-- Hur har _Ni_ hamnat hit?
Tämä kysymys havahdutti minut mietteistäni, astellessani lääninvankilan
toisen kerroksen sillakkeella. Pysähdyin ja suuntasin katseeni
vastapäiselle sillakkeelle käytävän toiselle puolen. Siellä seisoi,
kaiteeseen nojaten, hoikka, tummaverinen mies, jolla oli erinomaisen
säännölliset kasvonpiirteet, mustat silmät ja musta tukka huolellisesti
jakaukselle kammattuna. Hän oli vangin puvussa. Ymmälle joutuen
tarkastelin miestä, joka oi puhutellut minua ruotsiksi. Ensi
vilaukselta muistutti hän suuresti erästä luokkatoveriani. Mutta hän se
ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut olla.
Vastasin tulleeni poliittisista syistä vangituksi.
-- Ja, ja svåra tider, svåra tider! -- virkkoi hän osaaottavasti.
Tarkastelin häntä edelleen ja kysyin, oliko hän mustalainen. Oli kyllä,
syntyisin eräästä Keski-Pohjanmaan pitäjästä, ja nimi tuo
mustalaismaailmassamme tavallinen Långström.
Vartia keskeytti sillä kertaa juttelumme. Kohtasin hänet hiukan
myöhemmin ulkona kävelypaikalla.
Osa vangeista suoritti puolituntisen kävelynsä aidatuissa karsinoissa,
osa taas kiersi kahta, pihan eri äärillä olevaa, pyöreätä kukkapenkkiä.
Syrjästä katsoen näytti se hullunkuriselta, aivankuin pihan äärillä
olisi pystysuoran akselin ympäri harvakseen pyörinyt kaksi isoa
ratasta, joissa oli miehenmuotoiset hampaat.
Minun ei tarvinnut olla karsinassa eikä hampaana kummassakaan
rattaassa, vaan salli vartia minun kävellä edestakaisin avonaisella
pihalla. Siinä liittyi seuraani LÅngström, joka tuli hiukan myöhemmin
pihalle.
-- Kukku-luu-luu! -- kiekasi hän portaita laskeutuessaan, pöyhisti
hartioitaan ja kurotti kaulaansa.
Se oli niin aito kukkomaisesti suoritettu, että vangit rähähtivät
yhdestä suusta nauramaan ja vahtilavalla käyskentelevä vartiakin
suvaitsi vetää suunsa hymyyn.
Långström nyökäytti minulle päätään ja alkoi astella rinnallani.
-- Minkä takia te olette täällä vankilassa? -- kysyin.
-- Kyllä sen herrat tietävät, -- vastasi hän äänekkäästi, niin että sen
hyvin saattoi kuulla vartia, jonka lavan juuritse meidän ratamme kulki.
-- Minulle on tullut tänne rahoja seitsemättäkymmentätuhatta markkaa ja
herrojen tekee mieli saada ne itselleen. Siksi pidättävät minua täällä.
Rahat ovat kansliassa tirehtöörin takana. Kyllä minä tiedän, herran
enkelit ne minulle tietoja tuovat. Tohtorikin syynäsi minua, että
olenko minä muka hullu. Mutta kyllä minä niiden metkut ymmärrän. Sillä
on tohtorillakin osansa siinä samassa pelissä.
Katsoin tutkivasti Långströmiin. Hänen mustissa silmissään oli
mielipuolen harhaileva ilme. Hän puhui yksitoikkoisella, saarnaavalla
äänellä. Panin merkille, etteivät vartiat paremmin kuin vangitkaan
osottaneet mitään mielenkiintoa hänen lavertelulleen. Siitä päättäen se
ei ollut heille mitään uutta.
Hetken käveltyään istahti Långström maahan vankilarakennuksen nurkalle,
veti polvensa koukkuun ja alkoi pureskella ruohonkortta. Sitten räjähti
hän nauramaan, osotti minulle toista "ratasta" ja sanoi:
-- Nuo ovat varkaita ja keljuja joka sorkka. Tuo pitkä mies on tuomittu
poronvarkaudesta, tuo lihava pojan jässäkkä on napakairalla porannut
reiän naapurinsa aitan lattiaan ja laskenut sieltä jyviä säkkiinsä...
tuo pukinparta taas, oliko se nyt viinankeitosta vai murtovarkaudesta?
Kaunista sakkia, ha, ha, haa!
Asianomaisista toiset virnistelivät, toiset luimauttelivat vihaisesti
Långströmiin. Mutta tarpeeksi naurettuaan lähti tämä jälleen
kävelemään, päästäen tällä kertaa niin iloisen hirnunnan, että kaikkien
oli taas pakko kuin yhdestä suusta räjähtää nauramaan. Todellakin oli
hän mestari eläimiä matkimaan.
Iltapäivällä kysyin koppiini pistäytyneeltä vartialta, että mikä se tuo
Långström oikein oli miehiään ja minkä takia hänet oli vankilaan tuotu.
-- Kuka hänet ties, -- vastasi vartia naurahtaen. -- En minä ainakaan
ole selvillä, onko se kala vai lintu. Irtolaisuudesta se on vangittu ja
saattaa olla, että se tekeytyy mielipuoleksi vain päästäkseen pikemmin
pois. Mutta yhtä hyvin se saattaa olla tosissaankin mielipuoli. Ei
siitä lääkärikään ole oikein varma. Siivo ja iloinen mies muuten ja
pystyy vaikka mihin -- jos vain viitsii tehdä.
Seuraavana päivänä kävelemään mennessäni oli Långström jo ulkona. Hän
istui varjossa seinän vieressä, erillään muista, ja heinänkorrella
leikkien näytti mietiskelevän omia asioitaan. Tultuani hänen lähelleen,
tervehti hän minua ruotsiksi, huomauttaen samalla kauniista ilmasta.
