V.

Kynttilä paloi kirjotuspöydällä. Eero istui lukemassa, odotellen

Aarnoa ja Tuomoa, jotka kumma kyllä eivät vielä olleet saapuneet

kotiin kaupunginmatkalta, vaikka heidän jo senkin seitsemän kertaa

olisi pitänyt ehtiä hurrata Harryn valkolakille...

Eeron mieleen oli muistunut eräs toukokuun yö kolme vuotta sitten,

kun hän oli ensi kerran painanut päähänsä valkoisen lakin. Heitä

ei ollut samaan ryhmään kuulunut kuin kolme vanhaa luokkatoveria,

jonka tähden asianomaisesta viftistä ei ollut tullut mitään. Hyvin

tyytyväisenä siihen Eero oli kiirehtinyt kotia ja pannut tunteensa

paperille.

Kuinka kaikki oli toisenlaista nyt kuin silloin. Ihan pelotti

ajatella, mitä muutoksia aika oli tuonut mukanaan. Silloin oli mieli

vielä täynnä uskallusta ja uskoa, uskoa ei niin paljon itseensä kuin

muihin, kuin siihen, että maailma on hyvä, että ihmiset ovat jaloja,

että elämä on ihana. Silloin ei ollut ystäviä muita kuin Aarno,

mutta kuinka rakas, kuinka luotettava, kuinka ihailtava se ystävä

oli! Ja Eero oli käynyt miettimään suhdettansa tuohon nuoruutensa

uskottuun, tuohon sielunsa lemmittyyn, ja kun hän ajatteli, että

se sama suhde nyt oli rikkoutunut, että liitot ja lupaukset eivät

sittenkään voineet kestää elämän kourissa, niin kaipauksen kyynel

vieri hänen poskelleen, mutta katkeruus ei astunut hänen sydämeensä

tänä hiljaisena, runollisena yönä. Pysyttääkseen vienon tunnelmansa

ja elvyttääkseen vanhoja muistojaan, oli Eero papereittensa joukosta

hakenut pienen vihkosen, jonka kansilehdelle oli sirosti piirrettynä

eri riville nimet "Aarnolle Eero", -- saman vihkosen, johon hän sinä

yönä kolme vuotta takaperin oli sydämensä vuodattanut. Sitä hän nyt

kynttilän valossa istui lukemaan, ja sen sisältö oli näin kuuluva:

'Kirje Eerolta hänen ystävälleen Aarnolle.

Paras, ainoa ystäväni, riemuitse, riemuitse kanssani, kuohuilevan

sydämeni kanssa! Tuhannet aatokset ajelehtivat aivoissani,

kiitävät ohi kirjavina kuvina, häipyvät ilmaan hohtavina

haahmoina ja jättävät minut taas yksin tähän valoisaan,

kuultavaan kevätyöhön sen autuaine, mahtavine tunteineen: olen

lyyryn voittanut. Aarno, ymmärrätkö, mitä se merkitsee?

On lumpeenkukka syntynyt järvenpohjan mutaliejussa. Hiljalleen

se nousee pintaan halki haalevan, kuulakkaan veden, kaiholla

tähystellen ylhäällä häämöttävää valoa ja vapautta, mutta

koittaapa vihdoin päivä, jolloin kesäinen tuulenhive pyyhkäisee

sen kukkaispäätä, armaan auringon miltei häikäistessä sen silmiä.

Ja hento ruumis värähtää lemmestä ja aavemaisesta auvosta,

unholaan uupuvat lyhyen elämän surut ja murheet, ja hurmottuna

kukka vaieten aukaisee lumivalkoiset terälehtensä laineiden

luikutettaviksi.

En löydä minäkään sanoja ilmaistakseni tämänhetkisiä tunteitani:

olen vapaa! vapaa taistelemaan kaiken hyvän, suuren ja kauniin

puolesta, vapaa elämään kansani ja uskoni puolesta, vapaa valon

taistelussa voittamaan tai kuolemaan!...

Ei, minun täytyy tyyntyä, hillitä huimaavaa iloani, ajatella

ja mietiskellä. Tahdon kanssasi puhua, Aarno. Tänä hetkenä

rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen, ja jos täällä olisit,

halailisin sinua, pyörittäisin tanssiin kanssani ja nauraisin

ääneen. Ja sitten kertoisin sinulle kahdesta pojasta, jotka

tulivat ystäviksi.

