Nousun ja laskun, kukoistukseen kohoamisen ja suvusta huonontumisen,
degeneratsion, huomaa niin selvästi kaikissa talonpoikaissuvuissakin.
Edellisenä kautena vallitsee työn ilo, -- rakennetaan, raivataan uusia
aloja viljelykseen, vaurastutaan ja kootaan suvulle rikkautta. Seuraa
sitten pysähdys, tasalleen asumisen kausi, minkä jälkeen alkaa lasku:
rakennukset ja viljelykset saavat hiljalleen rappeutua, sillä mitään
parannuksia ei panna toimeen, asumisen into ja työvauhti ovat
kadonneet, velkaannutaan, kaikki rutistuu ia painuu kokoon, niin
rakennukset ja viljelykset kuin asukasten elämänkatsomuskin. Ja
loppujen lopuksi seuraa ikivanhalta kotikonnulta suistuminen,
hupeneminen irtolaisten suureen, juurettomaan laumaan.
Toisissa suvuissa tämä tapahtuu muutaman miespolven aikana, toiset
kestävät vuosisatoja, riippuen kaikki suvun elinvoimasta ja kuinka
taitavasti on naimiskauppojen avulla onnistuttu hankkimaan suvulle
lisävoimaa.
Tuollaista viimeistä vaihekauttaan elää kaikesta päättäen Mäkinotkon
talo. Sen vanhan vanhaa sukua edustaa nykyään kaksi naimatonta
veljestä, Antti ja Jussi. On hyvin uskottavaa, että he pysyvät
konnullaan kuolemaansa saakka, mutta heihinpä sammuukin suku -- ja mikä
silloin tulee talon kohtaloksi, sen Herra yksin tietää. Ja että suku
sammuu heihin, sen voi pitää jo ihan varmana, sillä kun kumpikin on
tehnyt naimisiin menoa jo yli parikymmentä vuotta, niin ei siitä
varmastikaan enää mitään tolkkua tule. Ainakin ovat naimisasioihin
innostuneet kyläkunnan akat heittäytyneet heihin nähden jo aivan
toivottomiksi. Siitähän alkaa muuten olla jo valmis sananlaskukin,
ettei tule päätä paremmin kuin Mäkinotkon veljesten naimisiin menolle.
Talo, siinä jokitöyräällä, mehevien peltomaitten ympäröimänä,
on aikoinaan ollut komea ja vauras. Mutta nyt kantaa kaikki
ränstyneisyyden leimaa. Rakennukset ovat maanrajaan painuneet ja mikä
minnekin päin nyyköllään, katot monikertaan paikatut, akkunat sameat ja
pihamaa ilman minkäänlaista hoitoa. Pellot ja niityt ovat vastaavassa
kunnossa ja lisäksi on perintömaan pinta-ala kutistumistaan kutistunut,
kun siitä vuosien kuluessa on myynnin kautta lohkaistu pala sieltä,
toinen täältä.
Kylä ympärillä elää uuden ajan merkeissä: on höyrymyllyt,
osuusmeijerit, suuret puimakoneet, jopa kaiken päälliseksi
sähkövalotkin. Kaikesta tästä on Mäkinotko jäänyt visusti syrjään. Jos
talvisena iltana kuljet talon sivu ja kurkistat sisään akkunoista,
joita suojaamassa ei ole minkäänlaista verhon tapaista, näet
muurinolalla palamassa tuollaisen puolen vaaksan korkuisen, pahasti
käryävän läkkituijun, jonka valossa pari iäkästä naista, päät
nyyköllään, puolitorkuksissa kehrää tappuroita. Ja samoin päät
nyyköllään, puolitorkuksissa, istuksivat veljekset kukin nurkassaan,
imien aikansa kuluksi piippuaan, syleksien ja väliin haukotellen, niin
että luulisi leukaluiden sijaltaan menevän. Kuinka nyyköttävää, maata
kohti painuvaa ja raukeasti nukuttavaa siinä talossa kaikki onkaan!
Muuten, se aika on ollut ja mennyt, jolloin veljekset saman tuijun
valossa iltapuhteitaan torkkuivat. He asuvat tätä nykyä eri taloina.
