-- No en minä sitä niin osaa määrätä. Kyllähän te sen paremmin
ymmärrätte...
-- Yhy. Voimmehan ottaa tämän tarkastaaksemme, mutta aivan pian en
vastausta lupaa. Meillä on kiireiset ajat nyt, kun kevätkirjallisuus
on valmistettava -- siihen tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa
ehtisi.
Sydäntä vähän kouristi, mutta kohteliaan tyyni, melkein leikillinen
oli Eeron ääni, kun hän lausui:
-- Niin, niin tiettävästi... Koska luulette, että minä voin saada
tietoa? Käynkö täällä tiedustelemassa?
-- Kuinka itse tahdotte. Tulkaa parin viikon päästä.
Sitten hyvästi, ja hetken perästä Eero löysi itsensä kadulla
kävelemässä -- ilman kallista kääröä. "Kevätkirjallisuus" soi
hänen korvissaan ja tietämättään miksi, hän häpesi. Hänen kirjansa
ei kuulunut "kevätkirjallisuuteen" -- kuuluiko "kirjallisuuteen"
ollenkaan, semmoinen lapsipuoli kuin se... Miksi hän olikaan mitään
kirjottanut! Ei maailma kumminkaan käsittäisi hänen sydäntään, hänen
ajatuksiaan... Ja nyt se jäi sinne, kallis käsikirjotus, hänen
rakkautensa ja murheensa luoma. Ja tuo mies vielä pitelee sitä kuin
mitä vain... Teki melkein mieli juosta takaisin, riistää aarre rosvon
kynsistä ja paeta, paeta, paeta...
Mutta Eero ei juossut takaisin...
Perästäpäin häntä nauratti oma tavaton kömpelyytensä ja
hätääntymisensä. Olihan kaikki käynyt aivan luonnollisesti. Kirja oli
otettu tarkastettavaksi ja parin viikon päästä tulisi vastaus.
Vaan ei tullutkaan silloin vielä vastausta. Eero kävi
tiedustelemassa, ja johtaja anteeksi pyytäen kysyi, eivätkö saisi
pitää käsikirjotusta kaksi viikkoa vielä. Lupasi sitten kirjallisesti
ilmottaa. Eeron tietysti oli myöntyminen, vaikka alakuloisella
mielellä, kun odotuksen tuskallinen aika yhä pitkittyi.
Tämä oli se toinen huoli, joka painoi Eeron mieltä. Maantiellä
kävellessään hän nyt ajatteli kaikkea tätä ja hänen elämänsä tuntui
sangen synkältä. Kirjan kohtalo tosiaan ei ollut ratkaistu, mutta
Eeron sydämen täytti paha aavistus, jota hän ei sieltä voinut
karkottaa. Aarno ja Tuomo olivat kaupungissa, ja Eero oli puoleksi
lupautunut hänkin sinne, koska Harryn tänä iltana piti valkolakkinsa
saaman, mutta Eero oli kuitenkin kahden vaiheilla, lähtisikö
ollenkaan, kun ei häntä minnekkään haluttanut.
Lähestyessään Mannilan taloa, hän näki Rolandin äkkiä syöksähtävän
aitaan nojaavan miehen luo, joka kallistui koiraa hyväilemään, ja
vähän tirkistettyään Eerokin tunsi vieraan. "Jannehan se on!" Ja taas
tuntui sydän kevenevän. Tervehdittiin tuttavallisesti ja Eero kysäisi:
-- Missä olet ollutkaan? Luulin sinun jo sairastuneen, kun et
viikkokauteen ole käynyt meillä?
-- Olisi minulla vähän asiaa, jos sopii...
Nyt vasta Eero havaitsikin, että toinen oli ylen synkän ja kalpean
näköinen.
-- Kyllä, kyllä, Eero kohta vastasi palvelevasti.
-- Mennään sisälle, siellä ollaan rauhassa.
"Nyt minun siis ei tarvinnut lähteä kaupunkiin", hän ajatteli
itsekseen, ja se ajatus oli hänelle mieluinen.
