Tyyni pakkasaamu. Aurinko tekee nousuaan ja nuoret, solakat petäjät
tien kahden puolen hohtavat kullalta. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä.
Edelläni kapealla tiellä astelee pienenläntä mies, jonka hiukan lenkoja
sääriä verhoavat tervanruskeat pieksunvarret ja jonka paittoonhihassa
on valkoinen nauha. Päässä hänellä on korville vedetty kangaslakki ja
olallaan kantaa hän kivääriä samaan tapaan kuin lapiota kannetaan.
Hänellä on parrattomat, älykkäät kasvot, jotka, tiesi mistä syystä,
tuovat vastustamattomasti mieleeni Topeliuksen kuvaaman korvattoman
Hieronymus-munkin.
Kun tämä samainen mies paria kuukautta aikaisemmin ensi kerran ilmestyi
suojeluskunnan harjoituspaikkaan, menivät kulmani hänet nähdessäni
ryppyyn.
-- Saisivat tuollaiset murhasta rangaistut sentään pysyä poissa meidän
joukostanme, -- kuiskasin eräälle ryhmäpäällikölle.
-- Ketä täällä sellaisia on? -- kysyi ryhmäpäällikkö ällistyneenä.
-- No, tuo Siiran Juuso.
-- hä?
-- Mitä, onhan hän murhasta istunut Kakolassa.
-- Kakolassa! Ei kuuna päivänä! Sillä on yhtä puhdas papinkirja kuin
kellä hyvänsä meistä.
-- No sepä nyt kumma. Itsehän se minulle kerran kertoi olleensa
murhasta Kakolassa. Vieläpä jutteli tarkalleen senkin, miten se murha
tapahtui.
Ryhmäpäällikkö purskahti nauramaan.
-- Se on jutellut sen omasta päästään. Kyllä se lovehtia osaa.
Olin aivan ymmällä enkä tiennyt mitä uskoa. Minun täytyi tiedustaa
asiaa toisiltakin, mutta kaikki purskahtivat nauramaan ja vakuuttivat,
että ilman aikojaan se Juuso oli sellaista jutellut. Mutta minun oli
vaikea sittekin uskoa, sillä niin elävästi oli Juuso eteeni maalannut
tuon murhatapauksen.
Pari vuotta sitä ennen olin tavannut Juuson ensi kerran. Poikkesin
hänen kotiinsa tietä kysymään ja Juuso oli pihalla kiviä hakkaamassa.
Tiedustin, missä hän oli niin taitavaksi kivimieheksi oppinut.
-- Kakolassa, -- vastasi Juuso.
-- Jahaa. Tuota... minkä takia te siellä?
-- Tuli murha tehdyksi, -- ja sitten kertoi Juuso yksityisseikkoja
myöten, kuinka hänellä eräässä tanssitilaisuudessa kehittyi riita
toisen pojan kanssa ja kuinka se lopulta päättyi siihen, että se toinen
riitapuoli hänen kätensä kautta menetti henkensä. Kymmenen vuotta siitä
oli tuomittu, mutta kahdeksalla hän oli päässyt.
Kaiken tuon oli Juuso kertonut totisin ilmein ja siitä lähtien oli hän
mielikuvituksessani esiintynyt murhamiehenä. Mutta nyt vakuuttivat
kaikki, ettei siinä ollut hiventäkään perää. Juuso oli nyt
kertakaikkiaan sellainen, että hän saattoi kenelle hyvänsä syöttää
pajunköyttä ja tehdä sen mitä totisimmalla naamalla.
Tarkastelin miestä ja hänen ovelia munkin kasvojaan salakähmää ja
mielenkiintoni heräsi. Totisesti, olipa sillä mielikuvitusta! No,
suojeluskuntaan hän liittyi, vaikka olikin jo perheellinen keski-iän
mies, ja oli siitä lähtien sen innokkaimpia jäseniä. Ja kun sota
puhkesi ja meitä pienoinen joukko marssi naapurikylään, missä jouduimme
kahakkaan ryssien aseistaman hulinakaartin kanssa, oli Juuso mukana.
Kun hän siellä esiintyi vanginvartiana, sai hänen mielikuvituksensa
suuria aikaan. Naamallaan tuo ikitotinen ilme jutteli hän vangeille
mitä pöyristyttävimpiä juttuja sodan kulusta ja ajoi heidän päänsä
muurahaisia täyteen, niin että he tunnustivat kaiken, mitä tietää
tahdottiin.
Sellainen mies oli tuo edelläni asteleva kivääriniekka.
