IV.

Kului muutama päivä tavallisessa työssä. Tuli sitten sunnuntai,

jolloin Eeronkin kynä lepäsi kotelossaan. Poutaa oli kestänyt jo

toista viikkoa ja yhä taivas helotteli kirkkaan sinisenä ja aurinko

paahtoi täydeltä terältä. Näin aamusella oli sentään vilpoinen, ja

Eero päätti tehdä pitkän kävelyn. Kuistin rappusilla hyppäsi Roland

vastaan iloisesti tervehtien, ja sitten lähdettiin yhdessä.

Maantiellä kulkiessaan Eero mietti, kuinka paljon selvyyttä ja

varmaa sisältöä hänen elämäänsä oli ilmaantunut viime kuluneina

päivinä. Ainakin toistaiseksi hänen kohtalonsa oli ratkaistu;

hän saisi tehdä sitä työtä, jota hän rakasti. "Minä luulen, että

jokainen ihminen voisi päästä semmoiseen selvyyteen! Pitäisi vain

kysyä itseltään: mikä on elämä? eli oikeammin: mitä minun on tässä

elämässä tekeminen? niin kyllä tulisi vastaus. Tietysti ei saa

kysyä niinkuin tiedemiehet, jotka antavat koko elämän käsitteelle

aivan oudon ja mielivaltaisesti keksityn merkityksen, josta sitten

johtuvat semmoisiin hullunkurisiin päätöksiin, kuin että elämä on

kemiallinen prosessi -- ikäänkuin tämä ajatteleva, tunteva, itkevä

ja iloitseva minuuteni olisi mikään mekanisten ja molekylääristen

voimain aikaansaama ja yhtäkaikki kuolemaa, s.o. niitten hajoamista

vastustava yksikolmattavuotias hallusinatsioni!

"Ei saa myöskään kysyä liian syvämietteisten filosofien tapaan, jotka

niin unohtuvat ajattelemaan elämän metafysillistä alkuperää, että

kerrassaan sivuuttavat itse pääkysymyksen, mikä elämä on. Eivät he

kumminkaan joudu sen kummempiin johtopäätöksiin kuin että elämän alku

ja juuri on joko tuo suuri 'tietämätön' taikka tuo suuri 'tiedoton'.

"Vaan pitää kysyä sillä lailla kuin jokainen järjellinen ihminen

itsestään kysyy, aivan yksinkertaisesti ja käytännöllisesti: mitä

varten olen minä olemassa, mitä minun on tekeminen tämän maan päällä?

"Silloin tulee vastauskin itsestään, ja jos ei se olisikaan aivan

sama joka ihmiselle, on se kumminkin juuri se vastaus, jota itsekukin

kysyjä tarvitsee.

"Mutta jos ei nyt minun kirjailijahommastani sittenkään tulisi

mitään?" ajatteli hän samassa. "Jos osottautuisikin, etten siihen

kykene, etten siihen työhön ole kutsuttu, ettei se ole minua varten

-- mitä sitten? Kadottaisiko elämäni sisällyksensä?"

Hän seisahtui ja oli hetken hengittämättä. Sitten levisi hymy hänen

huulilleen ja hän sanoi:

"Ei koskaan enää. Kirjottaminen voi olla elämäni ulkonainen toimi --

sen toimena voi olla jotakin muutakin. Elämäni sisällys olet Sinä,

ihanteeni ja Jumalani, Sinä, joka olet rakkaus kaikkiin ihmisiin.

Sinua palvella voin muullakin lailla. Sinä käsket ja minä täytän."

Yhtäkkiä hän tunsi, että tuommoinen ajatus kuin "minä olen

kirjailija", jota hän aina olikin välttänyt, voi olla sokaiseva

kiusaus, paula, johon voi kietoutua, ellei ole varoillaan. "Eihän

kukaan sisäisesti saata olla muuta kuin ihminen! Voihan olla niitä,

jotka luulevat, mikä, että hän on kreivi tai virkamies, mikä, että

hän on tilanomistaja tai suutari tai kuningas, mikä, että hän on

soittoniekka tai kerjäläinen, mutta ilmeisesti ne pettävät itsensä,

sillä kaikki ovat ihmisiä.

"Tahtoisinpa sentähden lisätä äskeiseen ajatukseeni, että kaikki

ihmiset, kun kysyvät kohtalolta, mitä he ovat ja mitä varten he ovat

syntyneet, saavatkin saman vastauksen sisäisesti...

