-- Kilk, kalk! Kilk, kalk!
Tasaisesti ja hellittämättä kaikui tuo ääni louhuiselta rinteeltä.
Täsmälleen kello seitsemän aamulla se alkoi ja kesti kello kuuteen
illalla, tauoten vain puolenpäivän aikaan yhdeksi tunniksi.
Kivimiehet Simola ja Saikku siellä työskentelivät, toinen pidellen
poraa, toinen lekaa hoitaen. Kevätvarhaisesta he kalkuttivat aina näin
syksymyöhään, jolloin puut alkoivat kellastua ja pieni, puolittain
huvila-asutuksen muodostama kylä sai yhä autiomman tunnun.
He olivat jo vuosikymmenen työskennelleet kumppanuksina, ensinnä
valtion töissä, sittemmin omaan laskuunsa. Kylässä ja pitkin sen halki
kulkevan radan vartta rakennettiin yhtä mittaa niin, että kivityötä
riitti enemmän kuin tehdä ehti.
Oikeastaan he eivät olleet ihan tasa-arvoiset työkumppanukset, sillä
Simola oli työnantaja ja Saikku päiväpalkkalainen. Simola teki
rakentajain kanssa työsopimukset ja maksoi sitten kahdesti kuussa
Saikulle sovitun päiväpalkan.
Paljon heissä oli toisiaan muistuttavaa. Molemmat olivat ensinnäkin
pieniä, alle keskikoon. Ja tummapintaisia he molemmat niinikään olivat,
kummallakin miltei pikimusta tukka ja mustat kulmakarvat. Saikulla oli
lisäksi silmätkin mustat, mutta Simolalla ne olivat siniset. Tämän
viimemainitun eroavaisuuden lisäksi oli Simola hiukan täyteläisempi ja
hartiakkaampi kuin Saikku, joka oli laiha ja suonikas.
Juroja, harvasanaisia ja sitkeitä mällinpurijoita he olivat kumpikin,
uutteroita ja vääjäämättömiä työssä.
Molemmat olivat perheellisiä miehiä, mutta Simolan avioliitto oli
lapseton, jota vastoin Saikulla oli puolikymmentä perillistä. Tästä se
luonnollisesti johtui Simolan taloudellinen etevämmyys, niin että hän
toveriinsa nähden kykeni esiintymään työnantajana. Hänellä oli siisti
punaiseksi maalattu tupa radan kupeessa hiukan tuonnempana kylästä ja
pankkiin vei hän aina tavan takaa joukon säästösatasia. Saikku oli
vähintään yhtä säästäväinen, mutta kassaa hänelle ei kertynyt, kun oli
siksi monta suuta syömässä ja asuakin täytyi vieraan katon alla. Mutta
tästä taloudellisesta eriarvoisuudesta huolimatta olivat he lujasti
toisiinsa kiintyneet. Sanoin eivät he sitä koskaan toisilleen
osottaneet ja yleensäkin puhuivat he työmaalla mahdollisimman vähän.
Saattoipa väliin mennä kokonaisia päiviäkin, etteivät he sanaa
toisilleen vaihettaneet. Kun Simola vähää ennen seitsemää kiipesi
louhikon rinnettä ylös työmaalle, tapasi hän aina Saikun juuri paikalle
saapuneena sekä ripustamassa eväsreppuaan ja takkiaan katajanoksaan.
Hyvää huomenta ei toivotettu kummaltakaan puolen, ei edes puolinainen
murahdus tai päännyökkäys tullut kysymykseen. Simola ripusti vain oman
reppunsa ja takkinsa toiseen oksaan, otti puserontaskustaan vanhoista
kellonkuorista muodostetun rasian, josta haukkasi siistin palan
pikanellia, sijoitti sen mukavimmilleen toiseen poskeensa ja tarttui
lekaan. Sillaikaa oli Saikku jo asettanut poran valmiiksi ja niin
alkoi, samalla kuin seitsemän juna saapui läheiselle pysäkille,
rinteeltä kajahdella tuttu: -- kilk, kalk! kilk, kalk!
Joitakin murahduksia tai joo- ja ei-sanoja enempää ei tavallisesti
päivän mittaan vaihdettu, Simola vain silloin tällöin työn käydessä
sylkeä tirskautti sivulleen, mihin Saikku säännöllisesti vastasi siten,
että hänen sylkensä tirskahti ristikkäin Simolan syljen kanssa. Ja
juuri kun kello osotti kuuden aikaa illalla, laski Simola lekan maahan,
silmäsi vaistomaisesti kelloaan ja murahti: -- eikö piisanne jo tälle
päivälle, minkä jälkeen kumpikin puki takin päälleen, otti reppunsa ja
lähti enempää puhumatta omalle suunnalleen. Mutta toistensa seuraa he
kaikesta huolimatta kaipasivat. Kun Simola esimerkiksi kerran kiveä
räjäytettäessä loukkasi itsensä ja oli pakotettu parisen viikkoa
makailemaan kotona, kävi Saikku joka iltapäivä hänen luonaan. Saattoi
kyllä tapahtua, etteivät he kaikiste noiden käyntienkään aikana
puhuneet toisilleen mitään. Saikku istui vain tuolilla, poltteli
piippuaan ja vaihtoi jonkun sanan Simolan eukon kanssa, minkä jälkeen
hän kopisti tuhkan piipunpesästä ja lähti kotiin, luomatta edes
silmäystäkään työtoveriinsa.