Yösydännä me olimme kymmenmiehisen suojeluskuntalaisosaston kanssa
tulleet tänne Tuulenperälle, pitäjän etäisimmälle ja omaperäisimmälle
kulmakunnalle. Meidän piti panna täällä toimeen pieni suursiivous,
sillä toinen toistaan hälyyttävämpi viesti oli täältä viikon kuluessa
saapunut. Täällä oli muka oma punakaarti, jonka sanottiin syksystä
pitäin harjotelleen. Kiväärejäkin niillä huhu tiesi olevan ja
ryöstöillä olivat uhkailleet. Rauhalliset ihmiset olivat peloissaan ja
pyysivät apua. Ja todistukseksi siitä, etteivät he turhia hälynneet,
toimittivat he esikuntaan valokuvan, jossa osa Tuulenperän punakaartia
nähtiin ampuma-asennossa.
No, tämähän oli jo oikein kouraantuntuva todistus. Parasta lähteä
hieman puhdistusta tekemään, sillä eipä tiennyt, mitä ne hurjurit
siellä metsien ja louhikkojen keskellä suunnittelivat, ne kun
tuulenperäläiset muutenkin olivat sellaista yksipäistä väkeä. Aina ne
saapuivat kuntakokouksiinkin joukolla vastaan panemaan ja kun
kruununmiehet menivät sinne viinanpolttoja, hirventappojuttuja tai
metsänvarkauksia tutkimaan, saivat he aina palata tyhjin toimin.
Silloin olivat tuulenperäläiset kaikki yhtäällepäin kuin sian jalat.
Mutta nyt ne pannaan pihtiin ja opetetaan esivaltaa kunnioittamaan. Ja
ennenkaikkea: selkäpuoli täytyy turvata kaikilta kapinavehkeiltä.
Ylösnousun aikana me olimme saapuneet ensimäisiin taloihin ja
yllättäneet muutamia päämiehiä aamupannun äärestä. Syytettyjä ja muuten
epäiltyjä oli jo melkoinen joukko koottuna perukan suurimpaan taloon.
Heitä olivat suojeluskuntalaiset jääneet vartioimaan, mutta minä ja
Juuso olimme nyt tavottanassa itse Muukan Mattia, miestä, joka täällä
oli kaiken sieluna ja joka oli esiintynyt punakaartin ylipäällikkönä.
En ollut koskaan Muukan Mattia nähnyt. Mutta puhuttavan olin kuullut
sitä enemmän. Hirvien salametsästäjä, rettelöitsijä ja kiukkuinen
sosialisti. Ja nyt ennenkaikkea tihutöitä suunnittelevan punakaartin
päällikkö! Minuun oli jo syöpynyt varma mielikuva pahankiskoisesta ja
rumasta miehestä.
Nyt me siis Juuson kanssa olimme matkalla häntä pyydystämään. Tiesivät
hänen eräiden muiden perukan punaisimpien kanssa olevan tervanpoltossa
täällä metsässä. Olimme Tuulenperältä ajaneet ainakin penikulman, niin
että nyt me jo olimme ihan maailman laidassa, sivistyneen yhteiskunnan
äärimmäisillä rajamailla. Loppumattomia saloja ja louhuisia kallioita.
Todellakin sovelias ympärist tuollaiselle ryöväripäällikölle.
Hevosen olemme jättäneet erääseen torppaan ja astelemme nyt peräkkäin
kohti tervahyttiä, jonne louhikoiden välitse kiemurtelee kapea tie. Tuo
Juuso se tuntee tiet ja paikat, sillä tuskin on pitäjässä sitä salon
sopukkaa, missä hän metsäretkillään ei olisi kierrellyt.
-- Tuskin olette tätä tietä ennen kulkenut? -- kysäsen.
-- Olenpa kuin olenkin. Toissa syksynä opastin täällä poliisia, kun hän
etsi viinatehdasta.
-- No löysittekö?
-- Eipä tuo löytynyt, vaikka minä kuletin niin lähitse tehdasta, että
sikunan haju nenään pisti.
-- Te siis tiesitte tehtaan?
-- Tiesin.
-- Vaan ette sanonut poliisille?
-- Mitäs minä hänelle sanomaan, kun ei pöljäke siitä hajusta kerran
hoksannut. Vaikka kuletin tuulen alapuolelta ihan lähitse sivu.
Edessämme kohoaa metsän keskeltä musta savupatsas.
-- Tuolla taitaa olla se tervahytti?
-- Siellä se on.
Jännitys kohoaa ja me astelemme ääneti edelleen.
-- Mahtaakohan niillä olla täällä matkassaan kiväärejä?
-- Saattaisipa olla.
