III.

Aamulla herätessään Eerolle selveni, että hän tänä päivänä lähtee

pastorin luo. "En lähde kysymään, mitä elämä on, vaan mitä papisto

sanoo semmoisesta tapauksesta kuin tämä lakkojuttu on... Vedän

pastorin tilille ja panen kovalle."

Heti noustuaan hän matkusti kaupunkiin.

Pastori F. asui vähän matkan päässä asemalta ison kivimuurin toisessa

kerroksessa, joka muistutti Eeron mieleen ensimäisen professorin

asuntoa. Hän sai soittaa parikin kertaa, ennenkuin unelias

palvelustyttö tuli aukaisemaan.

-- Onko pastori F. kotona?

-- Jahka minä katson, vastasi tyttö, peräytyi pari askelta ja

katsahti avonaisesta ovesta viereiseen huoneeseen. -- Juu, kyllä se

näkyy olevan, mutta sillä on vieras luonaan...

-- Vai niin, ehkä sitten poistun. Tuo vieras viipynee kauvankin?

-- Ei, herra on hyvä ja käy saliin vain odottamaan. Kyllä se eukko

sieltä pian lähtee... Ei se ole kuin semmoinen eukko vain, joka käy

itseään ripittämässä eli mitä tehnee...

Tämän selitti tyttö äänellä ja tavalla, jonka piti ilmaista, että hän

oli toisella kannalla ja ymmärsi herroja, semmoisia kuin esimerkiksi

Eero.

Eero ei sanonut mitään, noudatti vain neuvoa ja astui saliin. Siinä

ei ollut ketään ja hän istui pinkovieteriselle tuolille oven luo.

Sali oli sisustettu tavalliseen mauttomaan herrastyyliin. Punaisella

plyyshillä päällystetyt mustat pietarilaiset huonekalut -- nähtävästi

uudet -- seista röhöttivät pitkin seiniä ja keskellä lattiata.

Oven luona oli piano ja vastapäätä sitä toisella puolen huonetta

mustankiiltävä harmonio. Pöytiä oli isompia ja pienempiä ympyriäisiä

ja yksi neliskulmainen hyllypöytä, ja niillä albumeja ja lamppuja.

"Näinhän tämä uskonnon palvelija asuu kuin mikäkin ruhtinas",

ajatteli Eero odottaessaan ja ympäristöä tarkastaessaan. "Ja

kuitenkin hän sanoo uskovansa, että tämä maailma on surunlaakso ja

tämä elämä koetuksen aika, että ken täällä murehtii, hän siellä

ylhäällä iloitsee... Kumma, etteivät papit itse välitä siitä

haudantakaisesta ilosta."

Jo kuului äänekkäämpää keskustelua toisesta huoneesta ja kohta

perästä kahden hengen askelet eteisestä; sitten hyvästijätöt

ja pastorin vakuuttavat: "kyllä minä toimitan, juu, kyllä minä

toimitan", jonka jälkeen ulko-ovi avattiin ja suljettiin. Ja vihdoin,

kiertäen työhuoneensa kautta, pastori ilmestyi sisäovesta saliin.

-- Hyvää huomenta, hyvää huomenta! hän tervehti tuttavallisen

kohteliaasti, kun näki vanhan rippilapsensa astuvan vastaansa. --

Hauska nähdä herra ----ia, mitenkä kuuluu?

-- Kiitoksia, vastasi Eero lyhyesti heidän kätellessään. --

Häiritsenkö?

-- Ette suinkaan. Käykää istumaan, vaan ei tuonne oven suuhun, tulkaa

tänne ylemmäs, olkaa hyvä.

He istuivat molemmat pastorin viittauksesta epämukaviin

nojatuoleihin. Pastori F. oli vilkas, ystävällinen, terveen ja

hyväntahtoisen näköinen ihminen, oikea kaupunkilaispappi, joka on

perehtynyt olemaan mitä erilaisimpien henkilöiden parissa. Hän oli

muuten kelpo mies, yleisesti arvossa pidetty, etsitty ja kiitetty.