Muistatko?

Se oli viime kesänä. Kauniina ehtoopäivänä olin talon renkien

seurassa peltoa kuokkimassa. Työ oli mieluista, mutta raskasta,

ja suuret hikipisarat valuivat kasvoiltani mustaan maahan. Usein

minun täytyi hoivata, toverit seurasivat esimerkkiäni, laskettiin

leikkiä, puheltiin ja naurettiin. Semmoisena lepohetkenä meidän

seisoskellessamme kuokan varteen nojaten satuit sinä tulemaan

peltoa kiertävällä maantiellä, ja minä näin sinut ensi kerran.

Reipas oli ryhtisi astellessasi, viheltäen sinä tulit, kädet

lakkarissa, pitkävartiset saappaat jaloissa. Suu hymyssä meitä

sivuutit, ja kun kohtasin veitikkamaisen katseesi, tuntui minusta

äkkiä kuin olisimme ennen toisiamme tavanneet. Muistatko, että

minä vähän epävarmana tervehdin -- kuten muuten maalla on tapana

-- ja että sinä tervehdykseeni vastasit? Mutta kun olit kadonnut

tien mutkaan, havauduin kysymään viereiseltä rengiltä:

-- Kuka tuo olikaan?

-- Niemelän Aarnohan se oli, vastasi renkipoika.

-- Missä hän asuu?

-- Niemelässähän tuo asuu tuolla järven rannalla.

-- No, mitä hän toimittaa?

-- Jaa Aarnoko?

-- Aarno, niin.

-- Mitä toimittanee. Talvella käypi koulua kaupungissa, tiedämmä.

Kesällä laiskottelee.

Naurahdin tuolle selonteolle. Älä sinäkään pahastu, että

semmoinen kuva sinusta annettiin. Olisi tehnyt mieli minun kysyä

enemmänkin, mutta kumppanini kuivat vastaukset ja jonkinmoinen

ujous pidättivät jatkamasta. Tiesinhän muuten tarpeeksikin.

Ryhdyimme jälleen työhön.

Kolme viikkoa sitten kului, ennenkuin meidät esitettiin

toisillemme. Minä olin jo ehtinyt sinut unohtaa. Sinulla oli

nyt toiset vaatteet yllä -- niinkuin minullakin -- eikä meidän

kummankaan käytös kehottanut tuttavallisuuteen. "Herra Niemelä"

soi aivan luonnolliselta.

Tämän jälkeen tavattiin silloin tällöin. Muistan leikillä

kysyneeni:

-- Ettekö te kerran alkukesällä kulkenut ohitseni maantiellä, kun

minä olin pellolla kuokkimassa?

Sinä sävähdit tulipunaiseksi ja heitit minuun aran katseen, aivan

kuin olisit epäillyt minun aikovan tuomita sinua jostain julmasta

tyhmyydestä. Vastasit lyhyesti:

-- Kuljin.

-- No, sittenhän oikeastaan olemme vanhat tuttavat, peruutin minä

hymyillen ja lisäsin, kättä tarjoten: -- nimeni on Eero.

Ja sinä pääsit pälkähästä, vieläpä lämpimästi puristit kättäni.

Oikein tuttaviksi emme kumminkaan tulleet, ennenkuin jouduimme

molemmat yhteen hommaan. Kylään oli toimeenpantava seuranäytelmä,

ja kumpikin saimme osamme. Harjoteltaessa minä, joka pienestä

saakka olen käynyt teatterissa, pian anastin itselleni johtavan

aseman, neuvoilin, määräilin, näyttelin, miten kukin rooli oli

tehtävä. Näyttelijöinä oli sekä herras- että maalaisväkeä, mutta

huomasin pian, että sinä olit muita tarkkaavampi, ymmärtäväisempi

ja innostuneempi. Ja se oli sinulle hyvä suositus minun

silmissäni, vaikken suinkaan tullut ajatelleeksi, että olin

sinuun erityisesti kiintymäisilläni.

Kun sitten juhlapäivä oli tullut ja näytelmämme oli onnellisesti

suoritettu, saimme osaksemme runsaat kätten taputukset,

hyvä-huudot ja kiitokset. Jouduin tästä vähän huumeeseen, sillä

itsekkyyteni kuiski: sinulle tulee suurin osa ylistyksestä.

