Suutarin Leena, niin.
Toista vuotta on hän nyt suutarista jäätyään elänyt lapsijoukkoineen
siinä mökissä, jonka suutari-Matti aikoinaan hirrenpaloista kokoonpani.
Siinä on tupa ja kamari, mutta niin hävyttömän pikkuiset, että
suutarivainajan nelikko täytti miltei neljännen osan tuvasta ja
kamarissa vei kaiken tilan se laudoista seinän varaan kyhätty sänky,
jossa koko perhe yönsä vietti. Niin että koko rakennus siinä suuren
maantieojan partaalla oli kuin kyljelleen asetettu ja vinoon vääntynyt.
Leena oli lähtöisin kaukaa toisesta pitäjästä, jokivarren yläjuoksulta.
Sieltä kulkeusi hän aikoinaan paikkakunnalle ja kintereillään oli
hänellä jo silloin kaksi pirpanaa, kylmiltään tehtyjä tietysti
molemmat, kuten kylän vaimoväki ennen pitkää totesi. Mutta olipa siinä
muijaa kerrakseen, sen havaitsi heti ensi otteista Hyötylän muori,
jonka kanssa Leena ensimäiseksi koko kylässä tekemisiin joutui.
Oikeastaan oli Leena, astua lapattuaan paripenikulmaisen taipaleen
kelkkoineen, kahvipannuineen ja pirpanoineen, poikennut Hyötylään vain
kahvit keittääkseen ja kylässä vallitseviin olosuhteisiin
tutustuakseen. Mutta kuinka ollakaan, kun hän siinä risuja pesään
taitellessaan ja kahvinpapuja paahtaessaan pani suuvärkkinsä käymään,
unohti muori häntä kuunnellessaan kokonaan omat askareensa, ja kun hän
sitten, muorin kanssa vastapäätä kahvipannun ääressä istuessaan,
siekailemattomaan tapaansa lausuili arvostelujaan ihmisistä ja tästä
elämänmenosta yleensä, pääsi muorissa vallalle pelkkä myötätunto tätä
muukalaista maantieleenaa kohtaan, joka puheissaan ja töissään liikkui
kuin joustimilla. Ja siitä se sitten johtui kuin itsestään, että
yiimaan Leena pysähtyi taloon oikein pitemmäksi aikaa.
Ei hän silti talon eikä kyläkunnan rasitukseksi jäänyt. Kuullessaan,
että kirkonkylällä oli vilkas sammalen kysyntä, möyri hän jo seuraavana
päivänä kuin karhu sammalistossa. Ja kun hän sitten Hyötylän hevosella
vei pilven korkuista sammalkuormaa kirkolle, oli kerrassaan komea näky,
kun tuo rehevä keski-iän vaimoihminen, paksu letti pyöreillä hartioilla
leiskuen ja nilkka keveästi nousten, asteli suitsista pidellen
kuormansa rinnalla. Eipä se voinut olla herättämättä vanhan ja lihavan
vallesmanninkaan huomiota, hän kun juuri aamukävelyllä ollessaan sattui
liikehtimään samaan suuntaan Leenan ja hänen kuormansa kanssa. Eikä
vallesmanni, vanha lasinkallistaja, malttanut olla, Leenaa hetken
silmäiltyään, heittämättä hänelle mehevätä sanansutkausta. Mutta kun
Leena viivyttelemättä ja ääntään säästämättä vastasi siihen vieläkin
mehevämmällä sutkauksella, pääsi vallesmannilta oikein röhönauru ja
vatsaansa pidellen vakuutti hän vastaan tulevalle tutulle isännälle,
että olipa siinä hönkä muija, oikea tukkilaisen morsian, he, he.
Niin eleli Leena Hyötylässä ja piti huolta itsestään ja pirpanoistaan,
ajoi kirkonkylälle sammalia niin kauan kuin ne kaupaksi kävivät, teki
sitten apumuijana kaikenlaista työtä taloihin, ja jollei muuta ollut
tarjolla, tekaisi kädenkäänteessä kokonaisen pinon luutia ja pesimiä,
jotka hän sitten kelkalla kiidätti kirkolle niin, että hameenhelmat
tuulessa hulmusivat.
Ei hän ollut talossa ollut vielä läheskään vuotta, kun hänelle ilmestyi
uusi pirpana. Sen maailmaantulo sattui seuraavien olosuhteiden
vallitessa.
Peltolan miehet olivat matkalla kaukosaralleen halkometsään ja
poikkesivat Hyötylään kahvia keitättämään. Leena oli valmis toimeen,
pyöräytti pannun tulelle, jauhoi höystöt pannuun ja laski sitä
tehdessään mehevätä leikkiä miesten kanssa.
-- Katsokaahan pannun perään, käyn vähän lisää puita liiteristä, --
varotti hän muoria ja pyörähti ulos.
Mutta hetken kuluttua alkoi pannu kuohua, muori nosti sen tulelta ja
murisi, että mihin se Leena nyt koko päiväksi, pitihän liiterissä olla
valmiiksi pienittyjä puita.
-- Eipä ollutkaan, -- väitti Leena, joka siinä samassa työntyi tupaan,
-- vaan piti itseni ruveta niitä hakkaamaan ja sitä tehdessä sattui
pieni vahinko... vaikk'eihän tuo nyt oikeastaan tainnut mikään
vahinkokaan olla, hi, hi..
Hänellä oli oikeassa kainalossaan halkosylyys ja vasemmalla kädellään
piteli hän rintaansa vasten pientä vaatekääryä. Halot romahutti hän
takan viereen, kantoi kääryn peränurkkaan muorin vuoteelle ja virkahti:
-- Poika sieltä tuli että hurahti. Vaikka enhän minä tottamaarin
ehtinyt edes katsoa, onko se poika vai tyttö, kun pelkäsin täällä
kahvipannun kuohuvan; hotasin vain alushameen päältäni ja kääräsin sen
siihen.
Hän avasi hieman kääreenä olevaa alushametta, totesi pienokaisen
sukupuolen ja huudahti iloisesti:
-- Poikapahan on sittekin ja niin tukevasti tehtykin, että pois tieltä!
