V.

Isäntä katkaisi vihdoin äänettömyyden ja lausui:

-- Ehkä nuoret tahtoisivat lähteä ulos kauniiseen ilmaan?

Ja hymyillen hän lisäsi:

-- Tarkotan Jannea ja Leenaa. Maisterin kanssa minä mielellään

vaihtaisin pari sanaa, jos sopii.

Tämä oli kuin viittaus. Nuori pariskunta lähtikin iloisena ulos,

emäntä pistäysi tupaan askaroimaan ja Eero jäi kahden kesken Leenan

isän, tuon omituisen ukon, kanssa kamariin. Hän muisti, mitä

viimeisen käyntinsä jälkeen oli tuntenut ja paperille pannut, ja sama

syvän kunnioituksen tunne rupesi nytkin nousemaan hänen sielussaan.

Ukko tuli istumaan pöydän toiseen päähän, Jannen jättämälle paikalle,

ja vedettyään pari savua piipustaan, sanoi nuorelle kumppanilleen:

-- Ei maisterin pidä luulla, että olen tungetteleva, vaikka sanoin

suoraan, että mielelläni puhelisin kanssanne.

-- Älkää kutsuko minua maisteriksi, pyysi Eero keskeyttäen. -- En ole

mikään maisteri enkä liioin arvonimiä rakasta.

-- No sitten vain teitittelen. Asia on se, että minä heti ensi

näkemältä huomasin, että teissä onkin kansan miestä eikä tavallista

herraa. Te uskotte Jumalaan samalla lailla kuin kansakin ettekä tee

eroa ihmisten välillä, vaikka kokemuksenne eivät vielä olekkaan

suuret.

Eero ei osannut tähän mitään vastata siinä mielentilassa, missä hän

nyt oli, ja ukko jatkoi:

-- Valitettavasti on yleensä olemassa niin suuri ero sivistyneen

luokan ja kansan välillä, etteivät ne yhtään ymmärrä toisiansa.

Minä en sentään saata lukea tätä niin paljon kansan viaksi kuin

sivistyneitten, koska jälkimäisille on annettu ymmärryksen avain:

tieto... Sivistyneet ikäänkuin pelkäävät lähestyä kansaa, pitävät

sitä tyhmänä ja ilkeänä, luulevat, että jos kansalle annettaisiin

tiedon päärlyjä, niin se tallaisi niitä jalkojensa alle kuin siat

ja vielä kääntyisi repimään antajiaan kuin koirat. Mutta suuresti

he erehtyvät... Kyllähän puhutaan paljon kansan sivistyttämisestä,

muttei siinä ole kyllin, että sitä opetetaan lukemaan ja laskemaan.

Ei kaikilla ole halua eikä aikaa kylliksi, jotta itse kirjallisuuteen

syventyisivät, eikä kansa sitä arvaakkaan tehdä, kun luulee jo kaiken

tiedon ja viisauden olevan sanottuna kirkonopissa. Kansa pitää lukua

useinkin turhana ajanviettona, jopa turmelevanakin. Mutta tämä johtuu

kaikki siitä, ettei sivistynyt luokka esiinny aivan vilpittömästi ja

tunnusta, että niin ja niin on... Meillä oli äsken puhe kirkosta.

Siinä tarvittaisiin perinpohjainen puhdistus ja muutos, ei ainoastaan

itse laitoksessa, mutta ennen kaikkea opissa. Ei nykyinen kirkonoppi

ole kristinuskoa enemmän kuin tämä tupakkisavu on elävää henkeäkään.

Se ihan selvästi raamatusta näkyy, ja kyllähän sen tekin tiedätte...

Suomen kansan henkinen elämä on aivan kuin uuvuksissa, se on pinnalta

karkotettu pysyttelemään vain sydämessä ja mielessä, ja kansa ihan

odottaa vapauttajaansa... Onhan tosin työväenliike vaikuttanut paljon

hyvää, paljon, paljon, mutta siltä puuttuu yksi: henkinen suuruus.