Heidän astuessaan pihan poikki, Eero tarkasteli sivulta Jannen
puhtaita ja tahdon lujuutta osottavia kasvonpiirteitä, joiden
tavallisesti niin iloinen ja punakka ulkomuoto oli vaihtunut
kärsimyksen kalpeaan ilmeeseen, ja urkkien itseltään ihmetellen tämän
muutoksen syytä, hän samalla muisti nuoren pojan koko elämäntarun.
Jannelle Eero omisti ihailun sekaisen rakkauden, sentähden että tämä
niin varmasti tiesi ja tunsi mitä tahtoi ja sentähden että hänen
tahtonsa oli kohdistunut luonnolliseen hyvään. Hänen vanhempansa,
jotka kuuluivat sivistyneeseen säätyyn, omistivat maakartanon
täällä likitienoilla ja olisivat antaneet pojalleenkin sivistyneen
kasvatuksen, ellei tämä äkkiä olisi katkaissut kaikki heidän
tuumansa. Hän kävi jo kaupungissa koulua -- siellä tutustuivatkin
Eero ja hän, vaikka Janne oli alemmalla luokalla --, kun hän erään
kevätlukukauden päätyttyä viidennellätoista ollessaan lähti koulusta
suoraa päätä kotiin ja sanoi vanhemmilleen:
-- En jalkaanikaan enää kouluun pistä. Minä rupean maanviljelijäksi!
Huono oppimaan Janne ei ollenkaan ollut, mutta hyvin vallaton ja
itsepäinen. Hämmästyneet vanhemmat koettivat syksyllä kurilla ja
rangaistuksella saada poikaa taipumaan, mutta tämä intti yhä vain
vastaan:
-- Jos panette minut kouluun takaisin, minä karkaan. Ja jollen saa
kotona työtä tehdä, lähden muuanne leipäni ansaitsemaan.
Janne ei ollut ainoa poika, vaan viimeinen isosta lapsilaumasta,
ja vanhemmat tuumivat keskenään, että "on ahkera työmies parempi
kuin laiska herra ja voihan Janne joskus maailmassa ottaa kartanon
haltuunsa ja lunastaa siskonsa ja veljensä, kun ei hänestä
kumminkaan ole lukijaksi", ja niin muodoin hekin tyytyivät kauppaan,
vastenmielisesti tosin, ja Janne tuli renkipojaksi isänsä kartanoon.
Suurimmalla rakkaudella ja palvelevaisuudella hän palkitsi
vanhempainsa hyvyyden, ja kun isä kuoli, tuli Jannesta oikein äidin
tuki ja turva. Vanhemmat veljet olivat jo maailmalla, siskoista yksi
oli naimisissa ja kaksi nuorempaa kotona, mutta Janne ottikin talon
ohjakset käteensä ja kävi johtamassa miesten töitä isävainajansa
vanhaan tapaan. Janne oli silloin seitsemäntoista vuotias, tanakka ja
harteva nuorukainen ja niinä kahtena vuotena, jotka isän kuolemasta
olivat kuluneet, ei kenenkään ollut tarvinnut moittia nuoren isännän
komentoa.
Kun Jannen ja Eeron vanha toveruus uudistui, kiintyivät nuorukaiset
pian toisiinsa lämpimin tuntein, tekipä Janne Eerosta oikein
ystävänsä ja uskottunsa.
Heillä olikin yhteisenä salaisuutena Jannen rakkausliitto ja
salakihlaus erään torpan tytön kanssa, joka kylässä palveli piikana.
Se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan originelli tarina. Leena ja
hän olivat lapsuuden ystäviä ja leikkitovereita, Leenan isä kun oli
kartanon torpparina, ja paljon suloisia muistoja heillä oli menneiltä
ajoilta. Janne kävi viidettätoista, kun hän ollen pääsiäisluvan
aikana koulusta kotona -- eräänä päivänä läksi torpan Leenan luokse,
joka oli häntä vuotta nuorempi, ja sanoi:
-- Jahka tulet isoksi, Leena, minä nain sinut.