Pienokainen äännähti pari kertaa, mutta varustausi sitten elämänsä ensi
kamppailusta väsähtäneenä uinahtamaan, Leenan palatessa kahvipannua
hoitelemaan.
Muori ja miehet olivat suu auki tuijottaneet Leenaa ja hänen kääröääu,
ja kesti vieläkin hetken, ennenkuin muori pääsi siunailun alkuun ja
kykeni lähestymään kääröä. Ja täytyihän sinne luonnollisesti mennä
miestenkin kurkistamaan ja sitten: -- turkasen laillako se siinä
välissä kerkesi! ja: -- noinko se akkaväeltä käykin helposti? Mutta
siihenpä väittikin Leena, kuppeja pöydälle asetellessaan, ettei se joka
akalta sentään niin liukkaasti käynyt.
-- Vaan tokihan tuosta nyt täytynee lapsivuoteeseen paneutua, ---
epäilivät miehet.
-- Hui, hai, ei tässä ole kummemmistakaan joudettu sairastelemaan, --
vastasi Leena ja toista säärtään ojentaen teki toisen kantapäällä niin
komean ympäripyörähdyksen, että hame viisti ilmaa kuin levitetty
pyrstö.
Oliko se sitten ihme, jos Peltolan Janne, hidastuumainen mies, joka
koko ajan oli pysynyt vaiti ja ihmetellyt, otti vihdoinkin piipun
suustaan ja hymähteli itsekseen, että onpas siinä koko elävä akaksi. Ja
vieläkin pitempiin ajatuksiin sai Janne syytä vaipua, kun toiset miehet
kahvia juodessa tiedustelivat lapsen isää ja Leena sen johdosta
ylenkatseellisesti arveli, että kyllähän niitä isiä aina löytyy, kun
vain on oikeita lapsentekijöitä... ja eläpäs tässä nyt pätö haarukoita
kuin miehiä.
Niin, sellainen elävä se oli Leena.
Ja sitten hän yhytti suutari-Matin.
Matti oli jo harmaissaan oleva mies ja seisaalleen kuolleen vaimon
leski -- tahtoo sanoa: hänen avioliittonsa oli purkautunut noin vain
omia aikojaan ja ilman mitään seremonioja siten, että vaimo oli
huilannut maailmalle koskaan enää palaamatta.
Ilman mitään seremonioja tapahtui myöskin Matin ja Leenan yhteen
liittyminen, siten vain, että Leena asettui yksiin leipiin Matin
kanssa. Matti ei nimittäin suostunut pappilaan lähtemään eikä Leenakaan
sitä niin kovin tärkeänä pitänyt.
Tämä vastahakoisuus vihkimiseen nähden oli Matilta kai jonkunlainen
viimeinen pihaus sosialistia. Sillä sitäkin oli hän aikoinaan ollut,
jopa kerrassaan ensimäinen johtajan tapainen paikkakunnalla. Se oli
ollut silloin, kun sosialismi asteli ensimäisiä askeliaan maaseudulla.
Mutta pian oli Matti kyllästyneenä jättänyt politiikan ja takertunut
entistä lujemmin lestiinsä. Hän oli nimittäin kerran muutamien
puoluetoveriensa kera mennyt kuntakokoukseen ajamaan ryysyköyhälistön
asiaa, mutta kärsinyt sillä retkellään täydellisen poliittisen tappion.
Luontoaan karaistakseen oli Matti tovereineen ennen kokoukseen lähtöä
ryypännyt vahvasti hokmannia, minkä seurauksena he kokoustuvan suussa
alkoivat pitää pahaa rähinää ja antoivat siten isäntämiehille heti
alussa yliotteen. Osaksi nauraen, osaksi käsivoimalla työnnettiin
heidät ulos, minkä jälkeen Matti heitti hiiteen maailmanparannuspuuhat
ja istui entistä äkäisemmin nelikollaan, puri mälliä ja neuloi
kohtuushintaan niin lujia pieksusaappaita, että niistä saumat jäivät
aina viimeiseksi elämään.
Matti asui jo silloin omassa tuvassaan, kun Leena paikkakunnalle
ilmestyi. Se oli silloin vielä neliseinäinen ja kun sen suurin
ulottuvaisuus oli korkeus, ja kun se lisäksi oli savisella maalla ollen
hieman kallistunut suurta maantienojaa kohti, sanoivat ihmiset sen
seisovan kuin kuppasarven siinä maantien poskessa. Leenan tultua taloon
jätti Matti pariksi viikoksi naskalin kourastaan ja kyhäsi tuvan
rinnalle kamaripurtilon, minkä jälkeen rakennus alkoi muistuttaa,
kuten mainittu, kyljelleen asetettua, hiukan vinoon vääntynyttä
sikarilaatikkoa. Kamari olikin muuten todella tarpeen vaatima, sillä
kun Matti pikilankaa vetäessään ojensi molemmat kätensä, joista
toisessa piili aina lisäksi terävä naskali, ei Leenalla ja pirpanoilla
ollut tilaa muualla kuin takan luona oviloukossa, missä tuskin sopi
kääntymään, saati sitten askaroimaan.
Leena oli siis oikeastaan vain leipäsusi eikä mikään oikea aviovaimo,
kuten Ojalan emäntä asiasta arveli. Mutta hyvin täytti Leena sijansa
suutarin huoneen valtiattarena eikä häntä kukaan pyrkinyt tästä
asemastaan työntämään. Hän hoiti kaikki emännän tehtävät, parsi ja pesi
suutarin vaatteet ja jouti siinä välissä apumuijanakin naapureissa
häärimään.
Niin vierivät vuodet hiljalleen. Matti puri mälliä nelikollaan, veti
pikilankaa ja naputteli kengänsaumaa, Leena hoiti taloutta yleensä ja
kahvipannua erikoisesti sekä lisäsi tavantakaa pirpanainsa lukumäärää.
Mitään pahempaa kommellusta ei Matin ja Leenan yhteiselämässä sattunut,
ennenkuin Ojalan Juuso sekaantui naapuriensa asiaan ja oli vähällä
saattaa pahennuksen matkaan.
