II.

Kadulle tultuaan hän katseli kelloa. Se oli vastikään täyttänyt

seitsemän. "Vielähän olisi hyvääkin aikaa mennä pastorin luo",

hän tuumasi itsekseen. Pastori F., jonka edessä hän oli käynyt

rippikoulua, oli nimittäin toinen niistä henkilöistä, joita hän

pyhiinvaelluksellaan oli päättänyt käydä tapaamassa, ja vaikka

hän äsken oli mielestä unohtunut, ilmestyi hän nyt äkkiä muistiin

takaisin.

"Vaan mitäpä oikeastaan siellä teen? Kyllähän minä pastorin ajatukset

tiedän. Parasta kun tästä rupean kotiin tallustamaan", hän sitten

tuumiskeli. Pastorin asunto oli kuitenkin samanne päin kuin asema,

joten kysymys saattoi jäädä avonaiseksikin.

Kulkiessaan Eero koetti selvitellä ajatuksiaan ja saada varmaa

käsitystä siitä, mitä filosofin luona oli oppinut. Heti silloin

muistui mieleen tuo ihmeellinen kertomus parisilaisesta

klärvoajantista, ja taas syttyi sieluun omituinen riemun ja

onnellisuuden tunne, kun välkähti silmiin, mitä kehityksen aarteita

ihmisen tulevaisuudella oli kätkössä.

Ikäänkuin vaistomaisesti Eero uskoi tapauksen todellisuuteen. Oli hän

usein kuullut puhuttavan "aavistuksista" eli kuten ranskalaisella

nimellä sanottiin "pressentiments", jopa "aaveistakin" ja "unista",

ja oli hän itsekin semmoista kokenut, mutta ei hän ollut niistä sen

enempää välittänyt, ei ne mitään olleetkaan professorin kertoman

kokemuksen rinnalla. Nepä nyt kuitenkin saivat uuden valaistuksen ja

muodostuivat itse ennustuksiksi ja lupauksiksi siitä, miksikä ihminen

vielä voisi kehittyä. "Onhan paljon enemmän musikalisia ihmisiä, kuin

on soittoniekkoja ja säveltäjiä! Niin, musikalisia ihmisiä on aina --

soitto surusta syntynyt, murehista muovaeltu --, mutta taiteilijoita

ilmestyy silloin, kun olosuhteet ovat suopeita. Miksei samasta

syystä tuo meidän silmissämme niin ihmeellinen parisitar voisi olla

yksi niitä meidän oloissamme vielä harvinaisia näkyniekkoja, jotka

vain ovat huippuunsa kehittäneet sitä taitoa, mikä joka ihmisessä

piilee sielun salasoppeloissa?" Semmoinen johtopäätös ei ollut Eeron

mielestä luonnoton, koska hän ylipäänsä tahtoi omistaa ihmiselle

äärimäiset kehityksen mahdollisuudet ja uskoi, että kuka tahansa

olojen ja oman tahdon myötävaikuttaessa saattaisi kehkeytyä miltei

ihanteelliseen täydellisyyteen.

Nämä tuumailut tuottivat jonkunlaisen tyyneyden takaisin Eeron

mieleen, sillä olivathan ne välillisessä yhteydessä sen pääkysymyksen

kanssa, joka oli Eeron ajanut "pyhiinvaellukselleen"; ne vahvistivat

hänen vanhaa uskoansa siihen, että ihminen on maailmassa henkisesti

kehittyäkseen; uutuudellaan ne viehättivät häntä, saivat

mielikuvituksen liikkeelle ja houkuttelivat ihan huomaamatta

ajatuksen pois tarkan ja tunnollisen arvostelun ankeista aisoista.

Hän kiintyi tuulentupiinsa kuin lapsi leikkiin.

Hän oli siihen määrään mietteisiinsä vaipuneena, ettei huomannut

pientä, sävyisää miestä, joka tulla tassutteli häntä vastaan

asemasillalla ja koko olennollaan selvästi ilmaisi, että oli tuttava

ja oikeastaan hyväkin. He olivat juuri toisiaan sivuuttamaisillaan,

kun vastaantulija rohkaisihe ja puoliääneen virkkoi:

-- Hyvää iltaa!

Eero säpsähti ja nyt vasta hoksasi tutun henkilön ja ystävällisesti

hymyillen tervehti, kättä tarjoten:

-- Ai, Valenihan se on. Hyvää iltaa. Minä kun en yhtään nähnyt...