Sen kaksiviikkoiskauden lopulla, jonka kuluttua Simola säännöllisesti
suoritti palkan Saikulle, kävi heidän keskinäinen kanssakäymisensä
entistäänkin jurommakgi. Alituinen, aamusta iltaan kestävä yhdessäolo
oli alkanut tympäistä ja kerännyt kummankin sydänlokeroihin
epämääräistä närää toista kohtaan. Happamin ilmein muljauttelivat he
silmiään ja äkäisesti tirskahtelivat sylyt ristikkäin, kun he mällejään
käännellen hoitivat porausvehkeitään.
Mutta tänään, jolloin oli kulumassa viimeisen edellinen päivä tuosta
kaksiviikkoiskaudesta, sukeusi heidän välilleen tavallista
monisanaisempi vuoropuhelu. Simola hoiti tällä kertaa poraa ja kun
reikä oli valmis, laski hän työaseen kädestään, silmäsi kelloa ja
virkkoi kuin itsekseen:
-- ... hyvin vielä pysäkille.
Tämän lauseen päälle, jonka alun hän oli purrut kuulumattomiin, katsoa
muljautti hän toveriinsa.
-- ... tiedä, lähtisikö häntä -- murahti Saikku.
-- ... jos tahdot! -- murahti vuorostaan Simola.
-- Kaksiko litraa sitä? -- hymisi Saikku itsekseen, lähestyen takkiaan.
-- ... häntä vähemmästäkään, -- vastasi Simola.
-- Venniaa niinkuin ennenkin, -- arveli Saikku ja lähti painumaan
pysäkkiä kohti.
Simola puolestaan ei virkkanut mitään, vaan kokosi kapineensa ja lähti
astelemaan kotiaan kohti.
Tänään he siis olivat lopettaneet työnsä neljännestä vaille viisi.
Mutta niin he olivat tehneet joka kerta ennenkin kuun viimeisen
palkanmaksupäivän aattona. Silloin lähti heistä aina toinen viiden
aikaan ohikulkevalla paikallisjunalla pistäytymään kaupungissa, josta
hän toi kahden litran viinapullon. Sen kuljetti hän sitten seuraavana
päivänä työpaikalle, missä he työn päätettyään ja tilin tehtyään
tyhjensivät sen yhteisesti. Täten he olivat vuodesta vuoteen kerran
kuukaudessa ottaneet perusteellisen humalan, saaden samalla tilaisuuden
tyhjentää ja liestyttää sitä närää, mitä kuluneen kuukauden aikana oli
sydämen pohjalle kasaantunut. Kohmelon sairastettuaan ryhtyivät he
sitten uusina miehinä työtänsä jatkamaan.
Edellisellä kertaa oli Simola tehnyt kaupunkiretken. Siksi oli sinne
nyt Saikun asia mennä ja sen vuoksi oli Simola kelloansa silmäten
huomauttanut, että vielä hyvin ehtii pysäkille siksi kuin juna tulee.
Siihen oli Saikku ollut hiukan empivinään, että eipä tiedä muka,
viitsisikö häneen lähteä, mihin Simola oli murahtanut, että menepä jos
tahdot, hyvin tietäen, ettei Saikku missään tapauksessa olisi
menemättä, yhtä vähän kuin hänkään omalla vuorollaan niin tekisi.
Saikku piti enemmän fenniaviinasta, jota hän lähtiessään mainitsi
tuovansa, mutta Simola vuorollaan toi aina savonviinaa.
Aamulla he olivat tavalliseen aikaan työmaalla. Juuri kun Saikku oli
ehtinyt kiivetä ylös rinteelle ja ripusti eväsreppuaan oksalle, kohosi
Simolakin, omalta suunnaltaan tullen, työpaikalle. Sitten alkoi
herkeämätön kalkutus, joka keskeytyi ainoastaan päivällistunniksi.
Eväänsä söivät he parin sylen päässä toisistaan sekä syrjittäin
toisiinsa istuen. Aterioituaan istuivat he puolisen tuntia äänettöminä,
Saikku poltellen piippuaan ja Simola, joka ei tupakoinut, käännellen
hitaasti mälliään ja katsellen alas kylään.
