-- Pojat, arvatkaapas, mikä sen nimi on? -- kääntyi hulivilin näköinen
nuorukainen, joka vaunussa istui lähinnä Justus Anttosta, toisten
toveriensa puoleen.
-- Kaiketi Aaprahami.
-- Taikka Noak.
-- Ei kun Justus.
-- Ha, ha, ha! -- remahti koko poikajoukko nauramaan. -- Onpa sillä
oikein vanhan testamentin aikuinen nimi!
-- Vanhaa se on muutenkin tekoa.
-- Ja lujaa.
-- Niin että tarkenee siinä ryssä, kun Justuksen kanssa koittosille
joutuu.
Justus Anttonen, villapuseroineen ja sarkatakkineen, hieman kuluneine
naapukoineen, kinttaineen ja tervalta tuoksuvine lapikkaineen, veti
päänsä hartiain väliin ja tuijotti itsepintaisesti ikkunasta ulos.
Hänen luisevat, hieman kesakoiset kasvonsa ja pienet, harmaat silmänsä
eivät ilmaisseet mitään. Sen vuoksi tyrehtyi toisten kiusanteko, he
jättivät hänet rauhaan ja alkoivat naljailla muuten.
Anttosta lukuunottamatta he olivat keskenään tuttuja jo vanhastaan ja
yhtenä joukkona he olivat Kemiin tulleet. Siellä he olivat
matkailijakodissa ensi kerran nähneet Anttosen, joka oli omia aikojaan
Kemiin saapunut. Ja kun he eilen illalla oppaan kintereillä hiipivät
rantaan ja lähtivät jäätikön yli Haaparannalle taivaltamaan, oli
Anttonenkin ilmestynyt heidän seuraansa. Tuo öinen jäätikkömatka
vaivoineen ja vaaroineen oli vienyt kaiken heidän huomionsa, niin
etteivät he olleet saaneet tilaisuutta tunnustella tuota outoa
tulokasta. Oikea mies se tietysti oli, koska se kerran oli
matkailijakodissa hyväksytty ja oppaan huostaan jätetty.
Nyt, kun edessä oli pitkä rautatiematka halki Ruotsin maan eikä
tarvinnut enää mitään santarmiväijytyksiä pelätä, sopi käydä tuosta
kesakkonaamaisesta yksineläjästä selvää ottamaan. Hänen koko
olemuksessaan oli jotakin, mikä vastustamattomasti herätti kiusanteon
halua. Ja he yrittivät. Mutta siitä oli seurauksena, että he saivat
tietää ainoastaan hänen nimensä ja kotipaikkansa; sitten vetäytyi hän
niin visusti kuoreensa, että heidän väkisinkin täytyi jättää hänet
omaan rauhaansa.
Tultiin Saksan mantereelle ja päädyttiin Lockstedtiin. Siellä oli
suuret joukot jo ennemmin tulleita suomalaisia, joilla oli viheriät
univormut, ja jotka olivat mahtavia opistaan ja kokemuksistaan. Niiden
keskelle hupeni vastatullut joukko kuin pisara mereen. Vapaana kasvanut
tukka leikattiin, päälle puettiin samanlainen nuttu kuin toisillakin ja
jalkaan täytyi kiskoa oudonmalliset, kireät saappaat, jotka olivat
raskaat niiden pohjiin isketyistä rautanauloista.
Anttonen joutui erilleen matkatovereistaan ja hänet osotettiin tupaan,
jonka asujamina oli uppo-outoja viheriätakkeja. Suomalaisia ne
kuitenkin olivat ja uteliaina ne kerääntyivät hänen ympärilleen Suomen
uutisia kuulemaan. Mutta paljonkos Anttonen niitä tiesi ja jos tiesi,
niin eipä siitä kertomisesta tullut juuri mitään, kieli kun hänellä nyt
kerran oli tottumaton käymään -- vai itsessään luonteessako lie vika
ollut. No, nimensä hän kuitenkin ilmotti ja kotiseutunsa. Mutta sekös
poikain naurunhermoja kutkutti.
-- Justus Anttonen. Justus -- Justus -- Justus! Mistähän mies oli
kaivanutkin sellaisen nimen? Ja ihanko se oli kirkonkirjoissa?