Eero ymmärsi. Hänen sydämensä tykytti kuuluvasti ja hän olisi

tahtonut langeta polvilleen tuon ukon eteen.

-- Kuinka te olette noin viisas! hän huudahti.

-- Mikä viisas minä olen, olenpahan oppinut hiukan ajattelemaan. Olen

nähnyt yhtä ja toista ja olen lukenutkin.

-- Niin, se kysymys juuri on ollut kielelläni: te olette varmaan

paljonkin lukenut?

-- Onhan tullut luettua yhtä ja toista. On minulla kirjojakin.

Eero heitti pikaisen silmäyksen ympäri huonetta, mutta ei nähnyt

yhtään kirjaa. Ukko sen huomasi ja sanoi:

-- Ei ole tullut pidettyä niitä näkösällä. Tuolla ne on minulla

arkussa.

Hän osotti pään nyökäyksellä samaa vanhanaikuista, rautakiskoilla

koristettua arkkua, jonka päällä äsken oli istunut, ja Eero tunsi

jonkinmoista kunnioitusta tuota vanhaa kalua kohtaan.

-- Teillä taitaa olla niitä oikein paljonkin? hän kysyi.

-- Ehkä haluttaa katsella?

Tietysti Eeron teki mieli, ja ukko otti avaimen pöytälaatikosta,

lähti aukaisemaan arkun munalukkoa sekä väänsi kannen auki.

-- Tässähän ne olisivat.

Eero oli kumarassa aarre-arkun yli, ja vanhus seisoi vieressä suorana

ja tyynenä, piippuaan poltellen.

Oli siinä kirjoja paljonkin, kaikki siistinä ja hyvässä

järjestyksessä. Eero ahmimalla ahmi nimen toisensa perästä ja

huudahti innostuneena:

-- Mutta teillähän on miltei koko suomalainen kirjallisuus!

Ukko hymyili ja vastasi:

-- Kyllähän minulla se olisi, jos olisivat varat riittäneet. On sitä

näidenkin takia saanut suolivyötään kiristellä.

-- Ja kaunokirjallisuutta teillä on näin paljon!

-- Siitä välehimmin pidänkin. Päivärinta se on ollut minun

herättäjäni... niinkuin monen muun, sanoi ukko vakavasti.

-- Vai niin, ihmetteli Eero, -- mutta mielestäni teillä on

toisenlaiset ajatukset kuin Päivärinnalla... Hän -- kuinka sanoisin

-- hän kunnioittaa sivistynyttä luokkaa semmoisena kuin se on...

-- Enkö minä sitten? Kunnioitan maar tietoa missä vain sitä on, mutta

ehkä tarkotatte, ettei Päivärinta puhu selvää kieltä esim. kirkonopin

suhteen?

-- Niin, sitähän minä tässä tavottelinkin -- -- --

-- Lukekaa tuo "Volmari", niin näette. Se kertomus on ikäänkuin yksi

ainoa kysymys, kuka Jumala on.

-- Kas, sitä en ole lukenutkaan.

-- Niin. Mutta kyllähän myönnän, sanoi vanhus, -- että on Minna Canth

puhunut selvempää kieltä. Hän se on terävä nainen ja puhuu totuuden

peittelemättä.

"Torppari-ukko Suomen intelligentimmän ja syvämietteisimmän

kirjailijan ihailija!" Eeron päähän ei voinut olla pälkähtämättä tuo

vertaus, niin vieras kuin sellainen ajatus muuten hänelle olikin.

Hän tarttui kirjaan, nosti arkusta ja luki "Minna Canth. Kovan

onnen lapsia." Hän käänsi kansilehden ja luki sisäpuolelle reunaan

jotakuinkin tottuneella käsialalla kirjotetun nimen: "Väinö Honkamaa.

Vuonna 1888."

-- Sekö se on nimenne? Oikea vanha viisas Väinämöinenhän sitten

olettekin... Mutta torpan nimi on Hölisevä?

-- Torpan nimi, niin. Minä olen syntyisin Pohjanmaalta Honkamäen eli

Honkamaan torpasta Kuusamon pitäjän L--n kylästä.