Kun Eero jäi miettimään, mistä hän alkaisi, rupesi pastori, aivan

kuin hän kauvan olisi odottanut tätä kohtausta, puhumaan ja sanoi:

-- Olen kerrassaan iloinen, että tulitte minua katsomaan. Neljä,

viisi vuotta onkin jo kulunut siitä, kun kävitte edessäni

rippikoulua. Sillä ajalla olette ehtineet paljon miettiä -- nuoret

kehittyvät paljon suuremmalla vauhdilla kuin me vanhat -- ja olette

tietysti monessakin asiassa aivan toista mieltä kuin silloin... Onpa

huhuiltu, että te juuri seisoisitte tuon nimimerkin Z:n takana,

joka on täkäläisiin lehtiin kirjotellut noita ankaria hyökkäyksiä

kirkkoa ja yhteiskuntaa vastaan. Minä olen noita kirjotuksia suurella

huvilla lukenut ja löytänyt niistä hengen, joka rehellisesti pyrkii

totuuteen, vaikkei se sitä vielä ole nähnyt kaikessa loistossaan

Kristuksen personassa. Ja olenkin ajatellut, että jos te se olette,

niin tahtoisinpa mielelläni kanssanne jutella, koska tunnen teitä

kohtaan jonkinmoista rippi-isän velvollisuutta. Vaan ehkä olenkin

erehtynyt?

-- Ette suinkaan, herra pastori, vastasi Eero, joka ei voinut olla

mieltymättä pastorin rohkeaan avomielisyyteen. -- Ja minä puolestani

olen iloisesti hämmästynyt, että heti heittäydyitte _in medias res_,

sillä sitä varten minäkin juuri tänne tulin.

-- No sepä oivallista! Mikä aavistus minulla lie ollut, että oikein

olen teitä odotellut.

-- Vai niin?... Muuten en tullut juuri kirjotusteni johdosta, vaan

tehdäkseni teille eräitä kysymyksiä, jotka erityisesti kiinnittävät

huomiotani tällä hetkellä, ja toivoakseni ette pahastu suoraa

kieltäni?

-- En suinkaan, en suinkaan, siitä olkaa vakuutettu. Olen hyvin

utelias.

Eero oli hetken ääneti ja kysyi sitten yhtäkkiä:

-- Mikä on papin velvollisuus?

Näkyi, ettei pastori tämmöistä kysymystä aavistanut. Hän hytkähti, ja

leikkisä ilme katosi hänen kasvoiltaan. Kuitenkin hän vastasi melkein

empimättä entisellä kohteliaan tyynellä äänellään:

-- Luterilainen pappi, josta arvaan teidän nyt puhuvan, on

seurakuntansa opettaja, sen kristillisen elämän, tapojen ja siveyden

valvoja. Hänen pitää aina olla valmis lohduttamaan, auttamaan ja

neuvomaan Jumalan sanalla, kun missä häntä vain tarvitaan. Näin

teoriassa. Tietysti hänen käytännössä on vaikea -- suuren seurakunnan

holhoojana -- pitää kaikkia jäseniä silmällä.

-- Onko hän siis rikasten vaiko köyhäin pappi?

-- Ei rikasten eikä köyhäin, vaan molempain. Hän on ihmisten

opettaja, vastasi pastori vähän kummeksuen.

-- Hän siis ei ole rikasten imartelija ja köyhäin sortaja? kysyi Eero

purevasti.

Toinen punastui loukkauksesta ja sanoi papillisella maltilla:

-- Minä en ymmärrä kysymystänne. Eihän seurakunnan papilla ole mitään

tekemistä maallisten asiain kanssa.

-- Eikö?... No mitä se merkitsee, että hän on ihmisten, sekä

rikasten että köyhäin, opettaja?

-- Johan sen sanoin. Hän on sanan saarnaaja ja selittäjä sekä

kristillisen elämän ja siveyden ja kristillisten tapojen valvoja,

eikä siinä tehdä eroa ihmisten kesken.

-- Hyvä. Tahdon siis kysyä: mikä on kristillinen elämä?... Pyydän,

älkää luetelko minulle dogmaattisen siveysopin eri pykäliä,

vaan sanokaa lyhyesti ja ytimekkäästi, mikä teidän mielestänne

kristillinen elämä on?

-- Minulla ei ole siitä mitään muuta mielipidettä kuin meidän

luterilaisella kirkollammekaan.

-- Entäs sen?

-- Pitäisihän teidän kristittynä se tietämän.

-- Mooseksen kymmenen käskyä?

-- Nekin...

-- Niin, niin, mutta yhdellä sanalla, intti Eero. -- Mitä kuolleista

käskyistä!

-- Kyllähän meidän herramme Jeesus on ne yhdistänyt yhdeksikin

käskyksi, kun hän sanoi opetuslapsilleen: "rakasta Herraa sinun

Jumalaasi kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja lähimäistäsi

niinkuin itseäsi". Kristillisen elämän perussävel on rakkaus Jumalaan

ja siitä seuraava lähimäisrakkaus.

