Aina kun tulee puhe oikeasta ammattimiehestä, sellaisesta, joka on koko
sielullaan kiintynyt omaan työalaansa, jolle ansaitseminen, palkka ja
työpäivän pituus ovat sivuasioita, mutta itse työ kaikki kaikessa,
silloin näen ilmielävänä edessäni pienikokoisen, vilkaseleisen ja
hinterän miehen, jonka pää seisoo itsetietoisessa asennossa pystyjen
olkapäiden välissä.
Se on ystäväni Jonne-räätäli. Harvemmin kangastuu hän mieleeni
sellaisena kuin olen nähnyt hänet pyhäasussa sunnuntaikävelyllä,
päässään lähes itsensä korkuinen, huolellisesti harjattu koppahattu ja
musta puku vailla tomunhiukkastakaan ja ilman ainuttakaan ryppyä --
kuinka monesti hän onkaan minuakin neuvonut, miten vaatteet on
ripustettava kannatinpuuhun ja miten matkalle lähtiessä kokoon
taitettava. Useimmiten näen hänet hengessäni istuvan laajan työpöytänsä
nurkalla, jota peittävät kangaskaistaleet, tilkut ja surnaalinlehdet
muotikuvineen. Siinä hän istuu ja käyttelee neulaa, että suihkii.
Milloin kiepahtaa hän siitä isokokoisen singerinsä ääreen -- herra
varjelkoon ketään asettamasta muita ompelukoneita singerin edelle,
silloin on Jonne kuin tulta ja tulikiveä! -- joka päästää itsestään
mitä iloisimman rallituksen niin pian kuin Jonnen jalka on polkimelle
asettunut, milloin taas pyörähtää pesän eteen, josta kantaa pöydälle
niin suuren rässiraudan, että on oikein ihme nähdä, kuinka tuo hinterä
mies voi niin suurta rautamöhkälettä näköjään niin keveästi kiikuttaa.
Näin askaroidessaan juttelee hän vilkkaasti kundiensa kanssa, joista
aina joku istuksii sivupenkillä. Suurpolitiikka on hänen erikoisalansa.
Menneinä vuosina muodosti Chamberlainin tullipolitiikka hänen
mieliaiheensa ja maailmansodan puhjettua alkoi Hindenburg herättää
hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Venäläisten tappioiden
tunnetuksi tultua rallitti hänen singerinsä aina tavallistakin
iloisemmin ja rässirauta vaelsi pesän ja pöydän väliä entistä
keveämmin.
Suurpolitiikan lisäksi on Jonne minulle aina tavatessamme muistanut
kertoa siitä suuresta ajasta, jolloin hän poikasena oli Helsingissä
räätälin opissa ja jolloin Björnstjerne Björnson vieraili
pääkaupungissamme. Jonne oli tietysti ollut mukana Kämpin nurkalla
huutamassa eläköötä tuolle suurelle norjalaiselle.
Työnsä ääressä on Jonne todellinen taiteilija. Millä antaumuksella
valmistikaan hän sitä kevätpalttoota, joka minulla on vieläkin jälellä,
hänen käsialojensa viimeisenä todistajana. Hän oli kotonani sitä
tekemässä ja varhaisimman aamu-uneni läpi kuulin jo viereisestä
huoneesta hänen koneensa iloisen rallituksen. Ja iltaisin istui hän
työnsä ääressä niin pitkälle kuin kevätvaloa hiukankaan virtasi
ikkunasta sisään, istui, ratkoi, sommitteli ja mallaili, kokonaan
työhönsä unohtuneena. Säälimättä ratkoi hän vaikka joka ainoan sauman,
ellei työ häntä itseään miellyttänyt. Sillä puvun täytyi olla kuin
päälle valettu, ei missään kohti millimetriäkään liikaa eikä mistään
ahdistava.
Mutta millä luomisen ilolla hän, puettuaan valmiin palttoon päälleni,
tarkastelikaan sitä sylen päästä. Hän käänteli minua puoleen ja toiseen
kuin lukkari numerotaulua, etääntyi aina muutaman askeleen, nyökäytteli
päätään ja hymyili, niin että minunkin tuli hyvä olla. Ja kun minä
hänen kotiin lähtiessään lyöttäysin samaan matkaan kylällä käydäkseni,
kulki hän koko matkan puolikymmentä askelta takanani, jolloin minä
kaiken aikaa tunsin hänen katseensa hyväilevän selkääni, olkapäitäni ja
molempia kylkiäni -- tai oikeastaan niitä verhoavia palttoon osia.
