I.

Yksin oli nyt Eero. Ystävät olivat hänestä luopuneet, onnetar

kääntänyt hänelle selkänsä. Unettomana vaelteli hänen sielunsa elämän

yössä. Taival oli tuntematon ja pimeä.

Aarno oli muuttanut omaan maalaiskotiinsa, Tuomo oli käsketty

holhoojansa luo kesää viettämään. Eero asui yksin Mannilassa koiransa

Rolandin kanssa.

Kun hän sai täyden varmuuden siitä, että koko entinen elämänsä

oli mennyttä, että kaikki haaveet onnellisesta yhdyselämästä,

uhraavaisesta yhteistyöstä jäisivät ainiaaksi toteutumatta, silloin

hänen sielunsa itsetuntonsa voimassa nousi uhkaavaa kohtaloa vastaan

ja huusi sille melkein riemuiten: en minä alistu enkä sorru! Mutta

niinkuin haavotettu lintu ylimäisellä voimanponnistuksella vielä

kerran räpäyttelee siipiään ja lennähtää pari kierrosta, ennenkuin

se maahan vaipuen kangistuu kuolon uneen, niin Eeronkin sielu tuon

riemuhuudon jälkeen tunsi voimansa vähenevän ja maailman mustenevan

usvien yöksi. Ei nähnyt hän enää niin selvään, minne tähtäsi totuuden

tie -- vai oliko hän itse joutunut harhaan?

Epäilyksien hornanhenget pääsivät valloilleen hänen sielussaan ja

raatelivat sitä kuin nälkäiset sudet. Hänen kasvonsa kapenivat

kalvakoiksi ja silmänsä suurenivat palaviksi surusoihduiksi. Hänen

käyntinsä kadotti entisen reippautensa, tuli miettiväiseksi ja

harvaksi.

"Mitä minä oikeastaan tahdon?" hän itseltään kysyi. "Enkö ole minäkin

noita haaveilijoita, jotka eivät maailmassa ole miksikään hyödyksi,

vaan jotka pahennusta aikaansaavat kaikkialla ja häiritsevät

ihmisten rauhaa? Mitä minä olen tehnyt? Olen jättänyt kotini, olen

hylännyt sukulaiseni, herttaisen tätini ja parastani katsovan enoni.

Houkuttelin Harryä tekemään samoin, vaikka hänessä pääsi voitolle

rakkaus omaisiinsa. Entä Aarno ja Tuomo? Heitäkin olen vietellyt

jättämään sitä vanhaa uskollista uraa, jolla ihmiset onneen pyrkivät

-- kummako, jos heidän silmänsä aukenivat ja he viime hetkessä

päättivät peräytyä pois minun poluiltani takaisin taatulle tielle!

"Mitä minä oikeastaan tahdon? Eikö tämä maailma ole sellaisenaan

hyvä? Eikö se ole viisaan jumalan luoma? Todistihan Leibnitz, että se

juuri tämmöisenä on kaikista mahdollisista paras, ja kuka olen minä,

että sitä paremmaksi tahtoisin!"

Ja Eero painoi otsansa viileään lasiin ja katseli ulos ikkunasta.

Tuolla ulkona oli kesä täydessä kukoistuksessaan. Aurinko hymyili

hellästi ja luonto ilosta sykähteli. Sinivaippaisena neitona joki

puikkelehti vehreäin niityin halki, ja kuuset ja koivut rannalla

kaihosivat sen vilvottavaan syliin, mutta jäivätkin kainosti

silmäilemään sen ketterää kulkua, kun se katosi niemen taa.

Matalikolla oli lapsia leikkimässä, loiskivat vedessä kuin kalat,

huusivat raikkaasti, nauroivat heleästi. Sulaa sopusointua oli elämä

siellä ulkona.

