VI.

Aamulla Eero heräsi myöhemmin kuin tavallisesti. Päivä paistoi

korkealta huoneeseen ja linnun virkeätä viserrystä kuului ikkunan

takaa, mutta elämä tuntui yhtäkaikki Eerosta harmaapilviseltä ja

painostavalta. Verkalleen hän nousi ja pukeutui; aukaisi oven

varovaisesti ja hiipi ulos. Salissa oli kaikki hiljaista. Pojat vielä

nukkuivat tai olivat nukkuvinaan. Eero lähti aamukävelylle.

Suuruspöydässä ei puhuttu sanaakaan, tuskin tervehdittiin. Aarno

ja Tuomo näyttivät synkiltä, vaivaantuneilta. Ukkosta oli ilmassa,

jokainen vältti toisten katseita.

Aterian jälkeen Eero sulkeutui suojaansa, ja päivemmällä hän kuuli,

että ystävät viereisessä huoneessa rupesivat keskustelemaan matalalla

äänellä. Mistä heidän puheensa kävi, sitä hän ei kuullut, mutta oli

kerran erottavinaan oman nimensä sanojen seasta ja arvasi muutenkin,

että keskustelu koski häntä ja eilistä tapahtumaa.

Kun sitten tuli käsky päivällisille ja kaikki kolme taas olivat

koolla, huomasi Eero oitis, että Aarnon ja Tuomon käytös oli

vapaampi kuin aamulla, jopa yrittivät lausua jonkun ystävällisen

sanankin. Eero kuitenkin pysyi totisena ja mykkänä ja tunsi miltei

loukkaantuvansa toisten kohteliaisuudesta. Sen havaittuaan nämä

herkesivät yrityksistään, ja pian taas istuttiin äänettöminä ruuan

kanssa puuhailemassa. Mutta kun Eero heidän syötyänsä jälleen aikoi

vetäytyä erilleen, sanoi Aarno, vaihdettuaan pari sanaa Tuomon kanssa:

-- Etköhän jäisi tänne, Eero, meidän kanssamme vähän puhelemaan?

Eero oli jo tarttunut oven kahvaan, mutta kuullessaan Aarnon lauseen

hän samassa seisahtui ja hänen sydämensä hytkähti.

-- Olisiko asiaa? hän kysäisi ja ihmetteli äänensä outoa sointua.

-- Olisihan sitä.

Eero kääntyi ja astui pari askelta huoneeseen. Pojat olivat

istuutuneet sohvalle, jonka edessä seisoi pöytä. Eero kävi pöydän luo

ja nojasi siihen oikean kätensä.

-- Etkö tahdo istua? kehotti Tuomo, viitaten kädellään läheiseen

keinutuoliin.

-- Kiitos, seison mieluummin.

Eero ei käsittänyt, miksikä hänen piti olla aivan kuin poissa

suunniltaan. Häntähän oli loukattu, eikä ainoastaan häntä, mutta

totuuden ja rakkauden ihannetta, ja kuitenkaan hän ei tuntenut mitään

tuomarin ylpeätä rohkeutta, vaan päinvastoin pelon sekaista inhoa

koko elämään, aivan kuin hän olisi rikoksentekijä ja kaksi entistä

ystäväänsä häntä nyt tuomitsemassa.

-- Taidat olla apealla mielellä? alkoi Aarno puhua ja katsahti Eeroon

terävästi, aivan kuin olisi ollut hieman suutuksissaan. Toinen

ei vastannut mitään, heitti häneen vain pikaisen kummastelevan

silmäyksen.

-- Sitä sinun ei tarvitsisi olla ainakaan meidän takiamme, sillä

kyllähän me pidämme huolta itsestämme.

Näistä solvaavista sanoista Eero sävähti tulipunaiseksi ja sai vasta

hetken perästä kysytyksi:

-- Sekö oli asiasi?

-- Voi sinua, Aarno! puuttui Tuomo puheeseen ja jatkoi Eeron puoleen

kääntyen: -- suo anteeksi, asiamme on se, että tahtoisimme lausua

pari selittävää sanaa eilisen johdosta...

Samassa Aarno keskeytti:

-- Niin, ei minunkaan aikomukseni ollut loukata sinua, Eero, tarkotin

vain, että olomme käy liian tukalaksi, ellemme saa asioita sille

kannalle, ettet sinä enää ole tähtemme pahoilla mielin. Selvästi

näkyi, että yöllä kovin hämmästyit tilaamme, kun palasimme Harryn

ylioppilas viftistä; mutta ehkä vielä enemmän hämmästyt, kun

mainitsen sinulle, ettemme tänä aamuna olleet ensimäistä kertaa

hutikassa, vaan että se on tapahtunut jo kolme neljä kertaa siitä

saakka, kun...