"He oppivat Sinua tuntemaan, Jumala, joka olet rakkaus ja

äärettömyys."

Linnut visertelivät tuoksuavassa metsässä, ja Eero kuunteli

nautinnolla niiden maksutonta musiikkia. Ja vaikka se oli vanha

ja jokaisen runoilijan tekemä havainto, niin se oli yhtä uusi

kuin tuorein totuus, että nämä linnut laulelivat ylistystä elämän

antajalle -- "eli elämälle, niinkuin minä tahtoisin sanoa", lisäsi

Eero itsekseen. "Semmoinen pitäisi ja voisi olla ihmistenkin elämä."

Hän oli nyt tullut tienhaaralle, ja yhtäkkiä karkasi koira, iloisesti

haukkuen, oikeaan pyörähtävälle syrjätielle. Kun Eero kääntyi

katsomaan, mistä Roland riemastui, näki hän Jannen lähestyvän

reippaalla astunnalla.

-- Päivää, päivää! huusi Janne jo kaukaa, ja Eero vastasi samaten ja

kiiruhti ystävää kohti.

-- No eipä sinua ole pitkiin aikoihin nähty! hän sanoi, kun he

iloisesti kattelivat. -- Kuinka nyt voit?

-- Hyvin vain, kuinka muuten! Onhan kaikki nyt niinkuin olla pitää,

siitä saakka kun sain äitini suostumuksen Leenan ja minun kihloihin.

-- Niin, niin, tietäähän sen.

-- Mutta kuinka itse jaksat?

-- Hyvin, hyvin, kuten näet.

-- Eipä sinuakaan ole nähty missään!

-- Missä minä liikkuisinkaan. Kävelemässä olen ja kotosalla --

enimmin kotosalla... Niin, olenhan kaupungissakin käynyt.

-- Oikein minun on ollut sinua ikävä, Eero. -- Mikset ole tullut

katsomaan?

-- En ole joutanut... Minne sinä nyt olet menossa?

-- En juuri minnekkään. Olenpahan vain aamukävelyllä.

-- No, sitten minä otan sinut siipieni suojaan ja vien sinut mukaani

morsiameni luo.

-- Morsiamesi luo?

-- Niin, hänen kotiinsa -- hänen vanhempainsa kotiin nimittäin, missä

silloin kerran yhdessä käytiin. Et suinkaan sen koommin siellä ole

ollut?

-- En.

-- No sen parempi, olet odotettu vieras... Ethän, veli kulta,

Leenaakaan vielä ole nähnyt, eikä hän sinua, vaikka jo tunnette

toisianne kuulemalta... Näin sunnuntaisin käymme toisiamme tapaamassa

hänen kodissaan, sillä eihän sitä viikolla ehdi... Onhan siis

päätetty, että tulet?

-- Olkoon, miksen voisi tulla, päätti Eero, ja sitten pojat jatkoivat

matkaa yhdessä, koira kolmantena.

Eero tarkasti mielihyvällä vierustoverinsa kaunista ja raikasta

ulkomuotoa ja sanoi leikillä:

-- Kylläpä näkyy tytön rakkaus ajavan punan nuoren pojan poskille.

Janne katsoi ystäväänsä hymyillen silmiin, mutta ei vastannut mitään

toisen huomautukseen. Sen sijaan hän iloisesti virkkoi:

-- Tiedätkö, kun minä en jääkkään kotitalooni.

-- Kuinka niin?

-- No kun kaikki kääntyy ihan parhaaseen päin! Taidan tästä ruveta

muhamettilaiseksi ja uskoa sokeasti kohtaloon!

-- Kerrohan, veikkonen, tarkemmin.

-- Niinkuin tiedät, olen perheessämme ainoa, joka olen antautunut

maanviljelyksen alalle, ja oli ikäänkuin päätetty, että minä perin

talon, kun tulen täyteen ikään... Mutta nyt onkin kaikki tuumat

tuumittu uudestaan ja asiat muutettu perin pohjin...

-- Anna kuulua.