-- Ja näin olette joutunut etelään?

-- Joutuuhan sitä.

Eero taas katseli kirjoja. Kalevalan kansilehteen oli sisäpuolella

omistajan nimen alla kirjotettuna: "sitä kuusta kuuleminen, jonka

juurella asunto." Mistä hänelle lie mieleen juolahtanut kysyä:

-- Ehkä itsekin kirjottelette?

-- Onhan tuota joskus tullut tuhrittua yhtä ja toista ennen

maailmassa... Ei minkään arvoista.

-- Onko painettukin?

-- Jokunen pätkä sanomiin.

-- Vai sanomiin? En näe täällä yhtään sanomalehteä nyt?

-- Eihän sitä enää näin vanhana... Sanomat ovatkin tulleet ikäviksi.

Eero hymyili ja nousi kyykkysiltään. Arkun kansi suljettiin paukulla

ja pantiin lukkoon takaisin. Avain pistettiin pöytälaatikkoon.

-- Kyllä on mahtanut teillä olla kirjava elämä? Eero kysyi, kun

he aivan kuin sanattomasta sopimuksesta olivat jälleen istuneet

paikoilleen.

-- Ei tuo niin järin kirjava ole ollut, pääpiirteissään hyvinkin

yksinkertainen. Mutta ainahan sitä ihminen joutuu tekemisiin toisten

kanssa, ja silloinpa tuota oppii, jos kokeekin.

-- Kertokaa minulle elämästänne. Kuinka olette asettunut tänne niin

kauvaksi syntymäseudultanne?

-- Hm, sehän se juttu olikin, sanoi ukko ja kopisti porot piipustaan.

Hän mietti tuokion, pisti piipun taskuunsa ja jatkoi sitten: -- meitä

oli kolme lasta, kaksi sisarusta ja minä, vanhin. Isä oli rikkaan

talonpojan torpparina, ja elämä sujui joltisenkin niin kauvan kuin

hän ja äiti elivät, molemmat vanhemmat kun olivat työteliäitä ja

siivoja ihmisiä. Ei juuri voita suuhun vuotanut, muttei puuttunut

puhdas leipäkään, jollei kova halla sattunut. Maata muokkailtiin,

peltoa pengottiin, ja vähitellen syntyi viljavia vainioita

Honkamäen ympäri. Kaikki olisi saattanut hyvinkin luonnistua, ellei

isä äkkiä olisi sairastunut. Mikä lie häneen tullut, kylmettyi

kevätpuolella -- sinä vuonna olikin harvinaisen raaka talvenloppu

-- ja paneutui vuoteelle. Eikä se ollut ainoa isku, joka onnellista

perhettämme kohtasi. Eräänä päivänä tuli talon isäntä ja ilmotti,

että hän tarvitseekin torpan maat itseään varten ja aikoo ne ottaa

isältä. Siinä ei auttaneet mitkään rukoilemiset, kun ei ollut

kirjotettua kontrahtiakaan... Kai oli isäntä iskenyt silmänsä

kauneihin peltoihimme... Niin no, isän sairaus tuosta vain yltyi, ja

helluntaina hän laskettiin ruumiina maahan. Mutta sitä ei kestänyt

äitimme, joka muutenkin oli heikonlaiseksi käynyt valvomisesta ja

rasituksesta. Tuskin viikkoa kului, niin jo hänkin makasi kuolleena.

Siinä sitten oltiin kolmisin sisareni ja minä, turvattomina

suremassa...

Ukko oli vähän aikaa vaiti, sitten uudisti kertomuksensa:

-- Niin no, mitä niistä vanhoista muistoista... Minä olin silloin

kuusitoistavuotias ja olisin hyvinkin jaksanut torppaa hoitaa

ja siskojani elättää. Leena, joka oli viidennellätoista, olisi

sisäaskareet toimittanut. Mutta mikä auttoi, kun piti lähteä tiehensä

ja jättää oma rakas kotinsa... Seuraava talvi se olikin vaikea.