Eeron silmät olivat todella menneet suuriksi. Hän tuijotti Aarnoon

niin pitkään, että tämä tunsi oikein hermostuvansa. Mutta Eeron

mielessä liikkui vain yksi ajatus: tuoko oli Aarno, hänen puhdas,

hellämieli Aarnonsa? Tuo outo olento, tuo kerskaava, hävytön nuori

mies! Oliko mahdollista, että ihminen noin saattoi muuttua?

Yrittäen pientä naurua Aarno jatkui:

-- Muistathan, Eero, sitä kertaa, jolloin meillä oli pieni kina

kirjasi johdosta? No, sen perästä meille -- Tuomolle ja minulle

-- selveni, että me kuljemme, että meidän täytyy kulkea toista

tietä kuin sinä, ja siis lyöttäydyimme seurustelemaan toistenkin

toveriemme kanssa. Ensi kerran pidimme lystiä, silloin kun olimme yön

yli kaupungissa, muistatko? Todella silloin olikin lystiä. En minä

oikeastan ymmärrä, Eero, miksikä sinä vihaat hauskoja seuroja...

Eero katkasi torjuvalla kädenliikkeellä Aarnon puheen ja sanoi

kolkosti:

-- Miksikä tuota minulle kerrot? En minä tahdo tietää mitään teidän

häpeästänne.

Tätä sanoessaan Eero tunsi vanhan rohkeutensa ja varmuutensa

palaavan. Näkyivät hänen sanansa vaikuttaneet Aarnoonkin, koska

tämä hätääntyi eikä heti osannut jatkaa. Mutta Tuomo samassa riensi

avuksi. Vakavalla, melkein ankaralla äänellä hän lausui:

-- Häpeästämme? Eiköhän tuo sana ole liian julkea, Eero?

Ajattele, että niin sanoen tuomitset miltei koko sivistynyttä

ylioppilasnuorisoamme!

-- Sitä suurempi häpeä, kuta enemmän rikoksellisia!

-- Minun mielestäni on aivan päin vastoin... Sanohan muuten, Eero,

miksikä oikeastaan pidät vääränä väkevien nauttimista? Kirjailijana

sinun toki pitäisi...

Leimuava katse Eeron ilmekkäistä silmistä lopetti lauseen kesken.

Olkapäitään kohauttaen hän huudahti:

-- Olenko minä mikään raittiuden saarnaaja! Mene asianomaisilta

tiedustelemaan, miksi alkoholi on myrkkyä. Olethan niin kauvan

seurustellut minun kanssani, että sinun pitäisi tietämän, minkätähden

minä inhoon juomista ja juopumista!

-- Niin no, sinä nyt jonkinmoisista puoleksi eettisistä, puoleksi

esteettisistä syistä..., mutisi Tuomo vähän hämillään.

Mutta Aarno vuorostaan kysäisi:

-- Suoraan sanoen, Eero, sinä siis halveksit meitä? Kuinka tuo

kysymys koski Eeron sydämeen! Hän olisi tahtonut itkien heittäytyä

ystäväinsä kaulaan ja vakuuttaa heille, ettei hän heitä halveksi, jos

he katuvat ja päättävät... Mutta kun hän katsahti Aarnoon ja näki

hänen silmäinsä synkeän, uhkaavan ilmeen, silloin nousi häneen viha

ja hän vastasi tylysti:

-- Jos niin tahdotte: halveksin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän katui sanojaan, sillä molemmat

sohvassa istujat punastuivat ja nousivat seisaalle salaman nopeudella.

-- Mutta sitä minä en kärsi! huudahti Aarno ja syöksyi Eeron

kimppuun. -- Et sinä ole parempi meitäkään!

Eero peräytyi pari askelta ja Tuomo sai Aarnosta kiinni, ennenkuin

tämä ehti käydä vanhempaan toveriin käsiksi.

-- So so, Aarno, sanoi Tuomo käskevästi, -- hillitsi luontoasi! Jos

Eero meitä halveksii, on se hänen oma asiansa, mutta hänen syntinsä

on silloin suurempi kuin meidän koskaan on ollut.

Ankara taistelu riehui Eeron rinnassa, mutta ei se kestänyt kuin

siunaaman hetken, ennenkuin rakkaus vei voiton vihalta. Hiljaisella

äänellä hän virkkoi:

-- En minä ole parempi teitä enkä ketään. Enkä teitä halveksi.

Näin sanottuaan hän loi katseensa maahan, ikäänkuin häveten. Tuomo

palasi paikalleen ja Aarno, katsottuaan Eeroon puoleksi epäilevästi,

teki samoin.

Kaikki olivat kauvan ääneti.

Eeron mieleen muistui eilinen ehtoo, kuinka hän odottamisensa ajan

oli pyhittänyt Aarnon muistolle, mitä suloisia tunteita hänen

sydämeensä oli noussut ja kuinka ne kaikki saivat kuoliniskunsa,

kun pojat aamulla tulivat kotiin. Hänen mielensä murtui ja kyynelet

nousivat silmiin. Ikäänkuin jatkoksi omille ajatuksilleen hän lausui

surusta värähtelevällä äänellä:

-- Meidän ystävyytemme on siis mennyttä! Mennyt on se aika, jolloin

ajattelimme ja tunsimme kuin yksi sielu.

