MATTI RENTONEN

Sataa tuhuuttaa. Me istumme nelisin vajassa suuren sammalkasan kupeella

lautojen ja sementtitynnyrien lomassa. Kolme meistä syö evästä

yhteisestä kopasta, mutta vanhin joukosta, Matti Rentonen, istuu hieman

erillään ja syö omasta kopastaan, joka leivän ohella näkyy sisältävän

rosollia ja paistettua haukea.

Se on omituinen mies tuo Rentonen. Papinkirjan sanovat sillä olevan

pitkän ja kirjavan eikä tunnu olevan sitä maailman sopukkaa, missä

hän ei olisi liikkunut. Mutta työssä hän on kätevä ja uuttera,

aamuvarhaisesta hän on liikkeellä ja sunnuntait hän käyttää

kalanpyyntiin. Hän pystyy kirves- ja sementtityöhön, ja ojankaivajana

han kuuluu olevan vallan mestari, suutarina ja räätälinä toimii hän

taasen kotitarpeiksi. Sanalla sanoen: hän on kaikenniekka.

-- Kan Ni svenska också?

Tällä kysymyksellä ällistytti hän minut ensi päivää yhdessä

työskennellessämme. Kun vuorostani kysyin, missä ja milloin hän oli

ruotsia oppinut, vastasi Rentonen rauhallisesti:

-- Jag kunde inte alls finska, när jag kom tili Finland.

Mitä, ettäkö hän ei osannut lainkaan suomea silloin kun Suomeen tuli!

Miten hitossa se oli ymmärrettävä?

-- Jo, jag är född i Sverige, -- kuului Rentosen tyyni vastaus.

Siis että hän olisi muka Ruotsissa syntynyt? Se nyt ainakin oli oikein

emävale. Mutta mene tiedä. Voiko yleensä kukaan tietää, missä

tuollainen mies on syntynyt? Hän on vain ilmestynyt tämän maan pinnalle

ja sillä hyvä. Ja miksei se ilmestyminen yhtä hyvin olisi voinut

Ruotsissakin tapahtua, sillä kaikissa tapauksissa puhuu hän ruotsia

komeasti ja lausunta on vallan kadehdittavaa. Muualta hän joka

tapauksessa on tänne Pohjanmaalle kulkeutunut.

Hänen iästään on yhtä mahdoton kuin alkuperästäänkään sanoa mitään

varmaa. Hän tuntuisi olevan siinä viisissäkymmenissä, mutta yhtä hyvin

saattaisi hän olla neljän- tai kuudenkymmenen vanha. Ei hän kysyttäessä

suinkaan pyri ikäänsä salailemaan, mutta hänen ilmottamaansa

vuosimäärään ei voi luottaa. Sillä maan ja taivaan välissä ei kerta

kaikkiaan ole mitään asiaa, jota hänen omituinen mielikuvituksensa ei

varustaisi omilla lisäyksillään.

Mutta kaikista vaikein on saada selvää hänen silmistään. Ei silti, että

hänellä olisi arka ja kaihteleva katse. Mutta huolimatta siitä, että

hän tavallisesti puhuteltaessa katsoo suoraan silmiin, en ole lainkaan

selvillä, minkä väriset ja minkä luonteiset yleensä hänen silmänsä

ovat. Väliin minusta näyttää, että niissä on kaihi ja että ne ovat

hyvin likinäköiset. Mutta eivät ne ole sitäkään. Varmimpana minuun on

piintynyt mielikuva, että ne ovat monisärmäiset tai toisin sanoen että

ne ovat kokoonpannut lukemattomista pikku silmistä aivankuin

hyönteisten näköneuvot. Niin että hän yhdellä haavaa, päätään

kääntelemättä, kykenee näkemään suuren joukon eri asioita ja maisemia.

Ja todellakin, kun hän istuu eteensä tirkistellen ja kertoo

uskomattomia juttujaan, tuntuu ihan siltä kuin hän katselisi aivan

toisenlaisiin maailmoihin kuin me muut.

-- Se on kova valehtelemaan, -- sanovat.