Rintani tuntui keveältä ja ikäänkuin paisuneelta, mutta mieleni

oli rauhaton ja minä halusin yksinäisyyteen haaveilemaan. Tuvassa

tanssittiin teatterin jälkeen, mutta pian minä sieltä pujottausin

ulos puutarhaan, jonne houkutteli hohtava kuuvalokin.

Harhaillessani ruohikoilla ja hiekkakäytävillä tunsin äkkiä

jonkun takaa tarttuvan käsivarteeni ja kuulin sinun äänesi

kuiskaavan:

-- Etsin sinua. Arvasin sinun olevan täällä ulkona. Tuvassa oli

liiaksikin lämmin.

-- Etsitkö minua? toistin melkein säpsähtäen, ja tiedätkö mitä?

Vaikka olin ajatellut kaikkea muuta kuin sinua, kävi samassa ilon

väre läpi ruumiini.

-- Niin, minä tahdoin vielä yksityisesti kiittää sinua, Eero,

siitä, että teatterimme onnistui niin hyvin. Se on kokonaan sinun

ansiosi. Minä olin ollut niin levoton itseni tähden.

Ah, kuinka tuo kiitoksesi teki minulle hyvää. Se haihdutti

levottomuuden rinnastani -- haihdutti itsekkyydenkin.

Ja nyt seurasi lumoava hetki. Muistatko, Aarno, tuota yötä?

Istuimme syrjäisessä lehtimajassa puutarhan toisessa päässä,

kuuhut heitti hopeansa lehvistön läpi, etäältä soivat valsin

sävelet hyväilevän suloisina. Puhelimme ensin illan tapahtumista,

molemmat olimme innostuneet näytelmätaiteeseen ja haaveksimme

näyttelijä-elämästä, mutta yhtäkkiä käännyin suruiseksi ja

rupesin kertomaan itsestäni. En tiennyt oikein, mitä tein.

Kerroin olevani ilman ystäviä, ei ollut koulussa toverieni

joukosta kukaan minusta pitänyt, semmoisesta yksinkulkijasta ja

haaveksijasta kuin minä olin. Sentähden välistä orpo kaipasinkin

ystävää, jolle olisin voinut tunteeni ja tuumani uskoa.

En unohda koskaan sinun osanottavaa ja lohduttavaa katsantoasi,

kun laskit kätesi hiljaa hartialleni ja hellästi lausuit:

-- Ne toverisi eivät sinua tunne, Eero. Minä pidän sinusta.

Kuinka tuo tunnustus teki minut onnelliseksi, Aarno. En keksinyt

vastausta mitään, vaan ojensin sinulle käteni. Ja kauvan, kauvan

istuimme ääneti ja kuuntelimme kaukaista soittoa. Sitten me kuin

yhteisestä päätöksestä nousimme ja palasimme tupaan.

Mutta kumma, seuraavina päivinä ujostelimme toisiamme emmekä

etsineet tilaisuutta puhua kahden kesken. Vasta viikon

perästä sattui itsessään vähäpätöinen tapaus, joka oli omansa

ratkaisemaan suhteemme.

Olimme lähteneet toisen kylän huveihin, tällä kertaa vieraina.

Näytännön ja muun ohjelman loputtua oli tavanmukaiset tanssit,

joihin sinä hyvänä hyppääjänä innolla otit osaa, minun parhaasta

päästä katsellessani, millä taitavuudella ja kestävyydellä sinä

pyöräytit tyttölöitä, tuttuja ja tuntemattomia. En kuitenkaan

yksinomaan ihmetellyt, ihaillut; tunteihini sekottui vähän

katkeruuttakin, kun sinä niin hartaasti hääräilit muitten kanssa

etkä näyttänyt minusta yhtään välittävän. Olin mielestäni

syrjäytetty, hylätty ja kaipasin pois tästä meluavasta

joukkiosta. Hain itselleni tyyssijan avatun akkunan laudalla,

josta sain ikäänkuin etäältä seurata silmilläni karkelevan

kansan keikkauksia ja nähdä sinunkin ponnistuksesta punottavia

poskiasi, kun sinä kiidit ohitseni, käsi vankasti kiedottuna

tytön vyötävyksille. Mutta silmänräpäyksessä kaikki muuttui, kun

kallistuin taaksepäin ulos ikkunasta, toisella kädellä pitäen

kiinni keskipylväästä. Siinä ympäröi minua synkkä syysyö, jonne

jyske ja melu kuului paljon heikommin. Mutta se oli rauhaisa ja

viileä ja kuunteli myötätunnolla sydämeni valitusta. Oli minulle

jonkunlainen nautinto ajatella, että "tuolla nuo ihmiset pitävät

lystiä eivätkä aavista, että heidän keskellään on yksi, jonka

mielestä se kaikki on tyhjää leikkiä".