Katseessa ei ollut jälkeäkään eilisestä mielipuolisuudesta.
Kysyin missä hän oli ruotsia oppinut. Tietysti ainaisilla
vaelluksillaan, jotka toisinaan olivat ulottuneet ympäri Ruotsia ja
Norjaa. Hevosenkengittäjänä, kalossinpaikkaajana ja miekannielijänä hän
oli kierrellyt kylästä kylään, kaupungista toiseen. Tuttuja olivat
hänelle noiden naapurimaiden vankilatkin. Kehui niitä paremmiksi kui|n
kotimaan vankiloita. Varsinkin Norjan vankilat saivat häneltä täyden
tunnustuksen. Niissä annettiin teetäkin talon puolesta ja tupakkaa sai
vapaasti polttaa.
Että minkäkö takia oli niin usein vankiloihin joutunut? Noo, eihän
siihen oltu suuria tarvittu. Milloin oli norjalaisessa kyläkapakassa
lyönyt toista pullolla päähän, milloin lähtenyt toisen vaimon kanssa
vaeltelemaan, milloin taas oli muuta pientä sattunut. Sellaisia vain
kuukauden, parin istumisia niistä oli seurannut.
Kieltämättä hänellä oli kaunis ulkomuoto ja tukkansa piti hän aina
huolellisesti jakaukselle kammattuna. Käytös oli notkea ja kohtelias ja
koko olemuksessa jotakin maailmanmiehen huolettomuutta.
Hänen olisi pitänyt työskennellä sepänverstaassa, joka oli sijoitettu
vankilan kellarikerrokseen, mutta työnteko ei näyttänyt häntä
erikoisesti huvittavan. Kätevä hän kuitenkin oli, kuten vartia oli
sanonut. Sen tulin huomaamaan, kun hän eräänä päivänä pihalla korjasi
vankilan työrattaita.
Aina kohdatessamme vankilan käytävässä tai pihalla tervehti hän minua
kohteliaasti, minkä lisäksi me vaihdoimme muutamia sanoja tai
antausimme pitempäänkin keskusteluun, jos oli tilaisuutta. Välillemme
muodostui tuttavallinen ja myötätuntoinen suhde, kokonaan toisenlainen
kuin mitä minulla oli toisiin vankeihin nähden.
Jutellessaan kanssani kahdenkesken ei Långström kertaakaan osottanut
mitään epänormaalisuuden oireita. Hänen silmissään oli selkeä ja
järkevä ilme. Mutta kohta kun joku syrjäinen, varsinkin vartia, sattui
lähestymään, sulkeutui hän minulta äkkiä ja siirtyi ikäänkuin toiseen
maailmaan. Katse muuttui harhailevaksi ja saarnaavalla äänellä alkoi
hän puhua suurista rahasummista, joita vankilan viranomaiset koettivat
muka häneltä kehveltää -- kiekauttaen lopuksi jonkun noista mainioista
eläinäänistään.
Hänet oli hallinnollista tietä määrätty vankilaan -- oli liikuskellut
ilman passia luvattomilla raja-alueilla -- eikä hänelle muistaakseni
oltu asetettu vielä mitään määräaikaa. Joka tapauksessa jäi hän
vankilaan, kun minua lähdettiin Pietariin kuljettamaan.
Seuraavan talven ja kevään monikirjavissa vaiheissa haihtui Långströmin
kuva kokonaan muististani.
Olin sitten svaboda-kesänä pienellä vaelluksella ja junaa odotellessani
astuskelin erään vilkasliikkeisen pohjalaisen kirkonkylän tiellä.
Vastaani astua huitoi siististi puettu, tummaverinen nuorimies, jolla
oli valkoiset liivit, helletakki ja päässä siro olkihattu. Hänellä
näytti olevan kova kiire ja kädessä hänellä oli vasara ja tukku
joitakin painettuja plakaatteja.
Vilkasimme ohimennen toisiimme, -- tuntematon pysähtyi äkkiä, heilautti
hattuaan ja pisti minulle kättä.
-- Kuinkas te voitte ja kuinka te pääsitte sieltä Venäjältä? -- kysyi
hän.
Tuijotin häneen ällistyneenä ja koetin penkoa hänen muotokuvaansa
niiden henkilökuvain joukosta, joita viime aikain vaiheissa oli niin
lukuisasti mieleeni painunut.
-- Ettekö tunne? -- kysyi hän, samalla kuin mustiin silmiin virisi
hymyilevä ilme. -- Kukkuluu-luu!
Kuin salamanväläyksessä selvisi minulle: siinähän seisoi miekannielijä
Långström.
Silmäilin hänen kiiltokaulustaan ja valkeita liivejään enkä tahtonut
tietää, mitä sanoa. No niin, hän kuului nykyään sirkusseurueeseen, joka
juuri oli saapunut kylään. Hänen piti naulata ilmotusplakaatteja
telefoonipylväisiin ja kiire oli kova, sillä samana iltana oli jo
ensimäinen näytös. Niin että, terve sitte vain ja hyvää vointia!
-- Mutta tuota, -- sammalsin, kun hän oli jo menossa, -- kuinkas te
silloin vankilassa pärjäsitte ja pääsittekö piankin pois?
-- Kyllähän minä aina pärjään, -- kukku-luu-luu! -- sanoi Långström
olkapäänsä yli ja iski silmää.
Seuraavassa hetkessä oli hän jo harpannut lähimmän telefoonipylvään
ääreen, jonka kylkeen hän alkoi naulata sirkusilmoitusta, missä muiden
maailmankuulujen esiintyjien joukossa mainittiin: "Kaikissa maanosissa
tunnettu miekannielijä signor Longomaro".