Eero ei puhunut tovin aikaan sanaakaan. Ensin hän tuijotti pastoriin

ällistyneenä, sitten laski katseensa maahan. Hän hämmästyi pastorin

uhkarohkeata tunnustusta, joka äkkiä asetti kristillisen kirkon

omituiseen valoon, ja hän häpesi -- vaikkei itseään. Mutta samalla

hän tunsi rohkeuden syttyvän sielussaan, nousi, tunteensa valtaamana,

ja lausui, katsoen pastoria surullisesti silmiin:

-- Te tunnustatte siis, että kristinopin ydin on lähimäisrakkaus!

Ettekö silloin huomaa, missä valheessa me vaellamme? Jo se, että

on köyhiä ja rikkaita vieretysten maailmassa, jo se, että te

asutte täällä seurakunnan opettajana neljässä, viidessä muhkeasti

sisustetussa huoneessa, kun vähän matkaa teidän ovestanne on ihmisiä

kymmenittäin sullottuna yhteen ahtaaseen, likaiseen, epämiellyttävään

suojaan, jo se, että elävä ihminen saattaa nääntyä nälkään,

suruun, vankeuteen näissä teidän kristillisissä yhteiskunnissanne

-- jo se antaa pakanalle, jommoiseksi minä olen itseäni lukenut,

oudon käsityksen teidän kristillisestä intelligenssistänne --

puhumattakaan rakkaudesta. Oi pastori, ettehän te saata minun

sanojani vääriksi todistaa! Ja ajatelkaa: on tehtaan työmiehiä,

jotka pitkän päivän perästä väsyneinä ja voimattomina palaavat

matalaan, vähäiseen kotiinsa syömään niukkaa illallistaan lukuisan,

nälkäisen perheensä seurassa --; kun he pyytävät kymmenen pennin

korotusta päiväpalkkaansa, jotta he pienokaisilleen voisivat antaa

ravitsevampaa ruokaa, ja kun he epätoivossaan tekevät työlakon,

silloin heille kylmästi nauretaan ja mietitään, millä keinoin

voitaisiin rangaista heidän hävytöntä uppiniskaisuuttaan, ja sitten

toimitetaan poliisit ja sotamiehet häätämään vaimoja ja parkuvia

lapsia ulos maantielle, ja huonekalut ja tavarat kannetaan pihalle...

Minä kysyn, herra pastori, onko tämä kristillistä? Minä en välitä

siitä, kellä on oikein tai väärin -- niitä käsitteitä saattaa

väännellä sinne tänne tuulen mukaan --, vaan minä kysyn: onko tämä

lähimäisrakkautta? Ja te, herra pastori, ja teidän kanssanne kaikki

muut kirkonmiehet, te ette nosta kättäkään, te istutte lämpimissä

suojissanne, te mietitte ensi sunnuntaista saarnaa helvetin tuskista

ja taivaan iloista ettekä välitä siitä, että täällä maan päällä

teidän ympärillänne on helvetti täydessä liekissä -- vaikka tämä

maailma voisi olla korkea ja kaunis kuin sininen taivas! Te valvotte

kristillistä elämää, sanotte, mutta minä sanon teille: te ette valvo

rikkaiden elämää, ja miksikä? Siksi että itse kuulutte ylhäisöön.

Jos Eeron puhe olisi ollut kiivasta, olisi pastori voinut suuttua

ja kukatiesi hyvinkin äkkiä lopettaa koko keskustelun. Mutta paitsi

sitä, että pastorin arvo vaati häneltä viisautta ja malttia, ilmeni

nuorukaisen sanoissa ja äänenpainossa niin syvä suru, että kokenut

ihmistuntija katsoi parhaaksi jättää aivan kuin huomaamatta Eeron

personallisia viittauksia ja pysytellä asiallisessa keskustelussa.

Eero istuutui tuoliinsa, ja kyynärpää sivutuen varassa hän nojasi

päätään käteen.

Pastori katkasi äänettömyyden ja virkkoi:

-- Rakas herra ----, te olette jalo nuorukainen ja sanoissanne

on paljon perää, surulla me papitkin katsomme sitä vääryyttä,

joka monessa kohdin vielä vallitsee maailmassa, mutta kyllä te

liiottelettekin ja katsotte asioita liian synkältä kannalta...

-- Ah, herra pastori, ettekö koskaan ole tuntenut kärsimystä,

kalvavaa tuskaa, kun noin saatatte puhua, että muka liiottelen?