-- Niin, minä ajattelinkin, että jos en häiritse, ehkä herra Eerolla

on muuta miettimistä.

-- Mitäs vielä... Pitäisihän muuten minullakin olla silmät päässä,

mutta jos vain ulkona käydessäni vaivun ajatuksiin, niin...

-- Junassako nyt on mentävä jonnekkin?

-- Junaan tästä nousen, vastasi Eero ja lisäsi itsekseen: "pastorin

luona käyminen siis jäi".

-- Jaha, niin, vissiin maalle kotiin?

-- Kotiin niin.

Molemmat kulkivat nyt vieretysten asemasillalla. Valeni oli Eeron

enon "hoviräätäli" ja hänen kädestään olivat Eeronkin vaatteet

moniaina vuosina lähteneet. Heidän tuttavuutensa oli siis

vanhaa alkua ja jonkinlainen ystävyyssuhde oli aikojen kuluessa

"pruuvattaessa" muodostunut keski-iässä olevan hyväntahtoisen ja

puheliaan räätälin ja avomielisen nuorukaisen välille.

-- Vaan mistä Valeni tietää, että minä maalla asun? hoksahti Eero

kysymään.

-- No, kuulinhan sen jo talvella, kun hovineuvokselle uusi frakki

laitettiin valtiopäiviä varten. Tietysti minä heti kysäisin, että

missä se Eero herra nyt ollee, kun ei yhtään näkynyt pruuvailtaessa.

"Maalle se on muuttanut", sanoi hovineuvos, "lähelle kaupunkia

rauhassa työskennelläkseen". -- "Vai niin", minä sanoin, "niinhän ne

nuoret nykyaikana näkyy pitävän maaoloista enemmän kuin kaupungin

elämästä..."

-- Eivät läheskään kaikki, keskeytti Eero hymyillen, osaksi Valenin

johtopäätökselle, osaksi enonsa kekseliäälle selitykselle: rauhassa

työskennelläkseen.

-- No eivät kaikki, ei, ei, hätäili räätäli, ikäänkuin olisi pelännyt

loukanneensa kumppaniaan, -- vaan joko tuo oli kolmas soitto?

-- Eikö lie ollut... johan kuuluu vihellyskin! Hyvästi sitten.

-- Minun on myös mentävä maalle!

Samalla Valeni kiipesi kolmannen luokan vaunun sillalle, ja Eero oli

heti perässä.

Kun he olivat päässeet sisään ja istuneet tyhjään nurkkaan, Eero

kysyi:

-- Minnekkä te matkustatte?

-- Tuonne L--n asemalle minä vain. Lähden veljeäni katsomaan ja hänen

perhettään.

-- Vai veljeänne katsomaan. Hänhän on työmiehenä R--n tehtaalla?

-- O-on.

Antaessaan nämä vastaukset pieni, vilkas räätäli kävi totisen ja

huolestuneen näköiseksi. Eero tämän havaitsi ja kysyi uteliaasti:

-- No, kuinka hänen asiansa ovat?

-- Onpahan nuo... taitaa ne olla vähän huonosti tätä nykyä.

Ja huomatessaan Eeron kysyvän katseen, hän selitti:

-- Miehet kun ovat tehneet työlakon. Eivät näet saaneet palkkaansa

korotetuksi kymmenellä pennillä päivän päälle, vaikkei se heidän

palkkansa mikään isonen ole. Muutamilla on markka viisikymmentä,

toisilla kaksi tai puolikolmatta markkaa päivässä, mutta eihän se

tahdo riittää, kun on perhe elätettävänä, useinkin kolme, neljä lasta

ja vaimo, ja kaikki ruoka-aineet on ostettava...

-- Luonnollista. Ja nyt ovat siis tehneet työlakon, mutta millä

lailla tulevat toimeen?

-- Sehän se on, valitti räätäli päätään puistaltaen. -- Eihän

työmiehellä säästöjä ole. Millä hän niitä kokoisi? Nälkä se on

silmäin edessä, kun lakon tekee.

-- Nälkääkö teidän veljenne nyt kärsii perheineen...?

-- Kärsii kai kuin muutkin... ja sitte vielä on uhattu häätää kaikki

maantielle -- tehtaan huoneissa kun asuvat -- elleivät pian lakkaa

niskottelemasta.

-- Maantielle?