Se tapahtui muutamana römppämaanantaina, kun Juuso humalapäissään ja
pullo taskussa astui polkua pitkin suutarin tuvalle. Leena oli poissa
kotoa, lapset peuhasivat omine valtoinensa ja Matti istui äkeänä
nelikollaan pikilankaa kiskoen. Juuso istui siihen hänen työtänsä
katsomaan, syleksi, tohisi ja haisi viinalta. Kun suutari ei
keskustelua alottanut, lausahti Juuso lasten peuhinaan huomionsa
kiinnittäen:
-- Saisit sinä, Matti, laittaa sen Leenan jo kuivamaan, kun noita
kakaroitakin on jo niin, että... niiden silmiä kiiluu joka nurkasta
kuin pirun silmiä.
Suutari viskasi lestinsä työkalujen sekaan, työnsi silmälasinsa
vihaisesti otsalle ja kääntyi tupaan päin. Lapsista kuka vanutti
toistaan tukasta, kuka kiskoi pöydälle kiivennyttä veikkoaan koltun
helmasta alas, kuka pyllyili kumoon kaadetun tuolin jaloissa ja ken
taas muuten aikojaan suurta ääntä piti. Äkätessään isän ja vieraan
heihin tuijottavan, asettuivat he äkkiä ja alkoivat totisin
rengassilmin tuijottaa vastaan. Täten näytti Matista Juuson törkeä
vertaus hyvinkin paikalleen osuneelta ja kun Juuso samalla veti
pullonsa esille ja tarjosi hänelle, jäivät Matilta laukasematta ne
pahat sanat, jotka hänen kielellään jo pyörivät naapurin varalle. Sen
sijaan komensi hän kakarat pysymään siivolla ja alkoi sovinnossa
ryypiskellä Juuson kanssa.
Kun Leena maitohinkkansa kanssa palasi kylältä, lähti suutari Juuson
matkaan. Käsikaulassa he polkua pitkin kohosivat Ojalaan, asettuivat
pöydän päähän maistelemaan ja syventyivät keskusteluun. Tavan takaa
palasivat he siihen kakarajuttuun. Ja kuinka he sitä niin
kääntelivätkään, kypsyi suutarin päässä yhtäkkiä kavala suunnitelma.
-- Kuulehan Juuso, -- lausuili hän sammaltelevalla kielellä, -- sinä
olet ollut minulle aina oikea naapuri ja oikeaa asiaa sinä tässäkin
ajat, että se akka olisi saatava niitä kakaroitaan laittamasta takaisin
sinne kotipitäjäänsä. Mutta mitenkäs saada, siinäpä puntti. Mutta nyt
minulla, kuule sinä, sanoi Juuso, on keino siihenkin asiaan. Se kun on
jo kauan kärttänyt minua, että otettaisiin muka hevonen ja
lähdettäisiin joukolla käymään siellä hänen kotipitäjässään, että hän
saisi muka kyläillä sukulaistensa luona, niin nyt ei muuta kuin minä
olen suostuvinani tuumaan, hankin hevosen ja kyytimiehen ja niin koko
joukko sutiputi matkaan. Sieltä periltä sitten lähtee kyytimies yöllä
omia aikojaan paluumatkalle ja jättää Leenan kakaroineen sinne, mistä
hän on lähtenytkin. Ja usko pois, että kun se kerran siellä on ilman
kyytiä tänne, niin kyllä se siellä pysyykin. Eikä siinä asiassa
kuntakaan voi mitään, kun hän ei ole oikeissa naimisissa kenenkään
kanssa eikä niistä peneksistäkään tiedä, kuka kenenkin isä on.
Juuso hyväksyi täydellisesti Matin suunnitelman ja lupausi, asiaa
edelleen kehiteltäessä, hevosineen tuuman toimeenpanijaksi.
Asia olisikin sitä myöten ollut valmis, elleivät ryypyt olisi saaneet
heitä hieman varomattomiksi, niin että sotasuunnitelma paljastui ennen
aikojaan. He olivat joka kerta asiaan palatessaan alottaneet
keskustelun salamyhkäisellä ja kuiskailevalla äänellä, mutta asian
innostamina korottaneet lause lauseelta ääntään ja juuri tärkeimmät
kohdat pajattaneet ympäri tuvan kuultaviksi. Sekin olisi tosin vielä
mennyt mukiin, ellei Joelin Tilta, suutarin lähimmän naapuritöllin
emäntä, olisi sattunut Ojalaan asialle pistäytymään ja emännän kanssa
takan luona jutellessaan pitänyt korviansa avoinna myöskin kaikelle
sille, mistä pöydän päässä keskusteltiin. Ja niinpä hän pääsi täysin
perille miesten salakavalasta suunnitelmasta, tunsi siitä oman
sukupuolensa kannalta syvää loukkaantumista, toimitti asiansa ja lähti
kiireenkyytiä talosta.
Tietysti hän mennä viiletti suoraa päätä naapurittarensa puheille ja
kertoi kuulemansa.
-- Soo'o, vai sillä lailla tässä! -- sanoi Leena ja hänen mustat
kulmakarvansa vetäytyivät yhteen.
Sen enempää hän ei puhunut, vaan ryhtyi kahvia keittämään. Vasta kun he
Tiltan kanssa istuivat päin yhteen ja Leena kaatoi toisia kuppeja,
sanoi hän reiteensä lyöden:
-- Ja sen minä sanon, että ennen suutari itse lähtee tämän katon alta
kuin minä!
Vasta seuraavan päivän iltapuolella otti suutari asian puheeksi. Noin
vain ykskaikkisesti ja ohimennen alkoi hän työnsä äärestä tuumailla,
että jospa sitä sittenkin lähtisi kyläilemään sinne Leenan
kotipitäjään, kun hevosen saantikin nykyään tuntui helpolta. Vaikka
oikeastaan hän itse ei joutaisi sinne, mutta hevosen ja kyytimiehen hän
kyllä hankkisi.
-- Kyllä kai minä mielelläni lähden, jos sinä huollat lapsia sen aikaa,
-- ilmotti Leena.
-- Lapsia? Eikös sulla ole ollut tuumana ottaa kaikki lapsetkin
mukaasi?
-- Jollen saa yksin mennä, en mene ollenkaan.