Niin, itse minä tunsin olevani kuin jonkunlainen liikkuva
palttoonkannatin, jonka Jonne oli pannut edellään käymään, saadakseen
kaiken tietä ihailla käsialaansa. Ja vieläkin enemmän tunsin itseni
sellaiseksi, kun Jonne pysäytti vastaan tulevan isännän ja
juhlallisella eleellä minua kohti viitaten huudahti:
-- Eikös siinä ole palttoo, isäntä?
Jos hän on vaativainen omaan itseensä nähden, niin kyllä hän osaa olla
ankara myöskin toisten käsialoja arvostellessaan. Kerran minulla oli,
poiketessani hänen luokseen, päälläni kaupungissa teetetty puku. Heti
kynnyksen yli päästyäni iski Jonne siihen silmänsä ja otti sen
perinpohjaisen tarkastelun alaiseksi. Hän nyki liepeitä ja taskunkansia
ja mittanauha kädessään meni hän sauma saumalta läpi koko puvun.
-- Aijai! -- huudahti hän vihdoin, äänessään harmia ja vahingoniloa.
Hän näytti minulle mittanauhaa ja osotti, että housujen takapuolessa
oli kaksi sentimetriä liikaa.
Niin, tällä paljastuksellaan teki han minut onnettomaksi aina siihen
saakka, kunnes nuo kovanonnen housut loppuun kuluneina joutuivat pois
käytännöstä.
Mutta oikeudentuntoinen hän samalla on arvosteluissaan. Sen tulin
huomaamaan silloin, kun hän tuli vastaani keskellä tiheintä kirkonkylää
ja minulla oli päälläni Helsingissä tehty talvipalttoo.
Jo kaukaa iski hän silmänsä palttooseeni. Pistettyään minulle kättä
kuin ohimennen veti hän taskustaan mittanauhan ja alotti perusteellisen
tarkastuksen siinä keskellä tietä, läheisten ikkunain täyttyessä
uteliaista naamatauluista. Hän käänteli ja nyki rintaliepeitä, mittasi
selkä- ja etukaistaleiden leveyden, pyöräytellen minua puoleen ja
toiseen kuin vaatelias ostaja markkiuakopukkaa. Sitten nosti hän oikean
käteni vaakasuoraan asentoon, vetäytyi muutamia askelia taaksepäin ja
pää kallellaan, hiljaa vihellellen, tarkasteli hihaa. Samoin teki hän
vasemmalle käsivarrelleni.
-- No, mitäs arvelette? -- kysyin henkeä pidättäen.
-- Palttoohan se on, -- sanoi hän harvakseen ja painavasti. -- Näkee,
että se on Helsingissä tehty.
Niin, hän oli suorastaan hypnotisoinut minut, kuten niin monesti
ennenkin mittoja ottaessaan tai muualla tehtyjä pukujani
tarkastaessaan. Mutta tämän kiirastulen kunnialla läväistyäni saatoin
olla kaksinverroin tyytyväinen helsinkiläiseen palttooseeni.
Sellainen mies ja sellainen mestari on Jonne. Mutta ikäväkseni en voi
hänellä enää pukuja teettää enkä muualla tehtyjä tarkastuttaa. Sillä
hän on muuttanut kauas pois meidän yhteisestä kotikylästämme.
Seikka oli tällainen. Jonnella oli tupansa kunnan maalla, tuuhean
pihlajan siimeksessä kylän laidassa. Mutta kunta tarvitsi sitä paikkaa
omiin tarkotuksiinsa ja alkoi vaatia Jonnea muuttamaan tupansa muualle.
Jonne kieltäysi jyrkästi ja siitä uhkasi syntyä uusi Nabotin viinamäen
juttu. Kunta tarjosi omaa maataan kauempaa kylästä ja lupasi omalla
kustannuksellaan siirrättää Jonnen tuvan sinne. Mutta Jonne piti
jyrkästi kiinni paikasta, jossa hänen tupansa oli niin ja niin kauan
seisonut. Kunta uhkasi ryhtyä pakkotoimenpiteisiin. Silloin suuttui
Jonne, myi tupansa ja jätti koko paikkakunnan. Erään sukulaisensa
houkutuksesta muutti hän kauas Etelä-Suomeen, muutamalle suurelle
keskusasemalle.