-- Maantielle niin, vaimot, lapset, huonekalut ja kaikki... Mikko

veljeni, joka on sosialisti kiireestä kantapäähän ja vähän noin

niinkuin heidän johtaja, hän kai joutuu ensimäisenä herrojen vihan

uhriksi...

-- No, mutta eihän herroilla voi olla oikeutta semmoista tehdä,

arveli Eero kauhuissaan.

-- Mikäs siinä on rikkaan oikeutta estämässä!... Suokaa anteeksi...

-- Ei mitään anteeksi, Valeni. En ole rikas enkä herra... Mutta en

kumminkaan saata uskoa, että työnantajat niin julmia olisivat.

-- Jospa eivät olisi. Sitä minä pelkään ja kauhistun, kun kälyni on

vastikään synnyttänyt lapsen... Sentähden olenkin sinne menossa, että

tuon hänet vaikka meille, jos niin on.

He istuivat hetken ääneti, ja sitten Eero sanoi äkkiä:

-- Minä seuraan mukana.

Valeni heitti Eeroon kummastelevan silmäyksen, mutta ei virkkanut

mitään. Kumpikaan heistä ei tuntenut puhelemisen halua, kun mieli oli

täynnä surullisia ajatuksia, ja niin he olivat loppumatkan melkein

ääneti. Eero oli jonkinmoisessa jännityksessä, niin että matka tuntui

hänestä pitkältä, vaikkei se sitä ollutkaan. Vihdoin juna pysähtyi

toivotulla asemalla, ja Eero ja Valeni kiiruhtivat ulos.

Räätäli kääntyi kulkemaan oikealle, ja Eero seurasi sivulla, silloin

tällöin kiirehdellen vauhtia.

-- Ilma on sentään lämmin näin kesäiseen aikaan, arveli vanhempi mies

ja työnsi lakkinsa takaraivalle. -- Melkein sitä yölläkin tarkenisi

ulkona.

-- Ei toki vielä. Ovat ne yöt vielä kylmiä.

-- Ja sairaalle varsinkin olisivat... Tuossa jo näkyy tehtaan

savutorvi.

-- No, sittenhän kohta ollaan perillä.

-- Tuon mutkan takana.

Kohta perästä astui näkyviin tehtaan pitkä ja matalahko, punainen

tiilirakennus korkeine pyöreine savutorvineen, ja siellä täällä

harvaksi hakatussa männikössä häämöttivät työmiesten harmaat,

laudottamattomat asunnot. Jotakin oli tekeillä, sillä paljon ihmisiä

oli liikkeellä talojen ympärillä, ja kuta lähemmäksi Eero ja Valeni

joutuivat, sitä kuuluvammaksi kasvoi melu ja huuto, joka kansan

joukosta lähti.

-- Herra Jessus, kunhan eivät vain liene panneet uhkaustaan toimeen,

huudahti räätäli äkkiä, -- mitä muuten noin huutavat ja parkuvat?

Katsokaa, herra Eero, eikö nuo ole sotamiehiä tuossa? No jo on hukka

perinyt...

-- Olisiko mahdollista!

Eerolla ei ollut niin tarkka silmä kuin Valenilla, mutta hän

lisäsi vauhtinsa juoksuksi. Yhä selvemmin erottivat korvat rähinän

seasta kaikenmoisia valitushuutoja, kiroilemisia ja lasten itkuja.

Ja paikalle päästyään hän huomasi ja ymmärsi, että Valeni ei

ollut erehtynyt, vaan että hänen pahimmatkin aavistuksensa olivat

toteutuneet.

Elleivät talot olisi seisoneet ehjinä ja mykkinä paikoillaan,

olisi voinut luulla, että suuri tulipalo oli pelottanut asujaimia

tavaroitaan pelastamaan. Kaikki oli kuin baabelin hävityksessä.

Yltympäri pihamaita seisoi kasoittain huonekaluja, sänkyjä ja

pöytiä, tuoleja ja piironkeja, mitkä minkin näköisinä, vanhoja ja

uusia, toiset ehjinä, toiset vahingoittuneina ja rikkinäisinä;

ja toisaalla sotamiehet kantoivat yhä uusia kaluja ulos talojen

avonaisista ovista. Vanhemmat vaimot katselivat tätä menoa, seisten

tavarainsa luona, valittaen ja käsiään vääntäen; pienet lapset

riippuilivat kiinni äiteinsä helmoista, itkivät ja parkuivat.