-- Kyllä, kyllä, olen tietenkin. Mutta mitä sitten tahdotte, että me

kirkon ja uskon palvelijat tekisimme? Maailma on kova, sen sydäntä

ei ole helppo heltyyttää... Ja sitäpaitsi -- te olette vielä nuori

ja kokematon -- eihän rakkaus, veljesrakkaus syty ihmisen sydämeen

ilman muuta! Ei se sinne tule ilman Jumalan armoa; rakkaus Jumalaan

on ensimäinen ehto. Ja kun ei Jumalan armoa uskossa vastaanoteta,

kun langetaan pois oikeasta uskosta, kun käännytään maailmalliseen

pakanuuteen -- mistä sitten se rakkaus voisi syntyä? Niin, tässä

kohden voisin moittia teitäkin: tekin olette niitä, jotka horjutatte

kirkon perustuksia ja vähennätte uskon arvoa kansan silmissä.

-- Mikä se usko on?

Eero sai osakseen moittivan silmäyksen.

-- Se on usko Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa, lapsellinen

usko, joka ei kysy, ei epäile, ei nurku.

-- Tässä olemme eri mieltä, sanoi Eero vakavasti. -- Minä en

ymmärrä semmoista uskoa. Luulen saaneeni Jumalalta järkenikin enkä

tiedä muuta apuneuvoa totuuteen pyrkiessäni. Järkeni on minulle

pyhä ja siihen luotan ehdottomasti... Mutta jättäkäämme tämä.

Meidän ei tarvitse syventyä teologisiin väittelyihin. Nyt olikin

puhe kristillisestä elämästä. Te sanotte, että sen tunnussanana

on rakkaus, mutta lisäätte, että rakkaus tulee uskon kautta. Minä

luulen, että rakkaus asuu ihmisen sydämessä ja on siinä herätettävä.

No olkoon miten hyvänsä, pääasia on, että teidän keinonne herättää

tuo rakkaus on jokin, jota te kutsutte uskoksi. Minä sanon, että

löytyy toinen keino.

-- Mikä? kysyi pastori epäillen, mutta samalla hiukan pelästyen.

-- Elävä esimerkki. Jos yhdessä ihmisessä se rakkaus on elävä, niin

hän sen sytyttää muissakin.

Pastori ei vastannut mitään, ja Eero jatkoi:

-- Jos te, herra pastori, jättäisitte tämän upean kotinne, tulisitte

köyhäksi, halveksituksi, hylätyksi, mutta samalla saarnaisitte sitä

oikeata, suurta, kaikkiuhraavaa rakkautta, ja jos teidän sielunne ja

mielenne ja henkenne palaisi sitä ääretöntä lempeä, mikä ihmissydämen

pohjassa kytee, oi silloin te tekisitte suuren työn, silloin olisitte

siunattu ihminen, todellinen Jumalan lähettiläs maan päällä.

Pastorin tähänastinen maltillinen ja ystävällinen käytös oli

antanut Eerolle rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi. Mutta nyt näkyi,

että hän oli jännittänyt jousta liiaksi. Pastori teki liikkeen

ikäänkuin keskeyttääkseen Eeron lausetta, mutta kuunteli itseänsä

hilliten loppuun saakka. Vaan silloin hän puuttui puhumaan, ja hänen

äänensä vapisi ristiriitaisista tunteista, vaikka hän koetti sanoa

sanottavansa tyynesti.

-- Te menette liian pitkälle, herra, te menette aivan liian

pitkälle... Olen jo tovin aikaa huomannut, että te menette liian

pitkälle... Muistakaa, minä olen vanha, kokenut mies, olen pappi,

joka olen joutunut tekemisiin mitä erilaisimpien ihmisten kanssa

ja nähnyt elämää kaikilta sen puolilta, ja te olette nuori,

innokas, hyvään pyrkivä niinkuin kaikki nuoret, mutta kokematon,

äärimäisyyksiin ja liiallisuuksiin menevä niinkuin kaikki nuoret...

Muistakaa se. Te olisitte voinut tulla minun luokseni neuvoa

kysymään, kysymään vanhalta uskonnonopettajalta neuvoa, mutta että

tulette minua personallisesti tuomitsemaan, se ei sovi, hyvä herra,

se ei sovi...

Eero hämmästyi kovin tästä äkkinäisestä käänteestä, jota hän ei ollut

odottanut. Pelästyneenä hän kavahti seisaalle eikä tiennyt mitä sanoa.

Pastori F. tämän havaitsi ja jatkoi maltillisemmin:

-- Teidän mielestänne minun pitäisi jättää tämä kotini ja ruveta

köyhäksi... No, älkää luulko, että minä mikään rikas olen...