-- Vanhin veljistäni on ollut kauppamiehenä ja sillä alalla ansainnut

vähän rahaa... Ajattele, kun hän yhtenä päivänä ajaa hurahuttaa

kartanon pihalle ja juhlallisen näköisenä astuu ruokasaliin --

me silloin juuri, äiti, siskot ja minä suurustimme. No minä heti

aavistin, että mitä tästä tullee, ja äiti kovin riemastui ja muuten

kaikki, sillä emme olleet moneen aikaan Kallea nähneet. Kalle onkin

suora ja harvapuheinen, ja jo siellä pöydässä hän kysyy minulta:

"no Janne, vieläkö sinun tekee kovin mieli päästä tämän talon

isännäksi?" Tuohon minä: "enpä ole tainnut ennenkään olla niin kovin

perso sen kunnian perään". -- "Etkö?" hän vain ihmetteli, ja minä

sitten selitin, että "tämä kun oikeastaan on herraskartano enkä minä

ole mikään herra, niin olen tässä tuumaillut, että olisihan tuota

mieluummin jonkun pienen verotalon tai torpan omistaja". Siihen

veljeni, että "vai niin" eikä puhunut pitkään aikaan sanaakaan.

Yhtäkkiä sitten tuumii tupsahuttaa: "ehkä sinä, Janne, sitten

luovuttaisit tämän talon minulle?" Tuosta minä ilosta vavahtelin,

mutta arvelin vain, että "eihän tämä minun olekkaan, tämä talo, onhan

sinulla, vanhimmalla veljellä etuoikeus -- niin että, kyllä kernaasti

minun puolestani". -- "Se on siis päätetty asia", sanoi veljeni

vakavasti, "onkos äidillä mitään vastaansanomista?" Vaan eipä ollut

äidilläkään mitään vastaan, tuumi vain, että "sitähän se Jannekin

aina on toivonut". Veljeni selitti sitten: "äiti tietysti on tämän

talon oikea omistaja, tässä onkin vain kysymys isännän johtavasta

kädestä. Minä olen väsynyt kauppamiehen elämään ja aion muuttaa

maalle rauhaan. Tulin silloin ajatelleeksi vanhaa kotiani ja päätin

käydä katsomassa..." Niin, semmoinen se oli, se juttu, lopetti Janne

ja katsoi Eeroa silmiin. -- Eikö se ollut merkillistä?

-- Tosiaankin sallimus näkyy sinua suosivan, olet oikea onnettaren

lemmikki, Janne, tuumi Eero, ja toinen myhäili mielihyvästä. -- Mitä

sinä siis nyt aiot tehdä?

-- Se on myös jo selvänä. Kalle auttaa minua vähän rahoilla ja minä

ostan itselleni pienen verotalon tai lohkon jostakin isommasta.

-- Ja sitten menet naimisiin?

-- Totta kai. Ei talo emännittä tule toimeen. Ja sitten pyydän Leenan

vanhempia muuttamaan meidän luoksemme. He sen kyllä tekevät.

-- Entä torppa?

-- Se myydään toiselle. -- Appi ja anoppi jäävät ainiaaksi meille...

He vasta hyviä ihmisiä ovat, ja tuleva appini on viisas ukko.

Eero mietti vähäisen, sitten kysäisi:

-- Pyritkö tänne likiseuduille Janne?

-- En sitä niin tiedä. Ei täällä taida olla oikein sopivaa paikkaa.

Ei se Hölisevän torppakaan ole sopiva, että sinne kotivävyksi

muuttaisin. Kalle sen kyllä soisi, mutta en minä... Onhan se koko iso

torppa, mutta ei se sentään liikoja elätä...

-- Kuulehan, Janne, kysyi taas Eero, joka näkyi hautovan omia

tuumiaan, -- etkö sinä jonnekkin järven rannalle...?

-- Järven rannalle? No miksei. Onhan järvellä hauska soutaa ja saahan

järvestä kaloja. Mutta miksikä semmoista kyselet?

-- Minun pälkähti päähäni mukava ajatus: jos minä sinun maallasi

jossain syrjäisellä niemekkeellä saisin rakentaa itselleni pienoisen

mökin, vastasi Eero vähän häveten.

-- Voi ystäväni, sepä vasta hauskaa olisikin! huudahti Janne ja löi

molemmat kämmenensä yhteen. -- Oikeinko totuudessasi puhut?

-- Enköhän.

-- No, sitten ei auta muu kuin: järven rannalle minun pitää!

-- Sinä olet liiaksikin hyvä, Janne, sanoi Eero mielissään.

-- Kaikkea vielä! Siitä on minulle hupia ihan ikipäiviksi,

vakuutti toinen ja löi ystäväänsä olalle. -- Ja siinä sinä sitten

kirjottelisit?

-- Niin ja laittaisin pienen puutarhan.