Nuoremmat naiset rukoilivat sotamiehiä, koettivatpa puoliväkisin

estää heitä ryöstötoimessaan, mutta saivat vastaukseksi kirouksia

ja hävyttömyyksiä. Työmiehiä ei näkynyt paljon: joku perheenisä,

jota vaimonsa itkien ja rukoillen esti väkivoimalla kostamasta tuhon

tekijöille...

Tätä kaikkea nähdessään ja kuullessaan Eeron sydän täyttyi

omituisella hämmästyksen ja vihan sekaisella tunteella. Hän hämmästyi

ihmissydämen kovuutta, joka saattoi mennä näin pitkälle, ja hän

vihasi...

Hän katsahti ympärilleen, mutta ei nähnyt Valenia, joka oli kadonnut

omille teilleen. Hän kääntyi silloin erään likellä seisovan vaimon

puoleen ja kysyi tältä:

-- Missä miehet ovat, kun ei niitä yhtään näy?

-- Kokouksessa ovat kaikki, vastasi vaimo, joka näytti kuuluvan

katsojien joukkoon. -- Ei suinkaan muuten tämmöistä tapahtuisikaan.

-- Pitäisi viedä miehille sana. Tämähän on kerrassaan kuulumatonta!

Eero lähti astumaan eteenpäin puitten, ihmisten ja huonekalujen

lomitse. Kurjuutta kaikkialla. Muutamalla sängynlaidalla istui

vanha eukko tutiseva pää käden varassa; silmät tuijottivat maahan

ja huulet jupisivat jotakin itsekseen. Sivuuttaessaan Eero oli

erottavinaan sanat: "Totisesti sanon minä teille: tämä kaikki on

tuleva tämän sukukunnan päälle. Katso, teidän huoneenne jätetään

teille autioksi... Jaa, jaa, mutta joka kestää loppuun asti, se tulee

pelastetuksi."

Yhtäkkiä Eero seisahtui kuin naulattu, sillä se näky, joka kohtasi

hänen silmiään, sai veren suonissa hyytymään. Muutamasta asunnosta

kantoi paraikaa neljä virkapukuista miestä ulos vuodetta, jolla

makasi nuorehko ja sievä, mutta kalpea ja kärsivännäköinen vaimo,

pieni, vastasyntynyt lapsi rinnallaan. Pienokainen huusi minkä

jaksoi, ja äiti oli nähtävästi puoli tainnoksissa hädästä ja

kauhusta. Eero ymmärsi, että tämä oli Valenin käly, koska Valeni itse

tuskissaan hääräili sotamiesten ympärillä ja rukoilevasti pyyteli:

"hyvät kristilliset ihmiset, älkää toki murhatko viatonta lasta ja

sairasta äitiä!" Siitä ei kumminkaan ollut apua, sillä kantajat

laskivat taakkansa maahan, ja yksi niistä lausui raa'asti:

-- Kuka käski lakkoa tekemään, juuri kun kakarat maailmaan laitetaan!

Parin suusta kuului tunnotonta naurua, mutta silloin Eero ei enempää

sietänyt. Hän syöksyi miesten luo ja huusi:

-- Kuinka te kehtaatte tehdä tämmöistä konnan työtä!

Neljä ällistynyttä naamaa katsoi häneen pitkään, ja yhden posket

lensivät tulipunaisiksi. He näkivät edessään herran eivätkä heti

löytäneet sopivaa vastausta. Vihdoin se, joka äsken oli leikkiä

laskenut, vastasi tympeästi:

-- Käsketty on.

-- Hävetkää.

Miehet eivät pitkittäneet puhelua, vaan hiipivät pois työtään

jatkamaan.

Eero kääntyi sairaan puoleen ja sanoi lohduttavasti:

-- Rauhottukaa, hyvä vaimo, kyllä teille hankimme tyyssijan... Kunhan

nyt saataisiin tuo pienokainen hillityksi...

-- Jos täällä joku sen ottaisi syliinsä, lausui sairas väsyneesti, --

minun rinnoistani ei lähde maitoa. Missähän se Akun Manta lienee?

-- Tässä tulee, kuului tuttu ääni, ja samassa ilmestyi Valani

pulskannäköisen vaimon seuraamana. Tämä tarttui heti lapseen käsiksi

ja rupesi sitä hyräillen rauhottamaan: "soo, soo, pienokaiseni,

aa-aa, aa-aa, voi sitä maailman menoa, kun synnyttäjiäkin pellolle

viskataan, soo, soo, kullannuppuni, aa-aa, aa-aa..." Lapsi vähitellen

tyyntyi.