Mutta te tahdotte siis, että minä syöksyisin vaimoni ja lapseni

kurjuuteen -- juuri siihen kurjuuteen, josta olemme puhuneet ja

joka teidän samoinkuin minunkin mielestäni on huutava epäkohta

yhteiskunnallisissa oloissamme! Ettekö huomaa, että tämä on hullua,

järjetöntä? Mitä sitten on koko meidän sivistyksemme ja kulttuurimme,

jos meidän tulisi noin vain tallata se jalkojemme alle ja taas ruveta

raakalaisiksi ja metsän asujaimiksi! Mitä!... Ei, hyvä herra,

säilyttäkää tuommoiset puheet ymmärtämättömille ja haaveilijoille,

mutta älkää tuoko niitä ihmisten ilmoille...

Eerossa heräsi äkkiä sääli pastoria kohtaan. Hän ei tiennyt, mistä se

tuli, mutta pastorin äänessä ja ulkomuodossa ilmeni paljon suurempi

epävarmuus kuin hänen sanoissaan. Ja juuri tuo pastorin sisällinen

epävarmuus lisäsi monikertaisesti Eeron varmuuden. "Täällä minulla ei

ole enää mitään tekemistä", hän sanoi itselleen, ja ääneen hän lausui:

-- Te olette minua väärin käsittäneet, hyvä pastori. Ei tarkotukseni

ollut teitä tuomita eikä teitä loukata... Mutta sen sanoitte oikein,

että minä en ajatellut en sivistystämme enkä kulttuuriamme. En

niitä ajatellut, sillä paljon korkeampi on minusta rakkaus -- se

lähimäisrakkaus, jonka te myönsitte olevan kristinuskon ytimen...

Hän katsahti vielä kerran pastorin kasvoihin, joista mitä

ristiriitaisimmat tunteet puhuivat epäämätöntä kieltään, virkkoi

sitten hiljaisella äänellä "hyvästi" ja kääntyi verkalleen kulkemaan

huoneesta ulos, pastorin häntä seuraamatta...

Raskaalla mielellä Eero asteli kadun käytävää pitkin. Hän tiesi

kyllä, että hänellä oli oikein, että totuus oli hänen puolellaan,

mutta mitä se auttoi? Ei se auttanut maailmaa ja sen kärsiviä ihmisiä

rahtuakaan. Uskonnonpalvelijat, kirkkokin asettui korkeinta totuutta

vastaan. Ne ihmiset, jotka ymmärsivät ja myönsivät, olivat ilman

tahtoa, ilman tarmoa... Ei ole ketään, joka mitään uskaltaisi.

Ja silloin muistui mieleen oma elämä. "Olenhan minä kumminkin

koettanut, mutta maailma ei minusta huoli... Olen lausunut ajatukseni

ja kirjottanut ne paperille muille iloksi ja hyödyksi, mutta kukaan

ei niistä välitä...

"Oi minun Jumalani, mitä sinä oikeastaan minusta tahdot? Illalla

tunsin itseni voimakkaaksi, nyt hapuilen taas kuin saamaton lapsi..."

Äkkiä hänen sydämensä täyttyi ystäviensä kaipuulla ja tuhannennen

kerran kyseli: miksi te minut hylkäsitte, Aarno ja Tuomo?

Mutta siinä tuokiossa tuli vastaus aivan kuin iskemällä: "sinä et

rakastanut heitä kylliksi... sinä et näyttänyt heille esimerkkiä...

Miksi et asettunut heidän kannalleen, miksi et alottanut siitä, josta

heidän olisi pitänyt alottaa?"

Ja vaikka tämä ajatus ensi silmänräpäyksessä oli jähmetyttävä,

helpotti heti seuraava ajatus: "mutta niin ollen, minä sen vielä voin

tehdä ja voittaa ystäväni takaisin!" Ja hänen silmiinsä kuvastui

elämä, joka oli niin yksinkertainen, niin helppo, niin puhdas, että

kaikkien pitäisi ymmärtää, että siinä on totuus, ja että ystävätkin

sen houkuttelemina kääntyisivät takaisin maailman teiltä.

Kulkiessaan erään kaksikerroksisen kivimuurin ohi Eeron silmä sattui

oven syrjässä olevaan messinkiseen nimilevyyn, johon oli kaiverrettu

sanat: "F. G., kustantaja". Hän seisahtui sitä katselemaan, sillä

tämä oli juuri se kustantaja, jolle hän oli käsikirjotuksensa

lähettänyt, sittenkun edellinen kustannusliike oli sen hylännyt,

ja kummallinen ajatus juolahti päähän. "Mitähän, jos käyn tuolla

tiedustelemassa kirjani nykyistä kohtaloa -- voinhan tuoda sen sieltä

samalla pois, jos..."