Siellä harjotti Jonne ammattiaan punakapinan puhjetessa ja -- kuka
olisi sitä uskonut! -- sodan laineet tempasivat hänetkin, ikämiehen,
mukaansa. Huolimatta siitä, ettei Jonne ollut mikään punainen, eipä
edes oikeistososialistikaan, vaan yksinomaan räätäli. Mutta hän olikin
tarttunut aseeseen ainoastaan ammattikuntansa kunnian puolesta ja sen
vuoksi hänet vapautettiin kaikesta edesvastuusta.
Siellä hänen nykyisellä kotiseudullaan tapasin minä hänet odottamatta
vapaussodan loppuaikoina. Tampereen valtauksen jälkeen olin minä
rykmenttini mukana seurannut etelää kohti pakenevien punaisten
kantapäillä ja eräänä iltana päädyimme me suurelle rautatieasemalle
Etelä-Hämeessä. Kun meille siellä suotiin parin päivän levähdys,
tiedustin minä kortteerini emännältä räätäliä, sillä takkini hiha oli
edellisenä päivänä pahoin repeytynyt. Siihen aikaan oli pää niin täynnä
kaikenlaisia asioita ja vaikutelmia, ettei mieleenikään edes
juolahtanut, että juuri tälle paikkakunnallehan Jonne oli muuttanutkin
asumaan.
-- Kyllä tässä asuu räätäli aivan lähellä, -- selitti emäntä ja lisäsi
sitten hymyillen: -- Se on kans ollut sodassa.
-- Sodassa? Meikäläisten mukanako?
-- Eikä kun punakaartissa.
-- Punakaartissa! Ja onko se nyt sitten kotona ja vapaana?
-- Kuuluu olevan. Eivät kuulu viitsineen hätyyttää, kun se ei ole
mikään vaarallinen.
Hitto vieköön nämä eteläsuomalaiset! manailin itsekseni räätälin
asunnolle astellessani. Kyllä ne ovat yksiä tallukoita. Eivät ole
viitsineet hätyyttää, kuu ei se mukamas ole vaarallinen -- mies, joka
on ase kädessä kapinoinut maan laillista esivaltaa vastaan! Näytän minä
niille, otan miestä korvasta ja talutan esikuntaan!
Toinen käsi mauserpistoolin kotelolla tempasin räätälin oven tuimasti
auki. Mutta kuinka ällistyinkään, kun ensimäinen, johon silmäni
sattuivat, oli Jonne. Hän istui kuten ennenkin täydessä työn touhussa
pöydällä, joka oli täynnä tilkkuja, vaatesuikaleita ja surnaalinlehtiä.
Ja lieden luona, keittovehkeittensä keskellä, istui kuten ennenkin,
itseään nyökytelien hänen lihava eukkonsa.
Yhdestä suusta toivotimme Jonnen kanssa toisillemme hyvää päivää ja
minulta unohtui kokonaan äsken tekemäni tuima päätös. En olisi Jonnea
uskonut kapinalliseksi ja punikiksi, vaikka koko Etelä-Suomi olisi sitä
yhteen ääneen todistanut.
-- Sitä on oltu sodassa, -- sanoi Jonne ja tarkasteli asuani. -- Mutta
onpa hiha revennyt. Riisuupas takin, niin minä laitan sen kuntoon.
Hän asettui jälleen pöydälle, levitti takin polvilleen ja jutteli:
-- Vai sotarintamaan piti teidänkin lähteä. Joo, sellaista aikaahan
sitä nyt eletään. Pitihän tässä minunkin vanhoilla päivilläni kivääriin
tarttua.
-- Tuota, olitteko te punakaartin matkassa? -- tiedustan minä, katsoen
häneen tutkivasti.
-- Mitäpäs täällä muita olisi ollut kuin punakaarteja.
-- Väkisinkö ne veivät vai?
-- Ei minua väkisin viedä, -- sanoi Jonne, korostaen jokaista sanaa. --
Ei, kyllä minä itsestäni lähdin ja seikka oli tämä, antakaas kun minä
kerron. Naapurini tässä seinän takana... se on rautatien verstaalainen
ammatiltaan, rupesi heti alussa punakaartiin ja kävi siitä myöten joka
päivä ja välistä monestikin päivässä kärttämässä minuakin mukaan. Mutta
minä sanoin, että sota ei kuulu minulle, minä olen räätäli ja teen omaa
työtäni. Kun ei kärttämisestä ollut apua, alkoi se soimata räätäleitä
pelkureiksi, että ne eivät muka pelosta uskalla mukaan lähteä niinkuin
muut ammattilaiset. Silloin minä suutuin ja sanoin, että se on
iankaikkinen vale, että räätälit pelkureita ovat, ja sen sanan päälle
minä työnsin neulan tyynyyn, lukitsin singerin ja menin esikuntaan
kirjotiittamaan itseni kaartiin.