-- Kuulkaa, Valeni, sanoi Eero, -- meidän pitää etsiä paikka, minne

teidän sairas kälynne sopii viedä. Ettekö täällä lähellä tunne ketään?

-- Jospa lähden tiedustelemaan Halikoisella, arveli toinen. -- Ehkä

se ottaisi, sillä kun on liika huone.

-- Lähtekää, mutta joutuun.

Valeni kiiruhti tiehensä, ja Eero kääntyi taas vuoteella makaavan

puoleen. Sairas avasi silmänsä ja vähän tarkasteltuaan Eeroa, kysyi:

-- Kukas herra on, joka niin köyhästä huolen pitää? Eero nytkähti,

mutta sai kyynelet silmiinsä. Tietämättään hän vastasi:

-- Samarialainen.

-- Samarialainen, toisti vaimo hiljaa ja ummisti silmänsä. Sitten

avasi ne taas ja rupesi vaikeroimaan:

-- Voi, voi, minä pyysin niin Mikkoa ja rukoilin, etteivät nyt lakkoa

tekisi. "Kärsitään mieluummin", sanoin, "kärsitään vaikka mitä, kun

minulla on niin pahoja aavistuksia". Näin semmoista unta...

-- Tyynny sinäkin nyt, Tilta, keskeytti toinen vaimo, -- katso, johan

lapsesikin nukkuu.

-- Jos koettaisitte tekin nukahtaa, kehotti Eero, -- ilma on suopea,

eikä ole kylmettymisen vaaraa.

Toisten tällä lailla lohdutellessa sairas vihdoin tyyntyi ja vaikeni,

joskaan ei lie nukkunut. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen vieras

vaimo huokasi puoliääneen: "kaikkea ihmisen pitää kokea" ja kysyi

uteliaasti Eerolta:

-- Mistäpäin herra on tänne osunut?

Eero oli juuri selittämässä, kun räätäli palasi kolmen miehen kanssa.

-- Tässä sitä nyt tullaan, hän esitteli. -- Halikoinen lupasi ottaa,

niinkuin arvasin.

Miehet ilmaisivat tunteitaan harmin ja säälin sanoilla ja Valeni

neljäntenä kävivät vuoteeseen käsiksi, nostivat hartioilleen ja

läksivät kulkemaan, Eeron ja vieraan vaimon seuraamina, Halikoisen

taloa kohti. Kaikki katsoivat heihin säälien ja uteliaasti, kun he

kulkivat ohitse, ja monen suusta kuului myötätuntoinen valitus. Eero

tunsi mielensä masentuneeksi.

Matka ei ollut pitkä, ja miehet jaksoivat kantaa taakkansa perille

asti. Siellä oli Halikoisen emäntä vastassa ja siunaili:

-- No voi, kaikkea sitä näkee, voi, tätä synnillistä sukukuntaa,

tuokaa nyt tänne kamariin kantamuksenne, minä näytän tietä.

Miehet laskivat taakkansa maahan kantaakseen huoneeseen käsillään.

Kun he katosivat ovesta sisään, seurasi vieras vaimo, lapsi sylissä,

heti perässä. Mutta Eero jäi ulos odottamaan. Hän arveli, että Valeni

palaisi takaisin, ja silloin hän jättäisi tälle hyvästi, sillä

kauvemmin hän ei jaksanut täällä viipyä.

Hetken perästä Valeni tulikin ja kysyi arastellen:

-- Eikö herra Eero käy taloon?

-- En, kiitoksia, vastasi Eero, -- olen niin masentunut kaikesta

tästä kurjuudesta, etten jaksa enempää nähdä. Tämä tuntuu minusta

niin luonnottomalta, en oikein käsitä, että tämmöistä saattaa

tapahtua... ja kun sitten vielä ei yhtään voi auttaa. Sanotteko, että

kaikki nämä ihmiset muun lisäksi vielä kärsivät nälkääkin?...

Eikö heitä millään lailla auteta? Onhan Suomessa paljon ihmisiä,

jotka eivät kärsi nälkää?