-- Kilk, kalk, -- alkoi taas tasan kello yksi ja kun viiden juna
tuuheine savuhäntineen ilmestyi näkyviin, pani Simola poravasaran
syrjään ja murahti:
-- Saa olla.
Samalla sylkäsi hän loppuun pureskellun mällin jäännökset suustaan ja
veti housuntaskustaan avaran messinkileukaisen rahakukkaron. Hitaasti
ja tuumaillen veti hän sieltä huolellisesti kokoon taitetun setelin
toisensa jälkeen, levitti ne auki ja asetteli päällekkäin kämmenelleen.
-- ... kai se pitäisi olla, -- sanoi hän, ojentaen setelitukun
Saikulle.
Tämä laski setelit yhtä perusteellisesti ja ilmoittaen hyväksymisensä
sanoilla: -- näkyy olevan, kääri ne kokoon ja työnsi omaan kukkaroonsa,
jonka lukko kiinni painuessaan napsahti niin äkäisesti kuin ei aikoisi
koskaan enää aueta.
Nyt seisoivat he hetkisen ikäänkuin neuvottomina ja epäselvillä siitä,
mihin tämän jälkeen olisi ryhdyttävä. Lopuksi Simola rykäsi karmeasti
ja läheni päättävästi katajapensasta, jonka juurelta hän veti esiin
fenniaviinapullon.
-- He! -- sanoi hän, ojentaen pullon Saikulle, kun ensin oli itse
tehnyt perusteellisen keikauksen.
Saikku noudatti esimerkkiä ja laski sitten maahan pullon, jonka kahden
puolen nyt kumpikin istuutui. Saikku alkoi ladata piippuaan ja Simola
näpisti kellonkuorirasiastaan uuden pikanellimällin. Kummankin silmissä
oli hymyilevä ilme.
Mitään puhumatta suorittivat he uuden keikauksen. Hymy silmänurkissa
lisääntyi, edessä oleva laakso syysväreineen rupesi kuin elämään,
värähtämättömät metsät kullanhohtoisine lehtipuineen ja lienteä syksyn
taivas tuntuivat huokuvan pelkkää rauhaa ja sopusointua. Kielenkantimet
pyrkivät väkisinkin irtaantumaan. Saikku alotti ensimäisenä
keskustelun.
-- Ameriikaan minä olen tässä tuuminut lähteä, -- lausui hän
yksikantaan.
Se ei ollut mikään yllätysuutinen Simolalle, sillä Ameriikaan
lähtöä oli Saikku usein ennenkin aprikoinut näissä heidän
litviikiryypiskelyissään.
-- Mitä parempi sinulla siellä on? -- tokasi Simola ja otti jälleen
pullon käsille.
-- Onhan siellä toisellaiset palkat kuin täällä.
Rauhan hymy katosi Simolan silmistä, sillä tämä koski häntä
palkanmaksajana.
-- Jos lie paremmat, mutta paremmat siellä on menotkin, -- sanoi hän ja
Sylkäistä tirskautti äkäisesti.
-- Moni siellä sentään saa kassaakin tehdyksi.
-- Saahan sitä täälläkin, kun säästää.
-- Säästää! Mitä sitä tyhjästä säästää?
-- Tyhjästä! Lempo soi, väitätkö sinä, että minä olen sinulla tyhjän
edestä työtä teettänyt? -- ja tulistuneena nousi Simola seisoalleen.
Saikku nousi myöskin seisomaan, katsoi kyräten Simolaa ja jurnutti:
-- Eipä noita kannata sinunkaan palkkojasi liioin kehua.
-- Menepäs ja ota muualta paremmat palkat!
Saikku mietti hetkisen vastausta, mutta kun hän ei keksinyt mitään
oikein mojovaa, alkoi hän silmäillä Simolaa päästä jalkoihin,
ruiskautti sitten pitkän sylen ja sanoi halveksivasti yhden ainoan
sanan:
-- Syöttiläs!
-- Saakeli, mikä sinä, mies, oikein luulet olevasi! -- kivahti Simola
ja tarrasi Saikkua rinnuksista.
Syntyi vimmattu nujakka. Kumpikin punotti ja ähkyi ankarasti, ja yhteen
purtujen hammasten välistä kirahteli vain epäselviä ja katkonaisia
lauseita. Tiimellys muodostui tasaväkiseksi, sillä minkä Simola oli
voimiltaan vahvempi, sen oli Saikku vikkelämpi ja sisukkaampi.
Yhtäkkiä lensi jalkoihin osonut pullo nurin ja alkoi äänekkäästi
valuttaa sisällystään maahan. Silmänräpäyksessä hellittivät miehet
otteensa, Simola tempasi pullon maasta ja kohotti huulilleen.