Suutari tähysti silmälasiensa yli tutkivasti Leenaa, mutta saamatta
hänestä sen parempaa selkoa.
Moniaan päivän kuluttua otti hän asian uudelleen puheeksi, mutta yhtä
vähiin kuivui se nytkin. Sulkeutuneesti ilmotti Leena, että hän lähtee
joko yksin tai ei ollenkaan.
Sen koommin ei siihen asiaan enää kajottu ja elämä suutarin mökissä
kulki vanhaa uraansa. Matti istui järkähtämättä nelikollaan ja Leena
keikkui emännän toimissa yhtä notkeana kuin ennenkin.
Niin kului pitempi aika, kunnes suutari taas eräänä talviaamuna sai
Leenan kulmakarvat yhteen vetäytymään. Leena oli tavalliseen aikaansa
jättänyt perheen yhteisen vuoteen sekä kiehauttanut aamupannun. Kun hän
oli nostanut sen tulelta eikä suutari siihen mennessä, kuten tapansa
oli, ilmestynyt tupaan, ihmetteli Leena, että kylläpä se nyt nukkuu.
No, vienpä hänelle nyt kerran kahvin oikein herroiksi sänkyyn, päätti
hän ja täytti kupit.
Mutta kun hän täysinäinen kahvikuppi kourassaan tyrkkäsi pimeän päässä
suutaria kylkeen, ei tämä hievahtanutkaan, eipä vielä uudistetunkaan
töytäyksen johdosta. Silloin pistäysi Leena tupaan, otti päretikkuun
valkean ja palasi vuoteen ääreen. Suutari makasi selällään kalpeana,
karheasänkinen leuka esiin työntyneenä, ja kädet, joiden kämmensyrjissä
näkyivät pikilangan uurtamat syvät vaot, rinnalle koukistuneina.
Tällöin vetäytyivät Leenan kulmakarvat jälleen yhteen, hän palasi
tupaan, istahti jakkaralle, huokasi ja ryhtyi sitten yksinään
kahvikuppia tyhjentämään. Sen tehtyään kietasi hän huivin päähänsä ja
pistäysi Joelin tölliin.
Huokaillen ja jahkaillen, mutta toimessaan saapui Tilta suutarin
puolelle ja kävi hänkin päretikun valossa toteamassa, että suutari oli
todellakin jättänyt ajallisen elämän.
No, mitäpäs siinä, suutari oli nyt kerta kaikkiaan kuollut ja häntä oli
ryhdyttävä hautaan puuhaamaan. Ensimäiseksi lämmitti Leena padallisen
vettä ja ryhtyi Tiltan kanssa pesemään ruumista, kuten paikkakunnan
tapa vaati. Kun he olivat sen pukeneet puhtaisiin alusvaatteisiin,
asettivat he ruumiin laudalle, veisasivat ulkomuistilta virrenvärssyn
ja kantoivat vainajan Ojalan riiheen.
-- Älähän mene, -- kielsi Leena riiheltä palattua Tiltaa, joka yritti
kotiinsa, -- juodaan tässä nyt taas pitkästä aikaa oikein porukahvit.
Hetken kuluttua istuivat he vastapäätä toisiaan ja ryystivät kahvia.
Toista kuppia kaataessaan levisi Leenan kasvoille, jotka siihen saakka
olivat pysyneet vakavina, niiden tavallinen keveä ilme.
-- Etkö muista, -- lausui hän, -- kuinka minä silloin kerran sanoin,
että ennen se itse suutari lähtee tämän katon alta kuin minä? Enkö
ollut oikeassa?
Ja huokaisten myönsi Tilta, että Leena oli ollut oikeassa.
"MULLA PIISAA"
Talvinen tuuli tohisi nurkissa ja valju kuu valaisi kamaria, jonka
akkunoissa ei ollut minkäänlaisia verhoja, ja jossa oli niin lämmin,
että korvia viilsi. Markku nuokkui istuallaan sängyn jalkopäässä ja
piippu oli suupielestä putoamaisillaan. Mutta aina kun se yritti
heltiämään, havahtui hän sen verran, että näpisti varsiluun tiukemmin
hampaisiinsa. Samalla tuli mieleen, että olisi riisuttava ja oikaistava
itsensä sänkyyn... ja sitä ennen pitäisi käydä tallissa Puputtia
illastamassa ja lointa korjaamassa. Mutta hän oli äsken syönyt
jalkapannullisen puuroa, ja se ynnä korvia viiltävä lämmin raukasivat
niin, ettei mitenkään päässyt sängystä irtautumaan.
Hetken kuluttua hervahti hänen päänsä alas ja se tapahtui ainakin
kymmenennen kerran sitten pimeän tulon. Uni oli kuitenkin niin ohutta,
että hän saattoi selvästi kuulla Puputin kolistelevan tallissa. Se
aiheutti epämieluisan tunteen aivankuin loimi olisi ollut
putoamaisiUaan hänen omasta selästään ja häntä olisi alkanut vilu
puistattaa. Hän ei ollut enää oikein selvillä, oliko hän Puputti vai
sen isäntä ja pullistiko hänen vatsaansa jalkapannussa keitetty puuro
vai sankossa hierotut appeet. Uni syveni ja hän sekaantui yhä enemmän
yhteen Puputin kanssa.
Pää nyökähti vieläkin alemmas ja piippu putosi kolahtaen lattialle.
Hän havahtui, kynsi päätään ja vääntäysi seisoalleen. Tuntui
vastenmieliseltä lähteä ulos. Mutta Puputti kuopi tallissa ja... olihan
hänellä muutakin asiaa pihalle.
Kun hän avasi tallin oven, hörhötti Puputti vastaan kuin tahtoen sanoa,
että ähäh, sainpas sinut liikkeelle. Loimi roikkui todellakin vyön
varassa mahan alla. Markku köytti sen huolellisesti uudelleen,
taputteli sitten Puputtia kuin viivyttelyään anteeksi pyytäen ja nosti
hänen eteensä hyvänmoisen heinäkimpun.
-- Että saat lämpimiksesi niitä pureskella, -- sanoi hän ja sulki
lähtiessään huolellisesti oven, ettei viima pääsisi raosta
tunkeutumaan.