-- Se on päätetty, sanon minä niinkuin veljenikin.

"Kuinka kummallista", ajatteli Eero, "voisiko vielä todella niin

käydä? Olisikohan se kohtalo?" Ja kaiholla hän muisteli ystäviään

Tuomoa ja Aarnoa -- ja Harryäkin.

Eeron ja Jannen keskustelu päättyikin nyt, sillä he olivat matkansa

perillä. Puitten välistä oli jo jonkun aikaa näkynyt kiemuroiva joki

ja sen toisella rannalla Hölisevän torppa.

Joki teki tässä kohden mutkan ja siten syntyneellä niementapaisella

sijaitsi yksinäinen torppa. Maa kasvoi koivuja, leppiä, haapoja, ja

pieni talo oli puoleksi peittynyt upeaan, tuuheaan lehtimajaan. Se

näytti niin somalta aamuauringon paisteessa, että pojat seisahtuivat

lumottuina ja Eero huomaamattaan huudahti: -- Tuohan on runoilijan

koti! Monta askelta heidän ei tarvinnut ottaa, ennenkuin joutuivat

joen poikki vievän sillan luokse, jossa heitä uusi ilon aihe oli

odottamassa. Katsellen sinivirran vuolasta juoksua seisoi sillalla

suorana ja solakkana nuori tyttö, puettuna vaaleaan kesäpukuun. Huivi

oli valunut päälaelta alas niskaan, ja tuuheat silkkiset suortuvat

hohtivat kultaisina auringon väikkeessä.

-- Leena! huudahti Janne riemuiten, ja säpsähtäen tyttö nosti

katseensa ylös. Havaittuaan tulijat hän punastui ja ryhtyi heti

oikomaan uppiniskaista huiviansa.

Mutta hänen sulhonsa oli jo muutamalla reippaalla hyppäyksellä

kiiruhtanut tyttönsä luo, ja ennenkuin tämä osasi pahaa

aavistaakkaan, oli Janne siepannut hänet syliinsä, painanut suutelon

hänen otsalleen, ja nostaen hänet korkealle ilmaan vahvoilla

käsivarsillaan huusi hän lähestyvälle Eerolle:

-- Kas tässä se nyt on, minun aarteeni ja kalleuteni, Eero!

-- Voi sinua, voi sinua! närkästyi tyttö häpeissään. -- Päästä minut,

ilkeä poika, taikka saatat minut kuolemaan häpeästä!

-- Kuolemaanko? huudahti Janne yhtä iloisena. -- Nythän vasta elämä

alkaakin!

Samassa hän laski morsiamensa maahan, ryöstäen vielä suukon hänen

kaulaltaan.

Leenalla oli kyynelet silmäin ripsissä ja hänen vartalonsa vapisi --

ihmeen sievältä hän näyttikin -- mutta Eero tarjosi hänelle kätensä

ja pyysi avomielisesti:

-- Janne on niin kovasti iloinen tänään, antakaa hänelle anteeksi

hänen uhkarohkeutensa.

Tyttö oli hetkisen ikäänkuin kahden vaiheilla, juostako tiehensä vai

jäädäkö paikoilleen, mutta sitten laski kätensä Eeron käteen, katse

kainosti maahan luotuna.

-- Älä nyt ole pahoillasi, Leena kulta, pyysi nöyrällä äänellä Janne,

-- olin vähän ylimielinen... Mutta kun se Eerokin on niin hyvä...

meillä oli niin hauskaa tänne tullessa... ja onko se sitten väärin,

että olen niin äärettömän onnellinen?

He olivat nyt kaikin kolmen kääntyneet kulkemaan sillan poikki, ja

Jannen puhuttua Leena virkkoi hymyillen, ikäänkuin hän väkisinkin

olisi tahtonut irtautua äskeisestä hämmingistään:

-- No, jos lupaat, ettei semmoista koskaan enää tapahdu, ja jos herra

pyyhkäisee tämän pois muististaan, niin lupaan minäkin unhottaa.

-- Tietysti, tietysti, vakuuttivat molemmat nuorukaiset, ja rauha oli

kaikkien välille rakennettu.

-- Mutta missä Roland on? hoksahti Eero samassa ja kutsui koiraansa

kimakalla vihellyksellä. Roland tuli täyttä laukkaa metsästä, jossa

hän huvikseen oli juoksennellut, ja nyt seurasi esittelemiset ja

hyväilemiset. Leena vakuutti jo ennenkin nähneensä Roland sankaria,

joka ei halveksinut välistä käydä kyläilemässä.