"Noin on kaunis maailma ja minun mieleni näin musta", ajatteli

silloin Eero. "Enkö ole ylpeä, sokea, tyytymätön? Mutta tiedäthän

sinä, jumalani", hänen sielunsa samassa huudahti, "tiedäthän sinä,

etten minäkään muuta ikävöi kuin tuota rikkomatonta rauhaa, tuota

sopusointua särkymätöntä! Näytä minulle valkeutesi valo, ilmota

minulle, olenko erehdykseen eksynyt, ja sano minulle, missä piilee

se oikea elämä! Älä anna minun uupua tiedottomuuden tuskaan, älä

epäilyksien elottomuuteen, vaan suo totuutesi katseelleni kangastaa!"

Ja kun tämä rukous huokui hänen sydämestään, syntyi hänen aivoissaan

uusi aatos. Hän näki itsensä imeskelemässä tietoja ihmisiltä,

kyselemässä kokeneilta, mitä elämä on. Ja hän huudahti innostuen:

lähdenpä pyhiinvaellukselle tämän maailman viisaitten luo niinkuin

muinoin kreikkalainen Sokrates!...

Vielä samana päivänä Eero matkusti kaupunkiin ja suuntasi askelensa

muutaman professorin luo, jolle hän kerran oli tullut esitetyksi

enonsa kodissa. Hän oli näet päättänyt ensin käydä oppineen puheille,

ja syy, miksi hän juuri valitsi tämän, oli se, että mainittu

professori oli herättänyt hänessä heti ensi näkemältä aaveensekaista

kunnioitusta, johon vielä tuli lisäksi, että professori oli kuuluisa

oppineisuudestaan. Tämä tieteen palvelija oli pitkä, laiha ja

arvokas, silmälasit aina kookkaan, luottamusta herättävän nenän

selässä.

Hän asui uudenaikaisen, mukavasti sisustetun kivimuurin ensimäisessä

kerroksessa, ja tavallisissa oloissa tämä seikka olisi saattanut

vaikuttaa Eeroon masentavasti; mutta nyt Eero oli niin jännitetyssä

mielentilassa, että hänen oma, vahva tunteensa suojeli häntä

ulkonaisilta vaikutelmilta.

Hän soitti, professori oli kotona ja ottaisi vastaan. Eero laski

hattunsa eteisen pöydälle ja astui reippaasti kynnyksen yli

tiedemiehen tilavaan, vaikka raskaasti kalustettuun työhuoneeseen.

Hän seisahtui hieman hämmästyen, kun näki professorin täydessä

puuhassa kirjotuspöytänsä ääressä. "Häiritsenkö?" hän itseltään

kysyi. "Mutta niinhän palvelustyttö sanoi, että otetaan vastaan."

Oikeastaan Eero oli kuvitellut mielessään, että tuo oppinut olisi

hyvin innoissaan, kun syntyisi keskustelu niin syvämietteisistä

aineista, vaan -- eihän se sitä vielä aavistanut eikä tiennyt, kuka

tahtoi tavata ja mikä oli asia.

Kun ei ahkera aatteen mies ollut kuulevinaan tulijan askeleita,

täytyi Eeron turvautua tavalliseen keinoon ja yski. Professori käänsi

päätään sivulle ja huomattuaan nuoren vieraansa, sijotti kynän

kädestään pitimelle, nousi, astui askeleen lähemmäksi ja tervehti.

Eero esitti itsensä.

Aivan oikein, sanoi professori arvokkaan ystävällisesti, -- me olemme

ennen nähneet toisiamme... Mutta eikö teidän nimenne ollut -- --?

Luulin, että hovineuvos -- -- oli teidän isänne?

-- Ei, kyllä minun nimeni on -- --, vastasi Eero hymyillen. -- Mutta

hovineuvos on enoni, se tahtoo sanoa, hänen vaimonsa sisar oli minun

äitini.

-- Niin, niin, minä sekotan. Mutta kuka sitten oli teidän isänne?

