymestari ja intohimoinen metsänkävijä, vai
Veeliseppä, voittamaton viikatemestari? Kummankin jälleennäkeminen on
minulle oleva mieluisa kohtaus.
Pajan kattoluukku on auki ja ovi sepposen selällään, niin että
auringonsäteet ulottavat kosketuksensa ahjoon ja pölyisiin palkeisiin.
Alasimen ääressä seisoo kookas ja notkealiikkeinen mies ja heiluttaa
isoavasaraa, pudottelee sitä hehkuvalle raudalle, niin että koko paja
jymähtelee ja seinille ripustetut monenlaiset rautaesineet hyppivät
samaan tahtiin.
Se on Veeli-seppä. Ihka samanlaisena ja juuri noin vasaraa heiluttavana
olen nähnyt hänet jo varhaisimman lapsuuteni aikana. Kuinka moneen
kertaan hän liekään siitä ajasta ehtinyt kiertää kaikki pitäjän talot?
Sillä kesää ja talvea aamusta iltaan tekee hän yksinomaan sepäntyötä.
lieneekö pitäjässä niitä kiesejä tai sitä kirkkorekeä, jota hän ei
olisi raudoittanut ja niitettäneenkö näitä lakeuksia sellaisella
viikatteella, jota hän ei olisi takonut? Eikä hän näytä vähääkään
vanhentuneen sitten lapsuuden päivieni. Aina hyvällä tuulella ja
myhäilevänä. Mutta pajahan onkin paikka, jossa ihmisen on mahdoton
pysyä juonikkaana ja pahantuulisena. Hehkuva ahjo, huokuva palje ja
helkkävä alasin, kaikki laulaa siellä samaa työiloa. Se on paikka,
johon tuodaan kaikenlaista rampautunutta rojua, mutta josta kaikki
lähtee uutena ja puhtaana. Joka hetki syntyy siellä jotakin uutta. Kuka
sellaisessa paikassa voisi pahantuulensa säilyttää ja kuka sellaisessa
paikassa ennen aikojaan vanhenisi?
-- No päivää, vieläpä sitä kaimaakin näkee, -- sanoo seppä ja ojentaa
lujan, nokisen kouransa. -- No nyt lietsomaan! Ei taida minun tarvita
enää sinua sinne penkille nostaa?
Kaikki käy kuin parikymmentä vuotta sitten.
-- No nyt lietsomaan! Nehän olivat aina sepän ensimäiset sanat, kun
minä pikku poikasena aamuisin ilmestyin pajan kynnykselle. Ja sitten
tarttui hän minua kainaloihin ja nosti palkeen viereen penkille, niin
että minä hyvin ulotuin vivun varteen.
Vuoren jättiläisenä esiintyi seppä silloin silmissäni. Varsinkin
syksyiltoina, kun ovesta ammotti pimeys kuin seinä, kun ahjo valaisi
pajaa punertavalla hohteellaan ja kun seppä suurena ja nokisena,
hikikarpalot ohimoillaan, takoi alasimen ääressä niin, että tuliset
kipunat ja kähisevät kuonan pirstaleet sinkoilivat ympäri pajaa. Minä
kyyristyin penkilläni niiltä suojaan ja tunsin rajatonta ihailua tuota
väkevää miestä kohtaan.
Väkevä hän oli. Kuinka mieltä hiveleviä olivatkaan hänen
kyläseikkailunsa, joita hän kertoili lepohetkinä piippua poltellessaan.
Oikea Lemminkäinen hän oli nuorena miehenä ollut, tyttöjen suosikki ja
poikain kateuden esine. Selkäsaunoja ne vierailla kylännurkilla hänelle
aina olivat suunnitelleet, mutta ei niistä koskaan ollut mitään tullut.
Kuinka se eräskin pieksiäisyritys nyt olikaan ollut? Sunnuntai-iltana
oli seppä lähtenyt eräälle kaukaisemmalle kylännurkalle, johon häntä
oli pyydetty sepäntöihin. Kylän pojilla oli vanhaa kaunaa häntä
kohtaan, ne tiesivät hänen tulostaan ja olivat joukolla asettuneet
kujalle odottamaan. Jokaisella oli aseenaan seipäät ja sen lisäksi
pullotti kunkin taskussa suuri kivenmukura. Kahdenpuolen tietä ne
seisoskelevat ja kyräävät. No, seppä lähenee huoletonna miessä ja
viheltelee tapansa mukaan. Ensimäisen kohdalle tultuaan sanoo hän
iloisesti päivää ja menee kättelemään. Samalla ottaa hän kiven pojan
taskusta ja on ihmettelevinään, että mitä sinä tällä teet. Seppä
unohuttaa kiven luonnollisesti omaan käteensä, jatkaa huoletonna miessä
matkaansa poikajoukon halki ja viheltelee. Pojat luimistelevat, mutta
kukaan ei uskalla ensimäisenä asettaan kohottaa. -- -- --
No niin, seppä työntää jäähtyneen raudan ahjoon ja minä tartun palkeen
vipuun kuin vuosia ennen. Työn aikana ei pajassa puhella. Kun rauta on
ahjossa, nojaa seppä toiseen jalkaansa, asettaa käsivarret ristiin
rinnalleen, tuijottaa ahjoon ja hyräilee. Se on iäti sama, tuntematon
sävel, jota hän hyräilee. Luultavasti hän on oppinut sen palkeilta,
jotka huokuvat juuri samaan tahtiin.