Aika veijari tuo Juuso! Nytkin minun on aivan mahdoton tietää, sanoiko
se tuon tosissaan vai ilman aikojaanko minua pelotellakseen. Oli miten
oli, mielikuvituksessani näen jo vihaisten silmien kiiluvan hytin
seinähirsien raoista ja kiväärinpiippujen ojentuvan meitä kohti.
Ei, tässä on parasta olla varuillaan. Varovasti, ettei Juuso sitä
huomaisi, ryhdyn irrottamaan mauserpistoolia kotelostaan, Mutta juuri
kun olen sen ulos saamaisillani, kalahtaa piipunnokka kotelon reunaan.
Juuso kääntää päätään ja hänen toinen suupielensä vetäytyy hymyyn.
Aivankuin siihen olisi kirjoitettuna: "Ähää, joko miestä rupesi
jänistämään!" Minua harmittaa ja äkeänä astelen minä Juuson
kantapäillä.
Kuuluu kirveen kapsetta ja hytti tulee näkyviin. Kummassakin pesässä
loimottaa tuli ja tornista pursuaa sakea juurikkasavu. Hytin edustalla
heiluu puolikymmentä kirvestä niin että terät auringossa välkehtivät.
Niitä heiluttaa, tervaksia pieniessään, puolikymmentä nokista miestä.
Silmänvalkuaiset vain muljahtelevat nokisten naamojen keskeltä. Ne
näkevät meidän lähestyvän, mutta kukaan ei pysähdy työssään eikä käännä
päätään, häränsilmää vain vääntävät.
-- Onko Muukan Matti täällä?
Ei vastausta. Kuin vihan väellä iskevät kirveitään tervaspuihin.
-- Onko Muukan Matti täällä?
-- Kyllä kai se oli täällä, mutta missä nyt lie, -- murahtaa yksi
joukosta.
Juuso nyhjäsee minua kylkeen ja viittaa tervanpolttajain asumusta,
pientä, puolittain maan sisään rakennettua saunaa. Ettäkö meidän
pitäisi sinne, tuollaiseen rotanpesään? Entäpä sieltä pamahtaa? No, ei
auta, täytyy yrittää, Juuso tempaa oven auki ja peräkkäin työnnymme
matalasta ovesta sisään.
Pimennosta kiukaan kupeelta häämöttävät parin mieshenkilön ääriviivat.
-- Onko Muukan Matti täällä?
-- Tässä on, -- vastaa toinen ja astuu valopiiriin.
Tarkastelen häntä uteliaana ja totean, ettei hänellä ole häntää eikä
kavioita, eipä edes sarventynkiä päässä. Eikä hän missään muussakaan
suhteessa sovi yhteen sen kuvan kanssa, minkä minä huhujen pohjalla
olen hänestä muodostanut. Pitkä, ryhdikäs, nuori mies, oikea sotilaan
vartalo ja kasvonpiirteet säännölliset. Puku on kyllä risainen ja
napiton takki on kiinnitetty pitkällä tervastikulla. Univormun puolesta
siis sovelias proletääriarmeijan kenraali.
-- Teidän on nyt lähdettävä meidän mukaan. Kysymyksessä on tutkinto
täkäläisen punakaartin toiminnasta.
-- Mitäpäs siinä, lähdetään vain.
Hänen äänessään ja käytöksessään ei ilmene mitään uhmaa. Huomaa kai
olevansa siksi alakynnessä.
Kun olemme saapuneet hevosemme luo, istun minä Juuson kanssa rekeen ja
Matti saa asettua kannaksille.
-- Te sitä saitte istua Venäjällä vankinakin, -- alottaa hän liikkeelle
lähdettyämme keskustelun.
Kas vain, kun yrittää lähennellä!
-- Sain äskettäin loppuun luetuksi sen teidän vankilateoksenne, --
jatkaa hän.
Kas, kas!
-- Missähän ne ilmiantajat mahtavat nykyään olla, jotka Riian
rintamalla karkasivat venäläisten puolelle?
Hän pakottaa minut väkisinkin keskusteluun. Ja kun kerran on alkuun
päästy, pitää hän huolen, ettei puheen aihetta puutu. Vilkkaasti
siirtyy hän asiasta toiseen ja tietoja hänellä on enemmän kuin
odottaisikaan tuollaiselta kiveliön eläjältä. Muun muassa "Oman maan"
ja "Suomalaisen lakiteoksen" on hän lukenut kannesta kanteen.
Erehtymättömästi käyttelee hän vuosilukuja ja hänen asiatietonsa on
varmaa.