Mutta se ei ole totta. Onko hänellä kertoillessaan valehtelijan ilme

kasvoillaan? Päinvastoin -- hänellä on totinen, miltei harras ilme. Ei

hymyn häivähdystäkään eikä mitään väijyviä silmäyksiä, että uskovatko

nuo tai käsittävätkö nuo, mitä päättömyyksiä minä tässä laskettelen.

Ei, hän näkee asiat ja tapahtumat omilla omituisilla silmillään ja

näkemistään kertoakseen on hän saanut liukkaan sananlahjan. -- -- --

Olemme lopettaneet kylmän päivällisateriamme ja kukin ottaa

tupakkivehkeensä esille.

-- Herra se on kirjailija, -- arvelee Rentonen, saatuaan piippunsa

kuntoon.

Kun minä olen nyökäyttänyt myöntävästi, jatkaa hän:

-- Kirjailijaksi minullakin oli aikomus ruveta, vaikka se on muilta

hommilta jäänyt. Muutamia romaaneja minä ennätin kirjottaa, mutta

niitäkään ei tullut julkaistuksi. Juhani Aholle minä olen vain

kirjottanut joukon luonnoksia, jotka Aho sitten on kirjottanut

puhtaaksi ja julkaissut. Elämäkertaa se on minulta myös moneen kertaan

kärttänyt ja luvannut hyvät rahat, mutta ei ole tullut sitäkään

kirjotetuksi.

Hän vaikenee ja tirkistelee tyhjään ilmaan ikäänkuin muistellen, mitä

mainitsemisen arvoista hänellä vielä olisi kirjallisista puuhistaan.

Sillävälin juolahtaa mieleeni, että mahtaako hän osata venäjää, kuten

ruotsiakin, sillä mainitsihan hän tässä eräänä päivänä Venäjälläkin

liikkuneensa, jopa olleensa Japanin sodassakin. Voisinpa kokeilla, kun

nyt vain saisin kokoon jonkunlaisen lauseen niistä harvoista

venäjänkielen sanoista, jotka ovat muistissani säilyneet.

-- U vas papirosi? -- työnnän vihdoin umpimähkään tulemaan.

Päätään kääntämättä ja rauhallisesti, aivankuin olisimme koko ajan

puhuneet venäjää, vastaa Rentonen pitkällä lauseella, josta ymmärrän

ainoastaan polttaa- ja piippu-sanojen venäläiset vastineet.

-- Se osaa tuo Rentonen ryssääkin, -- sanoo toinen nuoremmista miehistä

ja vääntäytyy vatsalleen sammalille, päin Rentosta.

-- Onhan sitä Venäjällä liikkuessa täytynyt oppia, -- vastaa Rentonen

vaatimattomasti.

-- Missäpäin te siellä enimmiten olette liikkunut?

-- Ympäri Venäjän. Pietarissa minä olen käynyt kymmeniä kertoja.

Viimeksi olin siellä silloin, kun tämä herrakin pääsi sieltä Krestystä.

-- Enpäs minä Krestyssä ollutkaan, vaan --

-- Ai niin, toisessa vankilassahan te olittekin! Mikäs peijakas se nyt

olikaan?

Hän räpäyttää silmiään ja ponnistaa ankarasti muistiaan.

-- Shpalernaja.

-- Ka se justiin! -- vilkastuu Rentonen ja lyö näppiään. -- Siellähän

minä teidät ensi kerran näin. Minä muistelinkin tässä ensi päivää

työssä ollessani, että missä ihmeessä minä olen tuon herran ennen

nähnyt, kunnes sitte äkkiä välähti mieleeni, että siellähän se oli

Pietarissa. Minä olin sotamiesten kanssa murtamassa ovia ja sitte kun

nämä vangit alkoivat purkautua ulos, niin juuri siinä isossa käytävässä

kuljitte ihan minun ohitseni. Minä vielä ajattelinkin, että eiköhän

tuokin vain ole suomalainen, mutta eihän siinä sellaisessa hötäkässä

ollut aikaa puhutella. Joo, oli se rytäkkää silloin.

Hetken eteensä tirkisteltyään jatkaa hän:

--- Siitä on jo kolmisenkymmentä vuotta, kun minä ensi kerran olin

Pietarissa. Se oli Aleksanteri kolmannen aikana.