Leena oli päässyt piikatytöksi muutamaan taloon ja minä toiseen

renkipojaksi, mutta Mari, joka oli vain yhdeksänvuotias, ei vielä

työhön kelvannut, vaan joutui huutolaisena entisen isäntämme luo,

jossa häntä huonosti ja raa'asti kohdeltiin. Tuo oli minun, muun

surun ohessa, niin vaikea nähdä ja kuulla, kun en auttaakaan voinut,

että rupesin vihaamaan paikkakuntaa ja sen asujaimia ja kaihosin pois

koko seudulta...

Taas oli ukko hetken ääneti, ennenkuin jatkoi:

-- Syksyllä otin papinkirjan, jätin syntymäseutuni ja rupesin

kulkemaan merta kohden. En ollut oikein varma aikomuksistani ja

niin tulinkin jääneeksi muutamaan pitäjääseen Oulun läheisyyteen,

jossa sain pestin eräässä hyvinvoivassa talossa. Sattui sitten

niin pahasti, että rakastuin tyttöheitukkaan, joka minut kumminkin

petti ja meni mieluummin Oulun herralle jalkavaimoksi. Ei maittanut

olo enää silläkään paikkakunnalla. Kuului siihen aikaan olevan

valtiontyötä kaakkoisosassa maata, ja niin tulin kuin tulinkin

Viipurin tienoille Saimaan kanavan kaivaustöihin. Pari vuotta siellä

oltuani syttyi Itämainen sota, ja Englannin laivat tulivat Suomen

rannikkoa hätyyttelemään. Tarttuipa yleinen sotainto minuunkin, menin

vapaaehtoisena ruotuväkeen ja olin mukana kahakoissa, vähäisissä

rantataisteluissa. Minulla oli kumppanina eräs hyvä ystävä, hän

sai kerran muutamassa kahakassa kuolinhaavan ja heitti henkensä.

Olin hänen vuoteensa vieressä viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän

puhui paljon kaunista ja antoi minulle sormuksen käteen. "Pidä sinä

tämä", hän sanoi, "sen olen tyttöseltäni saanut. Hän on nyt yksin

maailmassa, piikana Helsingissä. Ota hänet ja minä siunaan sinua

vielä haudan takana." Niin hän sanoi sanasta sanaan ja kuoli. Minä

lähdin sodan loputtua Helsinkiin, tapasin tytön ja kerroin hänelle

kuolleen sulhonsa viimeiset sanat. Hän vain itki eikä puhunut mitään.

Mutta minä olin häneen jo mieltynyt. Päätin odottaa, kunnes surunsa

lauhtuisi, ja menin takaisin valtiontöihin Viipuriin. Kun kanava

valmistui, palasin Annan luo ja kosin. Hän suostui. Meillä oli

molemmilla vähän säästöä, vietimme häämme, sain vielä valtiontyötä

-- rautatietä kun silloin alettiin rakentaa --, ja niin sitä elää

huilailtiin vuosi toisensa perästä. Tuli lapsiakin ja jo rupesi

oma koti pyörimään mielessä. Ja rautatiellä ansaituilla rahoilla

hankittiin tämä Hölisevän torppa... Siinähän se on mun elämäni.

-- Ja sama Anna-tyttö se nyt on tämä teidän emäntänne?

-- Sama.

Vanha torppari oli puhunut tyynesti, teeskentelemättömästi, miltei

kuivasti. Hän kertoi tapahtumat sinään, ja Eeron mielikuvitus sai

lisätä niihin kuuluvat tunteet. Eero oli kiintynyt tuon elämäntarinan

yksinkertaiseen kauneuteen, mutta hän kaipasi yhtä seikkaa; että

vanhus olisi kertonut vähän sisällisistä taisteluistaan. Ja tämän

ajatuksen valtaamana hän alotti:

-- On teidän elämässänne ollut paljon merkillisiä tapahtumia...

Ukko käsitti ja vastasi heti toisen ajatukseen:

-- Ainahan joku, mutta ei ne tapahtumat kasvata ihmistä, vaan se

opetus, jonka hän kokemuksistaan ottaa. Ihminen kasvaa vasta silloin,

kun hän itse ajattelee.