He tarkastelivat uutta tulokasta joka puolelta ja kiusanteon halu
virisi kuin itsestään.
-- Oliko hän lähtiessään tervannut naamataulunsa vai?
-- Ehkä ne nuo pisamat olivatkin jälkiä viimekesäisestä lannanajosta?
Lopulta, kun kiusanteko yhä yltyi, kääntyi Anttonen tulevista
huonetovereistaan pois ja lausahti jurosti:
-- Mitä tuossa tyhjää... aikamiehet!
No, eihän sellaiselle "Justukselle" pitkän päälle mitään mahtanut.
Hänet täytyi jättää rauhaan.
Saksaan lähdöstään ja tuloseikkailuistaan jutellessaan tiedustivat
toverit, tietysti vain pilanpäiten, mikä Anttosen oli saanut matkaan
lähtemään ja jättämään kotituvan lämpimät.
-- Lähdinpähän vain.
Sen tarkempaa selitystä ei Anttoselta saatu. Ja tuskinpa hän olisi
kyennyt sanoin tulkitsemaankaan niitä tunteita, jotka hänet olivat
sisä-Suomen syrjäisestä seudusta liikkeelle saaneet.
Hän oli pienen talon poika, isolukuisen sisarussarjan nuoremmasta
päästä. Niin kotiväki kuin kyläläisetkin olivat tottuneet pitämään
häntä hieman omituisena ja yksinkertaisena. Kotoa ei hän liikkunut
juuri koskaan ja teki työtä ahkerasti. Lukemaan ja kirjottamaan
oppiminen oli hänelle ollut ylen työlästä, mutta oppinut hän lopulta
oli, jopa saanut katekismuksen lähtemättömästi päähänsä, minkä nojalla
hän rippikoulusta oli suoriutunut kaikella kunnialla.
Maailmansodan sytyttyä oli nähty se ihme, että Justuksesta oli tullut
ahkera sanomalehden lukija. Heti työstä tultuaan kaappasi hän
sanomalehden käteensä, istui pöytään ja alkoi pää käsiin tuettuna
itsekseen lukea. Sotatiedot kiinnittivät tavattomasti hänen mieltään.
Muille ei hän niistä kuitenkaan koskaan puhunut eikä kukaan sen vuoksi
tiennyt, missä määrin hän nautti saksalaisten voitoista -- tai
oikeammin sanoen venäläisten tappioista. Mahdoton hänen olisi ollut
perustella tunteittensa suuntaa. Se oli hänelle äidinmaidossa
periytynyt vuosisatojen takaa ja sellaisena se oli hänelle selviö, joka
ei kaivannut mitään perusteluja.
Kun hän kerran sai kuulla hämäräperäisen huhun, että Suomesta menisi
nuoria miehiä Saksan sotaväkeen, tuli hän omituisen rauhattomaksi. Yötä
ja päivää pyörivät hänen ajatuksensa siinä asiassa, kunnes hän lopulta
kaikessa hiljaisuudessa kääntyi kylänsä nuoren kansakoulunopettajan
puoleen. Opettaja sattui tietämään asioista koko joukon enemmän ja
niinpä toimitti hän Justuksen sellaisen miehen yhteyteen, joka lähetti
miehiä Saksaan. Viikon päivät pohti Justus vielä asiaa, sitten otti hän
matkarahat ja hävisi jäljettömiin.
Nyt oli hän siis yhtenä numerona kuuluisassa Saksan armeijassa ja sai
aamusta iltaan päntätä päähänsä sotatemppuja. Työlästä se oli, miltei
vielä työläämpää kuin katekismuksen oppiminen. Hikoillen ja punottaen
ponnisti hän parhaansa, mutta siitä huolimatta sateli hänen päälleen
ärhentelyjä ja kirouksia kuin rakeita. Luonnollisesti ristivät toverit
hänet Sven Tuuvaksi ja kiusantekoa jatkettiin, milloin siihen vähänkin
oli tilaisuutta.
-- Mitä tuossa tyhjää... aikamiehet! -- saattoi hän korkeintaan sanoa,
kun kiusanteko meni kovin pitkälle, kääntyi pois ja vetäytyi erilleen.
Erillään ja yksikseen hän eleli tavallisestikin. Toisinaan näytti hän
puhuvan itsekseen ja hänen muutoin niin juroilla kasvoillaan nähtiin
usein omituinen hymy.