-- Vaan eivätköhän vieraat käy tupaan? Isä ja äiti ovat jo varmaan

nähneet meitä, sanoi tyttö, sittenkun koiraa oli kylliksi tervehditty.

Neuvoa noudatettiin heti, kaarrettiin tietä myöden torpan rakennukset

ja tultiin pihamaalle, joka oli joen poispäisellä puolella taloa.

Kuistilla oli jo heitä vastassa Leenan isä-ukko, joka vilpittömällä

sydämellisyydellä toivotti molemmat nuorukaiset tervetulleiksi.

-- Nythän meille tulee oikein isoiset vieraat, hän puheli ja huusi

tupaan päin: -- kuules eukko, pistä pannu joutuun tulelle nyt ja

kömmi tänne tervehtimään vieraitamme.

-- Johan se on aikoja ollut tulella, kuului muorin ääni sisästä,

ja portaille ilmestyi pieni, lihavanlainen vaimo-ihminen elävine,

herttaisine silmineen ja vilkkaine liikkeineen. Hän tervehti Eeroa

kuin vanhaa tuttua ainakin, käski vieraita astumaan sisään ja saattoi

heitä kamariin saakka, josta taas lähti pyörimään kahvihommilleen,

Leena auttajana.

Vieraat pyydettiin kohteliaasti istumaan akkunan puolelle kamaria

ja vanhus, isäntänä talossa, asettui muutamalle arkulle oven

viereen. Rupesi siinä hakemaan piippuaan liivintaskustaan ja kun

ei löytynyt, käväisi tuvassa ottamassa ja palasi, tupruava nysä

suupielessä. Ihaillen katseli Eero seitsenkymmenvuotiasta ukkoa,

jonka koko ryhti oli nuorukaisen; ainoastaan kasvojen kurtut puhuivat

elämän kokemuksista ja vanhuuden vaivoista. Sekä ukolla että hänen

vaimollaan oli silmäkulmissa omituiset rypyt, jotka ikäänkuin loivat

valoa heidän kasvoilleen ja antoivat niille erityisesti ystävällisen

ilmeen.

Niinkuin on tavallista, ei keskustelu alussa tahtonut oikein sujua,

kun ei kukaan häirinnyt muita omilla asioillaan. Puheltiin sinne

tänne ja odotettiin kahvia. Vihdoin se tulikin, emäntä tarjoten

höyryävää juomaa ja Leena vehnäleipää. Kun olivat miehet saaneet,

poistuivat naiset, mutta palasivat heti, oma kuppi kädessä. Siinä

sitten kaikki istuivat juomassa ja emäntä tuumasi:

-- Taitaa olla jo kolme viikkoa kulunut siitä, kun maisteri ensi

kerran kävi meillä? -- Niin, eiköhän lie, arveli Eero ja koetti

laskea.

-- Kolme on, sanoi ukko vakuuttavasti, -- eilen illalla umpeensa

kolme.

-- Sitähän minäkin, sanoi emäntä, -- kyllä se mielessä pysyykin,

kumma tapaus.

-- Siitä onneni oikein alkoikin, sanoi Janne ja jatkoi morsiamelleen:

-- ja ehkä sinunkin, Leena?

-- Niin, eihän sitä osannut edeltäkäsin aavistaa, kuinka kaikki

oli sallittu käymään, puheli emäntä. -- Me tässä ukon kanssa

oltiin niin kovassa ahdistuksessa, kun Vipusen Sandra kävi meillä

juoruilemassa... Niin, arvaahan sen, Leena tuo kun on nuorin

tyttäremme...

-- Antaahan noiden asiain nyt olla ja jäädä, tuumi torppari tyynesti

ja nousi kuppia pöydälle laskemaan.

-- Niinhän se on, kaikki on nyt hyväksi kääntynyt, myönsi hänen

eukkonsa ja vaikeni.

-- Kuulkaaste, hyvät ystävät, puuttui Janne puheeseen, -- mitä olemme

tämän Eeron kanssa päättäneet.

Ja vaikka Eero iski hänelle silmää, hän jatkoi:

-- Kun Leena ja minä saamme maatilkun itsellemme, niin Eero rakentaa

mökin järven rannalle jonnekkin syrjäiselle niemekkeelle meidän

maallemme itsensä asuttavaksi...