-- Kertokaa vähän minulle henkisistä kokemuksistanne, pyysi Eero

innokkaasti.

Vanhus hymyili ja sanoi:

-- Me kansan lapset kehitymme paljon hitaammin kuin sivistyneet

ymmärryksemme puolesta: vallan nuorena en vielä mitään ajatellut.

Mutta sitten kun rupesin ajattelemaan, ajattelin ehtimiseen. Ja

paljon oli miettimistä. Olin nähnyt ihmisiä, hyviä, jos huonoja,

mutta Jumalaa en nähnyt. En ymmärtänyt elämää, en olevia oloja. Näin

ympärilläni pahan rehottavan, pahan usein voittavan. Näin sotaa,

murhaa, petosta. Näin sielun tuskaa, koin sitä itse. Kysyin: minkä

tähden? mitä varten? En löytänyt vastausta...

-- Mutta lopulta löysitte?

-- Tulihan vastaus, kun tuli Jumala.

-- Ja se oli?

Ukko katsoi Eeroon tutkivasti, mutta samalla lempeästi.

-- Sen te itsekin tiedätte, hän sanoi. -- Eikä se olekkaan mikään

uusi totuus. Ihmisessä on pahan juuri, mutta ihmisessä on hyvänkin.

Jumala on se hyvä, ja hyvässä on elämä.

-- Niin juuri, niin juuri, todisti Eero kuiskaten, ja hänen sielunsa

värisi riemusta.

Ihmissielu on kuin taivas, joka kätkeytyy pilvien peittoon. Se

pilkistää näkyviin, jos intohimojen tuulispäät tai murheitten vihurit

repivät pilviä palasiksi, mutta se loistaa kirkkaudessaan ainoastaan

silloin, kun rakkauden aurinko on muuttanut pilvet kyyneliksi, ja sen

syvyydet siintävät silmiin, kun tiedon tähdet tuikkivat mielenrauhan

talviyössä.

Tässä keskustelussa torpparivanhuksen ja nuorukaisen välillä

poistuivat vähitellen kaikki sieluja erottavat pilvet, ja he saivat

tuntea täydellisen keskinäisen ymmärryksen harvinaista onnea.

Puoleksi itsekseen vanhus jatkoi:

-- Ihmisen haltuun on annettu tämä maapallo, hänen tulee sitä

kaunistaa ja onnellistuttaa. Kun sen ymmärsin, olisin minäkin

tahtonut jotakin tehdä. Olisin tahtonut, ja kaikesta sydämestäni.

Mutta se ei ollut sallittu. Ei ollut minulla siihen kykyä...

-- Mitä olisitte tahtonut tehdä? kysyi Eero kummeksien.

-- Olisin tahtonut sitä, mitä tekin tahdotte: ilmottaa totuus

muillekin.

-- Mutta...

Ukko teki keskeyttävän liikkeen.

-- Sain kyllä elämälläni todistaa totuudesta, mutta sieluni paloi

suuremmasta halusta. Ja silloin, te nuori sivistynyt mies, silloin

tein havainnon, joka mieltäni katkeroitti. Näin ympärilläni ihmisiä,

joilla oli tietoa ja kykyä. Mikseivät he ryhtyneet työhön? Mikseivät

etsineet ensin Jumalan valtakuntaa? Miksi toinen vuovasi itselleen

rikkautta, miksi toisen piti hoitaa korkeata virkaansa, toisen olla

valmiina ihmisiä tappamaan? Miksi oli elämässä niin paljon puuhaa?

Miksi rakennettiin rautateitä, kaivettiin kanavia, pystytettiin

komeita kirkkoja? Eikö se yksi olisi ollut paljon tärkeämpi?...

Sitä en minä silloin yksinkertaisena kansan miehenä ymmärtänyt...

Oliko se sivistys? Sivistyskö se ihmisiä sokaisi, sekö se heiltä vei

siveellisen tarmon? Ja hetken päästä:

-- Syvällä ovat pahan juuret.