Huh, kuinka tuntui suloiselta palata kamarin lämpimään. Mielihyvin
riisuutui hän, sytytti piipun ja paneusi pitkäkseen sänkyyn. Nyt ei
kantautunut tallista enää minkäänlaista kolinaa, mutta sen sijaan oli
hän kuulevinaan, kuinka Puputti mielihyvin rouskutti heiniä.
Hohoi, nyt oli hyvä olla, kun oli lämmin ja vatsa täynnä, ei mistään
puutetta eikä mitään huolia. Piippu turisi säyseästi ja ajatukset
kiersivät laiskasti pienissä kotiasioissa. Ensinnä ne pysähtyivät
suureen messinkileukaiseen rahakukkaroon, jossa oli likainen ja
paikotellen rikkinäinen säämiskävuori. Paljonko siinä olikaan rahoja,
kun hän iltapäivällä laski? Neljäkymmentä markkaa kymmenen ja viiden
markan seteleinä, kolme markan rahaa, pari hilkkua ja yhtä monta
kymmenen pennin kolikkoa. Jahka satanen tulee täyteen, vie hän taas
pankkiin. Ostoksia ei tarvitse kuukausiin tehdä. Kahvia on arkussa pari
kiloa, sokeria, voita ja lihaa niinikään on, jauhoista ja perunoista
puhumattakaan. Talven polttopuut oli jo kotiin ajettuna ja Puputille
oli heiniä kesään saakka. Hätäkös oli miehen makailla!
Piippu turahteli viimeisillään ja sammui. Hän laski sen lattialle
sängyn viereen ja varustausi oikein todenteolla nukkumaan. Viimeiseksi
tuli tietysti Puputti mieleen. Tuntui kaksinverroin lämpöiseltä, kun
tiesi, että Puputilla on loimi selässä ja heinävihko edessä. Hätäkös
siellä on Puputinkaan!
Kuta syvemmälle unimaailmaan hän vajosi, sen lähemmäs siirtyi Puputti.
Se tuntui lopulta seisovan siinä sängyn vieressä, sen pää riippui
torkuksissa ja turvallaan hipoi se hänen otsaansa. Niin torkkuivat
samaan tahtiin Puputti ja hänen isäntänsä kolkkoviimaisena talviyönä.
Valoisaa yötä seurasi pimeä aamu, kun kuu poistui vartiopaikaltaan.
Pimeän päässä laati Markku pesään kahvitulen ja lähti sitten Puputin
luo aamutervehdykselle. Sitten alkoi tavallinen päiväjärjestys.
Juotuaan kahvipannun tyhjäksi istui hän tupakoiden pesän edessä ja
mietiskeli, mitä keittäisi aamiaiseksi. Hän kävi mielessään läpi ne
harvat ruokalajit, joita hän oli tottunut keittämään, ja teki sen
huomion, että tällä kertaa maittaisivat parhaiten lihapotut. Niinpä
pani hän siis jalkapannun tulelle, haki kuopasta lattian alta perunoita
ja alkoi niitä kuoria.
Päivä oli sillä välin valjennut ja aterian jälkeen tupakoidessaan
mietti Markku, lähtisikö hän viemään kirkonkylän leipurille lupaamaansa
halkokuormaa. Lopulta päätti hän kuitenkin, että nyt on liika huono
keli; parempi on antaa Puputin levätä... ja kovinpa ne lihapotut
tuntuivat häntä itseäänkin raukasevan. Niinpä vääntäysi hän siis
sänkyyn ja huoneen täytti tuota pikaa tasainen kuorsaus.
Herättyään keitti hän jälleen väkevän kahvin, kävi Puputtia ruokkimassa
ja pistäysi talon puolella akkaväen kanssa juttelemassa. Kamariinsa
palattuaan otti hän aikansa kuluksi messinkileukaisensa esille, oikoi
huolellisesti setelit ja levitti pöydälle, eri suuret eri kasaan,
samoin hopeat ja kuparit. Sitten sulloi hän ne takaisin kukkaroon ja
ryhtyi päivällistä laittamaan. Kun hän oli saanut sen maaruunsa
sijotetuksi, oli ilta jo käsissä. Seurasi sitten tavallinen
illanvietto: piippua imeksien torkkui hän sängyn jalkopäässä ja Puputti
torkkui tallissa. Kun loimi luisui alas tai heiniä rupesi mieli
tekemään, kuopi Puputti lattiaa, jolloin Markku alkoi miettiä, että
pitäisi tässä lähteä tallissakin käymään. Mutta ei kuitenkaan saanut
lähteneeksi, ennenkuin piippu kolahti lattiaan tai joku muu tapahtuma
sai hänet täysin hereille.
Siihen tapaan vietti Markku talvensa. Mutta kesällä hänellä oli aina
länget liki olkapäitä, kuten hän sanoi. Silloin teki hän, maatilkullaan
ahertaen, säännöllisesti neljäntoista tunnin työpäiviä.
Hänellä oli ollut pieni talo, mutta jäätyään leskeksi ja kun ei
lapsiakaan ollut, oli hän myynyt talon, erotettuaau siitä itselleen
pienen viljelyspalstan. Rahat oli hän sijottanut pankkiin ja asettunut
Puputin kera vuokralaiseksi entiseen naapuriinsa, Mäkelän taloon, jossa
hän sai asuttavakseen porstuanperäkamarin vanhasta tuparakennuksesta.
Puputti sai niinikään oman erikoisen tallin.
Juro ja vähäpuheinen mies oli Markku ja iältään taisi hän olla siinä
viisissäkymmenissä. Kylässä hän ei käynyt koskaan, joskus harvoin
kirkossa. Tuskin hän osasi lukeakseen, vaikka rippikoulun hän oli
joskus jotenkuten läpäissyt. Mutta mitään kirjaa tai sanomalehteä ei
hänen käsissään oltu koskaan nähty.