-- Isäni oli tohtori -- --, selitti Eero ja tunsi taas suunsa

vetäytyvän hymyyn.

-- Ahaa, tohtori -- --, kyllä muistan. Olkaa hyvä ja istukaa.

Professori osotti kädellään amerikkalaista keinutuolia ja asettui

itse takaisin mukavaan kirjotustuoliinsa. Eero, noudatettuaan

kehotusta, sanoi hieman hämillään:

-- Minulla olisi herra professorille vähän asiaa... aivan

yksityistä, personallista laatua... enkä suinkaan tahdo häiritä,

ellei juuri tällä hetkellä herra professorin sopisi suoda minulle

neljännestunnin huomiota?

-- Kyllä, kyllä, puhukaa vain, vakuutti professori, tehden taas

liikkeen kädellään ja katsoen Eeroon hyväntahtoisen kyselevästi.

-- Asiani on vähän omituista laatua, toisti Eero ja hymyili

anteeksipyytävän hymyilyn, -- tosin se koskee minua personallisesti,

mutta on kuitenkin vallan yleinen, voisin sanoa teoreettinen...

Professori nyökäytti päätään rohkaisevan myöntävästi ja Eero jatkoi,

kooten tahdon ponnistuksella ajatuksensa yhteen ryhmään ja terottaen

niitä sanoiksi toisen toisen perästä:

-- Kuten herra professori ehkä tietää, luovuin minä

yliopistoluvuistani parin vuoden kuluttua -- siitä yksinkertaisesta

syystä, etteivät ne voineet minua tyydyttää... Olisin tahtonut päästä

tietoon ja totuuteen, mutta...

-- Mitä aineita te harrastitte? keskeytti professori.

-- Latinaa ja filosofiaa...

-- Hm, äännähti oppinut luonnontutkija, olkapäitään kohauttaen ja

sivulle päin katsahtaen, -- latinaa ja filosofiaa!... Ymmärrän

hyvin, ettette tuntenut tyydytystä opinnoistanne. Eihän tietoon pääse

muuten kuin eksaktisten tieteiden avulla.

Eeron silmät menivät vähän suuremmiksi ja hänen mieleensä juolahti,

että ehkä tämä oppinut mies on läpikäynyt samat sielulliset taistelut

kuin hänkin, ja hän tarttui puhevuoroonsa vilkkaammin kuin tähän

saakka oli tehnyt.

-- Herra professori ehkä hyvinkin ymmärtää, mitä nuoren ihmisen

sielussa saattaa liikkua, hän virkkoi ja katsoi ystävällisen

avonaisesti oppinutta silmiin. -- Te käsitätte, että nuorena, kun

koko elämä vielä on edessä, tekisi mieli tietää, mikä tuo elämä on ja

mitä siitä pitää tekemän. Niin, eihän se ole ainoastaan mielitekoa,

vaan pakottava vaatimus sielun puolelta! Minä tahdon päästä selville

elämän ongelmasta, minä tahdon ymmärtää, mitä varten tämä kaikki on,

ennenkuin antaudun olemisen pyörteeseen! Katsokaa, herra professori,

näin isoiksi me nuoret kasvamme emmekä vielä mitään ymmärrä, ei koulu

meille sitä selvitä, ei yliopistoluvut -- mutta kuinka ihminen voi

elää ilman varmaa henkistä pohjaa? Sehän on mahdotonta! Jotain teidän

vanhojen on täytynyt ymmärtää -- ehkä tiedemiehillä on kaikkikin

selvänä. Mutta siksipä olenkin ajatellut: eikö niiden, jotka elämästä

jotakin ymmärtävät, ole velvollisuus kertoa tietonsa tietämättömille?

Ettekö te, herra professori, voisi sanoa minulle, mikä se on, joka

muodostaa elämänne henkisen sisällyksen, joka tekee teille elämän

sietäväksi, rikkaaksi, onnelliseksi?