Leena nauramaan:
-- Etpä vainen.
-- Nainpas. Lyödäänkö vetoa?
-- Mutta minä sanon, ettet!... en minä sinua ota, en ota, vaikka mikä
olisi...
-- Otatpa, kun oikein tulen kosimaan.
-- Enkä ota, älä luulekkaan.
Kun kiistaa kesti, Janne nolostui.
-- Etkö minusta huolikkaan, Leena? hän kysyi paljon nöyremmällä
äänellä.
-- En, vastasi tyttö, kääntäen kasvonsa pois.
-- Mikset, sano, mikset?
Pieni pään nykäys ja puoleksi arka, puoleksi ylpeä katse.
-- Siksi, kun olet herra.
-- Onkos se sitten mitään pahaa? Kun tulet minun rouvakseni, saat
istua sohvalla ja käydä silkissä.
-- Mutta minäpä en huolikkaan. Minä tahdon tehdä työtä ja auttaa
äitiä. Ja minä en mene herralle.
-- Mikset herralle?
-- Siksi...
-- No?
-- Siksi kun ne ovat ylpeitä ja juovat.
Janne hämmästyi niin, ettei hetkeksi saanut sanaakaan suustaan.
-- En minä juo, hän vihdoin sopersi.
-- Et vielä, mutta sitten, vastasi tuo viisas ja itsepäinen kaunotar.
-- Eihän isänikään juo...
Tuima katse.
-- Älä valehtele. Ryyppää se välistä. Ja kaikki kaupungin herrat
juovat.
-- Olenko minä mikään kaupungin herra?
-- Olet.
Vaitiolon jälkeen Janne kysyi:
-- Ottaisitko minut, jollen olisi herra?
Tyttö ei vastannut, nauroi vain heleästi ja pakeni täyttä kiirettä.
Janne kääntyi kotiinpäin mietteissään. Hän mietti paljonkin, mietti
vielä koulupenkilläkin istuessaan, ja kun lukukausi oli loppunut --
oli hänenkin koulunkäyntinsä loppunut.
Pari vuotta kului, eivätkä Janne ja Leena paljon toisiaan
nähneetkään. Mutta Jannen isän kuoltua he solmivat liiton keskenään,
ja vaikka tyttö vielä oli vastahakoinen, Janne kun muka sittenkin oli
herra, vei voiton kumminkin molempain sydämiin juurtunut rakkaus.
Liittonsa olivat päättäneet pitää salassa, kunnes Janne tulisi
täysi-ikäiseksi. Eero vain Jannen ainoana ystävänä oli siihen vihitty.
Tämä kaikki muistui vilaukselta Eeron mieleen, kun he astuivat
pihamaan poikki ja verannan kautta sisälle huoneisiin, ja hän
ihmetteli, mikä onnettomuus nyt oli tehnyt Jannen ilosta lopun.
Tuskin olivat ehtineet Eeron kamariin, kun Janne kääntyi ja puhkesi
sanomaan Eerolle, joka sulki oven jälkeensä:
-- Voi Eero, nyt on kaikki kadotettu, nyt on onneni mennyt, mitä minä
enää maailmassa teen! Kahteen yöhön en ole silmiäni ummistanut.
Tämä oli lausuttu niin surkealla äänellä ja niin voimakkaalla
tunteella, että vavistus kävi Eeron ruumiin läpi ja hänkin kalpeni.
-- No, mikä nyt on?
-- Oi sinä et voi käsittää, kuinka häntä rakastan, minä en saata elää
ilman häntä -- ja nyt hän on minut hylännyt, ja minä olen itse syyssä.
Ja nuoren pojan silmät kiilsivät kyynelistä kosteina ja hän väänteli
käsiään tuskasta.
-- Rauhotu, Janne, pyysi Eero hellästi, vaikka hänen sydämensä oli
pakahtua, -- käyhän istumaan ja kerro, kerro, kuinka asian laita on.