-- Älä kaikkia! -- karjasi Saikku ja tempasi häneltä pullon.
Tuskin oli hän saanut siitä hyvän kulauksen sekä asettanut pullon
maahan, kun Simola oli jälleen hänen kimpussaan, uhaten opettaa
Saikulle olemaan määräilemättä hänen ryyppyjensä suuruutta.
-- Ei tuollainen kitupiikki ikinä kykene minua kuranssaamaan! -- karjui
Saikku ja iski vihan väellä vastaan.
Molemminpuolinen uupumus erotti heidät tällä kertaa ja huohottaen
painuivat he maahan istumaan. Ääneti ottivat he pitkiä siemauksia
pullosta, joka osotti jo tyhjentymisen oireita. Simola nipisti uuden
mällin ja sitä poskeen sijoitellessaan saivat hänen silmänsä jälleen
lauhkean ja sovinnollisen ilmeen. Mutta onnettomuudeksi järäytti
Saikku, jonka äkä ei ollut vielä hellittänyt:
-- Aiotko mennä johonkin heinälatoon yöksi vai otatko suosiolla
akaltasi tukkapöllyn?
Se oli piikki sen johdosta, että Simola kerran litviikijuomingin
jälkeen ei ollut uskaltanut mennä kotiinsa, vaan viettänyt yönsä
ulkona.
-- Kuule mies, -- sanoi Simola, joka nyt tekeytyi aivan rauhalliseksi,
mutta sai ääneensä sitä enemmän myrkkyä, -- kuule, kyllä minä akkani
selän takana yötä vietän, mutta mitenkähän sinun kotona käynee? Taidat
lentää taas kuin äyskäri porraspäähän!
-- Äyskäri! -- ja siinä tuokiossa oli Saikku jaloillaan.
-- Sanoitko sinä, että äyskäri?
-- Niin että muiden oli täytynyt onkia sinut ylös sieltä porraspäästä
ja kuljettaa katon alle.
Ja Simola nauroi myrkyllisesti. Mutta samassa lyödä läiskäytti Saikku
häneltä lakin päästä ja silloin oli Simolakin kuin raketti jalkeillaan.
-- Vai lyömään sinä, mokomakin mettiäinen!
-- Ei tässä parempiakaan syöttiläitä vääjätä!
Tällä kertaa meni jalkoihin joutunut pullo sirpaleiksi, mutta se ei
saanut miehiä toisistaan erkanemaan. Kivensirpaleet kalskuivat ja
pensaat huojuivat ja ryskivät, kun he toisiaan rinnuksista kiskoen tai
nyrkeillä mäikyttäen kierivät ympäri työtanhuttaan. Simola kävi tällä
kertaa kimppuun sellaisella raivolla, että Saikun oli pakko hiljalleen
peräytyä. Lopulta tempautui hän kokonaan irti Simolasta ja painui
katajapensasten keskelle.
-- En päivääkään minä enää viivy tuollaisen nylkyrin palkoissa! --
huusi hän pensasten takaa.
-- Ei kaivatakaan, mene vain sen tiesi Ameriikaan! Tuommoinen mies,
joka tuskin lekaa saa maasta nousemaan!
Saikku karjui vielä joukon sapekkaita sanoja, samalla kun hän
etenemistään eteni kotinsa suunnalle.
Simola kaahaili lakkiaan, mutta kun ei löytänyt sitä kyllin nopeasti,
tempasi hän eväslaukun kainaloonsa ja lähti avopäin, tylsästi eteensä
tuijottaen ja pahoin viittätoista heittäen astelemaan omalle
suunnalleen.
* * * * *
Puhkuen pysähtyi seitsemän juna seuraavana aamuna pysäkille, kun
Simola, kasvot hieman turvonneina, kiipesi työpaikalle. Saikkua ei
näkynyt eväsreppuaan oksaan ripustamassa, mutta juuri kun Simola ehti
perille, ilmestyi hän omalta suunnaltaan tullen paikalle. Täten
joutuivat he yhtaikaa riisumaan reppunsa ja takkinsa.
Kun se oli tehty, otti Simola esiin kellonkuorirasiansa ja haukkasi
hyvänmoisen palan pikanellia.
-- He! -- murahti hän ja ojensi, syrjittäin seisoen, rasian Saikulle,
joka veti esiin pikanellirullan pään ja nipisti siitä suuhunsa peukalon
pituisen pätkän.
Kun rasia oli kadonnut takaisin Simolan puserontaskuun ja mällit saatu
mukavaan asentoon, istahti Saikku paaden kulmalle ja asetti poran
paikalleen. Simola tarttui lekaan ja seuraavassa hetkessä alkoi
syksyaamuun kaikua vanha tuttu:
-- Kilk, kalk! Kilk, kalk!