Aurinko teki jo nousua, kun lähdimme kotia ajamaan. Meitä oli

viisi henkeä samoilla rattailla. Takalaudalla istui kaksi

tyttöä, edessä istuimme sinä, minä ja eräs meidän kylän poika.

Aamu-ilma oli kolea ja kostea ja kylmä meitä puistatti, kun

olimme ilman päällysvaatteita. Koetimme sentähden pysytellä

lämpiminä laulamalla ja hoilottamalla. Lienemme näyttäneet aika

markkinajoukolta, kun ajaa hyryttelimme kivistä tietä, täyttä

kurkkua huutaen ja laulaen, haastellen ja nauraa hohottaen.

Muistatko, kuinka ylimielisen hilpeitä olimme? Siitä huolimatta

piili sydämessäni yhä sama epämääräinen kaiho.

Yhtäkkiä pälkähti päähäni kysyä sinulta:

-- Paleletko, Aarno?

-- Vähäisen, vastasit, ja samassa kiedoin käteni vyötäisillesi ja

sanoin luottavasti:

-- Näin saat nähdä, että lämpenet.

Silloin, tiedätkö, tapahtui minulle kumma. Kaikki epäselvä ja

etsivä ikävä häipyi sielustani, ja minä ymmärsin, että sinä

olitkin kaihoni esineenä. "Sitähän minä tahdoinkin, että olisin

varma sinun ystävyydestäsi, että saisin olla kahden kesken sinun

kanssasi, purkaa sinulle sydämeni, kertoella sinulle ihanteistani

ja aatteistani, ja että sinä kuuntelisit sanojani mielihyvällä,

katsoisit minuun totisilla, hellillä silmilläsi ja laskisit

kätesi hartialleni!" Niin, minä ymmärsin, että rakastin sinua, ja

olin sanomattoman onnellinen.

Ummistin silmäni, unohdin laulaa, unohdin, missä olin, kun toinen

tytöistä nykäsi minua selkään ja huusi:

-- Eihän se Eero enää laulakkaan!

Samassa käännyit sinäkin minun puoleeni ja kysyit puoleksi

kummeksuen:

-- Todellako nukuit?

-- Nukuin? toistin närkästyneenä, mutta lisäsin kiireesti: -- no,

jos olisinkin, kun te niin makeasti kehtolaulua hyrähytitte...

Muiden nauraessa vetäsin käteni pois vyötäisiltäsi. Kysymyksesi

oli minua loukannut, en tiedä miksi. Tuntui vain yhtäkkiä, ettet

sinä minua ymmärtänytkään. Minäkö olisin nukkunut! Vähänpä

arvoa olisin sitten läsnäolollesi pannutkin. Mutta tovin

kuluttua hiipi sydämeeni taas entinen ikävä, ja nyt siihen

oli yhtynyt katumuskin: kaduin, että olin ajatuksissani ollut

niin äkkipikainen sinulle. Ehkä se kysymyksesi olikin aivan

viaton -- ei, aivan ajattelematon. Ehkä sinä puolestasi nyt

olit loukkaantunut minuun, kun niin äkkiä vedin käteni pois...

Näitä ajatellessani olin koettanut ottaa osaa muitten iloon.

Nyt käännyin sinuun, ja kas, katsantosi olikin muuttunut.

Näytit hajamieliseltä, olit jättänyt ohjakset Väinölle. Kuinka

ihmissydän on julma ja itsekäs: tätä nähdessäni minä riemastuin

ja sydämeni sykki. Taas oli ikävä poissa ja hetken sinua

katseltuani kuiskasin:

-- Minun on kylmä.