Eero vaikeni, odottaen oppineelta vastausta.

Professorin käytös vieraan puhuessa oli hieman kummallinen. Ensin

hän vältti nuorukaisen katsetta, sitten hän sovitteli silmälasejaan,

sitten hän kaivoi taskustaan esille valkoisen liinan ja niisti

nenäänsä pienellä ryminällä, vihdoin hän heitti puhujaan katseen,

joka oli puoleksi ihmettelevä, puoleksi nuhteleva, ja lausui

juhlallisesti:

-- Nuorena veri kiehuu, mutta vanhana se asettuu. Te teette

kysymyksiä, joidenka vastaamiseen kuluisi vuosia, ja te pyydätte

että minä tässä aivan kuin ohimennen tekisin kaikki teille selväksi.

Malttakaa mielenne ja muistakaa lausepartta: _nec scire fas est

omnia_. Te tahtoisitte yhdellä kertaa tietää kaikki, ja me vanhat

tutkijat yhä opimme uutta ja uutta, me, jotka olemme tiedettä

palvelleet vuosikymmeniä, me emme vielä ole päässeet kaiken totuuden

perille.

Sitten hän lisäsi häveliäästi hymyillen:

-- Vaan eihän filosofia kuulu minun alaani, enemmän kuin etiikkakaan.

Niin, koskeehan teidän kysymyksennekin oikeastaan biologian esittämiä

tosiseikkoja. Mutta ennenkuin voimme tähän tieteeseen syventyä,

täytyy meidän tuntea fysiologiat ja zoologiat ja botaniikat ja

fysiikat ja ennen kaikkia kemiat, kemiat.

Hän rypisti kulmakarvojaan ja sanoi, nenässä puhuen:

-- Niin, herraseni, tieteellinen tutkimus tapahtuu vähitellen,

askel askelelta se viepi meitä perille päämaaliimme. Miksi heititte

yliopistolukunne? Niitä teidän olisi pitänyt jatkaa, tai oikeammin:

alottakaa ne uudestaan, mutta ruvetkaa tutkimaan todellisia tieteitä,

eksaktisia luonnontieteitä...

Eero koetti salata hämmästystään ja pettymystään. Hänen ajatuksensa

oli seisahtunut paikalleen, se oli aivan kuin jäätynyt, ja eteen oli

ilmaantunut suuri, mahdoton, pimeä kuilu. Hän ei tiennyt mitä tehdä,

mitä sanoa, vaan jäi mykkänä tuijottamaan tuohon ihmiseen, joka osasi

puhua niin kylmästi, niin pintapuolisesti, niin... tyhmästi.

Professori hymyili taas ystävällisen hymynsä, ja samassa nuoren tytön

ääni viereisestä huoneesta huusi: pappa!

-- Suokaa anteeksi, sanoi oppinut ja nousi. Silloin Eero tuli

entiselleen, nousi hänkin ja sanoi:

-- Minäkin nyt lähden enkä tahdo kauvemmin häiritä... Kiitän paljon

herra professorin hyvyydestä.

-- Ei mitään, ei mitään, vakuutti professori kohteliaasti ja kätteli,

lisäten samalla: -- niin, herra -- --, kirjottautukaa nyt taas

ensi lukukautena yliopistokirjoihin ja ruvetkaa tutkimaan kemiaa.

Siitä teille voi olla paljon hupia, ranskalaisen tiedemiehen Louis

Pasteur'in kokeet ovat ylen intressantteja ja valaisevat aivan

uudelta kannalta juuri elämän problemia...

Eero kumartui ja poistui. Professori seurasi häntä aina huoneensa

ovelle saakka ja lausui vielä jäähyväisiksi:

-- Sanokaa terveisiä enollenne!

-- Kiitoksia! vastasi Eero, vielä kerran kumartuen, ja sitten hän oli

eteisen ovesta ulkona.