-- Liekö tuo täysijärkinenkään, -- arvelivat toverit.
Mutta tämän arvelun todisti Justus Anttonen perättömäksi, oppimalla
lopulta perusteellisesti sotilaalle kuuluvat temput ja tehtävät. Ne
olivat nyt hänen päässään ja ruumiissaan yhtä lujassa kuin katekismus.
Hänestä tehtiin tämän jälkeen konekiväärimies ja käytyään läpi uuden,
hikeä ja puristusta kysyvän kurssin, tuli hänestä nuhteetön
konekiväärisotilas.
Vaikka hän ei ollutkaan valituksen sanaa kertaakaan suustaan laskenut,
näytti hän tämän jälkeen suorastaan tyytyväiseltä. Konekivääriin, jonka
kanssa hän oli saanut hikoilla, tuntui hän kiintyneen yhtä suuresti
kuin siihen hevoseen, jolla hän kotona oli ajanut puita ja lantaa. Hän
tunsi sen nyt kuin viisi sormeaan ja hän tuntui suhtautuvan siihen kuin
elävään olentoon, jolle voi puhella. Sen pienempiä lukko-osia kantoi
hän loma-aikoina mielellään taskussaan, otti ne yksin ollessaan esille,
katseli ja siveli niitä, kasvoillaan tuo omituinen hymynsä.
Toverien puolelta nautti hän tämän jälkeen suurempaa arvonantoa.
Kiusanteot lakkasivat ja häneen suhtauduttiin suopean leikillisesti.
Sen avomielisemmäksi ei Anttonen siitä kuitenkaan muuttunut, vaan
erilleen vetäytyneenä eli omaa elämäänsä, kuten aina ennenkin.
Vaikka hänen sotilasuransa nyt olikin vähemmän ohdakkeinen, niin yksiä
ja toisia kommelluksia niitä sattui vieläkin. Kerran tuli hän
saksalaista upseeria vastaan, katsoi häntä silmiin ja hymyili omituista
hymyään, mutta ei tehnyt merkkiäkään, mikä olisi vivahtanut
kunniantekoon. Siitäkös upseeri myräkän nosti. Ärjyi ja tiuski. Mutta
mitäpäs Anttonen hänen sanoistaan ymmärsi, katsoi vain kulmainsa alta
ja kun upseerin puheesta ei sen parempaa tolkkua tullut, käänsi hänelle
selkänsä ja lähti matkaansa jatkamaan.
Upseeri tuli perässä ja ihan säkenöi. Saatuaan käsiinsä suomalaisen
upseerin oli hän uudelleen Anttosen kimpussa.
-- Miksi et tehnyt kunniaa? -- sai Anttonen nyt omalla kielellään
kuulla.
Puhuteltu nieleskeli tyhjää ja murahti:
-- Ei tullut tehdyksi.
-- Ei tullut tehdyksi! Mutta etkö sinä tiedä, että upseereille on
tehtävä kunniaa? Muutoin tulee rangaistus.
Anttonen ei puhunut mitään, kyräsi vain kulmainsa alta.
-- Tee kunniaa ja pyydä anteeksi, niin pääset tällä kertaa sillä.
Taasen pari tyhjää nielausta ja sitten:
-- Kun en kerran silloin tehnyt, niin en tee nytkään.
Suomalainen upseeri kohautti avuttomuutensa merkiksi olkapäitään ja
sanoi jotakin saksalaiselle.
-- Sinut ammutaan, ellet täytä velvollisuuttasi.'
-- Vaikka tähän paikkaan... niin en tee!
-- Tomppeli!
Paikalle oli kokoontunut toisiakin suomalaisia upseereja. Miehissä
ryhtyivät he juttelemaan saksalaiselle.
-- Se on yksinkertainen ja omituinen mies, jota yleensä ei voinut
vakavasti ottaa... Suomalainen itsepäisyys oli siinä kehittynyt
sairaloisuudeksi ja niin edespäin.
No, jos niin oli, niin pääsköön ankarimmasta rangaistuksesta, mutta
arestia hänen ainakin tuli saada. Ja niin sai Justus Anttonen
suoraapäätä marssia putkaan.