-- En minä voi istua, polttaa niin rinnassa, sanoi nuorukainen,
kävellen edes takaisin permannolla. -- Kuule nyt, mitä on tapahtunut.
En ole sinullekaan kertonut, että pari viikkoa sitten jouduin
huonoon seuraan -- no, en syytä ketään, oma syynihän se oli --,
juotiin väkeviä ja minä päihdyin, päihdyin aika lailla. Oh, kuinka
aamulla häpesin ja kuinka sairas olin! Vannoin pyhästi itselleni,
etten koskaan enää maistaisi tippaakaan. Häpeästä en kehdannut puhua
mitään Leenalle enkä sinulle. Mutta voi pahuus! lienenkö juopuneena
kerskaillut suhteestani Leenaan tai liekö nähty hänen valokuvansa,
joka minulla aina on povitaskussani -- joku pahanilkinen ihminen
on ilmottanut salaisuuteni Leenan vanhemmille, maalannut jutun
murhanmustaksi, panetellut minua ja sanonut minua juopoksi. Niin
ainakin Leena itkien mulle kertoi toissa-iltana ja sanoi, että
vanhempansa olivat aivan epätoivoissaan, isäkin oli sanonut, että
minun pitäisi paremmin tietää kuin viekotella köyhää tyttöä... Oi
voi, Eero, ja Leena oli myös aivan menehtymäisillään, kun minä olin
juonut enkä tunnustanut hänelle, ja hän sanoi, että on paras, että
eroamme toisistamme... Leena sen sanoi.
Janne oli seisahtunut Eeron eteen ja lausui viimeiset sanansa
omituisella äänen painolla, aivan kuin olisi itseltään epäillen
kysynyt, oliko se mahdollista, ja hän lisäsi samaan tapaan:
-- Kuinka tuo minuun koski ja kuinka olen tuntenut itseni
viheliäiseksi ja huonoksi. Olen rukoillut Jumalaa, olen paastonut
ja valvonut, ja sen minä vain tiedän, että jollen Leenaa saa, olen
mennyt mies. Silloin en voi tänne jäädä, renttu minusta tulee,
merelle menen tai Amerikkaan tai minne vain... Eikä tässä ole mikään
apuna.
Eero, joka oli säikähtynyt pahemmin kuin tahtoi itsellensä
myöntääkään, oli vähän aikaa ääneti, miettien sinne tänne, ennenkuin
viimein osasi puhua:
-- Älä nyt noin, Janne... eihän hukka niin pian peri, totta tämä on
autettavissa. Ethän sinä, Janne, ennen ole juopotellut?
-- Ensimäinen kerta se oli, jolloin päihdyin. Mutta tunnustaa minun
täytyy, että joskus olen ryypyn ottanut.
Eero loi ystäväänsä nuhtelevan katseen ja virkkoi:
-- Ai ai, Janne, siinä olet tehnyt väärin, kun tiesit kumminkin,
ettei Leena siitä pitänyt.
-- Niin niin, väärin olen tehnyt, sen minä nyt ymmärrän. Mutta voi,
ei se sillä parane, en minä sillä häntä takaisin saa, ja minä en
jaksa elää ilman häntä. Hän on niin kaunis, niin kaunis.
-- Kuules, Janne!
-- Mitä?
Eero oli äkkiä keksinyt pelastuskeinon, ja hänen silmänsä loistivat.
-- Minäpä tiedänkin, mitä sinun pitää tekemän!
Hän ryntäsi ylös ja tarttui syliksi ällistynyttä Jannea.
-- Oi Eero, jos voisit minua auttaa! kuiskasi toinen melkein
nyyhkyttäen, mutta toivon säde välähti hänenkin silmissään.
-- Sano, Janne, oletko varma Leenan rakkaudesta? Tiedätkö aivan
varmaan, että hän sinua lempii?
-- Tiedän, vastasi Janne ja katsoi Eeroa ihmetellen silmiin.
-- Tiedät siis, että hänen puheensa teidän erostanne ei lähtenyt
sydämestä?