Niin hän omaan tapaansa elää nuhjotti maatilkkuineen, säästörahoineen
ja Puputtineen, katsellen maailmaa ja elämää ympärillään ainoastaan
toisella silmällään. Ei hän tosin silmäpuoli ollut, mutta samalla
kertaa ei hän viitsinyt juuri koskaan pitää auki muuta kuin toisen
silmänsä. Ja ne harvat sanat, mitä hän päivän mittaan lausui --
lukuunottamatta Puputin kanssa tapahtuvia keskusteluja --, tulivat ulos
toisesta suupielestä. Toisesta anastikin aina kaiken tilan piipunvarsi.
Kun vilja tuli säännöstelyn alaiseksi ja elintarvevirkailija kierteli
talosta taloon viljavaroja papereihinsa merkitsemässä, ei Markulta
liiennyt hänelle enempää kuin kaksi sanaa.
-- Mulla piisaa, -- oli ainoa, mitä Markku ilmoitti ja Mäkelän isäntä
vakuutti neuvottomalle elintarvevirkailijalle, ettei siltä saa enempää
tietää, vaikka hohtimilla koettaisi vääntää.
Markkua olisi siis täydellä syyllä saattanut sanoa itsekkääksi ja
ynseäksi mieheksi -- ellei Puputtia olisi ollut olemassa. Sen seurassa
saattoi Markku pitää molemmat silmänsä auki ja sille puhellessaan
käyttää molempia suupieliään. Ja muutenkaan ei hän Puputtia hoitaessaan
missään suhteessa kitsastellut. Sen näki kyllä Puputin päällekin,
varsinkin talvella. Vaikka jo hyvässä iässä, oli se aina kiiltelevä
karvaltaan ja niin lihava, että tuskin aisojen väliin mahtui.
Talvisaikaan sillä ei ollutkaan sanottavaa tehtävää. Markku ei koskaan
raskinut antaa sitä kylän töihin ja milloin hän itse ajoi sivullisille
puita tai rahdissa pistäysi, pani hän naurettavan pienen kuorman ja
sittekin käveli itse aina reen perässä.
Jos Markku piti Puputista, niin kyllä Puputtikin piti isännästään. Sen
näki jo yksin siitä tavasta, millä Puputti Markun lähestyessä liikutti
korviaan. Ja kun Puputti, Markun sitä kaulalle taputtaessa, laski
turpansa hänen olkapäälleen, niin oli se ihan liikuttavaa.
-- Ei se tuo Markku siitä eukko-vainajastaan tainnut perustaa läheskään
niin paljon kuin tuosta ruunasta, -- arveli Mäkeläinen kerran Markulle.
Ja siinä hän varmaankin oli aivan oikeassa. Mutta toiselta puolen on
myöskin oikeuden nimessä myönnettävä, ettei Markkukaan eukko-vainajansa
puolelta ollut saanut osakseen sitä lämmintä ystävyyttä kuin mitä hän
nykyään nautti Puputin taholta. Marjaana-vainaja, iso, puiseva ja
miesmäinen nainen, ei ollut hellin kourin käsitellyt miestään, joka oli
saanut tyytyä jokseenkin täydelliseen tohvelivaltaan. Eikä Markku
koskaan ollut todella kaivannutkaan vaimovainajaansa. Kun hän kerran
miesjoukossa, Marjaanasta puheen tullen, oli erehtynyt rentoilemaan,
että siinä se sitten oli lujakätinen muija, -- paiskasi hänetkin kerran
kuin humalasäkin portaita alas, kun hän kännissä kotiin tuli, -- niin
sen ei vielä tarvinnut mitään merkitä. Ja olihan hän sitäpaitsi
tämänkin tunnustuksensa myöhemmin, kun ihmiset pakkasivat siitä pilaa
tekemään, muuttanut toiseen muotoon: ettei se Marjaanavainaa uskaltanut
koskaan suutansa avata, kun hän oikein suuttui ja nosti mörköelämän.
Missään tapauksessa ei Marjaana ollut Markun sisimmässä koskaan saanut
sitä sijaa kuin Puputti. Eipä silti, että Puputtikaan olisi missään
suhteessa ollut sen kummempi kuin mikä muu hevonen tahansa. Mutta
Markku oli nyt kerta kaikkiaan päässyt varsasta pitäin siihen
mieltymään ja niin oli itsestään vuosien kuluessa kasvanut heidän
välilleen luja toverisuhde. Puputti oli syntynyt Markun entisessä
talossa ja hän itse sille oli nimenkin antanut... se kun heti
maitovarsasta pitäin oli ollut sellainen mukava puputti. Ja niinpä
hänellä, taloa ja karjaa myödessään, ei juolahtanut mieleenkään
Puputista luopua. -- -- --
Onnellisesti olivat Markku ja Puputti saaneet sydäntalven torkutuksi ja
ehtineet valoisiin kevätpäiviin. Silloin sattui mullistava tapaus
Markun elämässä.
Elettiin gulashiajan aamunkoitteessa ja rauhallisen maakylän asukkaat
joutuivat tavantakaa pyörälle äkkinäisistä hinnannousuista. Nyt olivat
hevosten hinnat kohonneet puolella entisestään. Muualta oli tullut
joukko ostajia ja saanut käden käänteessä hinnat nousemaan. Se taasen
oli saanut jalkeille kokonaisen joukon oman paikkakunnan
hevoshuijareita. Niin että lopulta kaikki tapahtui hevoskauppojen
merkeissä.
Markku ja Puputti olivat eläneet kokonaan erillään tästä kaikesta,
kunnes eräänä päivänä Markun kamariin tulla tömähti Mäkelän isännän
opastamina kaksi vierasta hevosenostajaa. Ne olivat käyneet jo tallissa
ja panneet merkille Puputin lihavuuden ja kiiltävän karvan. Ja nyt ei
muuta kuin pitäisi päästä kauppoihin käsiksi. Mutta huolimatta toista
silmäänsä raottaa ilmotti Markku kuivasti, ettei hänen hevosensa ole
myytävänä.
Vieraat eivät olleet mitään nurrupoikia, ne tarjosivat heti hinnan
pyöreissä luvuissa ja summa oli sellainen, että Markku avasi toisenkin
silmänsä sepposen selälleen. Epäluuloisesti katsahti hän vieraisiin,
mutta niillä näytti olevan silkka tosi mielessä.