Niin se vain kävi, että Mäkinotkon talo, joka läpi monien sukupolvien
on pysynyt jakamattomana, revittiin kahtia näiden kaikesta päättäen un
viimeisten jäsenten aikana. Ja kun kaksi sellaista hidasta, itsepäistä
ja umpikuljuista veljestä, jotka ovat tottuneet kynsin hampain pitämään
kiinni kokoonkutistuvan omaisuutensa jäännöksistä, ryhtyy pesäeroa
tekemään, niin siitä syntyy toimitus, joka panee koetukselle
jakomiesten kärsivällisyyden. Vielä nytkin riittää kyläläisille ilon
aihetta tuosta Mäkinotkon jakotoimituksesta.
Kaikki piti pantaman visusti kahtia. Kun esimerkiksi tuli kysymys
pitkästä honkapöydästä, jonka ympärillä mäkinotkolaiset olivat monen
sukupolven aikana aterioineet, eivät veljekset päässeet minkäänlaiseen
sovintoon, vaikka kuinka olisi jauhettu ja jankattu, vaan täytyi pöytä
sahata keskeltä poikki. Kumpikin sai sitten puoliskostaan muovailla
itselleen pöydän miten parhaiten taisi.
Kun perunat oli jaettava, ei Antti tyytynyt ämpärikaupalla jakamiseen,
vaan alkoi marista, että hänen ämpäriinsä voi sattua pienempiä ja
huonompia perunoita kuin Jussin. Hän vaati jaon toimitettavaksi yksin
perunoin. Mutta kun se osottausi ylen hitaaksi, tyytyi hän lopulta
siihen, että perunat jaettiin kapalla. Leivät, makkarat, lihat ja
jauhot jaettiin samalla perusteellisuudella. Kutakin kappaletta täytyi
erikseen kiikuttaa vanhanaikaisen käsipuntarin nenässä. Eikä siinä
vielä kyllin, vaan jompikumpi saattoi esimerkiksi ruveta marisemaan,
että hänen osalleen langenneessa lihamurussa oli enemmän luuta kuin
vastaavassa veljen osuudessa, minkä johdosta hänen tuli saada
korvausta.
Näin kun oli käytävä läpi talon niin kiinteä kuin irtainkin omaisuus,
niin eipä ihme, että jakotoimitusta kesti lähes kaksi viikkoa.
Tuparakennusta ei sahattu poikki, vaan jaettiin kahtia siten, että
Antti piti entisen tuvan ja Jussi muodosti isosta pääkamarista
itselleen asuinhuoneen. Niiden välinen ovi lyötiin tukkoon ja sen
sijaan avasi Jussi rakennuksen takapuolelta itselleen oman
sisäänkäytävän.
Läkkituijua eivät he myöskään voineet kahtia panna, vaan jäi se
Antille. Jussi muovasi itselleen oman tuijun vanhasta pulituuripullosta
ja niin saattoivat he nyt pitkinä talvipuhteina imeksiä piippua
kumpikin omassa tuvassaan ja oman tuijun valossa. Tappurarukin takana
nyykötti Antin puolella veljesten vanha äitimuori, Jussin tuvassa taas
piika, sellainen aisaansa potkassut keski-iän ihminen.
Kyläläiset arvelivat, että veljesten olisi kaikin puolin ollut parasta
elää ja asua yhtenä talona, kun siitä akanotostakaan ei kerta
kummallakaan näkynyt mitään tulevan. Ja niinhän se epäilemättä olisi
ollutkin, ellei veljesten eteen olisi kerran sattunut sellainen tenä,
että yhdessä asuminen oli sen jälkeen sula mahdottomuus.
Tapaus oli lyhyesti seuraava.
Mäkinotkon metsäsarka oli noin peninkulman päässä jokivartta ylöspäin.
Sieltä oli vuoden polttopuut joskus tuotu lauttaamalla jokea pitkin
kotiin. Niin olivat veljekset, hevosia ja ajovaivoja säästääkseen,
pitkien tuumailujen jälkeen päättäneet nytkin tehdä. Talvikelillä
olivat he ajaneet rangat jokirantaan ja eräänä tuulisena kevätpäivänä,
jolloin joki oli vielä tulvillaan, lähtivät he piiput hampaissa ja
kirveet kainalossa peräkkäin astelemaan metsäsaralleen. Perille
päästyään latoivat he rangoista tukevan, pitkäkäisen lautan, jonka
kumpaankin päähän kiinnitettiin varta vasten veistetty jykevä mela.