-- Sen ainakin uskon, sillä kuinka... en, en, en minä tiedä.
-- Mutta onhan hän vannonut sinulle uskollisuutta?
-- On.
-- No kuule nyt tuumani, sanoi Eero, istuutuen taas sängynreunalle,
ja veti Jannen viereensä istumaan. -- Minä tiedän, että sinun
aikomuksesi ovat aivan rehelliset. Leena on köyhä ja toiseen
säätyluokkaan kuuluva kuin sinä, mutta ottaisit sinä hänet kumminkin
vaimoksesi, eikö niin?
-- Vielä kysyt! Enhän ole minäkään mikään sivistynyt -- ja mitä
rakkauteen tulee! Perintömme ei ole iso ja perijää on monta. En
edes tahtoisi kartanon pitää, vaikka se on kotini, paremmin tulisin
toimeen pienellä tilalla.
-- No niin, asia on siis selvä. Etkö nyt itse huomaa, mitä sinun on
tekeminen?
-- En.
-- Leenan kunniaa on loukattu ja hänen vanhempansa...
-- Aah!
-- Niin juuri, sinun pitää mennä torppaan ja pyytää tytär omaksesi.
-- Mutta kun en vielä ole mynti! Äitini...
-- Luuletko hänen panevan vastaan?
-- Luulen.
-- Ei auta. Sinä puhut äidillesikin... Ja kyllä hän suostuu, kun koko
historian kerrot... Mutta ennen kaikkea laita asia selväksi Leenan
vanhempain kanssa.
Janne nousi kävelemään. Otsa oli rypyssä ja silmä maahan painettuna.
Aivot työskentelivät ja rinnassa vyöri voimakkaita tunteita. Eero ei
tahtonut häiritä, seurasi vain mykkänä toisen liikkeitä.
Vähän ajan perästä Janne pysähtyi sängyn luo, nojasihe päätyyn ja
virkkoi päättävästi:
-- Niin on tapahtuva kuin sinä ehdotit, Eero. Hän oli nyt aivan
tyyni, ja vähän entistä reippautta loisti silmistä.
-- Oikein, sanoi Eero ja hymyili ilosta.
-- Mutta tahdotko sinä minua auttaa, Eero?
-- Mikäs siinä? Autanhan minä mielelläni.
-- Lähde sitten puhemiehenä kanssani torppaan.
-- Mitä? puhemiehenä?
-- Niin, tiedäthän sinä, mikä se on, ja minä tahdon, että asia
tapahtuu kansan tapaan. Etkö suostu?
Eero oli lentänyt tulipunaiseksi kasvoiltaan, ja tuo ehdotus tuntui
hänestä ensin ylen vastenmieliseltä.
-- Etkö suostu? toisti Janne, ja hänen äänensä ilmaisi jo pettymystä.
-- Mistä sitten saan puhemiehen?
Yht'äkkiä Eeroa nauratti. Mikä lie tullut, mutta tällä surullisella
jutulla oli koomillinenkin puolensa. Hän kuitenkin pidätti naurunsa,
melkein suuttuneena omaan kunnioittamattomuuteensa, ja sanoi
lämpimästi:
-- Kyllä suostun.
-- Hyvä, virkkoi Janne tyytyväisenä ja oikasihe suoraksi. --
Lähdetään sitten menemään.
-- Nyt samallako?
-- Tottakai, eihän tuo viipymisestä parane. Nyt on muuten paras aika,
kun on pyhäaatto.
-- No, kuinka tahdot, sanoi Eero, nielaisten viimeisen
vastahakoisuutensa.
Ja sitten pojat lähtivät. Roland, jonka olisi tehnyt mieli mennä
mukaan, käskettiin jäämään kotiin, ja hyvin kasvatettu koira totteli
nöyrästi.