"Semmoinenko se nyt oli pyhiinvaellukseni alku!" hän ajatteli kadulla

kulkiessaan, "eipä tuo minua paljon viisastuttanut". Kummallinen

vastenmielinen tunne oli hänet vallannut. Siinä oli harmia, häpeätä,

pettymystä sekaisin. Tahallaanko professori oli kohdellut häntä kuin

nuorta keltanokkaa, joka ei osaa ajatella sinne eikä tänne? Vai

luuliko professori todellakin, ettei hän mitään tietänyt, ei ollut

mitään lukenut, ei edes tuntenut Pasteur'in fermentatsioniteoriaa?

Vai oliko koko professori niin tyhmä, ettei hän edes ymmärtänyt,

mistä kysymys oli? "Enhän minä hänen biologiojaan kysellyt! Minähän

tahdoin tietää, mitä hän itse personallisesti ajatteli ja sydämessään

tunsi elämästä... Hm... niin... no, eihän hänellä ollut mitään

velvollisuutta paljastaa minulle sisimpiä tunteitaan; houkka olin,

joka semmoista vaadinkaan... Mutta olisi hän kumminkin voinut vastata

kysymyksiini toisella tavalla..." Vaikeata oli haihduttaa sydämestä

tuota katkeraa tunnetta.

Hän hengitti syvään, veti keuhkot täyteen raitista ilmaa, ja se

virkistytti häntä. Putosi ikäänkuin pois jotakin painavaa, joka oli

sielun yli laskeutunut siellä tiedemiehen sivistyneessä kodissa.

Olihan hän sentään kuullut yhden totuuden _ex cathedra:_ professori

tunnusti epäsuoraan, ettei hän mitään tiennyt, tunnusti myös

uskovansa, ettei mitään voi tietää! "Mitä minä oikeastaan hänen

luonansa tein? Tyhmä viisastuu kokemuksista, mutta tiesinhän minä

ennestään, mitä oppineet tiedemiehet sanovat."

Katuja samoillessaan Eero oli joutunut syrjäiseen, hiljaiseen

kaupungin osaan. Siellä hänen katsettaan kohtasi pienehkö, siisti,

yksinkertainen puurakennus, jonka avonainen paraatiovi tuntui

houkuttelevan kulkijaa astumaan sisään, Eero muistikin, että

siinä asui toinen professori, ei luonnontutkija, vaan filosofi,

jota pidettiin hiukan "originellina", ja pitkiä päättelemättä hän

pujahti ovesta sisään, nousi harvat portaat ja vetäsi pari kertaa

vanhanaikuista kellonjämsää. Kuului kimakka kilkahdus ja vähän ajan

perästä askeleita; sitten väännettiin lukko auki ja työnnettiin ovi

selälleen: professorivanhus itse seisoi eteisessä.

Hän oli lyhyenläntä ja tukevarakenteinen mies, puettuna mustiin,

kuluneisiin vaatteisiin ja kotikenkiin; kauluksen asemesta näkyi

valkoinen paita. Hänen kasvojensa tummanveriset piirteet olivat

lujat ja vakavat; niiden ilme oli melkein liiaksi totinen ja ankara.

Hänen käytöksessään ei ollut suosiollista kohteliaisuutta eikä myös

liiallista oman arvonsa tuntoa; hänen tervehdyksensä oli pikemmin

tyly ja tuntui kehottavan vierasta toimittamaan asiansa välittömästi,

mutta siinä oli samalla rehellistä suoruutta, joka teki Eeroon

edullisen vaikutuksen. Eero päättikin noudattaa aivan toisenlaista

menettelytapaa kuin äsken. Hän astui kynnyksen yli ja lausui, syvästi

kumartaen:

-- Pyydän jäädä tuntemattomaksi. Asiani on sellaista laatua,

että nimet ja muut inhimilliset rajotukset saattavat häiritä sen

perille ajamista. Minulle riittää tieto, että seison kokeneen ja

syvämietteisen ajattelijan edessä -- enkö saa toivoa, että hän

puolestaan tyytyy siihen tiedonantoon, että hänen luokseen on tullut

nuorukainen, jonka sielu palaa halusta saada vastausta muutamaan

kysymykseen?