-- Taisitte olla tuttukin keisarin kanssa? -- arvelee iva suupielessään

toinen nuoremmista miehistä.

-- Joo, -- vastaa Rentonen tyynesti, -- minä tunsin hänet jo ennen

ensimäistä Pietarissa käyntiäni. Kun hän vietti kesää Langinkoskella,

olin minä hänellä apuna lohia onkimassa. Ja voi jumalatonta --

vilkastuu hän yhtäkkiä, -- minkälaisen lohen me muutamanakin päivänä

saimme! Keisari itse oli onkimassa ja minä laitoin rannalla

keisarinnalle kahvinuotiota. Silloin alkoi keisari yhtäkkiä huutaa,

että Rentonen hoi, tulepa vähä auttamaan. Minä juoksin alas ja näin

keisarin kiskovan vapaa minkä jaksoi, mutta onki vain ei noussut

vedestä. Mikä köriläs siinä mahtaakaan olla! päivitteli keisari ja niin

vankka mies kuin se olikin, niin ei saanut hievahtamaankaan. Vasta kun

minäkin tartuin vapaan, saimme sen maalle kiskotuksi. Mutta kyllä se

olikin venkale! Pituutta sillä oli kuin hyväliäkin seinähirrellä ja

paksuimmalta kohdaltaan se oli aivankuin tuo sementtitynnyri. Ja kyllä

se piti elämää siinä rannalla. Yksi huiskaus vain pyrstöllä ja nuotio

kahvipannuineen oli tipotiessään. Keisarinna siunaili pensasten takana

ja keisari huusi, että Rentonen hoi, nyt se pääsee takaisin koskeen.

Silloin minä hyppäsin kahareisin sen selkään ja kun minä pari kertaa

sivalsin puukolla niskaan, niin jo asettui sätkyttelemästä.

Rentonen pysähtyi hiukan henkeään vetämään. Sytytettyään piippunsa

jatkoi hän tyynemmin:

-- Asettui pakana. Mutta kyllä keisari muisti siitä lohesta kertoa

kaikille niille korkeille herroille, joita pitkin kesää hyppäsi siellä

hänen puheillaan, ja aina lopetti hän kertomuksensa siihen, että ilman

tätä Rentosta se lohi olisi päässyt häneltä koskeen. Ja sen lohijutun

takia keisari pääsikin minusta niin tykkäämään, että ihan väkisin oli

syksyllä viedä minut muassaan Pietariin. Mutta minulla kun oli silloin

naimahommat vireillä, niin ei sopinut lähteä. Vasta seuraavana

kevättalvena minä kauppa-asioissa lähdin Pietarissa käymään.

-- No silloin te tietenkin kävitte keisarin luona kylässä?

-- Enpä tiedä, olisiko silloinkaan tullut käydyksi, ellei keisari,

minun kulkiessani Talvipalatsin ohi, olisi sattunut akkunasta näkemään

ja viittonut sisälle tulemaan. Silloinhan siinä ei tietenkään auttanut

muu kuin meno. Vahdit eivät meinanneet ensin päästää sisälle, mutta kun

keisari aukasi akkunan ja ärjäsi, että tie auki, musikat, niiu ne

olivat samassa kuin siivellä pyyhkäistyt kahden puolen portaita ja

kiväärit kunnia-asennossa. Sitten kuului keisari selkänsä taa huutavan,

että Mari hoi, Matti Rentonen tulee meille, toimitapas pannu tulelle.

-- Vai oikein kahvit annettiin, -- ja tällä kertaa oli välihuomauttajan

ääni äskeistäkin ivallisempi.

Mutta Rentonen ei ollut siitä millänsäkään, jatkoi vain kaikessa

rauhassa:

-- Kahvit juotiin ja sitte käytiin pöytään. Ja se oli syöntiä, se!

Pöytään istuttiin siinä yhden paikkeilla ja syöntiä kesti tuonne kello

kuuteen. Aina vain uusia ja uusia ruokalajeja kantoi sisäpiika pöytään.

En minä tiennyt puoleksikaan niiden nimiä eikä niitä tarvinnut purra

eikä niellä ne sulivat heti kielelle. Ja ne viinit ja liköörit sitten!