-- No kyllä heitä koetetaan auttaa. Onhan niitä rahankeräyslistoja

liikkeellä, ja niistä sitä apua lähteekin, kun mikä antaa kymmenen

penniä, mikä viisikolmatta, ja onhan joku yksinään eläjä antanut

markankin... joukollisten on pahempi... -- Käännytäänkö siis vain

työmiesten puoleen apua pyytäen?

-- Työmiesten parhaasta päästä... Ei sitä juuri kehtaa herrojen

luokse... On kuulemma sentään vallasihmisetkin antaneet muutamille

kerääjille?

-- Onko Valeni käynyt keräämässä?

-- En ole vielä joutanut. Mutta nythän sitä täytyy, vaikka työnsä

kesken jättäisi.

-- Lähtekää nyt sitten enonikin luokse.

-- Luuletteko, että hän...?

-- Kyllä tätini antaa. Kääntykää hänen puoleensa. Ja jotta teidän

keräyksenne alkaisi hyvillä enteillä, niin suotte kai, että minäkin

jätän, mitä minulla on?

Tätä sanoessaan Eero kaiveli kukkaroa housuntaskustaan. Räätäli

hämmästyi ja ilostui, ja hänen pienet, vilkkaat kasvonsa kävivät

odottavan totisiksi.

-- Kas tässä, sanoi Eero ja kaatoi samassa kukkaronsa sisällyksen

Valenin avonaiseen kämmeneen. Tämä jäi silmät suurina tuijottamaan

rahojen paljouteen. Ei se niin paljon ollut, kymmenen markan seteli

ja muutamia hopearahoja, mutta Valenista siinä oli liiaksikin.

-- Eihän nyt toki, hän vihdoin sai sanotuksi, -- mitä herra...

ottakaa nyt pois edes tuo seteli...

Eero tunsi kiivastuvansa aivan aiheettomasti.

-- No mutta Valeni, itsehän tiedätte, kuinka suuri hätä tässä on!

Luuletteko minua sudeksi, että tuon kurjan setelin takia...

Valeni liikutti huuliaan, muttei syntynyt sanoja. Sen sijasta

ilmestyi kaksi kirkasta kyyneltä silmäkulmiin.

Silloin suli Eeronkin sydämestä kiihotus, hän kääntyi äkkiä ympäri

ja kiiruhti pois maantielle. Valeni jäi katsomaan Eeron jälkeen,

silmät vesissä; pyyhkäsi niitä takinhihalla, huokasi syvään ja lähti

tallustamaan taloon.

Mutta Eero riensi asemalle. Hän riensi pois tuon kauhun

läheisyydestä, saadakseen miettiä rauhassa, niinkuin hänen tapansa

oli. Hänen mielensä oli täynnä niitä kurjuuden kuvia, joita hän oli

nähnyt, ja hänestä tuntui, että noitten ihmisten kärsimykset olivat

hänen omia kärsimyksiään, mutta samalla hän tunsi, kuinka heikko,

viheliäinen ja kykenemätön hän itse oli; ja hän aivan kuin häpesi,

ettei kuulunut noiden kärsiväin joukkoon.

Ajatukset tulivat hänen päällensä.

"Tässä minä käyn miettimässä, mikä elämä on, ja vieressäni tapahtuu

eläville ihmisille tämmöistä... Tiedemiehet etsivät totuutta ja

keksivät luonnonlakeja ja kemiallisia affiniteetteja ja asuvat

hienosti ja mukavasti sisustetuissa huoneissa ja syövät herkullisia

ruokia; filosofit punnitsevat johtopäätöksiä tarkoin ja rakentelevat

tiedemiesten keksimäin totuuksien pohjalle loogillisia ja älykkäitä

maailmankatsomuksiaan -- ja vieressä tapahtuu tämmöistä. Eikä ole

ketään, joka totuutta tunnustaisi ja huutaisi ääneen: emmekö näe,

me rikkaat ja oppineet ja mahtavat, ettei kansa enää jaksa meitä

hartioillaan kantaa? Emmekö näe, ettei meidän kulttuuristamme tulisi

mitään, ellei kansa meitä ylläpitäisi, elättäisi meitä, ruokkisi,

vaatettaisi ja rakentaisi meille lämpimiä asuinsijoja? Emmekö

näe, että olemme kansalle kiitollisuuden velassa niinkuin lapset

vanhemmilleen? Emmekö näe sitä ääretöntä valhetta ja vääryyttä, joka

katsantokannastamme silmiin pistää, kun kutsumme hikeensä uupuvia

työmiehiä niskottelijoiksi ja ajamme pellolle heidän vaimonsa ja

lapsensa -- ja samalla pistämme suuhumme ne leivänpalat, jotka he

ovat työllään hankkineet?