-- Eikä auttanut, vaikka minä olisin kuinka kieltänyt, -- teki eukko
uuniloukosta välihuomautuksen.
-- No ette kai te taisteluissa ollut mukana?
-- Ettenkö ollut? Olinpas, ja niin kuumassa paikassa olinkin, ettei
moni poika ole tainnut sellaisessa ollakaan. Antakaahan, kun minä
kerron. Se kävi sillä lailla, että se meidän komppania, jossa minäkin
olin, joutui saarroksiin siellä Tampereen pohjoispuolella. Aivan
tällaiseen lähes umpirenkaaseen.
Jonne hyppäsi vikkelästi pöydältä, työnsi kankaankaistaleet ja tilkut
syrjään sekä piirsi liidulla pöydänkanteen hevosenkenkää muistuttavan
kuvion.
-- Kas tuossa kohti makasimme me puiden välissä ja näin yltympäri
makasivat viholliset. Ja kun ne joka puolelta antoivat tulta, niin
siinä ei auttanut muu kuin maata suullaan lumihangessa ja odottaa.
Sitten ne lakkasivat yhtäkkiä taipumasta ja kuului huuto täältä aukon
suunnalta: "Antautukaa, teidän on turha taistella jääkäreitä vastaan.
Jos laskette aseenne, saatte vapaasti lähteä kukin kotiinne." Mutta
meidän päälliköt, hullut, huusivat vastaan, etteivät he antaudu, ja
komensivat meikäläisiä hyökkäämään ulos tuosta aukon kohdalta.
Koetettiin hyökätä, mutta silloinkos alkoi joka suunnalta tulla
kiväärinkuulaa ja käsikranaatteja, niin että jokainen meistä luuli
viimeisen hetkensä tulleen. Sitä menoa kun oli kestänyt jonkun aikaa,
lakkasivat ne taas yhtäkkiä ja sama ääni huusi, että joko haluttaa
antautua vai vieläkö lisätään löylyä. Eivät halunneet meidän päälliköt
enää lisää, vaan aseensa pudottivat ja niin me kädet ylhäällä marssimme
siihen aukolle. Siellä seisoi muutamia jääkäreitä pistoolit --
tuollaiset kuin teilläkin näkyy olevan -- ja käsipommit varalla. "Kyllä
te olisitte kuoleman ansainneet joka sorkka", sanoivat ne meille,
"mutta kun me kerran lupasimme teidät laskea kotiinne, niin saatte
mennä. Mutta viekää sellaiset terveiset tovereillenne, että heidän on
turha taistella meitä jääkäreitä vastaan."
-- No, kuinkas te menettelitte sen jälkeen? -- kysyin, kun Jonne
vaikeni ja kiipesi entiselle paikalleen pöydällä.
-- Tulin suoraa päätä kotiin, otin neulani esille ja sanoin, että sitä
minä olen tottunut käyttämään, mutta sotamiestä minusta ei enää tule.
Sitä pitää sotilaan saada oma kouluutuksensa niinkuin tähän muuhunkin
ammattiin. Jääkärit ne ovat koulunsa käyneet eikä niiden kanssa pidä
ruveta oppimattomain reistailemaan. Panepas oppia saamaton esimerkiksi
leikkaamaan puku tai istuttamaan hiha tai vaikkapa vain roslimaan
valmiiksi leikattu takki, niin se menee koreasti penkin alle. Samoin se
on sotilaan ammatissa. Sen vuoksi minä sanoin sodasta palattuani, että
minä olen räätäli enkä tahdo muuta yritelläkään -- enkä olisi senkään
vertaa yritellyt, ellei olisi täytynyt niille näyttää, etteivät ne
silti räätälitkään mitään pelkureita ole. Sis-so, nyt on takki
ennallaan, ei muuta kuin minä pikkusen hivautan sitä rässiraudalla.
Ketterästi kiepsahti hän lattialle ja lennätti pesästä pöydälle suuren
rässirautansa yhtä keveästi ja touhukkaasti kuin aina ennenkin.