Ei ole Matti Rentonen ennen eikä jälkeenpäin laskenut suunsa nahalle

sellaisia tavaroita. Niissä sitä oli makua ja voimaa, niin että sen

tunsi ihan varpaannenissään. En muistanut ollenkaan kotiintuloa,

vaunuillako vai kantamalla lienevät kulettaneet, mutta kortteeristani

minä vain seuraavana aamuna itseni löysin. Ja niin oli mukava olla kuin

olisi pumpuleissa maannut. Kokonaisen viikon kesti sitä humalaa. Ei

tarvinnut muuta kuin yhden tsaijukupin ryyppäsi, niin kohta oli humala

ennallaan. Jos lienevät kalliita ostaa sellaiset viinit -- ja

kalliitapa ne tietysti ovatkin --, niin kyllä ovat samalla näkyisiäkin.

Mutta kun minä sitten asioille lähtiessäni pistin käden taskuuni, niin

sielläkös oli hienon hieno sikarikotelo, täynnä niitä samoja sikareja,

joita minä keisarin luona olin ihastellut, ja jokaisen sikarin

ympärille oli kääräisty sadan ruplan seteli.

-- Tietenkin priima havannasikareja?

-- Kyllä ne olivat parempaa tavaraa kuin havannat. Ne olivat Persiassa

valmistettuja ja saahi niitä oli lähettänyt yhden vaununlastin

keisarillp nimipäivälalijaksi. Niistä kun imasi savun ja vetäsi

keuhkoihinsa, niin harmajaksi veti silmät. Kaksi vuotta kesti minunkin

polttaa sen kotelon täyttä.

-- No kuinka mahdottoman paljon siinä sitten oli sikareja?

-- Ei muuta kuin kaksikymmentä kappaletta. Mutta niistä ei tarvinnut

kuin savun kerralla imaista, niin se riitti koko päiväksi. Joo,

sellaisia ne olivat Aleksanteri kolmannen sikarit.

Aivankuin tuntien vieläkin suussaan niiden maun, sylkäsi hän kielelleen

herahtaneen veden, otti tupakkimassinsa esille ja ryhtyi haikein ilmein

täyttämään piippuaan sota-ajan humalapitoisilla tupakinruupuilla.

-- No se kotelo taitaa olla teillä vieläkin tallella? -- katkasi meistä

joku äänettömyyden.

-- Ei ole enää. Monta vuotta minä sitä säilytin enkä suostunut hullu

myömään, -- vaikka kerrankin Norjan konsuli tarjosi siitä

viittäkymmentä tuuhatta. Joensuun markkinoilla se sitten minulta

varastettiin.

Rentonen kopisti tuhkat piipustaan ja me nousimme kaikin työhön

käydäksemme.

-- Kylläpä rupesi tuulemaan, -- virkkoi ovelle astuen vanhempi Rentosen

työtovereista. -- Ihan luokaksi sujuttaa puutkin.

-- Ei tuo ole vielä tuulta eikä mitään, -- arveli Rentonen. -- Mutta

jos te olisitte olleet sellaisessa myräkässä kuin minä kerran

Liverpoolista Austraaliaan seilatessani, niin tietäisitte, mitä tuuli

on.

-- Joka paikassa se on tuo Rentonen ehtinyt olla kuin merelläkin.

Ottamatta miksikään tätä huomautusta kertoi Rentonen:

-- Kun oltiin Kanarin saarten kohdalla, puhkesi lännestä käsin

sellainen myrsky, että joka ainoa purjeen tilkku oli heti tuhansina

riekaleina ja köydet kuin rullalangat poikki. Mutta meillä oli

kapteenina mies, joka ei ollut hätäpoika. Kun lastina oli sinkkiköysiä,

joita vietiin Austraaliaan kultakaivoksiin, komensi kapteeni niistä

laittamaan tiheät verkot, jotka jännitettiin uusien purjeiden

selkäpuolelle. Samaa sinkkiköyttä pantiin tietysti kaikkien

katkenneiden tilalle. Ja sitte sitä lähdettiin. Voi hyvänen aika sitä

menoa! Aallot olivat viisi kertaa niin korkeita kuin tuo asuinrakennus,

mutta laivanköli ei muuta kuin välistä hipasi korkeimpia aallonharjoja.