Yhdellä ei nimittäin sellaista körilästä saanut oikein hyvin ohjatuksi.
No, sitten ei muuta kuin kirveet lyötiin lauttapölkkyjen kylkeen,
piiput täytettiin, työnnettiin lautta vesille ja lähdettiin solumaan
myötävirtaan. Antti hoiti keula- ja Jussi perämelaa.
Matka sujui onnellisesti ja vaivatta. Kotirantaan oli enää muutama sata
metriä. Siinä oli edessä enää vain pieni kosken tapainen. Taikka eihän
sitä oikeastaan voinut koskeksikaan sanoa. Se oli vain tavallista
virtavampi paikka ja keskeltä jokea pisti näkyviin kaksi rinnakkaista
kivenjärkälettä, jotka näin tulvan aikanakin kurkottivat päänsä
vedenpinnan yläpuolelle. Jompaakumpaa puolta kulkien saattoi lautta ne
vaaratta sivuuttaa.
Antti päätteli itsekseen, että kivet on parempi sivuuttaa oikealta
puolen. Hän ilmotti sen parilla sanalla Jussille ja piteli tanakasti
melaa, ohjatakseen keskivirtaa kulkevan lautan mainitsemaansa väylään.
Mutta Jussi oli samaan aikaan harkinnut vasemmanpuoleisen väylän
paremmaksi, ilmotti päätöksensä Antille ja väänsi melaansa
asianomaiseen suuntaan.
-- Ka pöljäkettä, mitä tuhatta sinä sinnepäin vänkäät! -- karjasi
Antti, huomatessaan lautan alkavan kääntyä poikittain.
-- Sinähän siinä vänkäät -- ka, hellitätkö paikalla, senkin tohlo! --
huusi vuorostaan Jussi.
Mutta kumpikaan ei hellittänyt omasta suunnastaan. Hartiavoimin melaa
vääntäen, jalat harillaan ja housut tuulessa lepattaen seisoivat he
asemillaan kuin ainakin kaksi tosi suomalaista, jotka eivät omasta
kannastaan hellitä tuumaakaan.
Kummankin suusta kuului vielä pari katkonaista karjaisua, sitten
kääntyi lautta poikittain ja roiskis! -- se törmäsi kyljittäin kiviin,
joita vasten virta painoi sen liikkumattomaksi.
-- Voi sun seitsemän kirnullista rutikuivia sarvipää paholaisia! --
huusi Antti raivosta käheällä äänellä, nyrkit pystyssä ja väpättävät
polvet lyyhistyksissä.
-- Tuhannen täyteisen toljaketta, minkä teki! -- huusi omasta päästään
lauttaa Jussi, joka oli käynyt aivan mustanpuhuvaksi kasvoiltaan.
Oli uskomatonta, minkä paljouden tulikiveltä käryäviä sanoja nuo muuten
niin vähäpuheiset veljekset ennättivät suustaan singota, ennenkuin he
yhteen iskivät. Niin -- yhteen he iskivät, eihän siitä mihin päässyt,
mäikyttivät ja nujuuttivat toisiaan, niin että olivat monesti vaarassa
lautalta virtaan kierähtää. Eivät kuitenkaan kierähtäneet, vaan
molemminpuolinen uupumus pakotti heidät hellittämään toisistaan.
Huohottaen istuivat he kumpikin päähänsä, visusti selin toisiinsa ja
ottivat iupakkivehkeensä esille.
Rannalle oli sillävälin lähitaloista kokoontunut uteliaita ja
naurunhaluisia ihmisiä. Mutta veljekset eivät piitanneet, tuskinpa
näkivätkään heitä. Päät hartiain välissä he istuivat kuin kivikuvat,
piipuista tuprahteli äkeitä savupilviä ja kummankin ähkymisen nieli
virran kohina.
No niin, hyvien naapurien avulla he lopuksi pääsivät rantaan, saivatpa
lautankin kotitörmän alle. Mutta toisiaan eivät veljekset siitä päivin
sietäneet. Aluksi he muutamia päiviä mököttivät kumpikin nurkassaan,
sitte sai äitimuori, jolle kumpikin oli erikseen asiasta puhunut,
lähteä kylälle jakomiehiä hakemaan.