Tämä puoleksi hävytön, puoleksi kaunopuhelias esittely ei ollut

vaikuttamatta vanhaan filosofiin. Tosin hän tarkasti vierastaan otsa

rypyssä, aivan kuin olisi epäillyt tämän täysijärkisyyttä, mutta

sydämensä pohjukasta nousi utelias myötätunto tuota rohkeata ja

kaunista nuorukaista kohtaan.

Eero vastasi silmiään räpähtämättä professorin tuimanlaiseen

katseeseen ja ajatteli samalla: "et suinkaan sinä aio seisottaa minua

täällä ulko-oven luona?" Ja ikäänkuin ukko olisi arvannut hänen

ajatuksensa, hän tarkastuksensa loputtua mörähti jotakin ja kääntyi

astumaan vasemmalla kädellä olevaan huoneeseen.

Eero sulki ulko-oven, asetti hattunsa naulaan ja seurasi isäntänsä

jälkiä. Huone, johon hän astui, oli nähtävästi oppineen miehen työ- ja

vastaanottohuone. Akkunan edessä oli kirjotuspöytä, uunin luona

nahkapäällyksinen sohva, seinillä paljon kirjoja. Kalustus oli vanhaa

ja vanhanaikuista, mutta kodikasta.

Professori seisoi keskellä lattiaa, kädet housujen taskuissa, eikä

pyytänyt istumaan. Eero jäi siis seisomaan melkein ovensuuhun.

-- Asia? kuului kuiva kysymys. Eeron sydän vavahti, mutta hän teki

pienen kumarruksen ja kysyi tyynellä äänellä:

-- Sanokaa minulle, voiko ihminen päästä totuuden tietoon?

Ja kun hämmästynyt vanhus ei heti vastannut, hän jatkoi:

-- Te ymmärrätte, että minä tarkotan jonkinmoista synteettistä

totuuden yleistietoa enkä tieteellistä detaljitietoa, toisin

sanoen siis filosofista tietoa, joka kumminkaan ei ole tyhjää

spekulatsionia. Voisin mielestäni muodostaa kysymyksen vielä

selvemmin näin kuuluvaksi: saattaako ihminen tietää, mikä elämä on ja

mitä varten hän on tänne tullut?

Nyt professori avasi ensi kerran suunsa ja sanoi:

-- Tuohan on vuosisatojen... vuosituhansien kysymys! Kuinka

otaksutte minun voivan siihen vastata noin vain ilman muuta?

-- Pyydän anteeksi, se on vuosituhansien kysymys, mutta se on elämän

tärkein. En ymmärrä, mitä te tarkotatte sanoilla "noin vain ilman

muuta". Ettekö voi vastata lyhyesti myöntävästi tai kieltävästi?

Jonkun vastauksen te ajattelevana ihmisenä olette löytänyt -- kuinka

te muuten jaksaisitte elää?

-- Minä etsin totuutta.

-- Niin vastasi minulle äskettäin eräs luonnontutkijakin, mutta hän

lisäsi: _nec scire fas est omnia_. Hän siis vastasi kysymykseeni.

Oletteko tekin samaa mieltä, että ihminen ei voi päästä totuuden

tietoon?

-- Filosofin ei käy antaminen kategorista vastausta. Hänen

ajattelunsa perustuu tieteen paljastamiin totuuksiin, mutta sitä

eivät sido minkäänlaiset ennakkoluulot. Luonnontutkijat tekevät

usein liian pikaisia päätelmiä, sentähden että heitä -- käyttääkseni

Ciceron sanoja -- _totum hoc displicet philosophari_.