Toiset ihmettelivät, ja siitä sitten kesti kauvan jutella. Kun puhelu

taas alkoi harveta, kysyi Eero:

-- Ehkä minä tässä häiritsenkin? Ehkä teidän oli aikomus mennä

kirkkoon?

Vanha emäntä heitti epäilevän silmäyksen Eeroon ja virkkoi, ikäänkuin

vähän huolestuneena:

-- Eihän sitä täältä meidän puolelta niin usein tule käytyä kirkossa.

-- Vai ei?

-- Käyttekö te sitten? kysyi sievän näköinen nuori Leena, kainosti

ihmetellen.

Eero ei ehtinyt vastata, ennenkuin Janne tokaisi morsiamelleen:

-- Eipä sen koivet taida miestä sinne kantaa useammin kuin meidänkään

meitä.

Ja nyt ukkokin sanoi vakavasti:

-- Emme oikein niitä temppuja ymmärrä.

-- Ettekö? ihmetteli Eero vuorostaan. -- Minä olen aina luullut, että

Suomen kansa on hyvin harrasta ja uskovaista, enkä ole tiennyt, että

on siihenkin levinnyt uskottomuus ja vapaammat mielipiteet.

Samassa hän oivalsi sanoneensa jotakin tyhmää ja homehtunutta, mutta

se oli liian myöhäistä.

Ukkovaari alkoi taas sytytellä piippuaan, toimittaen kaikki temput

suurimmalla tarkkuudella, ja sillä välin syntyi hänen ja Eeron kesken

seuraava sananvaihto.

-- Mitäs uskottomuutta maisteri tarkottaa?

-- Sitä tietysti, ettei usko Jumalaan eikä kirkonoppiin eikä

ylipäänsä ole uskonnollinen.

-- Onkos maisterin omasta mielestä usko Jumalaan sama kuin

kirkonkäynti ja niin kutsuttuun jumalanpalvelukseen osaaottaminen?

-- Ei suinkaan, myönsi Eero yhä enemmän ihmeissään ja uteliaana.

-- Sitä minäkin. Onhan maisteri lukenut mies ja tietää, kuinka niiden

asiain laita on. Kyllä ihminen voi olla jumalinen, vaikkei kirkossa

käy eikä sitä ulkonaisilla tempuilla näytä.

-- Hm, sanoi Eero, vielä varovaisena, -- monen mielestä se silloin

vasta onkin oikeaa uskonnollisuutta.

-- Kuinka lienee. Useimmat suomalaiset käyvät kuitenkin kirkossa.

-- Niin, kuinka se on selitettävissä?

-- Ehkä he maisterin mielestä eivät uskokkaan Jumalaan?

-- Sitä en uskalla väittää, mutta kuinka sen selitätte?

-- Olen elänyt kohta seitsemänkymmentä ajastaikaa, mutta en vielä ole

tavannut ketään suomalaista -- ellen lukuunota pari heikkomielistä

lahkolaista Pohjanmaalla, josta olen syntyisin -- en ole tavannut

ketään uskovaista, joka toden teolla olisi uskonut esimerkiksi kirkon

opettamaan helvettiin ja noihin tuommoisiin. Kyllähän kansa niitä

oppeja ja asioita tosina pitää, se kun ei parempaa tiedä, mutta ei se

niihin usko. Kyllä kansa kirkossa käy, mutta se on vanhaa tapaa ja

tottumusta vain.

-- Sanotteko siis, että Suomen kansa on vapautunut kirkosta ja sen

opista?

-- En sitäkään. Vapautunut se ei ole, koska sille ei totuutta

ilmoteta... Herrat sitä itseään varten säilyttävät... Mutta kansa ei

liioin usko niihin oppeihin.

-- Tulemmeko siis sittenkin siihen johtopäätökseen, että kansa

oikeastaan on ilman uskoa?

Tähän Eeron kysymykseen ukko tyynesti vastasi:

-- Melkein kaikki ihmiset, jotka eläissäni olen tavannut, ainakin

kaikki vanhemmat ja täysikäiset, ovat hartaasti ja syvästi uskoneet

ja luottaneet Jumalaan.

Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten kysyvästi:

-- Maisteri ymmärtää, mitä tarkotan, vaikken mikään puhuja ole?

-- Ymmärrän, lausui Eero hiljaa ja hänen mielensä oli täynnä

kunnioitusta.

Syntyi syvä hiljaisuus, semmoinen, josta sanotaan, että "enkeli käy

läpi huoneen".