Kun hän ryhtyy takomaan, on minulla aikaa silmäillä ympärilleni. Kuinka
paljon tuttuja täällä onkaan ja kaikki ne tuntuvat nyökyttävän minulle
tervetuloa -- nuo monenmoiset pihdit, hakut ja reikäraudat seinällä,
tuo iänikuinen vesiruuhi, johon seppä nosti minut kerran seisomaan, kun
olin paljaan jalkani astunut tuliseen rautaan, ja entä nuo tervaiseen
oveen tulisella raudalla painetut monilukuiset kuviot, nimikirjaimet ja
puumerkit! Yksinpä vanhat, vuosien pölyyn peittyneet lapiorämät palkeen
takana ja rosoiset kuonan järkäleet ahjon syrjällä rupeavat silmissäni
elämään.
-- Ja hei, entäs tämä!
Niin, loppujen lopuksi ovat silmäni pysähtyneet sepän piippuun
ikkunalaudalla. Ihan totisesti sama kookas syöskumikoppa kuin ennenkin
ja sama mesinkihela ympärillä kuin vuosia parisenkymmentä sitten. Se
aivankuin hymyilee minulle. Ja aina ennenkin se hymyili, jopa niin
houkuttelevasti, että minun varkain täytyi sivellä sen sileätä,
kellanruskeaa poskea. Entä sen sisällys! Kun seppä kaivoi sen
kouraansa, näytti se niin makealta, että sitäkin täytyi minun varkain
hypistää ja pistää suuhuni -- saadakseni sen tietysti seuraavassa
hetkessä inhontuntein sylkeä suustani.
Mutta nytpä viskaa seppä jäähtyneen raudan kädestään ja tarttuukin
piippuunsa. Annas olla, kuinka se käy? No, aivankuin ennenkin! Koppa
vasempaan kouraan, juuri tuohon asentoon kuin aina ennenkin, ja oikeaan
tupakkimassi, jonka nauhan päässä riippuu käyrä rassausrauta. Massin
paikka on oikeassa housuntaskussa ja tuo rassi heiluu aina vapaana
lonkalla. Nyt karistaa hän tuhkan kopansuulta lattialle ja alkaa sitten
kaivaa pohjasakkaa kouraansa. Kämmenen kouruun ilmestyy musta ja kostea
kasa, joka tuntuu ihan liikkuvan ja kuohuilevan, niin väkevää se on.
Tyytyväisenä hämmentelee seppä sitä rassillaan, kokoaa sitten yhdeksi
kukkuraksi ja tekee vikkelän keikaustempun. Muikea kasa on kadonnut
hänen hammastensa taakse.
Juuri kun hän kielensä avulla sovittelee sitä poskeensa, pimenee
oviaukko. Kynnykselle on ilmestynyt Roju-Heikki, mökkiläinen ja
rahdinajaja tästä lähistöltä. Hän on tunnettu kiivaaksi sosialistiksi
ja vaalien aikana kiertelee hän aina kyläagitaattorina. Kädessään
hänellä on pari viikatekulua.
-- Sopisikohan sepän ottaa nämä ja jossakin välissä kallita? -- sanoo
hän ja ojentaa viikatteitaan.
Vastahakoisesti ottaa seppä ne vastat? Katselee niitä joka puolelta ja
viheltelee. Sitten viskaa hän ne yhtäkkiä kynnyksen yli pajan eteen
niin että rämähtää.
-- En minä viitsi köyhäin rojuja käsitellä! -- sanoo hän, työntää
raudan ahjoon, ristii kätensä rinnoille ja alkaa hyräillä.
Roju-Heikin naama sävähtää pahaksi.
-- Vai ei kannata köyhäin työtä tehdä. Siinä taitaakin olla pomo!
Vaikka on itsekin köyhä kuin kirkonrotta!
Hän ottaa viikatteensa maasta ja lähtee.