Sinä säpsähdit, katseemme kohtasivat toisiaan -- ja silmäsi

säihkyivät. Sanaa sanomatta kiedoit käsivartesi minun ympärini.

Sillä hetkellä tapahtui meidän äänetön liittomme. Muistatko?

Aamuaurinko loisti kirkkaana, suurena, ihanana...

Meidän ystävyytemme oli alkanut. Kylään saavuttuamme kun minä

hyppäsin rattailta poiketakseni kotiin, kysyin sinulta, aivan

kuin se olisi ollut jokapäiväisin asia maailmassa:

-- Lähdetäänkö päivemmällä kävelemään?

-- Lähdetään. Mihin aikaan? sinä vastasit yhtä huolettomasti.

-- Tule nukuttuasi minua noutamaan.

-- Hyvä.

Ja me läksimme pitkälle kävelylle, ja se oli meidän ensimäinen...

Ja kuinka meiltä puhetta riitti -- ihan äärettömiin! En muista

enää, mistä oli kysymys, sen vain muistan, että olin kuin

hehkuva tulimeri, joka kauvan on ollut maan poveen suljettuna,

mutta vihdoin murtaa kahleensa ja syöksee vapauteen, puoleksi

hengetönnä pitkästä odotuksesta. En ollut koskaan ennen puhunut

sydämeni kyllyydestä, en ollut antanut kenenkään aavistaa, mitä

tunteita minussa liikkui -- nyt ne nousivat yli äyräittensä, nyt

sanat tulvivat suustani, ja kerroin kaikki salaisuuteni sinulle

-- sinulle, Aarno. Sinä olit ensimäinen, sinä olit ainoa.

Sadekuuro meidät yllätti. Poikkesimme tieltä ikivanhan,

pilvenkorkuisen "herraskuusen" suojaan. Siellä seistessämme ja

katsellessamme toisiamme hymyilevin silmin, sanatulva äkkiä

loppui kesken, puheemme taukosi. Aivan kuin hämmästyimme, ja

molempain silmistä loisti sama kysymys:

-- Sinäkö se nyt olet minun ystäväni, minun uskottuni!

Ja sitten silmämme lisäsivät:

-- Kaunishan sinä oletkin!

Ja huulemme vetäysivät hymyyn, ja sulan riemun hurmaamina

heittäysimme toistemme kaulaan ja suutelimme...

Ja se se nyt oli kertomukseni kahdesta pojasta, jotka tulivat

ystäviksi.

Koko tämä mennyt vuosi, Aarno, on ollut kuin autereinen

kesäpäivä, kuin onnen kultainen tarina, josta lapsina unelmoimme.

Kuinka elämä sentään on ihana ja maailma mielityinen! Kuinka

ihmiset lienevät hyviä ja jaloja! Mutta jos tässä elämässä on

suruja ja murheita, niin minä vain sanon: tulkaa, en teitä

pelkää. Molempain meidän puolesta minä rukoilen: jospa voisimme

tulla tämän elämän ja tämän ihmiskunnan, tämän maan ja tämän

kansan arvoisiksi, jospa voisimme imeä tästä elämästä kaikki mikä

on voimallisen suurta ja tenhoavan kaunista, että, kun päivämme

kerran päättyvät, tätä maata palvellen, tämän kansan onnen eteen

työskennellen kuoloon kaatuisimme.

Huomenna kun tapaamme, saat sinä tämän kirjeeni. Se on sinulle

kirjotettu, se on sinulle omistettukin

ystävältäsi Eerolta.'

Tätä vanhaa muistiinpanoa lukiessaan Eero hymyili, mutta hänen

silmänsä olivat kyyneltyneet. "Olenhan ollut onnellinen minäkin",

hän ajatteli, "olen, olen. Ei aavista Aarnokaan, mitä tähän olen

kirjottanut, en tullut sitä hänelle näyttäneeksi. Enkä näytäkkään.

'Tempi passati' nuo ovat. Mutta minä olen sama vielä, samaksi jään.

Yhtä lämpimästi rakastan sinua, Aarno, kuin ennenkin, yhtä lämpimästi

teitä kaikkia." Ja niinkuin punertava, lemmenvärinen ruusu huokuu

aistimiin tenhoavaa tuoksua, niin tuoksahti nyt mieleen suloinen

rauha hellivästä sydämestä.

