Vinnurvan Mikko-vaari! Jos sinut unhottaisin, sinä perustuslaillisuuden
viimeinen mohikaani ja metsien Methusalem, niin... kuivukoon kieleni
kitalakeen!
Maaseudun syrjäsopukoissa ne säilyvät vanhat puoluemuodostumat eheinä
ja järkkymättöminä vielä kauan sen jälkeen kuin Helsingissä ja muualla
rintamailla on lähdetty uusia uria kokeilemaan. Liittoutumisesta ja
muista sellaisista huolimatta tapasi vielä Venäjän vallankumouksen
päivinä syrjäsopukoissa suomettarelaisia ja perustuslaillisia, jotka
Bobrikoffin vuosina kohotetut taisteluviirit pystyssä seisoivat
toisiaan vastassa kyräten ja epäluuloisina. Sen jälkeen on kuitenkin
tapahtunut niin monenlaisia mullistuksia, että itsepintaisimmatkin
suomettarelaiset ja perustuslailliset ovat hävinneet, joko sulautumalla
toisiinsa tai asettumalla muun nimisiin leireihin. Niin että Vinnurvan
Mikko-vaari on luullakseni nykyään ainoa koko maassa, joka järkkymättä
vielä tänäkin päivänä seisoo sillä kannalla, minkä hän menneinä
laillisuustaistelun päivinä, ensi kerran valtiollisen elämän piiriin
osuessaan, on itselleen omaksunut. Ja samalla kannalla on -- sitä ei
sovi unhottaa -- myöskin hänen Miina-muorinsa.
Oikeastaan on Mikko aivan sattumalta tullut vedetyksi valtiollisen
puoluetaistelun piiriin. Mitäpä hän olisi niistä välittänyt tai
tiennytkään, sellainen vähäkuuloinen, jyrkeä äijänköriläs, joka ikänsä
kaiken on kahden Miinansa kanssa elellyt kaukana saloilla, missä hän on
kehittynyt vallan omaan suuntaansa eikä ole koskaan sanomalehtiä edes
käteensä ottanut, ellei hän silloin vaalilakia saarnattaessa ja
puoluetaistelun korkeimmillaan kuohuessa olisi kontinkaupalla
liikkuessaan osunut taloon, jossa muuan perustuslaillisten agitaattori
juuri piti kokousta. Nähdessään herrasmiehen puhumassa sekä joukon
avopäisiä kuulijoita, oli Mikko luullut täällä sanaa viljeltävän,
ottanut itsekin lakin päästään ja etupenkille raivautuen kuunnellut
hievahtamatta ja käsi korvan takana. Erikoisesti oli häneen tehonnut
lause: "laissa maan turva". Hyväksyvästi oli hän silloin murahtanut ja
nyökäyttänyt päätään ja sillä oli hänen puoluekantansa ollut ikiajoiksi
määrätty.
Ja kun agitaattori oli selittänyt kaikkien velvollisuuden olevan käydä
vaaleissa, oli Mikko laskenut asian tunnontarkasti sydämelleen.
Samalla jäyhällä velvollisuudentunnolla, millä hän vuodesta vuoteen
on käynyt henkirahanmaksussa ja niittyleivän otossa, tahtoo sanoa
herranehtoollisella vähän ennen niittyaikaa, kävi hän siitä lähtien
kaikissa vaaleissa ja veti, tulusrautaansa viivottimena käyttäen,
täsmällisen ja syvästi harkitun viivan siihen listaan, jossa
vaalineuvoja oli osottanut hänelle nimen Ståhlberg.
Eräänlaisena Taula-Mattina elelee Mikko muorinsa kera kaukana ihmisten
ilmoilta, valmistellen kontteja, rasioita, luokkia ja länkipuita, joita
hän sitten kaupittelee ympäri pitäjää. Vanha ja naavainen hän on --
kuka tienneekään hänen ikänsä. Ryhmyinen, itsekseen puheleva
äijänköriläs, jonka selässä on aina valtava nippu kontteja ja
tuohisykkyröitä, milloin hän kesäiseen aikaan kylille ilmestyy.
Sellaisena ilmestyi hän näköpiiriini jo varhaisimpina poikuusvuosinani.
Oli kuin kappale ryönäisintä sydänsaloa olisi silloin lenseänä
kesäehtoona siirtynyt pihallemme. Silmät renkaina, kunnioituksesta
sanatonna, tuijotin tuota pihakivelle lepäämään asettunutta vaaria,
joka hartioiltaan laski mahtavan rykelmän kontteja ja mitä
monimuotoisimpia tuohipalloja ja sykkyröitä ja joka täytti koko pihan
vahvalla metsien tuoksulla. Ja kun hän hien otsaltaan kuivattuaan ja
piippunsa hartaalla perinpohjaisuudella täytettyään kaivoi esiin
kummallisen, rahakukkaroa muistuttavan esineen, jolla hän alkoi
pienestä piikivenmukurasta kolkutella tulenkipunoita, silloin minä en
uskaltanut hengittääkään. Kipunoita räiskyi joka suunnalle ja yksi ja
toinen niistä katosi vaarin ryönäiseen partaan, jonka minä joka hetki
odotin leimahtavan tuleen. Mutta se ei leimahtanut, kalkutus lakkasi ja
vaari asetti piippunsa pesälle taulan kipeneen, joka tuoksui niin
hyvälle ja josta sininen savu hienona pillikkeenä kohosi ylös. Niin,
varmaankin oli edessäni joku suopea metsän jumaluus.