-- He, he! -- myhähtelee seppä. -- Oikeinpa se sanoi, että köyhä kuin
kirkonrotta. Mutta minulta taisivatkin tulla sanat hiukan väärinkäsin
suusta. Sillä enhän minä nyt toki tosissani köyhiä tarkottanut, vaan
noita Remulan kävijöitä, susilisteja. Niitä minä en sitte kärsi!
Sepän kasvoille on äkkiä ilmestynyt tuima piirre, jota niillä harvoin
näkee. Työväentalon hän on ristinyt Remulaksi ja kutsuu heikäläisiä
Remulan kävijöiksi.
-- Miksi tämä maailma sillä tulee, että yhtä menoa juonitellaan ja
kinataan, tingitään työpäivää lyhemmäksi ja lyhemmäksi, samalla kuin
palkkoja pitäisi ylentää? Työ se on, joka miehen miehenä pitää niin
elämisen kuin arvonkin puolesta. Kun tehtäisiin työtä niinkuin ennen
maailmassa, niin vähemmän joudettaisiin riitelemään ja juonittelemaan.
Tuokin Roju-Heikki! Paremmin olisi silläkin asiat, kun tekisi työtä
eikä pullikoitsisi. Ainakin pysyisi tyytyväisemmällä mielellä eikä
näyttäisi aina siltä kuin olisi ongenkoukun niellyt.
Hän nostaa hehkuvan raudan alasimelle ja jymähyttelee vihaisesti niin,
että pajan seinät tärisevät.
-- Jos saisin jonkun niitä pääakutaattoreita tuohon vasarani alle, niin
opettaisin sille vanhaa testamenttia. Senkin vietävän hulipuikkarit!
Ruvetaanpas oikein asiasta tehden ja omaksi elinkeinokseen saarnaamaan
vihaa ja eripuraisuutta! Ikäänkuin ihminen ei sitä taitoa osaisi ilman
oppimestareita. Enkä minä ymmärrä, minkälaiseksi velliksi tämä maailma
ja itse esivaltakin on mennyt, kun niiden liehtarien annetaan vapaana
maita mantereita kiertää. Moosesta ne tarvitsisivat, peijoonit!
Aamuvarhaisesta iltahämäriin kaikuu pajasta iloinen helke. Pian on
viikko ehtinyt lauantaihin ja seppä on saanut työnsä päätökseen.
Hän syö kamarissa lähtömurkinaansa ja sitten seuraa tilinteko.
-- Mitäs se sepän saatava nyt sitten onkaan? -- kysyy isäntä
piironkiaan avaten.
-- Se kuin ennenkin. Kyllähän te minun taksani jo tunnette.
Viisikymmentä penniä viikatteelta.
-- Mutta eiköhän se ole liika vähän nykyään, kun kaikki on kallista ja
yhä kallistuu? -- arvelee isäntä. -- Korottaneenhan nuo kuuluvat
palkkojaan muutkin sepät.
-- Korottakoot muut minkä korottavat, mutta minä pysyn omassa
taksassani.
Isäntä miettii ja epäröi ja ojentaa sitten Veelille rahat, joita tämä
alkaa laskea.
-- Liika pois! -- sanoo hän äkkiä ja ojentaa osan saamastaan takaisin
isännälle. -- Kuten sanottu, niin minä pysyn omassa taksassani, vaikka
maailma päälaelleen kääntyisi. Sillä minä olen elänyt ja joukkoni tähän
asti elättänyt, enkä vastakaan aio nälkään kuolla. Ja toiselta puolen
minusta ei tulisi sen rikkaampaa, vaikka kymmenkertaiseksi taksani
vänkäisin. Kyllä ne tätä maailmaa nyt rustailevat ja reistailevat, niin
ettei täällä mikään saa enää vanhoilla juurillaan seisoa. Mutta sen
minä sanon, että mullistukoon ja mällistyköön tämä maailma mille
tällille hyvänsä, niin minun taksani ainakin pitää paikkansa. Ja nyt
kotimökille eukon luo, saamaan pyhäksi puhdasta päälle.
Hän heittää hyvästi, ottaa käteensä oman tutun vasaransa, joka seuraa
häntä aina kylän töihin ja jonka sileäksi kulunutta vartta hän on
vuosikymmenet puristanut, sijottaa vasempaan kainaloonsa mytyn, joka
sisältää emännältä saadut sepän antimet, juuston ja paksun leivän, ja
lähtee vihellellen astumaan kohti kotiaan.
Vasaraa pitelevä oikea käsi heilui hänen käydessään kuten aina
ennenkin. Väliin heilautti hän sitä rajummin kuin jotakin näkymätöntä
uhaten. Se oli merkki siitä, että jokin väkevä ajatus oli syttynyt
hänen päässään.
Minä seisoin portaalla ja katsoin hänen jälkeensä. Ja jälleen hän oli
silmissäni vuoren jättiläinen. Oikea väkevä mies.