Tuumasta toimeen. Eero pujahti ovesta sisään. Kustantaja asui

itse samassa huoneustossa, jossa hänen toimistonsa sijaitsi, ja

Eeroa käskettiin astumaan salintapaiseen sisähuoneeseen, jossa

kustantaja -- keski-ikäinen mies, jonka soikeissa, parrakkaissa

kasvoissa oli tuota epämääräistä oppineen ja liikemiehen sivistynyttä

kaksoisilmettä -- vastaanotti hänet istuen pöydän vieressä nähtävästi

sairastuolissa. Tuttu paperitukko oli Eeron hämmästykseksi pöydällä.

-- Suokaa anteeksi, etten voi nousta, pyysi sairas kohteliaasti

heidän kätellessään -- ilkeä leinin kohtaus sitoo minut nykyisin

tuoliin... Painakaa puuta, olkaa hyvä.

Ja Eeron istuttua vastapäätä seisovaan nojatuoliin, kustantaja lisäsi:

-- Te olette siis jo saanut kirjeeni?

Tämä odottamaton kysymys sai Eeron kalpenemaan pelosta.

-- En minä ole mitään kirjettä saanut... tulin tänne aivan

sattumalta...

Kustantaja hymyili.

-- Sepä oivallinen sattuma, kirjotin juuri tänä aamuna -- ja tuskinpa

kirje olisi luoksenne ehtinytkään -- kirjotin ja pyysin, että

kävisitte luonani yhteisissä asioissamme.

Eero näytti yhä kuin puusta pudonneelta, jonka tähden toinen jatkoi

uudella hymyilyllä, puoleksi kysyvästi:

-- Te siis ette vielä tiedäkkään, että minä olen päättänyt

kustannuksellani julkaista esikoisenne "Nuorukaisen mietelmiä?"

Eeron oli vaikea toipua hämmästyksestään. Tämä kummallinen,

onnellinen uutinen tuli niin äkkiä kaikkien synkkien ja murheellisten

kokemusten ja ajatusten päälle, ettei hän tiennyt sinne eikä tänne

eikä heti voinut uskoa uuteen onneensa.

-- Oikeinko todella? hän kysyi miltei kuiskaten -- aiotteko todella

ottaa teokseni?

-- Kyllä kaiketi. Te näytätte kovin hämmästyneeltä?

-- Suokaa anteeksi, minä... minä tulin niin iloiseksi.

Kustantaja teki ystävällisen kädenliikkeen.

-- Kirjanne lukeminen on tuottanut minulle nautintoa, hän sanoi,

-- olen vakuutettu, että yleisö tulee siitä pitämään... se tahtoo

sanoa: lukemaan sitä, sillä kyllä se arvatenkin herättää myös

vastarintaa. Tämä on ensimäisiä laatuaan meillä -- ja tietäähän, mikä

kohtalo semmoisten osaksi tulee...

Tämän sanottuaan hän katsahti syrjään ja tuli miettivän näköiseksi.

Itse asiassa hän viisaana miehenä oli ottanut selkoa Eeron

sanomalehtiin kirjottelusta ja tiesi, että sitä oli suurella

kiintymyksellä seurattu, jota seikkaa hän kirjaa uloslaskettaessa

päätti käyttää hyväkseen tavalla tai toisella.

Mutta Eeron sydämeen virtasi tulvimalla riemun ja kiitollisuuden

tunne. Maailma muuttui äkkiä kuin uudeksi. Nyt oli hänenkin työnsä

tunnustettu ja annettu arvo hänen ponnistuksilleen. Tämä oli aivan

kuin viittaus kohtalolta, että hänen työnsä oli hyödyllinen ja

tarpeen, että hän yhä jatkaisi samalla tiellä. "Ja kunpa täten edes

hiukkasen taidan lieventää ihmisten huolia ja murheita!"

Kustantaja taas puhui:

-- Nytpä tahtoisin tietää teiltä, herra ----, paljonko vaaditte

tekijäpalkkiota?

Eero ei ollut tätä yhtään ajatellut, ja hänen miettiessään toinen

jatkoi:

-- Kirjanne tulee noin kahdeksan, yhdeksän painoarkin kokoinen.

-- Olisikohan kolme sataa markkaa liikaa? Kustantajan katsanto

ilmaisi, että hänelle on yhdentekevä, onko se liikaakin, ja hän

vastasi vakavasti:

-- Maksan siis kolmesataa markkaa ensimäisestä painoksesta.

Eero oli vähällä huudahtaa: 'te olette ihmeellisen hyvä!' mutta hän

hillitsi itsensä ja sanoi, vaikka hiukan epävarmalla äänellä:

-- Olen varsin tyytyväinen.