Professori käveli sangen vilkkain askelin edes takaisin lattialla ja

katsahti vähä väliä Eeroon, joka tarkkaavaisena kuunteli. Oppinut

jatkoi:

-- Filosofin täytyy aina pitää mielessä, että tiedollisten objektien

lukumäärä on ääretön, ettei ainakaan eksaktinen tieteellinen tutkimus

ole lausunut läheskään viimeistä sanaansa vielä. Jos tähän väitämme,

että luontoa hallitsee lait, joiden tuntemiseen voi päästä tuntematta

kaikkia ilmiöitä, niin väitös pitää paikkansa ainoastaan, mikäli

on puhe samaan kategoriaan kuuluvista fenomeneistä. Mutta voihan

luonnossa olla ilmiöitä, jotka kvalitativisesti kuuluvat aivan

toiseen ryhmään kuin kaikki siihen saakka tunnetut -- kuinka silloin

saatamme määräillä yleislakeja, jotka jättävät lukuunottamatta noita

vielä tuntemattomia fenomenejä? Osaatteko seurata?

-- Kyllä.

Vanhus oli innossaan pysähtynyt Eeron eteen ja alleviivasi sanojaan

kaikenmoisilla käsien liikkeillä.

-- Otaksukaamme nyt, että positivisesti, perin tieteellisellä

pohjalla määrittelisimme, kuka ihminen on... Te huomaatte, että

palaan alkuperäiseen kysymykseemme... Silloinpa tunnetuista

premisseistä tuskin johtuisimme toiseen päätökseen kuin n.k.

materialistit: ihminen on orgaanillinen olento, eläin, jossa ymmärrys

ja järki puhetaidon ohessa vähitellen on kehittynyt nykyiseen

täydellisyyteensä -- toisin sanoen _Lamettrie'n "l'homme-machine"_...

-- Suokaa anteeksi, että keskeytän. Onhan olemassa monta todistusta

sielun olemassa-olosta, esim. se, että ihminen voi tuntea

järkähtämättömällä varmuudella, että hän on joku toinen kuin tämä

näkyvä ruumis...

-- Ne todistukset eivät ole tieteellisesti päteviä. Eksaktisen

tieteen silmissä eivät kelpaa subjektiviset väitteet, kaikki pitää

olla objektivisesti todistettavissa.

-- Niin mutta...

-- Mutta tässä onkin puhe psykologisista tosiseikoista. Aivan oikein,

siinä sen näette: ilmiöt kuuluvat toiseen kategoriaan. Luonnontiede

sinään ei voi vastata kysymykseen, kuka ihminen on, koska se vielä

ei ole tutkinut kaikkia ihmisen olemukseen kuuluvia ilmiöitä. Tämän

totuuden on uudempi psykologia älynnyt.

Professori käveli taas edes takaisin lattialla.

-- Jos olen oikein käsittänyt todistelunne, sanoi Eero, -- on siis

mahdoton vielä päättää, voiko ihminen päästä totuuden tietoon?

-- Tjaa... eipä juuri niinkään. Näyttää sangen otaksuttavalta, että

kerran saavutamme täydellisen tiedon siitä, kuka ihminen on. Niinkuin

jo sanoin, on ihmisen olemuksessa monta puolta, jotka vielä ovat

tutkimukselta salassa, mutta muutamat niistä tuntuvat juuri meidän

päivinämme joutuvan tieteellisen tutkimuksen alaisiksi.

-- Saanko kysyä, mitkä?

-- Oletteko kuullut hypnotismista?

-- Olenhan.

-- No, siinä ilmenee ihmisen tahto täydellisenä ruumiin herrana eikä

omansa, vaan toisen. Mutta löytyy vielä hauskempia ilmiöitä, esim.

klärvoajansin eli selvänäköisyyden...

-- Niistä en ole mitään kuullut.