Hänen kasvonsa synkistyivät. Hän painoi päänsä alas ja huokasi.

Eero oli kuin huumeessa. Hän ei tiennyt, mitä olisi tahtonut tehdä.

Koko hänen sielunsa huusi: sinä olet minun ystäväni ja opettajani,

sinä harmaapää vanhus minua ymmärrät, sinä olet se, jota ikäni olen

etsinyt. Minä tahtoisin syleillä sinua, kunnioittaa sinua, saada

sinua ymmärtämään, että minä tahdon tehdä, mitä et sinä ole voinut...

Ukko katsoi taas ylös ja sanoi:

-- Vaan toivon, toivon yhä. Ei Jumala sittenkään petä. On ihmiskunta

kerran lunastettava.

Eero ei saattanut istua paikoillaan. Hän nousi kävelemään. Koko hänen

ruumiinsa vapisi. Yhtäkkiä hän kääntyi ukon puoleen ja sanoi:

-- Minä tahtoisin kertoa teille jotakin itsestäni! Vanhus ei

näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä. Leikillisen tyynesti hän virkkoi:

-- Sitähän minä tässä olen odotellut. Jo viime kerralla teidän

täällä käydessänne näin, että teitä painaa jokin suru. Oletteko

kahden vaiheella jonkun tulevan askelenne suhteen vai onko jotakin

tapahtunut, jonka syytä ette ymmärrä? Kertokaa minulle surunne. Ensi

hetkestä olen teitä rakastanut.

Hänen sanansa olivat niin herttaiset, että Eeron sielusta katosi

kaikki liiallinen tunteellisuus. Hän rauhottui nopeasti ja istui

entiselle sijalleen.

-- En minä oikeastaan enää sure, hän sanoi, -- ja kumminkin olette

arvannut oikein. Sillä minä olen surrut, ja suru jättää jälkiä.

Ja sitten hän rupesi kertomaan. Hän kertoi omasta lapsuudestaan,

kertoi pettymyksistään yliopistossa ja sanakiistoistaan enonsa

kanssa köyhyydestä ja rikkaudesta. Mutta kun hän joutui ystäviinsä,

silloin vasta hänen kielensä kahleet katkesivat. Hän innostui omista

muistoistaan, kertoi Resurgetin liitosta ja heidän päätöksestään

"ruveta hyviksi", ja kuinka hän olisi tahtonut antaa henkensä,

jotteivät Aarno, Tuomo ja Harry koskaan olisi päätöksessään

horjuneet. Kun hän sitten tuli tuohon tapahtumaan, joka heitti

Aarnon, Tuomon ja hänet uuteen elämään, mutta erotti Harryn

heidän piiristään, niin hänen äänensä hiljeni ja kasvonsa saivat

murheellisen ilmeen. Ja sitten oli kaikki vain surua ja ikävyyttä.

Pojat eivät viihtyneet uudessa elämässä. He hylkäsivät hänet, he

hylkäsivät heidän yhteiset pyrintönsä, he pakenivat takaisin maailman

turviin... Ja sen lisäksi hänellä vielä oli suru kirjastaan, mutta se

oli nyt onnellisesti ohi...

-- Mutta ystäviäni en sittenkään oikein ymmärrä. Miksi he luopuivat

minusta? Enkö minä osannut näyttää heille totuutta? Enkö rakastanut

heitä kylliksi, enkö kaikessa näyttänyt esimerkkiä?... Mutta voi,

ettekö luule, että jos meillä olisi ollut pieni yhteinen maatila,

jossa olisimme saaneet tehdä ruumiillista työtä, ettekö luule, että

he silloin olisivat päässeet totuuden oikeaan tuntemiseen?

Vanhus oli kuunnellut mitä suurimmalla huomaavaisuudella ja

osanotolla. Eero tunsi koko ajan, että häntä ymmärrettiin. Kun hän

oli lopettanut, istuivat molemmat ääneti. Ukko näkyi miettivän.