Kun hän tämän perästä teki lähtöä, kysyi tuo uusi ystävä:

-- Teidän osotteenne on vastedeskin sama, että tiedän lähettää

korehtureja?

Ja hän lisäsi hyvästiä jätettäessä:

-- Palkkionne suoritetaan sitten, kun teos on valmiiksi painettuna.

Eero poistui.

"Olisi ehkä antanut viisikin sataa, jos olisin pyytänyt", oli hänen

ensimäinen ajatuksensa kadulle tullessaan. "Mutta hyvä, etten sitä

tehnyt. Työni on kyllä maksettu kolmella sadalla."

Olo tuntui niin iloiselle ja kevyelle, että mieli teki jakaa sitä

onnea toisillekin. Silloin juolahti päähän, ettei hän moneen

päivään ollut käynyt enonsa luona, ja aivan kuin itsestään askelet

suuntausivat vanhaa kotia kohti.

Oli vielä niin varhainen aamu, ettei hovineuvos ollut lähtenyt

virastoonsa. Molemmat vanhukset olivat kotosalla ja istuivat

aamiaispöydässä. Riemulla ja rakkaudella he tervehtivät poikaansa ja

käskivät mukanaan syömään. Eero totteli mielihyvällä, koska nälkä

tuntui suolia kopistavan.

-- Täällä meillä on sinusta jo puhuttu tänä aamuna, ilmotti

hovineuvos, ennenkuin Eero ehti kertoa omista asioistaan. -- Olemmepa

saaneet sinulta terveisetkin, joista kiitämme.

Eero ei hoksannut, mitä tarkotettiin, vaan katsoi kysyvästi enoonsa.

Täti tuli hänelle avuksi:

-- Valeni on käynyt täällä -- sinun kehotuksestasi, niinkuin hän

sanoi -- ja kertonut meille eilisistä hommistanne.

Eeron ajatukset kääntyivät äkkiä viitottuun suuntaan.

-- Vai niin, hän sanoi, -- aivan oikein, käskin minä Valenia tulemaan

tänne... No, ja sinä täti, sinä annoit hänelle, mitä hän pyysi?

-- Kuinkas muuten?... Vaikka olemmehan jo Kaarlon kanssa kirjottaneet

nimemme toiseen listaan samaa tarkotusta varten.

-- Niinkö!?

-- Ymmärräthän sinä, sanoi hovineuvos tyynesti, -- ettemme

missään tapauksessa olisi kieltäneet apuamme, kun kerran sinä

olit rekomendeerannut, sillä muunlainen käytös olisi osottanut,

ettemme sinuun luota. Mutta tässä erityisessä tapauksessa annoimme

mielellämme, kuten jo tädiltäsi kuulit.

-- Onhan sääli noita raukkoja, jotka kärsivät puutetta, lisäsi täti

puolestaan.

Eero ajatteli itsekseen, että sittenkin on rakkautta enemmän

maailmassa kuin hän oli luullut, ja kysyi innolla:

-- Te siis hyväksytte lakkolaisia ja olette heidän puolellaan?

Sinäkin, eno?

-- Et näy suuria ajattelevan meidän ihmisrakkaudestamme, vastasi

hänen enonsa omituisesti hymyillen. -- Muuten sinun kysymyksesi on

umpimähkään tehty. Emme suinkaan ole lakkolaisten puolella, sillä

minä tunnen erään yhtiön jäsenistä ja tiedän, että heidän afärinsä

tätä nykyä ovat sillä kannalla, etteivät saata korottaa työmiesten

palkkoja... Semmoisessa asiassa on kysymys kymmenistä tuhansista

markoista vuodessa... Toiselta puolen kaikilla ihmisillä on oikeus --

työmiehillä kuin muillakin -- koettaa parantaa aineellista asemaansa...

hätätilassa pakkokeinoillakin.

Eero oli huomaavinaan enonsa sanoissa enemmän myötätuntoa kärsiviä

kohtaan kuin tämä itse tahtoi tunnustaa, ja hän päätti sentähden olla

väittämättä vastaan. Muistipa omat sanansa pastorille, että oikeuden

käsitettä saattaa väännellä sinne tänne tuulen mukaan.

Hän nyökäytti päätään ja lausui vakavasti:

Tietysti asialla on kaksi puolta, ja voihan työnantajiakin ymmärtää.

Se oli minusta kumminkin väärin, että rupesivat sotamiesten avulla

häätämään perheitä maantielle...

Eero katsoi tätiinsä tätä sanoessaan.

-- Niin, niin, myönsi täti, -- se oli rumasti tehty, julmasti

menetelty.

-- Voipi olla, virkkoi hovineuvos lyhyesti ja pyysi vaimoltaan teetä

lisää.

