Kului kesä, tuli syksy. Satoi ja tuuli. Harmaa oli taivas,
ruskeanharmaa. Elämä monenkin mielestä alkoi kelmetä, kylmetä...
Mutta Eeron mieli nousi.
Korehturiluvut ja muut valmistavat puuhat olivat onnellisesti
ohi, pari viikkoa sitten kirja oli ilmestynyt painosta ja nyt
se valkokantisena hohti kirjakauppojen ikkunoissa. "Nuorukaisen
mietelmiä" siinä seisoi isoilla kirjaimilla ja sitten pienemmillä
"kirjottanut Z." Eero oli vanhaa salanimeään käyttänyt osaksi omasta
halusta, osaksi kustantajan neuvosta.
Vapaakappaleita hänellä oli vieressään pöydällä, ja enolleen,
ystävilleen ja Väinö-vanhukselle hän niitä jo oli lähetellyt.
Pääkaupungin lehdissä ei vielä ollut kirjaa arvosteltu ja
maaseutulehtiä Eero ei ollut nähnyt. Mutta yksityisiltä tahoilta
hän oli kuullut, että kirja herätti huomiota ja että sitä innolla
luettiin. Olipa tullut kirje Tuomoltakin, joka kiitteli ja sanoi,
että oli "toisesta osasta" paljon pitänyt.
Eero odotteli nyt jännityksellä, mitä suuret lehdet sanoisivat. Ei
hän uskaltanut kiitosta toivoa, mutta kunpa edes olisivat hyökänneet
vastaan. Se jo vaikuttaisi, että kirja leviäisi ja sen aatteet...
Kummallisen reippaaksi hän tunsi itsensä, mutta välistä tuppasi
epätoivokin tulemaan. Kuitenkin hän sen karkotti luotaan, ja mielensä
oli nousemassa.
Koputettiin ovelle.
-- Sisään!
Samalla Eero hyppäsi saliin katsomaan, kuka tuli: oli iltapäivä eikä
hän ketään odottanut.
-- Täti! Sinäkö, täti! hän huudahti ilosta hämmästyen. -- Sinäkö
tänne vaivautunut tämmöisellä tuulisella säällä!
Hän auttoi kappaa päältä ja suuteli tervehdykseksi.
-- Tänne minä tulin, selitti täti, -- et sinä kumminkaan meillä
tänään olisi käynyt. Kuka sen tietää, kuinka kauvan olisimme saaneet
sinua odottaa. Kaarlo-enosikin valitti, ettet nyt ollut kotona.
Eero vei tätinsä sohvaan istumaan ja kysyi:
-- Miksikä sitten juuri tänään?
-- Arvasinhan sen. Etkö ole tämänpäiväistä lehteä lukenut?
-- En, eihän tänne sanomalehtiä tulekkaan minulle enkä ole käynyt
isäntäväen puolella.
-- Voi, voi, lapseni, arvasinhan sen. Kas tässä. Täti oli hommissaan,
se näkyi. Hän otti taskustaan kokoonkäärityn sanomalehden ja ojensi
Eerolle.
Eero jo tiesi, mistä oli kysymys. Hänen kätensä vapisi.
-- Toisella sivulla. Lue.
Eero aukaisi lehden. Magneettisella voimalla hänen silmänsä heti
takertuivat tuohon tavalliseen otsakirjotukseen: "Kirjallisuutta",
mutta sen alla loisti nyt: "Nuorukaisen mietelmiä, kirjottanut Z."
j.n.e.
Eero luki ensimäiset rivit: "Nimimerkki Z. ei liene lukijoillemme
aivan outo. Viime kevään kuluessa se silloin tällöin nähtiin jonkun
artikkelin alla eikä jäänyt aivan huomiota herättämättä. Kukahan
mahtanee olla kirjottaja, joka puhuu niin rohkeata kieltä? arveli
kyllä yksi ja toinen, ja sama kysymys se uudistuu nytkin ja vielä
suuremmalla ponnella.
"'Nuorukaisen mietelmiä' on merkillinen teos..."
Ennätettyään näin pitkälle Eero mielenliikutuksesta kalpeni. Veri
kyllä kohta taas nousi kasvoihin, mutta sydän jyskytti niin, että
maailma musteni silmissä. Vaikka Eero luki arvostelun loppuun saakka,
ei hän tullut hullua viisaammaksi jatkon suhteen.
Niin paljon malttia hänellä riitti, että korviin saakka punaisena
alotti luvun uudelleen. Ja nyt se hänelle selveni. Se oli kiitosta,
se oli todellakin kiitosta. Ihan niin painettua kiitosta, että
tuhannet ihmiset sitä lukivat.
Siitä ei ollut epäilystäkään.
-- Joko olet lukenut? kysyi täti, odottavasti.
Lehti putosi Eeron kädestä.
Hänen silmänsä säihkyivät tulta ja hän huudahti:
-- Mutta nythän minun kirjani tulee leviämään tuhansiin koteihin ja
sen ajatukset kylvävät siemeniään tuhansien ihmisten sieluihin!
Sitten hän ei osannut itseään hillitä, vaan syöksyi polvilleen
tätinsä eteen, painoi päänsä hänen helmaansa ja nyyhkytti kuin lapsi.
Eikä täti osannut muuta kuin silitellä lemmikkinsä tukkaa ja
kuiskailla:
-- Voi lapseni, voi lapseni.
Ja kun nyyhkytykset taukosivat, Eero alkoi puhua, ensin hiljaa,
soinnukkaasti, sitten kovemmin ja päätään nostaen:
-- Voi kuinka Jumala rakastaa ihmisiä. Et sinä aavista, täti, kuinka
Hän rakastaa. Hänen rakkautensa on kuin suuri valtameri, kuin ääretön
ulappa, eikä ihmisajatus sitä käsittää voi. Ei anteeksiantamisesta
ole kysymystäkään, sillä ei ole mitään anteeksiannettavaa. Kuta
viheliäämpi ja heikompi ihminen on, sitä suurempi on Jumalan rakkaus.
Jumala pyytää meiltä anteeksi, niin, Jumala pyytää meiltä anteeksi.
Sillä Hän kantaa meitä käsillään kuin äiti lastaan ja Hän tahtoisi
kärsiä kaikki meidän puolestamme...
Ja täti itki.
Hän painoi rintaansa tuota kultaista päätä, tuon suloisen nuorukaisen
päätä.
Ja Eero sanoi:
-- Mikä soitto sun sydämessäsi, täti. Se on kuin rakkauden kannel.
Ja hetken perästä hiljaa, hiljaa, päätään nostaen:
-- Sinä olet minulle kuin äiti, olet aina ollut. Ja täti itki vielä
enemmän.
Mutta Eero ummisti silmänsä ja näki unta.
Se oli kultaista unta.
Se uni oli kuin lintujen laulu kesäisenä aamuna, kuin päivän hohtava
valkeneminen, kuin rakkauden väike anteeksiantavan ihmisen silmässä.
Se uni oli tulevaisuudesta. Mutta ennustiko se totta? Ken sen
tietää? Ken tietää, mitä suruja ja mitä heräymyksiä oli kätkettynä
tulevaisuuden poveen?