Tutkintopaikkaan ehtiessämme on hän jo ratkaisevasti saanut
mielenkiintoni puolelleen. Tutkittaessa esiintyy hän varmasti eikä
hänessä ilmene hiventäkään siitä pälyilevästä pelosta, jonka vallassa
toiset tutkittavat ovat. Vastauksen velkaa ei hän jää kertaakaan eikä
hänen tarvitse sanojaan hapuilla, -- kuin kirjasta lukien sanoo hän
sanottavansa. Kuten kaikki itseopiskelleet käyttää hän mielellään
muukalaisia kulttuurisanoja. Mutta hän viljelee niitä ihmeen taitaasti
ja lausuu ne hyvin. Tarkkaan erityisesti tätä seikkaa enkä huomaa hänen
kertaakaan niitä väärässä merkityksessä käyttävän.
Punakaartin olemassaoloa ja omaa osuuttaan siinä ei hän lainkaan pyri
kieltämään. Se on perustettu tietystikin järjestyksen ylläpitoa varten
rauhattomuuksien sattuessa. Eihän nykyään tiedä, mitä sattuu, kun työ
ja kapitaali kaikkialla törmäävät yhteen. Saattoihan esimerkiksi
milloin hyvänsä toisilta paikkakunnilta tulla kaikenlaisia
pakkoluovuttajia. Eikö sellaisten varalta ollut järjestyskaarti hyvä
olemassa?
No hyvä, mutta mitäs Matilla oli siihen sanomista, kun täällä useat
todistajat vakuuttivat, että hän oli uhkauksilla pakottanut miehiä
kaartiin liittymään?
Matti muljautti pari kertaa silmiään ja teki tarmokkaita
aivoponnistuksia. Sitten:
-- Minä uhkasin ampuma-aseiden menetyksellä niitä, jotka eivät
kaartiin liity. Siihen minut taasen pakotti se Krydlovin julistus --
muistattehan kai sen? -- jossa hän uhkasi riisua aseista kaikki muut
paitsi työväen kaartit. Jos tämä uhkaus pantaisiin täytäntöön, pelkäsin
minä kyläkuntamme menettävän tuiki tärkeät metsästysaseensa ja
pelastaakseni miehet siitä vahingosta pakotin minä heidät liittymään
työväen kaartiin.
Aika kanalja, he, he! Nyt se ei ole voittanut puolelleen ainoastaan
mielenkiintoani, vaan suorastaan myötätuntoni. Sillä on järki
paikallaan ja väittelijänä hän on ihan mestari. Kun hänellä saapuvilla
olevain isäntäin kanssa sukeutuu väittely, tukkii hän heiltä suut
järkiään. Mikähän toinen Joonas hänestä juristina olisi kehittynytkään!
Hän on selvästikin päätään pitempi muuta kansaa täällä Tuulenperällä.
Ja kun hänestä tuollaisena resupekkana ja hirvenampujana ei ole voinut
tulla koko kyläkunnan johtajaa, niin on hän asettunut proletaarien
etupäähän! Yksilöllinen luonne, joka on kaivannut vaikutusvaltaa ja
johtaja-asemaa ja jonka sosialismi on kokonaan toisarvoista laatua. Jos
porvarillinen maailma olisi tarjonnut hänelle kohoamistilaisuutta,
olisi hän varmaankin ollut nuhteeton porvari.
Tutkimus on osottanut, että Tuulenperältä tuoduissa hätäviesteissä on
ollut enemmät kuin puolet liikaa -- kuten on niin tavallista
tällaisissa tapauksissa. Lapsellista rentoilua ja uhittelua,
äkseerausta koivukankien ja luodikkojen kanssa ja kaiken pohjana
talollisten ja mökkiläisten välille syntynyttä epäluuloa, kinastelua ja
kyräilyä. He ovat miltei kaikki, niin talolliset kuin mökkiläisetkin,
jollakin tavoin sukua keskenään ja tarvitsevat jokapäiväisessä elämässä
yhtämittaa toisiaan. Ei siis muuta kuin hieman isällistä manausta
oikealle ja vasemmalle ja kukin saa lähteä herransa rauhaan. Tietysti
visusti muistaen velvollisuutensa maan laillista esivaltaa kohtaan.
Muukan Matti työnnäikse uudelleen peräkamariin, jossa oikeutta on
istuttu. No, mitäpä hänellä vielä on sanottavaa?...
-- Minulta on mennyt tässä työpäivä hukkaan, kortteeriini on puolisen
penikulmaa enkä minä ole syönyt kuin kerran tänä päivänä.
He, he, selvä viittaus siihen, että koska hän on tavallaan voittanut
oikeudenkäynnissä, niin hänen on luonnollisesti saatava myöskin kulut.