Ne, jotka eivät ehtineet kannen alle, saivat pysytellä pitkänään

takilla ja pidellä kiinni mistä saivat. Aamusella kun myrsky puhkesi

Kanarin saarten kohdalla, niin illalla oltiin Austraaliaan rannassa.

Kapteeni sanoi, että jos vielä olisi parikaan tuntia jatkunut sitä

menoa, niin laiva olisi siitä vauhdista syttynyt tuleen. Kuuma se

olikin jo, niin että terva kihisi lankunsaumoissa. Mutta kaikista

merkillisintä oli, että kun tuuli tempasi kapteenin lakin matkalla,

niin se tuli seuraavana päivänä Austraaliaan. Tuuli oli lennättänyt sen

Afrikan mantereen yli Intian merelle, jossa se oli tarttunut muutaman

englantilaisen ongarin lipputankoon. Ongari oli myöskin matkalla

Austraaliaan ja kun se seuraavana päivänä laski samaan satamaan, missä

mekin olimme, ja kun meidän kapteeni meni sinne tuloryypyille, niin

löysi hän sieltä lakkinsa. -- Mutta jospa häntä lähtisi taas tiiliä

kalkuttelemaan.

Rentonen kiipesi vanhan rakennuksen vintille, jossa hän purki uuneja.

Toiset miehet ryhtyivät uusia hirsikerroksia salvamaan. Minä toimitin

minkä mitäkin, kunnes nousin vintille Rentosen työtä katsomaan.

Vinttikamarista, jossa hän työskenteli, oli välilattia jo purettu,

ainoastaan alemman huoneen ohuet ja puolilahot kattolaudat olivat enää

jälellä. Niiden päälle oli Rentonen, joka työskennellessään seisoi

niskojen päälle asetetulla lankulla, kasannut irrottamansa tiilet.

Niiden painosta olivat heikot kattolaudat murtumaisillaan.

Akkunanatkin oli otettu pois paikoiltaan, siitä ryöpsähti tuuli sisään

ja tuiskautti Rentosen silmät pölyä täyteen.

-- Saakeli! -- äsähti hän ja jätti paikkansa siivotakseen silmiään.

Häiriössään loikkasi hän lankultaan tiilikasan viereen, astuakseen

siitä minun luokseni vinttiin. Mutta samassa --

Niin, ei muuta kuin valtava räsähdys, Rentonen ja tiilikasa hävisivät

silmänräpäyksessä näkyvistäni, huoneen täytti sakea tiilikivenpöly ja

alhaalta kuului vyöryvien tiilten raminaa, jota säesti joukko

katkonaisia kirouksia. Sitten vaikeni kaikki, sankka pöly vain kiiri

ulos ovista ja akkunoista. Seisoin paikoillani kuin siihen

jäähmettynsenä.

-- No mitenkä siinä kävi? -- kuulin alhaalta kirvesmiesten kyselevän.

-- Kun pääsisi ylös täältä pirun kattilasta, -- kuului Rentonen ähkien

ja käheästi sanovan.

-- Ei siinä toki henki mennyt.

-- Mitäs tämä nyt, toisenlainen täräys se oli Port Arthurissa -- äh,

perhana, kun nuo tiilen mukurat likistävät jalkaani...

Silmänräpäyksessä vapauduin jäähmetyksestäni ja riensin alas. Alemman

huoneen lattia oli kokonaan purettu, joten Rentonen oli tiilten ja

laudanpätkien seassa pudonnut kellariin saakka. Perkkasimme hänet

sieltä nopeasti esille. Vaatteet olivat pahoin repeytyneet, kasvot ja

kädet verinaarmuilla eikä hän kyennyt seisomaan. Toinen jalka oli

aivankuin rampaantunut ja vasemmassa kylessä tuntui tuimia pistoksia.

Varmaankin oli joku kylkiluista katkennut. Hän yski ja kakisteli ja

sylki verta.

Autoimme hänet varovasti etehiseen ja asetimme seinän nojalle istumaan.