Kyllä hän oli oppinut kunnianteon niinkuin muutkin sotilaan temput eikä
hänellä ollut mitään sen suorittasta vastaan, mutta se saksalainen
upseeri oli nyt kerta saanut hänen luontonsa sellaiseen umpisolmuun,
ettei siitä kunnianteosta olisi sillä kertaa tullut mitään, ei vaikka
hänet olisi siihen paikkaan ammuttu, kuten hän sanoi. Umpisolmu aukeni
kyllä omia aikojaan -- ja olisi auennut ilman arestiakin -- ja sitten
kävi kaikki taas tavallista menoaan.
Lähdettiin lopulta Riian rintamalle ja siellä osotti Anttonen, että jos
häneltä jotakin puuttui, niin ei ainakaan rohkeutta ja miehen mieltä.
Öisissä taisteluissa näkivät toverit hänen silmissään oudon kiillon ja
hänen järeä leukansa tärähteli mielenliikutuksesta ja taisteluinnosta.
Tuli vihdoinkin kauan kaivattu Suomeen lähdön päivä ja niin saapui
Justus Anttonen viheriässä jääkäritakissa kotimaan mantereelle. Hänet
määrättiin Karjalan rintamalle ja ehtimättä kotona pistäytyä riensi hän
taistelutanterille.
Pelottomana ja taitavana konekiväärimiehenä otti hän osaa lukuisiin
verisiin taisteuihin. Mutta vasta vapaussodan lopulla, kun punainen
hirmu oli painunut viimeiseen suppiloonsa, Karjalan kannakselle, pääsi
Justus Anttonen oikein omaa kutsumustansa täyttämään.
Oli riennetty voitosta voittoon ja kasvavalla vauhdilla pakeni
vihollinen Pietaria kohti. Takaa ajavan joukon edessä oli suurempi
rautatieasema, joka oli vallattava viholliselta. Luultiin
sen tapahtuvan kädenkäänteessä, ja huolettomasti, tiheässä
marssikolonnassa, eteni valkonauhainen vallottajajoukko leveätä tietä,
jonka kummallakin puolen oli metsäiset harjut, ja joka edessäpäin teki
äkkikäänteen oikealle, päätyen samassa puheenalaiselle asemalle ja sitä
ympäröivään huvilakylään.
Yhtäkkiä, kun joukko oli noin puolen kilometrin päässä tien mutkasta,
alkoi kummaltakin sivulta ja edestäpäin räiskyä kiväärituli, jota
säesti konekiväärien papatus. Silmänräpäyksessä joutui valkoinen
kolonna silmittömän epäjärjestyksen valtaan. Miehet heittäytyivät
suinpäin ojiin, joissa heitä makasi sikin sokin ja toistensa päällä,
kenenkään kykenemättä kivääriään käyttämään. Konekiväärit ja
ammusvarastot jäivät tielle, kun hevoset kaatuivat vankkurien edestä.
Kuulat vihelsivät ilmassa ja pieksivät maantietä.
-- Kun saisi yhdenkään kuularuiskun tuolta tieltä, että panisi sen
laulamaan niitä piruja vastaan!
Mutta kukapa lähti tielle? Sehän oli sama kuin varma kuolema. Ei
auttanut muu kuin maata hievahtamatta ja purra hammasta.
-- Hei, katsokaahan, pojat!
Kurkisteltiin varovasti ja nähtiin miehen, hartiat kyyryssä, loikkaavan
tielle kohti konekiväärivankkureita. Kuka se hurjimus on? Katsokaahan
vain, eikö se siinä tuokiossa kierähdä nurin!
-- Jääkäri Anttonen se on. Katsokaa, nyt se kiskoo kuularuiskua
perässään. Hurja mies! Kylmäverinen mies! Niin, ja oikea mies! Jääkäri!
Anttonen katosi ojan taa konekivääreineen. Pensaat kuuluivat ruskavan
ja sitten sekaantui tuohon helvetinmusiikkiin uusi konekiväärin
papatus. Vielä monias hetki ja vihollisen tuli tien oikealla puolen
alkoi vaimenemistaan vaimeta, kunnes se sammui kokonaan.
Tuokion kuluttua alkoi tuo vapauttava papatus kuulua toiselta
suunnalta. Seuraus: vihollistuli vasemmalla puolen heikkeni
heikkenemistään ja sammui.