Tästä toisetkin heltyivät ja Tuomo sanoi:

-- Miksi niin? Sitähän me juuri Aarnon kanssa olemme tuumailleet,

että pidämmehän sinusta kuin ennenkin...

-- Niin, lisäsi Aarno puolestaan, -- ellet itse ole sitä vastaan,

niin olemmehan sinun ystäväsi...

Eero tuskin kuuli, mitä sanottiin. Yhä omissa mietteissään hän jatkoi:

-- Mennyt, mennyt on se aika, ja sitä olen jo kauvan tuntenut.

Minä hupsu luulin ennen, että meistä tulisi kolme sankaria, kolme

totuuden, oikeuden, rakkauden puolustajaa tässä kylmässä, kolkossa

maailmassa, luulin hupsu, että meitä olisi kolme uskollista,

uskaliasta ystävää, jotka ihanteen polkua ihmisille näyttäisimme...

Surun hymy laskeutui hänen huulilleen ja hän jatkoi:

-- Hupsu olin. Ihmisen sielussa on paljon salattua, joka vähitellen

pääsee päivän valoon. Te olette valinneet oman tienne, toisen kuin

minun. Minä olen jäänyt yksin, yksin taistelemaan, ehkä yksin

sortuakseni...

Äkkiä hän nosti päänsä ja lausui voimakkaan pontevasti:

-- Mutta en! En sorru. En sorru, mikäli se minusta riippuu. Pidän

silmäni auki. Minkä kerran olen hyväksi nähnyt, sitä teen. Minkä

tien kerran olen valinnut, sitä edespäinkin kuljen. En ihanteestani

irtaudu, en petä pyhimpiä tunteitani. Totuuden puolesta tahdon työtä

tehdä niin kauvan kuin elän, totuuden puolesta tahdon kuoliakin. Ja

tulkoot mitkä kärsimykset tahansa, en hylkää sinua, jumalani.

Hänen silmänsä säihkyivät innon tulta ja hän lisäsi vielä suuremmalla

voimalla:

-- Siinä tunnen olevani kestävämpi muita, että uskallan katsoa pahaa

silmiin sokaistumatta, horjumatta! Ei viettele minua rikkaus, ei

nautinto, koska olen nähnyt ja ymmärtänyt, mihinkä se ihmistä vie.

Ja vaikka se tulisi luokseni kuin ikikauneuden houkutteleva houre,

niin seisoisin lujana ja käskisin pois, sillä minä tiedän, mitä minä

tahdon. On ihmisessä mahdollisuus kaikkeen pahaan, mutta on hänessä

mahdollisuus kaikkeen hyväänkin. Ja minä olen hyvän valinnut.

Aarnon ja Tuomon päät olivat painuneet rintaa vasten ja heidän

katseensa olivat maahan vaipuneet. Hellällä äänellä Eero lausui:

-- Ja nyt kun me toisistamme eroamme, nyt kun minä jätän teille

hyvästi, niin säilyttäkäämme toisistamme mieluisat muistot. Muistakaa

te minua semmoisena kuin olin teidän rakastaessanne minua, minä

muistan teitä aina ystävinäni, uskottuinani, ja minä kiitän teitä

mielessäni kaikesta onnesta ja avusta, minkä olette minulle suoneet.

Aarno ja Tuomo olivat kohottaneet katseensa jälleen ja katsoivat

Eeroon kyynelsilmin ja kummastellen, ja Aarno virkkoi hiljaa:

-- Epäiletkö, ettemme enää sinua rakasta? Mutta Eero oli kääntynyt

oveen päin lähteäkseen ulos.

Samassa ilmestyi ovelle talon tyttö kirje kädessä.

-- Tässä olisi Eero herralle postia.

Eero otti kirjeen ja menikin omaan huoneeseensa, jossa aukaisi ja

luki. Se oli kustannusliikkeen johtajalta ja näin kuuluva:

"Ikäväkseni minun täytyy ilmottaa Teille, ettei johtokunta katso

voivansa kustantaa teostanne, joka ansioistaan huolimatta varmaan ei

saavuttaisi kyllin laajaa lukijakuntaa. Käsikirjotuksen lähetämme

postissa Teille takaisin. Kunnioittaen ----."

Maailma musteni vain hetkeksi Eeron silmissä. Seuraavassa

silmänräpäyksessä hän jo oli aivan tyyni ja hillitty.

-- Johan tämän arvasin, hän ajatteli. -- Mitä muuta saattoi

sieltäpäin tulla kuin kieltävä vastaus! Helppohan olisi ihanteen

puolesta elää, jos maailma olisi vieressä auttajana... Mutta nyt en

taistelua heitäkkään.