Omituisen kantavia ovat muistin ja mielikuvituksen lait. Tuolla tiellä
kulki nyt esimerkiksi ohitseni tuntematon mies, joka kävellessään yski
kuivasti ja hermoja karmivasti. Paikalla loihti se eteeni ilmielävänä
erään edesmenneen lähimmäiseni. Samalla tunsin läheisyyttä jostakin
rautaisesta, kylmästä, vääjäämättömästä ja ahdistavasta. Niin, tuntuipa
suorastaan kuin olisi kylmä viima selkääni karsinut ja auringonvalo
hetkeksi himmentynyt.
Kas tällaisen haahmon tuo tuntemattoman miehen yskiminen loihti eteeni:
Pitkä ja luiseva ukko, jonka harmaa tukka on körttiläistapaan keskeltä
jaettu, laihat, sileäksi ajellut ja kellertävät kasvot, ja terävällä
nenällä messinkisankaiset silmälasit, joiden ylitse puhuttelijaan
tähtää kaksi vesiharmaata silmää kuin pari terävää jääpuikkoa. Ja
haahmon muu asu: tummansinisestä kotikutosarasta tehty takki, jonka
rintaliepeet ja kaulus ovat körttiiäiskuosia, samasta kankaasta housut,
joiden lahkeet ovat pieksunvarsien päällä -- seikka, jota haahmo
käyttää kirkollisen arvonsa osotuksena, ja joka hänet ulkonaisesti
erottaa muusta rahvaasta. Hän on nimittäin pitäjän suntio eli
unilukkari, jonka vanha, suurelle pappissuvulle kuulunut nimi on
vääntynyt muotoon Aaholma.
Suku on sammumassa, tai toisin sanoen painumassa takaisin siihen
alkuasteeseen, josta kaikki sivistyselämän muodot hiljalleen lähtevät
etääntymään. Pappi -- lukkari -- unilukkari -- talonpoika. Niitä
porrasaskelmia myöten on Aaholman suku laskeutunut lepoon ja Haahmo
omalta kohdaltaan on siis ehtinyt jo viimeisen edelliselle askelmalle.
Vielä harppaus ja vanhasta suvusta on vain kunnianarvoisa nimi jälellä,
kunnes taas joku neljännen, viidennen polven jälkeläinen -- Haahmosta
lukien -- mahdollisesti putkahtaa ylös ja, suvun tarpeeksi levättyä ja
höystyttyä maan parmahilla, saa vanhan sukupuun uuteen kukkaan
puhkeamaan.
Haahmo on jo vuosikymmenen, parikin, ollut poissa, mutta aina tuon
tapaista yskimistä kuullessani palajaa hän ilmielävänä eteeni. Sillä
hän yski aina, niin kesällä kuin talvellakin, läpi koko pitkän
elämänsä. Ja se oli pelottavaa yskää, suorastaan tunnusmerkillistä,
kuivan karmeaa ja raudan kylmää, niin että sitä kuullessaan tuli
syrjässä seisovillekin vilu.
Hän esiintyy eteeni aina jossakin tilanteessa toimivana.
Esimerkiksi jossakin sellaisessa kirkollisessa toimituksessa tai
hartaustilaisuudessa, missä hän yksinään on joutunut edustamaan
korkeinta kirkollista arvovaltaa. Juhlallisesti vetää hän silloin
esille virsikirjansa, joka on pitkä ja kovapintainen kuin hän itsekin,
ja jonka hakasten nip-nap-ääni muistuttaa hänen yskäänsä, sekä alottaa
kireällä äänellä virren: "Jo heräjä, ristikunta, synnistä."