Toinen kirvesmiehistä lähti hevosta hakemaan.

-- Oli se jutkaus, -- alkoi Rentonen kylkeään pidellen. -- Mutta eri

kiepin minä tein Japanin sodan aikana Port Arthurissa. Juuri kun minä

patterilla seisten tarkastelin kiikarilla japanilaisten asemia,

ampuivat ne neljänkymmen sentin kanuunalla ihan minun jalkaini juureen.

Tuiskis vain ja minä lensin kerinkantturia neljän viisikerroksisen

rakennuksen yli ja putosin päälleni ratsuväen heinävarastoon. Jollei

sitä olisi sattunut alle, niin huonommin olisi tainnut käydä kuin

tässä. Mutta kun siinä oli tuhatkunta kuormaa heiniä alla, niin ei

muuta kuin tupsahdin sinne sekaan, makasin siellä tunnin pari

pökerryksissä ja konttasin sitten maahan.

-- Mutta ettekö te ollut Kuropatkinin armeijassa, -- en malttanut olla

huomauttamatta, -- mitenkä te sitten Port Arthuriin jouduitte?

-- Kuropatkinin armeijassahan minä aluksi olinkin, mutta kun sieltä

Port Arthurista alkoi kuulua yhä huonompaa, niin Kuropatkin sanoi

minulle eräänä päivänä, että kuulepas Rentonen, etköhän sinä lähtisi

sinne Port Arthuriin vähän katastamaan sen Strösselin hommia, asiat

tuntuvat olevan siellä vähän hullulla tolalla. No mitäpäs siinä, minä

lähdin, ja niin minä jouduin Port Arthuriin. Mutta enhän minä voinut

siellä enää asioita auttaa, Stösseli oli pannut ne jo siksi pilalle.

Vaikka kyllä siellä vielä useamman kerran äkäisesti tapeltiin.

Muutamanakin yönä, kun japanilaiset yrittivät rynnäkköä, hoidin minä

yksinäni kolmea kanuunaa. Siinä sitä mies tarkeni! Mutta kyllä minä sen

varan pidin, että aina yksi kanuunoista oli äänessä.

Syleksittyään ja korjattuaan asentoaan jatkoi hän:

-- Mutta uloshyökkäykset ne vasta poikaa olivat. Minä olin aina

ratsuväen joukossa. Pahus vieköön, kun siinä sivallettiin miekalla,

niin päätön mies jäi vain paikalleen seisomaan ja pää, puhua polittaen

mennessään, lensi monen sylen päähän. -- Joo, kyllä siellä tapeltiin,

mutta eihän niitä asioita sillä saatu autetuksi. Huomasi sen jo itse

Stösselikin ja sanoi kerran mulle kahden kesken, että kuulepas

Rentonen, mitähän jos sinä lähtisit japanilaisten ylipäällikön luo

antautumisesta neuvottelemaan. Mitäpäs mulla oli sitä vastaan ja niin

minä lähdin Nokin puheille. Siinä se sitten oli jyky mies! Ja höyli. Se

kun piti minua vieraana, niin sitä tiesi olleensa kestissä. Semmoinen

illallinen ja semmoiset viinat, että... että ne ovat harvat miehet,

jotka sellaisia ovat liiviinsä pistäneet. Mutta --

Hän sai jälleen ankaran yskänkohtauksen ja sylki verta. Siitä

toinnuttuaan lopetti hän lauseensa:

-- Mutta sikarit sillä oli huonommat kuin Aleksanteri kolmannella.

Hevosen hakija palasi. Me autoimme Rentosen miehissä rattaille, johon

hänet asetettiin heinien päälle makuulleen. Siten lähdettiin häntä

viemään lääkärin luo.

-- Eihän siinä nyt vain pahasti kolista? -- kysyin, kun hevonen lähti

liikkeelle.

-- Eikös mitä, -- arveli Rentonen, -- toista se oli kun minä

puurisodassa haavotuin ja ne lähtivät sellaisilla härkävankkureilla

minua ampulanssiin viemään. Ne ne sitten vasta olivat ihmeelliset

ajopelit...

Hevonen loittoni enkä minä ehtinyt sen pitemmälle kuulla.