-- Hm, niitä ei vielä yleisesti tunneta eikä edes tunnusteta... Te

olisitte esim. klärvoajanti, jos nyt voisitte sanoa, mitä tällä

hetkellä tapahtuu esim. Ruotsin kuninkaan hovissa...

-- Mutta kuinka se olisi mahdollista! huudahti Eero hämmästyen.

-- Tjaa, otaksukaamme, että ihmisellä on sielu, joka voi

funktsioneerata ruumiista riippumatta...

-- Olisiko se mahdollista! sanoi Eero vieläkin kerran ja tunsi

samalla jonkinmoista sisäistä riemua.

-- Minä näin kerran Parisissa semmoisen fenomenin.

-- Todellako?

-- Nainen, joka oli vaivutettu hypnoottiseen letargiaan, teki

yksityiskohtia myöten selkoa eräästä haaksirikosta, joka samana

hetkenä tapahtui Englannin kanalissa, ja mainitsi myös paitsi laivan

nimeä, että kolme henkeä hukkui. Seuraavana päivänä oli uutinen

onnettomuudesta lehdissä, ja kun pelastuneitten kertomus julaistiin,

oli se sanasta sanaan yhtäpitävä klärvoajantin selonteon kanssa.

-- Mutta sehän oli ihme!

-- Miksi ihme? Sillä voi olla kylläkin luonnollinen selityksensä.

-- Niin, niin, mutta olisiko ihmisellä todella noin suuria kehityksen

mahdollisuuksia!

-- Miksei.

-- Mutta sittenhän esim. Kristuksenkin ihmetyöt ovat voineet tapahtua

ja olla järjellisesti selitettävissä.

-- Kyllä kai, sanoi vanhus vakavasti ja katseli Eeroon.

Eero kallisti päänsä alas ja loi katseensa maahan. Hänen

mielikuvituksensa oli äkkiä rikastunut uusilla aineksilla ja loihti

esiin näköalan toisensa perästä. Hänen ajatuksensa joutuikin niin

vilkkaaseen toimintaan, että oikein rupesi pelottamaan. Sentähden

hän pudisti päältään nuo uudet mielikuvat ja koetti muistella,

minkätähden tänne oli tullut: sai kun saikin kiinni langan päästä ja

kysäisi loppupäätökseksi:

-- Mikä siis on teidän mielestänne ihmiselämä?

-- Se on totuuden etsiskelyä, vastasi filosofi harvaan, -- aikojen

kuluessa ihminen vähitellen täyttää tuota kreikkalaisen viisaan

käskyä': _gnoti se auton_.

-- Niin, lausui Eero miettiväisenä.

Ja kun hän tunsi, ettei tahtonut kuulla enempää, hän teki lähtöä ja

sanoi:

-- Herra professori, teidän hyvyytenne on ollut suuri minua kohtaan.

En tahdo teitä enää häiritä, mutta suvaitkaa, että kiitollisuuden

osotteeksi ilmaisen teille nimeni.

Silloin ensi kerran levisi hymy ankaran filosofinkin huulille ja hän

ojensi Eerolle kätensä, kun tämä esitteli itsensä.

-- Te olette totuutta rakastava ja rehellinen nuorukainen, lausui

professori jäähyväisiksi, -- ja jos toiste tahdotte käydä puheillani,

olette tervetullut.

Pois oli haihtunut Eeron mielestä kaikki muisto siitä, että hän oli

saanut seista oven suussa koko keskustelun ajan. Hänen sydämensä oli

täyttynyt rakkaudella tuota omituista, mutta herttaista vanhusta

kohtaan, ja poistuessaan filosofin kodista hän ajatteli:

"Jos maailma olisi katsellut tätä kohtaustamme, se olisi nauranut.

Mutta minä en naura; tuo vanha 'originali' kohteli minua kuin

ihmistä."

Ja hän tiesi, ettei hän ajattelija-ukkoa koskaan unohtaisi.