Vihdoin hän alkoi puhua ja sanoi:

-- Tuo kertomuksenne on sangen omituinen... Hm... Aina käy niinkuin

on sallittu... En usko teidän mökki- eli maatila-tuumaanne. Eivät

ystävänne siitä olisi oppineet totuutta näkemään. Jokaisen ihmisen

täytyy käydä omia teitään... Jos olisivat uskaltaneet Jumalaan,

olisivat itse vapaaehtoisesti ryhtyneet ruumiilliseen työhön...

menneet rengeiksi johonkin taloon...

-- Niin, niin, minä en näyttänyt kaikessa esimerkkiä, sanoi Eero,

mieli ahdistettuna, -- en näyttänyt. Olisi minun sittenkin pitänyt

itse ensimäisenä ruveta ruumiillista työtä tekemään.

-- Miksi? Ei ihminen ole kenenkään opettajaksi asetettu.

-- Ei opettajaksi, mutta tien viittaajaksi, itse edellä astuen.

-- Totta, mutta ei esimerkin näyttäminen saa tapahtua toisten tähden,

vaan totuuden. Ei ihminen saa ajatella: "minä käyn edellä, että

toiset tulevat perässä." Ei ihminen ole kenenkään pelastaja eli

vapahtaja. Totuus yksin vapauttaa. Ihmisen pitää ajatella: "minä

käyn, sillä totuus kutsuu." Hänen ei tarvitse ajatella toisia, sillä

ainoastaan jos totuus häntä kutsuu ja hän sen ääntä kuuntelee, kutsuu

totuus muitakin hänen kauttansa... Ymmärrättekö?

-- Tarkotatteko siis, että totuus ei kutsunut minua ruumiilliseen

työhön?

-- Ei kutsunut silloin... Se kutsui teitä toiseen työhön. Ette

silloin voinut uskoakaan, että teidän piti ruveta rengiksi. Te

uskoitte koko sielullanne, että teidän tehtävänne silloin oli

kirjottaa...

Eero hämmästyi. Ukon sanat loivat uutta valoa koko hänen elämäänsä.

-- Entä ystäväni? hän kysyi hiljaa. -- Miksi he luopuivat hyvään

pyrkimisestämme?

-- Älkää niin kysykö, vastasi vanhus. -- Teidän sielunne nyt

kysyykin: miksi he luopuivat minusta?

Eero tunsi punastuvansa. Torppari jatkoi:

-- Kun ette heitä enää pyydä itsellenne, silloin he palaavat

luoksenne.

-- Mitä?... Luuletteko?...

-- Ei ennen.

-- Uskotteko siis, että he palaavat totuuden luo?

-- Sen uskon varmaan.

-- Sen uskon minäkin, sillä ovathan he hyvän ymmärtäneet?

-- Kertomuksestanne päättäen he ovat sen ymmärtäneet, sillä muuten

eivät olisi langenneet.

-- Te annatte minulle toivoa!

-- Ei ihminen saata hyvää kokonaan unohtaa, jos hän sen kerran

on ymmärtänyt. Hän lankee hetkeksi, kompastuu, sokaistuu, mutta

se on kaikki vain hyvän voitoksi... Luottakaa te sallimukseen ja

palvelkaa Jumalaanne, tehkää mitä totuuden henki omassatunnossanne

teille käskee... tehkää tälle kansalle hyvää... Teidän ystävänne

valmistuvat omiin tehtäviinsä...

Mutta Eero tunsi oudon riemun syttyvän sydämessään, ja valo täytti

hänen sielunsa.

... Ja nyt hän oli matkalla kotiin. Oli heittänyt hyvästit noille

ihmisille ja kulki yksin metsässä.

Mutta metsä oli kuin temppeli. Kuin pylväitä pyhäkön olivat korkeat

hongat, kuin holvikaaria tuuheat oksat ja lehdiköt. Ja tuulen humina

oli pyhää soittoa.

"Jospa voisin temmaista sydämeni rinnastani ja panna alttarille

uhriksi kansalle. Jospa voisin itkeä itseni viisaaksi ja hyväksi ja

sitten hymyillä kaiken voittanutta lempeä kansani sydämeen!"