Eero ymmärsi, että oli kylliksi puhuttu yhdestä aineesta, eikä

itsekään tuntenut halua jatkaa. Hän päätti sen sijaan käyttää

tilaisuutta hyväkseen ja tokaisi:

-- Täti ja eno, ette nyt yhtään arvaa, miksikä tänne tulin oikeastaan!

-- Onko mitään erityistä? innostui täti. -- Luulin vain, että tulit

meitä katsomaan, kun et moneen päivään...

-- Niin, niin, mutta on minulla uutinenkin.

-- Se on varmaan iloinen, koska näytät niin onnelliselta?

-- Tulin teille suoraan kustantajani luota.

Hovineuvos heristi korviaan.

-- Kustantajasi? hän kysäisi erityisellä äänenpainolla. -- Onko

kirjotuksesi löytänyt armon herra F. G:n silmien edessä?

-- Onpa kuin onkin! huudahti Eero, katsoen voiton riemulla

kasvattivanhempiinsa.

-- Onnittelen, onnittelen, sanoi hänen enonsa, nähtävästi

liikutettuna ja heitti merkitsevän katseen puolisoonsa. Eero ei tätä

katsetta ymmärtänyt, mutta tädille se puhui: "muistatko, Linda, mitä

silloin sanoin, että kyllä Eerosta vielä mies tulee?"

Täti hymyili äidillisen hymyn ja lausui puoleksi leikillä, puoleksi

totuudessa:

-- Sinä siis taidat olla kirjailija nyt, Eero, ja me muut ihmiset

häivymme vallan mitättömiksi sinun rinnallasi?

-- Älähän nyt toki! huomautti Eero ensin leikillisesti, mutta muuttui

heti totiseksi ja lisäsi: -- en ole siksi pyrkinyt, ja vaikka

olisinkin, niin enhän nyt vielä ole puolivälissäkään tunnustettu

kirjailija.

-- Et, et, myönsi hovineuvos vakavasti, -- mutta alku on kumminkin

tehty, ja alku aina hankala... Vaan kuules, poika, ethän vielä ole

maininnut, paljonko saat kirjailijapalkkiota?

-- Arvaappas, eno, hän antoi minun itse määrätä, mitä tahdon, ja kun

summan mainitsin, hän suostui muitta mutkitta.

-- Entä summa?

-- Kolme sataa markkaa ensimäisestä painoksesta.

-- Yhy.

Täti, joka oli tarkasti seurannut keskustelua, kysyi vähän

huolestuneesti:

-- Olikohan se vain kylliksi maksettu, Eero, niin paljosta työstäsi?

-- Kylliksi? Mutta ajattele, täti, enhän minä kuluta kuin muutamia

kymmeniä markkoja kuukaudessa, eikä tuon kirjani kirjottamiseen ole

kulunut kuin viisi, kuusi kuukautta. Olenhan sitä paitsi ehtinyt

tehdä muutakin työtä -- olen koko ajan elänyt työlläni.

-- Niin, niin, sen tiedämme, myönsi täti, ja hänen katseensa

kirkastui, -- et sinä paljon vaadi, Eero.

-- On kolmessakin sadassa markassa työstä palkkaa, lausui hovineuvos

päättävästi,-- eikä alottelijalle makseta paljon millään uralla.

Tähän päättyi keskustelu, sillä syönti oli lopetettu ja noustiin

pöydästä. Eero vietti vielä puolen tuntia tätinsä seurassa ja jätti

hyvästi samalla kertaa, kun hänen enonsa lähti virastoonsa. Eeron

saattaessa enoaan, tämä neuvoi nuorukaista seuraavaan tapaan:

-- Kirjottelethan paraikaa uutta teosta?

-- Kirjottelen.

-- Jos se valmistuisikin, älä kanna sitä kenenkään kustantajan luo,

ennenkuin on täydelleen ratkaistu esikoisesi kohtalo. Vasta sitten on

aika arvioida, mitä siitä uudesta sopii pyytää.

-- Tietysti en, eikä se niin pian valmistukkaan.

-- Niin, niin, tahdoin vain huomauttaa, sanoi hovineuvos ja pyörähti

virastonsa ovesta sisälle.

Eero tunsi outoa kiitollisuutta. Enonsa sanat liikuttivat häntä;

niistä puhui aavistamaton rakkaus, huolenpito ja luottamus. Oli aivan

kuin tuo ennen niin ankara ja kova mies olisi sanonut: "olet sinä

minun kelpo poikani sentään".

"Ihmiset ovat pohjaltaan hyviä", oli Eeron ajatus, kun hän lähti

kulkemaan asemalle.