-- Hurraa! Nyt pääsi taas hengittämään.
Nopeasti järjestyivät valkoiset ketjuihin ja alkoivat edetä asemaa
kohti. Muuan joukkue oli päässyt jo aseman näkyviin. Sieltä tuiskusi
kuulia vastaan. Maattiin pitkänään ketjussa ja ammuttiin, että kiväärit
savusivat.
Edessä, aivan lähellä, papatti konekivääri. Se piti saada vaikenemaan
ja sitä kohti suunnattiin kiivas tuli.
Papatus lakkasi ja joukkueen päällikkö oli muutamain miesten kera
lähdössä valtaamaan konekivääriä. Mutta silloin pisti edessä olevien
pensasten suojasta näkösälle Justus Anttosen pää. Hänen kesakoisilla
kasvoillaan oli vihastunut ilme ja hänen leukansa tärähteli.
-- Piruakos te siellä tyhjää luksutatte... aikamiehet! -- huusi hän.
-- Mitä, eikö siellä ole vihollisen konekivääri edessä?
-- Vihollisen! Minähän siellä rukkini kanssa olin.
Anttonen lähti takaisin ja nolona alkoi ketju ryömiä samalle suunnalle.
Todellakin, Anttonen siellä oli ypöyksin konekivääreineen, jonka hän
oli pannut jälleen papattamaan asemaa kohti. Ketju makasi takana ja
suuntasi kivääritulensa samaan paikkaan.
--- Mitä nyt? Anttosen rukkihan vaikeni. Saiko mies surmanluodin?
Ei, hengissä oli mies, mutta patruunat näkyivät loppuneen. Neuvottoman
näköisenä ja korvallistaan kynsien kyyrötti hän suojuksen varjossa. --
Mutta mitäs nyt!
Anttonen oli suinpäin lähtenyt syöksymään rautatien tavaramakasiinia
kohti. Henkeä pidättäen ja kiväärinsä unohtaen seurasivat miehet hänen
kulkuaan yli kentän, jota vihollisen kuulat pyyhkivät.
Perille pääsi kuin paasikin! Mutta mitä ihmeen tekemistä sillä siellä
makasiinissa oli? Ja eikö siellä saattanut joutua vihollisten kynsiin?
Kohta se nähtiin. Anttonen töytäsi takaisin omiansa kohti ja kumpikin
kainalo hänellä oli täynnä -- konekiväärin patruunavöitä. Hurraa, se
oli käynyt verottamassa vihollisen ammusvarastoa!
Pian päästi hänen rukkinsa jälleen iloisen papatuksen. Mutta nyt alotti
vihollinen oikealla olevista huviloista tuiman sivustatulen. Kävi liian
kuumaksi. Ryömien ja hiipien täytyi ketjun vetäytyä turvallisempaan
paikkaan. Anttosenkin rukki vaikeni ja hän itse seurasi ketjun mukana.
Äkämystyneen näköisenä hiveli hän konekiväärin lukkoa, jonka hän oli
irrottanut ja tuonut mukanaan. Yhtäkkiä hän suutahti ja kavahti
pystyyn.
-- En jukoliste jätäkään rukkiani! -- äsähti hän ja syöksyi pensasten
keskelle.
Hullu mies, nyt se varmasti meni surman suuhun!
Muutama jännittynyt hetki, pensaat alkoivat huojua ja Anttonen palasi,
raahaten konekivääriä perässään. Hän oli avopäin, liekö sitten lakki
ammuttu päästä. Moniaan hetken seisoi hän koneensa ääressä ikäänkuin
neuvottomana, mihin nyt ryhtyä. Sitten tarttui hän jälleen konekiväärin
korviin ja lähti oikealle.
Hänen nähtiin hiipivän huvilain keskellä pitkin lankkuaidan sivua.
Sitten hävisi hän erään nurkan taa. Vielä joku tuokio ja siltä
suunnalta alkoi kuulua tuttu papatus.
Huvilarakennuksista suunnattu sivustatuli vaikeni. Ketju eteni
äskeisiin asemiinsa ja alkoi sydämen kyllyydestä ampua asemarakennusta.
Pian se oli kypsä. Eräästä akkunasta liehutettiin valkoista lippua.