Eero sammutti kynttilän ja otti viulunsa kirjahyllyn päältä. Jousi

kädessä hän hiljaa näpitteli ja viritti kieliä ja asetettuaan

äänenhimmentäjän paikoilleen, rupesi soittamaan. Sävel sävelen

perästä virtasi viulusta huoneen hämärään hiljaisuuteen, muodostuen

tunnelmikkaaksi ja viehkeäksi soitoksi. Tämä Bach'in Gavotte ja

Musette oli Eeron lempikappaleita, ja hän keijuttikin koneestaan

aivan kuin perhosen siivillä tuon keposen Musette'n.

Hän soitti vielä muita saman mestarin sävellyksiä, ja kuta

kauvemmas hän soitti, sitä enemmän kiihtyi ja innostui hänen

mielensä. Voimakkaina ja raikkaina kaikuivat äänet viulun kielistä,

kun viippaileva käsi niitä jousella kosketteli. Pelkoa ei ollut

liioin, että talonväki häiriytyisi, koska se makasi tuvan puolella

rakennuksen toisessa päässä.

Silloin kuului äkkiä porstuan puolelta jyskettä ja narinaa, kun ovea

auki temmottiin, ja heti sen perästä ääniä ja askeleita. "Joko nyt

vihdoin kotiutuvat!" ajatteli Eero ja keskeytti oitis soittamisensa.

Laskettuaan rakkaan viulunsa hellävaroen sen koteloon, hän katsahti

kelloonsa ja jäi ihmettelemään, kun se jo näkyi kahta käyvän. "Missä

ovat Aarno ja Tuomo olleet?" iski ajatus kuin salama hänen mieleensä.

Samassa tulijat aukasivat salinsa oven ja Eero kuuli Tuomon

puoliääneen kuiskaavan toverilleen:

-- Hs, ettei Eero herää...

Joku astui saliin ja toinen kömpi perässä.

-- Viis siitä! sopersi Aarnon ääni. -- Eero är vår vän, etkö ymmärrä,

han är vår vän, amicus noster est... Kuulehan, Tuomo, minä kuulin

viulunsoittoa.

-- Mitä vielä! kuului taas Tuomo sanovan, -- onhan Eeron kamarissa

pimeä.

-- Jo, men jag hörde...

-- Ole vaiti... Missä täällä on tulitikut?

Eero oli vetäytynyt syrjään, ettei näkynyt eikä nähnyt. Kaamea tunne

kouristi hänen sydäntään, hän pidätti henkeään ja kylmä hiki tuntui

pursuvan otsasta.

Raapattiin tulta ja valo välähti huoneeseen.

-- No, eihän täällä minun pöydälläni olekkaan kynttilää...

-- Minulla pitäisi olla... Habeo, habeo... mitä kynttilä taas on

latinaksi?

-- Kuule, mitä sinä oikein olet juonut, Aarno?... Minä en ole yhtään

hutikassa...

-- Luuletko sitten minun olevan?... En yhtään, en yhtään,

veikkoseni. Tämä poika on vain vähän iloisella tuulella... bei guter

Laune, etkö muista?... Kyllä se Harryn luokkatoveri Irma sentään on

hiton soma tyttö, vai mitä sinä sanot, Tuomo?

-- Onhan se!

-- Niin, onhan se. Est, est... kuinka se Caesarin lause taas kuuluu?

-- Mikä?

-- No se Caesarin lause... Men låt vara! Kun ei muistu, niin ei

muistu... Ihan minä olen korvia myöten pikiintynyt siihen Irmaan,

ganz verliebt...

-- Kuule, Aarno, ei tämä käy päinsä. Millä hetkellä hyvänsä Eero voi

herätä, ja silloin on piru merrassa. Ole hiljaa nyt ja riisu päältäsi

-- jos osaat.

-- Ettenkö osaisi! Ole huoleti... Mutta johan sanoin, että Eero on

ystävämme, amicissimus est. Ei hän pahastua saa...

-- Kun saisin tuon oven kiinni lykätyksi...

Eeron asema oli käynyt yhä tukalammaksi. Hän olisi tahtonut pujahtaa

vuoteeseen toisten tietämättä ja olla nukkuvinaan, mutta sänky oli

toisella puolella huonetta. Kun Tuomo lähestyi ovea sitä sulkeakseen,

teki Eero äkillisen päätöksen ja astui rohkeasti kynnykselle. Sinne

hän jäi seisomaan kalman kalpeana ja hänen silmäinsä katse oli kuin

vainotun hirven.