-- Hullu olet Markku, jollet myö, kun kerta tuommoisen hinnan saat ja
kun sinä et välttämättä hevosta tarvitse, -- sekaantui isäntäkin
asiaan.
Markun sielussa alkoi ankara taistelu. Häntä ihan hiostutti. Ja vieraat
kävivät kimppuun täydellä höyryllä. He eivät siitä peräänny, minkä
hinnaksi luvanneet, mutta jos kauppa päätettiin, niin se oli päätettävä
pian. Ja toinen heistä kaivoi esiin lompakkonsa ja latoi pöydännurkalle
luvatun hinnan.
Kokonainen pinkka kirkkaita satamarkkasia! Markku tuijotti niihin kuin
lumottuna. Hän punotti ja imi niin kiihkeästi loppuun palanutta
piippuaan, että pesän pohja uhkasi puhki palaa. Sitten pudotti hän
häiriössään piipun lattiaan, säikähti sitä ylös ottaessaan, että
vieraat korjaavat rahansa pöydännurkalta pois ja kiirehti sen vuoksi
kahmistamaan ne omaan kouraansa. No, sillähän se asia olikin lukossa,
ei muuta kuin lähdettiin talon puolelle harjaskahvit juomaan.
Markku oli kuin päästä pyörällä. Oliko hän nyt todellakin myönyt
Puputin, vai mitä tämä kaikki merkitsi?
-- Tuota, kyllä se taisi tulla liian äkkipikaa päätetyksi... se kauppa,
-- sammalsi hän kahvia juotaessa.
Mutta vieraat eivät ottaneet sellaista kuuleviin korviin. Ne eivät
turhia haikailleet ja niillä oli kiire. Heti kahvit juotuaan ne
lähtivät.
Solalla käänsi Puputti päänsä Markkua kohti ikäänkuin lausuen
ihmettelynsä sen johdosta, että aivan vieraat miehet saivat häntä
taluttaa. Se vihlasi niin ilkeästi Markkua. Hän sai vedet silmiinsä,
kääntyi selin muihin ja meni kamariinsa. Sängyssä ei hän saanut rauhaa,
vaan täytyi kävellä pitkin lattiaa, ihanpa oihkaistakin väliin.
Niin, siitä päivin oli Markun unelias rauha mennyttä kalua. Hän ei
viihtynyt enää kamarissaan, vaan tuli tuon tuostakin talon puolelle tai
pistäysi kylään. Omituinen rauhattomuus hänet oli vallannut.
-- Sitä Puputtiaan se Markku taitaa yhä murehtia, -- huomautti kerran
emäntä.
-- ... tiedä häntä, mutta tuntuuhan tuo kuin koko elämä olisi joutunut
pois saranoiltaan, -- arveli Markku.
Kyllä hän olisi kernaasti ostanut Puputin takaisin vaikka vieläkin
korkeammasta hinnasta, mutta mitenkäpä päästä enää sen jälille. Se oli
viety ties kuinka kauas.
Että hänen pitikin höynääntyä niiden rahoihin! Ja olikin niillä ne heti
käsillä, ennenkuin asiaa ehti oikein miettiäkään. Vihaksi hänen pisteli
koko rentut, niin että selkään olisi pannut, jos vain olisi käsiksi
päässyt.
Kesä ei tuonut lievitystä hänen rauhattomuudelleen, vaikka hän piti
entistä pitempiä työpäiviä. Puputti ei jäänyt mielestä ja varsinkaan ei
hän saanut unohtumaan sitä eronhetkeä, kun Puputti solalla käänsi
päänsä häntä kohti...
Mutta loppuihan se kesäkin ja saapui syksy, ja syksyn mukana sattui
Markulle uusi mullistus, joka saattoi hänen elämänsä entiseen
tasapainotilaan.
Eräänä leutona syyskuun päivänä oli hän kirkonkylällä asioimassa. Hän
tapasi siellä muutamia kotinurkan miehiä, jotka olivat hiukan tuulella
ja joilla oli vieläkin roppipullot taskussa. Mentiin miehissä nurkan
taa ja maistettiin. Miehet tiesivät, mistä saisi lisää ja ehdottivat,
että Markkukin yhtyisi komplottiin. No, saattoipa tuota näin kesätyön
päättäjäisiksi uhrata jonkun markan.
Saatiin lisää ja mentiin kruununmakasiinin taa, päivänpaisteiselle
seinustalle istuskelemaan. Ryypättiin ja juteltiin. Markku jutteli
Puputista ja tunsi mielensä heltyvän. Toiset miehet kuuntelivat
aikansa, pitkästyivät ja koettivat kääntää keskustelua muihin asioihin.
Mutta yhä palasi Markku Puputtiin ja hänellä oli vedet silmissä. Toiset
tympeysivät yhä enemmän ja yksi alkoi jo ääneensä moittia, että
aikuinen mies viitsiikin yhden hevoskaakin takia pää riipuksissa
kulkea. Silloin suutahti Markku ja lähti pois heidän seurastaan.
Hän meni rahtimiesten käyttämään pieneen nurkkakahvilaan ja keitätti
itselleen hyvät kahvit. Siellä oli muori yksin ja Markku sai
häiritsemättä purkaa sydäntään. Hän jutteli Puputista aina iltapimeään
saakka. Sitten lähti hän kotimatkalle.
Lenksavin jaloin astui hän ruohottunutta kujaa, jota myöten
kirkonkyläläiset ajoivat viljelyksilleen ja jonka varrella oli siellä
täällä mökkejä. Alkoi olla jo säkkipimeä ja töllien tulet kiiluivat
kuin kiiltomadot tien varrelta.
Yhtäkkiä kopsahti Markku pahki johonkin. Paikalla älysi hän kuitenkin,
että se joku oli hevonen. Vieläpä enemmänkin hän älysi.
-- Se sävähytti minua heti niin oudosti, -- kertoi Markku myöhemmin.
Kiiruusti kopeloi hän tulitikkukotelon taskustaan ja raapasi tulen.
Totisesti, siinä kujalla seisoi Puputti! Sekin tunsi heti Markun,
tervehti korvillaan ja hörhötti. Markku tunsi polviensa raukenevan.