Kuinka, sehän oli Anttonen, joka hääräsi asemarakennuksessa ja heilutti
kepin nenässä valkoista liinaa! Hän se oli vallannut rakennuksen ja
tahtoi tehdä nyt tiettäväksi, että se kuului valkoista väriä
tunnustaville.
Mutta se hänen lippunsa? Sehän oli miehen paita! Niin, kun ei parempaa
siinä kiireessä saanut käsiinsä, oli Anttonen kuorassut paidan
päältään. Ei hän silti itsekään aataminpuvussa ollut, vaan oli
pujahtanut jälleen villapuseroonsa ja sarkatakkiinsa.
Kun valkoiset joka haaralta juoksujalkaa riensivät asemaa kohti, alkoi
Pietarin suunnalta kuulua raskasta puhkumista. Sieltä läheni kaikessa
komeudessaan punavandaalien panssarijuna, ruiskuttaen sivuilleen tulta
ja kuolemaa. Voittohuudot vaikenivat ja kukin heittäysi lähimpään
suojapaikkaan.
Asema, jonka räystäsakkunasta roikkui Anttosen paita, jäi typötyhjäksi.
Tuossa tuokiossa joutuisi se jälleen vihollisen huostaan.
Mutta oliko panssarijunassa sattunut jotakin häiriötä? Se vaikeni,
alkoi tuhahdella äkäisesti ja työntyi sitten perä edellä sinne, josta
oli tullutkin.
Kävi selville, että Anttonen rukkinsa kanssa oli jälleen ollut
toimessa. Hän oli suunnannut tuhoisan pistetulen panssarijunan
vaunuihin, saanut siellä aikaan pahan häiriön ja pakottanut koko
otuksen pötkimään tiehensä.
Riennettiin uudelleen asemalle. Mutta vieläkään ei kaikki ollut ohi.
Etemmäs radankäänteeseen oli oivallisesti sijotettu yksi vihollisen
kanuunoista ja se toimi vielä. Se oli asetettu kaivokseen, josta sitä
ladattaessa ei näkynyt ollenkaan. Mutta laukaistaessa kohosi se ylös
kuin mikähän luolahirviö ja sylki asemaa vastaan tuhoa ja kuolemaa
kylväviä kranaatteja.
Se täytyi vaientaa ja vallata. No, ei hätääkään, Anttosen oli nähty
rakkineen kiiruhtavan sille suunnalle. Ja aivan oikein, hänen koneensa
papatus kuultiin jo selvästi. Odotettiin henkeä pidättäen, luolahirviö
ei kohottanut enää päätään. Hurraata huutaen riennettiin paikalle ja
vallattiin tykki.
Nyt oli asema kokonaisuudessaan vallattu. Nahkansa säilyttäneet
punaryssät pakenivat suinpäin Pietaria kohti. Reservi ajoi niitä takaa,
mutta hyökkäysjoukko leiriytyi asemalle ja lähitaloihin.
Justus Anttonen oli päivän sankari, oli sitä moninkertaisesti.
Totisesti täytyi sitä miestä juhlia. Asemasaliin laitettiin
illallispöytä, jonka katteeksi haalittiin mitä parasta käsiin saatiin.
Ja löytyihän sitä yhtä ja toista runsaan sotasaaliinkin joukosta.
Konttorista saatiin nojatuoli, se sijoitettiin illallispöydän päähän ja
Justus Anttonen pakotettiin siihen istumaan vastaanpanostaan
huolimatta. Yksi jääkäritovereista ryhtyi pitämään hänelle puhetta.
Mutta Anttosella oli kauhea nälkä, hän ei joutanut seuraamaan puhetta,
vaan haukkasi suun täydeltä eteen asetettuja ruokia.
Puhe päättyi tietysti päivän sankarille kohotettuun huikeaan
eläköönhuutoon. Sen jälkeen ehdotti puhuja, että Anttosta kannettaisiin
tuolissaan ympäri salin. Hyvä, hyvä! Tukevat kädet tarttuivat
nojatuoliin ja nostivat sen ilmaan.
Ällistyneenä kyyristyi Anttonen ja tarrasi lujasti käsipuihin. Hänen
poskessaan pöngötti valtava suupala. Hätäisesti puri hän sen hienoksi,
nieli alas ja murahti:
-- Mitä tuossa tyhjää... aikamiehet!