Tai näen hänen sakaristosta ilmestyvän kirkonkäytävälle, jota pitkin
hän tuossa ainaisessa tummansinisessä sarkapuvussaan ja yskänsä
saattamana astuu pitkänä ja luisevana, kädessään huikean pitkävartinen
haavi. Tuntuu kuin hänen ilmestyessään kylmä viima kulkisi läpi kirkon,
ja minun mielessäni vilahtelevat jalkapuut, pekka-taurut ja muut
vehkeet, joiden myötävaikutuksella papisto aikoinaan ajoi sivistyksen
alkeita Suomen kansaan. Niin, eikö se vihainen katse, minkä hän luo
nukkuvaan sanankuulijaan ja se tyly töytäys, minkä hän haavillaan
ikäänkuin vahingossa -- sillä eihän suntion tehtäviin nyt enää kuulu
nukkuvain herätteleminen -- antaa unen raukaisemalle, eikö se
selvästikin ole hänessä papillisten esi-isäin perintöä Kaarle
yhdennentoista aikaisen puhdasoppisuuden päiviltä?
Mutta tavallisimmin näen hänet seuraavassa tilaisuudessa: tupa on
täynnä kaikenikäistä kansaa. Pöydän takana seisoo itse rovasti ja
käsittelee valtavia kirkonkirjoja. Kappalainen, lukkari, suntio ja
muutamia kirkon kuudennusmiehiä istuu siellä ja täällä pöydän
lähistöllä, kunkin edessä punottava ja hikoileva seurakunnan jäsen
lukutaitoansa osottamassa. Harrasta luvun hörinää, jupinaa ja
jamaamista kuuluu joka suunnalta. Haahmo istuu ja rykii sivupenkillä,
lähellä pöydän alapäätä, ja lujasti pitelevät hänen luisevat sormensa
pitkää katekismusta.
-- Kuinka meidän tulee paastota ja ruumiillisesti itsemme vahvistaa?
Poika, joka seisoo hänen edessään, on tyrmistynyt jo pelkästään siitä
tosiasiasta, että kova kohtalo saattoi hänet juuri suntion
luetettavaksi. Hän ei kuolemakseenkaan saa kiinni kysytyn kappaleen
alusta. Eikä suntio auta puolella sanallakaan, rykäsee vain väliin
kuivasti ja tähtää silmälasiensa yli jääkylmän, vaativan katseen
poloiseen. Mutta kun tämä kaamea äänettömyys venyy vissiin määräänsä,
seuraa kaikista hirvein. Haahmon oikea käsi kohoaa luetettavan pään
tasalle, kuhmuinen keskisormi paksuine, sinireunaisine kynsineen
koukistuu peukaloa vasten -- ja sitten: naks! Uhri on saanut keskelle
otsaansa muikean luunapin.
Sen jälki kirvelee saajansa sielua viikkoja ja kuukausia. Niiden nimet,
jotka lukukinkerillä ovat Aaholmaita saaneet luunapin, kulkevat suusta
suuhun, ja poloiset asianomaiset tuntevat itsensä kuin poltinraudalla
merkityiksi.
Tiedän kokemuksesta, miltä tuo luunappi tuntui otsassa ja kuinka
järkyttävä sen sielullinen vaikutus oli. Sen saadessani kohosi suntio
silmissäni sellaiseksi mahtajaksi, sellaiseksi järkkymättömäksi
arvovallaksi, että hän pitkiksi aikoja varjosti minulta itsensä
auringon ja sai minut pitämään sitä epäluotettavana taivaan
kiertolaisena.
Tapaus oli seuraava.
Kirkollisen virkansa ohella harjotti Aaholma kellosepän ammattia.
Viikot näperteli hän pienessä tuvassaan valmistellen seinäkelloja,
joiden kaikki osat, yksinpä rattaiden hampaatkin, olivat koivupuusta.
Yksiviisarisia ja yhdellä painolla käypiä ne olivat, mutta tarkkoja ja
täsmällisiä kuin tekijänsäkin. Iäkkäinä ja mustuneina tapaa niitä
vieläkin yhden ja toisen tuvan seinällä ja aikaa jakavat ne yhäkin yhtä
täsmällisesti ja rauhallisesti kuin maailmassa ei sitten Aaholman
päivien olisi mitään mullistuksia tapahtunutkaan.