"Ja minäkin kuulun näiden vallanpitäjien joukkoon, minussakin riehuu

yläluokkalaisten intohimot... olen itsekäs, kunnianhimoinen, pelkuri...

olen surrut kirjani kohtaloa, olen surrut ystävieni kadottamista,

olen epäillyt totuutta -- epäillyt, epäillyt..."

Hänen sydämensä nyyhkytti. Se nyyhkytti omaa pienuuttaan...

Mutta kotiin tultuaan hän tyyntyi. Hän istui salin ikkunan ääreen

ja katseli auringon rientoa maille. Ja aivan kuin eräänä ehtoona

viikkoja sitten, tapahtui hänen sisässään eriskummainen heräymys,

vaikka se nyt tuli selvempänä ja mahtavampana kuin silloin. Koko

voimallaan hänen sielunsa nousi, pudisti päältään sokeuden ja

itsekkyyden kahleet, ja lumena suli sydämestä alakuloisuus ja

epäilykset.

"Voi minua sokeata, joka unohdin uskoni sinuun, ihanteeseeni,

Jumalaani! Joka rupesin epäilemään itseni pettämiseksi koko

tähänastista elämääni, vääriksi niitä tekojani, jotka juuri olivat

lähteneet uskosta...

"Voi minua, joka heikkoudessani kävin ihmisten luokse oppimaan ja

kysymään neuvoa, ihmisten, jotka ovat kompastuneet elämän tielle,

kävin heidän, heikkojen luokse oppimaan, vaikka sinä, minun

ihanteeni, minun vahvuuteni kallio olet minulle kasvosi näyttänyt

ja minua kerran opettanut... Sinä suuri rakkaus, ettäs vielä

minua omaksesi tunnustit ja lähetit minut sinne, missä silmäni

aukenivat!..."

Aivan kuin hänen sielullaan olisi ollut monta silmää, hän yhdellä

kertaa näki viime aikain tapahtumat, mutta näki ne uudelta kannalta

ja osasi niitä arvostella.

"Rakkautta me ihmiset kaipaamme, rakkautta on liian vähän meidän

sieluissamme... Ja kuitenkin rakkaus on koko elämän salaisuus ja

ihmissielun pyhin esikoisoikeus."

Hän näki, kuinka kaukana hänkin oli rakkauden ihanteesta, siitä

elämästä, joka on täydellisesti vihitty ihmiskunnan palvelukselle,

siitä elämästä, jossa surua ei ole, vaan jonka riemu on rakkaus.

Voimallisemmin kuin koskaan hänen sielunsa rukoili: "anna minun

kulkea sitä tietä, joka luoksesi vie, sinä maailman rakkaus". Ja

silloin oli aivan kuin hänen rukoustaan olisi kuultu.

Oli hän satoja kertoja tuntenut innostusta ja inspiratsionia, olipa

hänellä erityinen taitokin puhaltaa liekkiin sitä hurmeen hehkua,

joka aina kyti hänen sielussaan, mutta näin nousevan päivänvalon,

näin aukenevan äärettömyyden tapaisena ja samalla niin hiljaisena,

niin rauhaisana, niin suurena kuin se nyt tuli, ei innostus ennen

ollut tullut. Taivaisesta kodistaan astui ihanne alas, ja ottaen

asuntonsa hänen sieluunsa, se ojensi hänelle elämän avaimet ja

maailman valtikan. Hän tunsi sydämensä sykkivän koko ihmiskunnassa.

Hän tunsi, että hengessä ihmiset ovat yhtä, ettei mikään häntä

erottanut ystävistään eikä omaisistaan eikä kenestä, jota hän halusi

nähdä. Kaikki olivat hänen luonaan, hymyilivät hänelle, ymmärsivät

häntä, ja hän puhui heille sielusta sieluun...

Ja vaikka hän tiesi, että tämä oli hetkellistä, että huomenna hän

taas olisi Eero, heikko ihminen, joka pyrki ja ponnisti, joka

ihmisten tavalla iloitsi ja suri, ei hän tällä hetkellä osannut muuta

kuin riemuita ihmishengen salaisesta kuninkuudesta.