Matkalla torppaan Eero kysyi Jannelta, eikö hänellä ollut aavistusta,
kuka se oli Leenan vanhemmille kannellut ja juonitellut, sillä eihän
kukaan ilman mitään --
-- Ei suinkaan, keskeytti Janne, -- enhän minä varmasti tiedä, kuka
vihamieheni on, ellei se lie Aapolan Kalle. Juovuspäissäni jouduin
riitaan hänen kanssaan, kun hän kehui Leenaa morsiamekseen. Kalle
muuten kuulemma on Leenaa kosinutkin ja saanut rukkaset. En minä
muista mitään puhuneeni omista asioistani, mutta ehkä se Kalle arvasi
oikean laidan, ehkä on jäljestäpäin meitä vakoillut. Hän jos sitten
lie jollain ämmällä juorua juoksutellut...
-- Kylläkai se niin on, kylläkai, arveli Eero ja ihmetteli itsekseen,
että rakkausjutussa aina piti olla mustasukkaisuus mukana.
Ilta oli jo myöhäinen, kun Eero palasi kotiin kosioretkeltään Jannen
kanssa. Kaikki oli käynyt hyvin. Miten olikaan, Eero innostui
puhemiesvirkaansa, kertoi Leenan ja Jannen rakkausjutun alusta alkaen
ja sai kunnon vanhukset heltymään, niin että vielä itkivätkin;
ukko puristi vahvasti kädestä ja eukko tarttui oikein syliksi
nuorta isäntäänsä, jota ennenkin olivat kunnioittaneet. Janne oli
seitsemännessä taivaassa sulasta onnesta ja virkkoi auttajalleen
heidän poistuttuaan torpasta:
-- Voi jos osaisin puhua niinkuin sinä! Saathan kivetkin heltymään...
Jos sinäkin äidilleni puhuisit...
Mutta se tietysti ei käynyt laatuun.
Kylään tullessa Janne erosi Eerosta ja lähti Leenaa tapaamaan.
Koko tämä kohtaus oli vaikuttanut Eeroon virkistävästi. Ajatukset
olivat hetkeksi vapautuneet omista huolistaan ja murheistaan, sydän
iloitsi, että oli saanut olla avuksi, ja monta uutta havaintoa oli
mieli tehnyt. Istuessaan kevät-illan haaveellisessa hämärässä matalan
torpan pyhää varten erittäin siivotussa kamarissa ja keskustellessaan
noitten kokeneitten ja kunniallisten ihmisten kanssa rupesi Eerosta
tuntumaan, aivan kuin hän jostakin oven raosta olisi saanut kurkistaa
outoon, uuteen, ihanaan maailmaan. Avautui näköaloja, joista hänellä
ei ennen ollut aavistustakaan, monet arvotukset kävivät äkkiä päivän
selviksi, mutta haihtuivat taas, ja Jannesta erottuaan hän koetti
muistella vanhusten sanoja ja omia mielialojaan, saadakseen selvyyttä
ajatuksiinsa ja havaintonsa jonkinmoiseen järjestykseen.
Tultuaan kotiin hän istui pöytänsä ääreen ja kirjotti päiväkirjaansa:
"23. V. Oudon kokemuksen olen tänä iltana tehnyt. Uskallanko
siitä vetää johtopäätöksiä? Silloin torpan ukko on ollut minulla
ensimäisenä opettajanani sitten kuin koulun päätin. Mutta mikä
opettaja! Sydämensä suoraa kieltä vain puhui ilman minkäänmoisia
'pedagogisia' tarkotuksia. Ja mikä opetus! Ei se sanojen paljoudessa
ilmennyt, vaan niiden ytimekkäisyydessä; eikä niiden kirjavankoreassa
muodossa, vaan henkevässä sisällyksessä. Eikä ainoastaan sanoissa,
vaan katseessa, liikkeissä, äänenpainossa! Ne ovat rikkaita ihmisiä
ne, joilla on semmoinen sielunelämä.
"Ja nyt on johtopäätökseni kysymyksenä esitettynä: onko koko kansa,
koko n.k. sivistymätön luokka tämmöistä? Näinkö viisashenkistä,
ylevämielistä, teräväjärkistä?