Pujahdinpa nyt kerran parin muun poikanaperon seurassa suntion tupaan,
jossa hän parhaillaan pani kokoon uutta kelloa. Minä olin sillä kertaa
mahtavata miestä, sillä liivintaskuani pullisti vanhemman veljeni
kello, jonka varkain olin ottanut matkaani, saadakseni rentoilla
ikätovereilleni. Kellon oli päiväläis-Pekka justeerannut yhteen
auringon kanssa.
Tietysti minä sisälle tultuamme otin ensi töikseni esille kelloni,
rapsautin kannen auki ja vertailin sen ynnä seinällä kävelevän
puukellon aikaa.
-- Onpa viisi minuuttia jälessä tuo suntion kello, -- iimotin lopuksi
vertailuni.
Suntio nosti päänsä työstään ja silmälasiensa yli, jotka lepäsivät aina
puolinenällä, tähtäsi hän minuun jäisen katseen. Minä hätkähdin ja
kaduin heti sanojani. Mutta se oli jo myöhäistä.
-- Mitä se poika sanoo?
En saanut sanaa suustani. Mutta toinen tovereistani ehätti kielimään.
-- Se sanoo, että tuo teidän kellonne on viisi minuuttia jälessä.
-- Häh, viisikö minuuttia jälessä? -- ja suntio nousi tuoliltaan.
-- Niin, kun meidän päiväläis-Pekka on justeerannut tämän minun kelloni
auringon kanssa yhteen, -- sammalsin minä ja suljin silmäni, odottaen
luunappia otsaani.
Mutta sen aika ei ollut vielä tullut. Suntio otti minulta vain kellon,
avasi kannen, tähysti siihen pitkän aikaa ja yhtä pitkän aikaa omaan
kelloonsa. Me emme uskaltaneet hengittääkään, painostavaa hiljaisuutta
häiritsi vain kellojen raksutus, joka väliin hukkui suntion karmeaan
yskimiseen.
-- Auringonko kanssa yhdessä? -- kysyi hän ja alkoi tarkastaa
sisusvärkkejä.
-- Niin se päiväläis-Pekka sanoi.
Tunsin Pekasta saaneeni jonkunlaisen kilven, jonka suojassa visusti
pysyttelin siltä varalta, ettei auringon arvovalta riittäisi.
Vihdoinkin napsautti hän molemmat kuoret kiinni ja antoi kellon minulle
takaisin.
-- Minun kelloni ovat siksi tarkkoja, että siinä täytyy auringon olla
väärässä.
Samassa kohotti hän oikean kätensä otsani tasalle ja minä ummistin
silmäni.
-- Naks!
Kihelmöivin otsin hiivin minä ulos, toverit kintereilläni. Noloina ja
äänettöminä astelimme suntion tuvalta johtavaa polkua.
-- Mahtaakohan aurinkokin erehtyä? -- arveli toinen tovereistani.
-- Niinhän se suntio sanoi, -- vastasi toinen. -- Ja kyllä sen kellot
kuuluvat olevan niin tarkkoja, etteivät ne erehdy sekuntiakaan.
Minä en voinut puhua mitään, sillä minun sisälläni oli tapahtunut
järkyttävä vallankumous: itse taivaan loistava majesteetti oli syösty
valtaistuimeltaan. Luunapin ja häpeän ohella tunsin sitä kohtaan
halveksumisen sekaista sääliä. Se oli mielessäni himmennyt ja
kutistunut, ja muuttunut loistavasta hallitsijasta epäluotettavaksi
kulkuriksi.
Kesti aikaa, ennenkuin taivaan valtias tajunnassani vallotti takaisin
entisen asemansa. Mutta vielä nytkin saattaa tapahtua, että
auringonvalo silmissäni hetkeksi himmenee, kun joku kuivan karmealla
yskällään loihtii eteeni suntio Aaholman jylhän haahmon.