Sellaisena näyttäysi minulle ensi kerran tuo tuluksia käyttävä
Vinnurvan Mikko. Miltei satavuotiaalta näytti hän jo silloin ja nyt --
niin, yhä kantaa hän kylille samanlaisia tuohirykelmiä ja yhä
kolkuttelee hän tuluksilla valkean piippuunsa. Silloin tällöin vuosien
kuluessa lienen hänet tavannut, mutta viimeinen kohtauksemme, joka
sattui toissa syksynä, silloin suurten sateitten aikana, on painunut
mieleeni yhtä elävänä kuin ensimäinenkin tapaamisemme.
Niin, se oli todellakin suurten sateitten aikaa: taivas aamusta iltaan,
viikosta viikkoon harmaa ja tihruinen, kaikki märkää ja litkuvaa,
vesiojat tulvillaan ja tiet -- niin tiet, mihin niitä vertaisikaan?
Jonkunlaista kylmää laavavirtaa ne muistuttivat. Kärrynpyörät upposivat
niihin akselia myöten ja se onneton, joka joutui niitä pitkin jalan
kulkemaan, toivoi itselleen siipiä. Luonto ja valtiollinen ilmapiiri
kävivät aivan yhteen. Vietettiinhän kaikkialla svabodakemuja ja maata
hallitsivat ryssän soltut kotoisten sakilaisten avustamina.
Kesken tätä surkeutta oli Suomen itsenäisyyskysymys entistä
avonaisempana astunut päiväjärjestykseen. Vaalit olivat ovella ja
perustettu oli erityisiä itsenäisyyslistoja. Niiden hyväksi piti tässä
nyt minunkin muka touhuta ja agiteerata.
Olinpa siis kylää kiertämässä ja harjottamassa tuollaista rauhallista
miesmieheltä-agitatsiota. Kuljen oikopolkuja, tilapäisiä pitkospuita ja
aidanselkiä myöten. Mutta nyt on edessäni poikkiteloin vellimäinen
valtatie, tuollainen kylmä laavavirta. No, ei muuta kuin ala keinotella
yli.
Olen jo puolitiessä, kun vasemmalta kuuluva porskutus saa minut
pysähtymään toisen jalkani varaan. Totisesti, sieltä astuu, posuaa
pitkin keskitietä jalankulkija. Mikä vedenpaisumuksen takainen olio,
mikä kaikesta piittaamaton mastodontti! Tervatut saapasvarret on
lujasti köytetty pajuvitsalla, rinnalla riippuva parta on sateen
takuttama ja hartioilla on kokonainen pino kontteja ja tuohisykkyröitä,
jotka sadetuulen niitä pestessä humisevat ja lepattavat kuin laivan
purjeet.
Näin tuo tuohitavaroilla lastattu metsien mies, joka tietysti ei ole
kukaan muu kuin Vinnurvan Mikko, purjehtii minua kohti niin, että loka
ryöppyää edessä ja takana ja molemmilla sivuilla. Ja minä saan siinä
yhtäkkiä mielettömän päähänpiston. Että mitäpä jos agiteeraan tuon
Mikonkin, ihan tässä keskellä lokavirtaa, menemään vaaleihin ja
vetämään viivansa johonkin itsenäisyyslistaan. En nimittäin vielä
silloin tiennyt, että hän on jo ammoin omaksunut itselleen
puoluekannan, joka on yhtä hellittämätön kuin hänen tulustensa piikivi
ja että hän on uskollisesti kaikkien vaalien aikana käynyt
kansalaisvelvollisuutensa täyttämässä.
-- Häh! -- murahtaa Mikko ja nostaa toisen kätensä korvalliselleen.
Mälli on alkanut liikkua suussa ja hän tuijottaa minuun epäluuloisesti
tuuheiden kulmakarvainsa suojasta. Aika köriläs, Kolistimen äijä ja
Taula-Matti! Kun nyt uskaltaisin uudistaa kysymykseni!
-- Niin että... aiotteko te mennä vaaleihin? Vetämään punaisen viivan?
-- Mitä, vaaleihinko? Kyllä mä tiedän. En vielä kertaakaan ole ollut
heistä poissa -- eikä Miinakaan.
-- No tuota, onko teillä jo selvillä, mitä puoluetta äänestätte?
-- Vielä häntä kysyt! Se on minulla aina selvillä. Minä äänestän
Toloperiä -- ja niin tekee Miinakin.
Toloperiä, hm! Maksaisiko vaivan käydä tuota körilästä taivuttamaan
itsenäisyyslistojen puoleen? Ja uskaltaisikohan sitä? Lyödä nappaa
vielä korvalle kuin Kolistimen äijä Jukolan Eeroa.
Mutta ennenkuin minä kerkeän esiin itsenäisyyslistoineni, sanoa
jyräyttää Mikko kuin perusteluksi äskeiselle:
-- Minä olen sitte niin perustuslaillinen, että vaikka roviolle
vietäisiin... ja niin on Miinakin.
Ryhdy nyt sitten ja käännytä tuo köriläs! Ennen työnnät Kuuhingan
vuoren järveen tai käsin oikaset satavuotiaan koivunväärän.
Eikä hän enempiä sanottavia minulta odotakaan, vaan työntää uuden
tupakkimällin poskeensa, murahtaa jotakin ja lähtee matkaansa
jatkamaan. Tuuli tarttuu uudelleen tuohirykelmään, loka lainehtii ja
pärskyy korkealle ja Mikko syleksii äkäisesti suustaan liikoja tupakin
hiutaleita, syleksii ja murahtelee, että mikähän tiitiäinen se tuokin
lie ollut, kun ei näyttänyt tien yli pääsevän... ja vielä sitten tulee
aikamieheltä utelemaan, että osataankos tässä muka äänestää... Pthyi!