"Luulin ennen, että meidän sivistyneiden pitäisi heitä opettaa,
kasvattaa, neuvoa. Mutta heillähän onkin ihan toinen maailmankatsomus
kuin meillä sivistyneillä! Tai oikeammin: ei toisenlainen,
mutta se heillä on jo tiettynä, toteutettuna, koettuna, mikä
sivistyneille jonkinmoisena ihanteena väikkyy. Ja minun yksityiselle
maailmankatsomukselleni se on mitä likintä sukua!
"Eiväthän he vähääkään epäile elämän siveellistä pohjasäveltä, ihmisen
korkeata tehtävää ja hänen velvollisuuttaan luopua itsekkäistä
pyyteistään ja alhaisista himoistaan! Niin, mitä heidän oma elämänsä
onkaan muuta kuin yksinkertaista velvollisuuksien täyttämistä
aamusta iltaan hamaan kuolemaan saakka. Ja mikä vaatimattomuus, mikä
alistuminen Jumalan tahdon alle, mikä rauha ja tyytyväisyys.
"Sivistyneitä he pitävät melkein kuin toisena sukuna. Ennestään
tiedän, että kansa on kunnioittavainen ja nöyrä ylempää luokkaa
kohtaan -- jos välistä sen omituisuuksille nauraakin -- mutten ole
ennen hoksannut, että syvällä kansan mielessä piilee jonkinlainen
epäilys herroja kohtaan, jonkinlainen arkuus -- semmoinen tunne,
joka herää, kun pitää astua kevätjäälle eikä tiedä, kestääkö tuo
enää. On aivan kuin me sivistyneet olisimme lapsia, jotka olemme
eksyneet äitimme, kansan helmasta ja joita äiti pelonalaisena, mutta
kaipauksella odottaa palaavan takaisin -- -- --
"Niin, jos johtopäätökseni tämän illan kokemuksista pitää paikkansa."
Eero laski kynän kädestään ja nousi. Hän käveli toiseen huoneeseen,
Aarnon ja Tuomon saliin, ja ohjasi askelensa ikkunan luo, jonne häntä
vastustamattomasti veti mustain tuomen oksain välitse kuultava,
heleänhohtava luoteinen taivaanranta. Tuolla ulkona uinaili luonto
kevätkesäistä untaan. Kukkiva tuomi aivan lasin takana ja kuusen
istukkaat alempana törmän laidalla seisoivat liikkumatta ja
äänettöminä ja katselivat puolihorroksissa jalkojensa juurella hiljaa
juoksevaa jokea, joka väsymättömässä kulussaan luikerteli niittyjen
välitse ja katosi näkyvistä metsäisen niemen taa.
Rauhan tunne tuuditti nyt Eeronkin mielen kevätyöllisiin
haaveiluihin. Ne tulivat etsimättä kuin haimion siivillä, kun
hän avasi akkunan ja imi itseensä leyhkäilevää tuomentuoksua. Ne
kertoivat jostain kaukaisesta onnesta, jostain salaperäisestä
rauhasta, joka kerran tulee ja nostaa sielun korkealle yli maailman
murheiden, yli elämän eksymysten, ja ne kuiskailivat jostain
äärettömästä rakkaudesta ja voimasta, joka elää syvällä tämän
jumalallisen luonnon sydämessä ja jonka helmaan ihminenkin voi
kallistaa päätänsä. Mitä siitä, ne sanoivat Eerolle aivan korvin
kuuluvasti, mitä siitä, jos ystäväsi sinusta luopuvat, jos ei
yksikään ymmärrä sinun aikeitasi, sinun tarkotuksiasi, olet elävä
ihminen kumminkin, maailmaan lähetetty kuin kaikki muut -- heitä sinä
huolesi ja ole kuin yksi näistä pienimmistä, ilomielinen, nöyrä,
vaatimaton, ja katso, kansa on sinut ymmärtävä, kansa on tuleva
ystäväksesi, ja se suuri, sanomaton voima on rintasi täyttävä.
Ja Eero ihmetteli näitä unelmia ja katseli kauvan yhä vaalenevaa
taivaanrantaa.