Tuomo, joka oli takitta ja sukkasilla, pysähtyi kuin naulattu

keskelle lattiaa, ja hämmästys, kauhistus kuvastui hänen kasvoissaan.

Aarno istui taaempana sänkynsä reunalla ja yritti paraikaa vetämään

kenkiä jaloistaan, mutta kun huomasi Eeron, jäi häneen tuijottamaan

suurilla silmillään, joissa oli juopuneen puoleksi tajuton ilme.

Kotvan aikaa nuo kolme ystävää katselivat toisiaan, ja ainakin Eeron

ja Tuomon rinnoissa tunteet riehuivat. Mutta sitten Eero laski

katseensa maahan ja tarttui sanaakaan sanomatta oven kahvaan, astui

takaisin kamariinsa ja pani oven säppiin jälkeensä. Tämän tehtyään

hän hoiperteli sängyn luo ja heittäysi pitkäkseen vuoteellensa.

Silmiään hän ei saattanut ummistaa. Hän yhä näki edessään

kauhistuneen Tuomon ja puoleksi tajuttoman Aarnon, ja hänen sydämensä

kouristui tuskasta. "Tämäkö vielä piti tapahtuman! Tämänkö tähden he

siis ovat minut hylänneet, tämänkö tähden väsyneet meidän uutteraan

elämäämme!"

Ja nyt tulvi sanomaton katkeruus mieleen. "Oi, tätä yhteiskuntaa,

tätä sivistystä ja kulttuuria -- mille teille se ihmislapsia

viekottelee. Tämä nyt on se ylistetty yliopistolukujen harjottaminen,

'oman itsensä voittaminen', ahkeraksi, järkeväksi rupeaminen ja

epävarman hutiloimisen heittäminen. Luopuneet he ovat minusta

ja minun leivättömistä ihanteistani, alistuneet ylivoiman alle,

muuttaneet mielensä maailman mukaan; kunnioitettaviksi kansalaisiksi

ovat tulleet, -- cives academici --, kansalaisiksi, jotka täyttävät

velvollisuutensa ja samalla ymmärtävät, että se on epäämätön oman

menestyksen ehto, paras keino itse kunniaan kohota. Lapsellisen

haaveilemisen ovat hylänneet, ovat omistaneet miehuullisen

vakavuuden, ja maailma on heti valmis heitä ilolla tervehtimään...

Niin, niin, iloitse, maailma, tämähän on sinun mielesi mukaista..."

Äkkiä valtasi Eeron kummallinen liikutus. Hän olisi tahtonut itkeä,

mutta ei voinut. Sydäntä vain ahdisti.

"Minä, joka olin toivonut heistä aivan toista! Olin toivonut, että

he kaikissa tapauksissa säilyttäisivät pyhänä uskonsa puhtauteen,

siveyteen, miehuuteen. Olin toivonut, etteivät he luopuisi hyvästä,

jos kohta luopuivat minusta ja minun pyrinnöistäni...

"Paljon parempi olisi ollut, jos heistä olisi tullut suutareita,

salvumiehiä, torppareita tai renkiä...

"Ruumiillinen työ olisi ollut kunniallinen, rehellinen, puhdas, se

olisi varjellut heitä pahasta! Sen turviin paeta olisi ollut tuhat

vertaa lujempi kuin yliopistojen ja akademiojen...

"Mutta he sitä halveksivat... He valitsivat 'herrojen' tien..."

Ja hänen sydämeensä hiipi sääli langenneita ystäviään kohtaan.

Eero kyllä kuuli, että Aarno pyrki sisään, että hän koputti ovelle

ja sammalti jotakin Tuomolle, että hänen kiihkonsa yltyi jostain

tämän vastauksesta ja että hän oli vähällä ruveta meluamaan, mutta

kun sitten äkkiä kaikki hiljeni, ja Tuomo arvattavasti sai Aarnon

luopumaan aikeestaan, ei Eerokaan hievahtanut paikaltaan, makasi

siellä vain synkissä mietteissään ja surunvoittoisissa tunteissaan,

kunnes vihdoin nukkui levottomaan uneen.