-- Puputti... Puputtiko se siinä... höpisi hän ja tapaili hevosen
päätä.
Puputti laski vanhaan tapaan turpansa hänen olkapäälleen ja miltei
itkuun hyrähtämäisillään taputti Markku sitä kaulalle.
Mutta mitä? Oliko Puputilla länget kaulassa? Uudelleen otti Markku
tulitikkuun valkean. Oli länget ja perässä rattaat, tuollaiset
pienipyöräiset mustalaisrattaat. Ja vielä enemmänkin näki Markku.
Puputin kylkiluut kuumottivat korkealla, karva oli takkuinen ja --
kiireesti kohotti hän länkiä -- olkapäät puhki.
Niitä jumalattomia! Jos olisivat olleet nyt tässä, niin päälle hän
olisi töytännyt, siepannut aidaksen ja sillä lojottanut. Mutta ne
olivat arvatenkin menneet yösijaa kärttämään mökistä, joka oli hiukan
syrjässä kujasta.
Enempiä arvelematta riuhtasi Markku rinnuksen auki, sivalsi vieraat
valjaat Puputin selästä ja työnsi rattaat niin vihaisesti syrjään, että
sen pyörä suistui ojaan. Sitten lähti hän Puputtia taluttamaan kotia
kohti.
Vastaan panematta seurasi Puputti perässä ja sen kaviot lopsahtelivat
saviseen tiehen. Markulla kihisivät vielä viinanhöyryt päässä ja itku
kurkussa puheli hän koko matkan Puputille. Avomielisesti tunnusti hän
rikkomuksensa, jota hän oli saanut kaiken kevättä ja kesää katua. Mutta
nyt ei erottaisi enää. Ei tulisi tarjolle niin suurta rahaa, että hän
Puputista luopuisi.
Kun Puputti kotona astui entisen tallinsa kynnyksen yli, hörhötti se
jälleen, minkä johdosta Markku ihastuneena huudahti:
-- Tunsitpas paikat! Ja miksei Puputti tuntisi, joka on niin viisas,
ettei kaikki miehetkään.
Hän haki sankollisen silkkoja kauroja ja kun Puputti ahnaasti upotti
päänsä sankkoon, hoputti Markku:
-- Syö, Puputti, haukkaa vain, nyt sinun pitääkin lihoa ennalleen.
Hän harjasi Puputin monikertaan ja haki sorkkarasvaa, jolla voiteli
läpeytyneet olkapäät. Sitten istui hän kynnykselle, veteli savuja ja
puheli Puputille. Vasta kun Puputti kyltyneenä lakkasi syömästä ja
painoi päänsä torkkumisasentoon, lähti Markku omaan huoneeseensa ja
riisui levolle. Pitkästä aikaa nukkui hän sinä yönä sikeästi ja
levollisesti.
Kun hän aamulla oli tallissa Puputtia hoitelemassa, ilmestyi ovelle
mustalainen. Ja sekös Puputin nähdessään mörköelämän nosti. Yritti
suoraapäätä käydä Puputtia seimestä irrottamaan, mutta silloinkos
Markku sivalsi tallilapion, ajoi mustalaisen ulos ja löi oven kiinni.
Mustalanen huusi ja noitui, mutta aina kun hän uhkasi ovea lähestyä,
karkotti Markku hänet lapiollaan. Pihan toisessa laidassa seisoi
Mäkeläinen puolueettomana päältäkatsojana ja poltti piippuaan.
Huomatessaan yrityksensä turhiksi lähti mustalainen tiehensä, uhaten
kohta palata kruununmiesten kanssa. Nyt lähestyi Mäkeläinenkin asiasta
selkoa ottamaan.
-- Kyllä sinä nyt olet hullusti tehnyt, -- sanoi hän Markulle. --
Joudut vielä vastaamaan omankäden oikeudesta.
No, eihän Markku mikään vähäjärkinen ollut, kyllähän hän itsekin
käsitti, että asia oli hieman hullulla tolalla. Mutta hänen sisunsa ei
antanut jälkeen, kun hän näki, miten kurjasti Puputtia oli pidelty.
Sopi vain isännänkin katsoa. Ja isäntä katsoi ja myönsi, että Puputti
oli vain varjo entisestään.
Mustalainen palasi poliisin seurassa. Nytkös sillä oli rintaa ja suuta.
Suoraan käveli se talliin ja toi Puputin ulos.
Mutta poliisi ja Mäkeläinen, joita asia oli ruvennut huvittamaan,
tekivät parilla sanalla ja silmäniskulla salaliiton. He tarkastelivat
Puputtia joka puolelta, olivat kauhistuvinaan ja sanoivat, että
mustalaisen pitäisi saada sakkoa eläinrääkkäyksestä ja hevonen olisi
eläinsuojelussääntöjen mukaan lopetettava.
Mustalainen masentui, mutta Markku röyhisti itseään. Nyt esitti
Mäkeläinen, että asia olisi parasta ratkaista sovinnossa niin, että
mustalainen möisi hevosen kohtuhinnasta Markulle. Tästä sai mustalainen
uutta rohkeutta ja määräsi hevoselle huikean korkean hinnan. Mutta
hänet masennettiin jälleen eläinsuojelussäännöillä. Niin saatiin hinta
lopulta kohtuulliseksi, Markku haki rahat mustalaiselle ja talutti
Puputin takaisin talliin.
-- Nyt sinua ei kykene viemään paremmatkaan kuin mustalaiset, -- sanoi
hän Puputille ja haki jälleen sankollisen kauroja.
Vähitellen lihoi Puputti ennalleen ja olkapäät paranivat. Ja niin
palasi Markun elämä entiselle tolalleen. Nyt saattoi hän taas pitkät
talvi-illat torkkua oman kamarinsa lämpimässä, josta hänet sai
liikkeelle vain Puputti tallin lattiaa kuopimalla. Ja nyt saattoi hän,
Puputin illastettuaan ja itse levolle asetuttuaan, kun ajatukset
hiljalleen kiersivät rahasäästöissä, talven muonavaroissa ja Puputissa,
päivän viime sanoiksi tyytyväisenä lausahtaa:
-- Mulla piisaa.