Olosuhteiden pakosta ei hän niitä nyt vielä tällä kertaa voi sen
suoremmin vaatia.
-- No hyvä, tässä muutama markka, että saatte ruokaa. Tietystihän
miehen syödä täytyy.
Siihen päättyi puhdistusretkemme Tuulenperälle. Jouduin kohta sen
jälkeen pois kotinurkilta, keskelle suurempia tapauksia. Tuulenperä ja
Tuulenperän teräväpäinen punakaartinpäällikkö ehtivät monikertaan jäädä
mielestäni, kunnes viimemainittu seuraavana kesänä odottamatta ja
kokonaan uudessa haahmossa sukelsi näköpiiriini.
Olin käymässä läänin pääkaupungissa. Suomalaista vakinaista armeijaa
muodostettiin parastaikaa ja kasarmi oli jo ryssien jäliltä siivottu ja
korjattu meikäläisten sotilasten käytettäväksi.
Harjotuskentällä oli vilkas elämä. Pysähdyin katsomaan kentän laiteella
harjottelevaa joukkuetta, jota komensi raikasääninen ja ryhdikäs
aliupseeri. Siinä oli touhua ja tulista hoppua ja komentosanoja
sinkoili kuin rakeita aliupseerin suusta.
-- Maahan! Ylös! Maahan! -- Mutta sepä nyt on sakramenskattua, ettette
te opi oikealla tavalla maahan heittäytymään! Kun vihollinen alkaa
tulen, niin siinä ei olekaan aikaa kötystellä. Vai onko teillä
paperista luut? Pitäisikö olla tyynyt ja patjat alle, että miehet
uskaltaisivat pitkälleen heittäytyä? Ei, seisovilta jaloin sitä pitää
paiskata itsensä, niin että luut rusahtavat. Kas näin!
Aliupseeri näytti mallia ja todellakin se oli komea temppu. Kenttä vain
jymähti, kun tuo solakka mies silmänräpäyksessä asettui pitkin maata.
-- Ja nyt uudelleen!
Hän komensi miehet juoksuun, sitten yhtäkkiä maahan, taas ylös ja
juoksuun, juosten itse mukana ja huutaen moitteita milloin koko
joukkueelle, milloin yksityisille sotilaille.
-- Kuinka sinä jalkojasi siellä venytät? Liukkaammin niiden pitää
nousta! Oikean sotilaan pitää liikkua kuin vietereillä! -- Maahan! Äh,
kun jokainen kömpii omia aikojaan! Sen pitää käydä kuin leimaus, kuin
yksi vihainen suhaus! Ja kuka riivattu siellä pitää kantapäitään
pystyssä? Vihollisen maalitauluna! Maahan heittäytyessä pitää miehen
mennä litteäksi kuin köyhän vuoden kakku!
Kierrettyään miehineen takaisin kentän laitaan komensi hän lepoon, otti
lakin päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan. Sitä tehdessään osui hänen
katseensa minuun; hän asetti lakin päähänsä, katsoi tarkempaan, teki
sitten kunniaa, astui luokse ja pisti kättä.
Katsoin ja katsoin -- no, herra nähköön, Muukan Mattihan se oli!
-- Vai sotapoikana sitä tekin olette?
Niin, kutsunnan kautta oli Matti viime talvena joutunut armeijaan ja
nyt oli hänestä jo tehty aliupseeri. Sai toisia harjottaa.
-- Kyllä niiden vätysten kanssa tarkenee, -- virkkoi hän, sytyttäen
tarjoamani paperossin. -- Niissä on sitte sellaisia juurikoita, että
vihaksi tosiaan pistelee, vaikkeihan sitä suuttua saisi. Mutta kunhan
minä niitä parikaan kuukautta vatkaan, niin norjenee siinä luut.
Hänen silmänsä välähtivät ja intohimoisesti imi hän savuketta.
Oliko aikomus jäädä armeijaan sivu palvelusajan?
Oli kyllä. Syksyllä ylennettäisiin hänet vääpeliksi ja silloin sopi
palkankin puolesta kyllä jäädä. Siitäpä sopi sitten, jos sotilaan
ammatti alkaisi kyllästyttää, hakea esimerkiksi poliisin virkoja.
-- Mutta täytyy lähteä niitä taas leipomaan, koska majurikin näkyy
kentälle tulevan.
Hän viskasi paperossinpätkän maahan, pisti minulle kättä ja palasi
miestensä luo.
-- Asento! -- kajahti sieltä niin, että kaiku lähimmistä seinistä
vastasi, ja sitten: -- Juoksuun mars, mars! Maahan! Ylös! Mars,
mars!...