Oli tuoksuava toukokuun ilta. Muutamana edellisenä päivänä
oli satanut ja nyt oli kesää ilmassa, maantie oli kuiva ja
tasainen, viheriöivä ruoho kaunisti sen laitoja. Metsä seisoi
kultaisenvihreässä kevätpuvussaan ja aurinko teki luoteessa laskua,
täyttäen mielen kaiholla.
Eero palasi kävelyltä kotiin; yksin hän kulki tiellä, ruskeakarvaisen
Rolandin saattamana vain. Hänen katseensa oli suunnattu kohti päivän
laskua ja kaihoa se ilmaisi, mutta myös syvää surua. Ei ollut hän
enää sama Eero kuin vielä joku kuukausi sitten. Hänen kasvonsa olivat
laihtuneet, ja suupieleen oli murhe piirtänyt juovan. Hän seisahtui,
huoaten syvään ja kutsui koiran luokseen.
-- Roland, hän lausui hellästi ja laski kätensä koiran päälaelle, --
sinä taidatkin olla ainoa toverini, joka pysyt minulle uskollisena...
Ethän sinä koskaan jätä vanhaa Eeroa?
Koira ymmärsi. Vinkuen ja heiluttaen häntäänsä se nousi pystöön
takajaloillaan ja töytäsi tanakat käpälänsä pojan hartioille, pyrkien
nuolemaan tämän kasvoja pitkällä kielellään.
-- Niin, niin, Roland, tiedänhän sen, tiedänhän sen, hoki Eero,
pakostakin hymyillen, ja välttäen koiran kuonoa, irtausi sen
syleilystä. -- Sinä olet minun, tapahtui mitä tapahtui, enkä sinua
koskaan jätä, vaikka minne menisin.
Roland hyppeli vielä kotvasen aikaa ystävänsä ympärillä, ja Eeron
mieli tuntui vähän kevenevän.
Olihan hän monta kertaa sanonut itselleen, että hänen surunsa
Aarnon ja Tuomon kylmyydestä oli sekä lapsellinen että väärä.
Jo silloin, kun hän päätti muuttaa maalle ja Harryn uskottomuus
antoi ankaran iskun hänen sydämelleen, oli hän ymmärtänyt, että
siinä tehtävässä, jonka hän itselleen oli valinnut, ei saanut olla
vaikuttamassa minkäänlaiset personalliset tunteet. Hän olikin ollut
valmis lähtemään aivan yksin, ja omasta vapaasta tahdostaan Aarno
ja Tuomo tekivät hänelle seuraa. Mutta tuo heidän vapaaehtoinen
tekonsa oli elvyttänyt Eerossa uskon, että he tahtoivat pysyä
vanhoissa ihanteissa ja antautua yhteiseen tehtävään. Ja kun he
sitten ilmottivatkin peräytyvänsä, koski tuo odottamaton uutinen
Eeroon kovin kipeästi. Sen päivän jälkeen eivät pojat juuri
viihtyneetkään kotona. Yhtämittaa heillä oli asiaa kaupunkiin,
tuskin ennättivät syödäkään Eeron seurassa. Ja heidän kylmyytensä
ja välinpitämättömyytensä oli Eeron ainaisen surun esineenä. Hän ei
oikein sitä käsittänyt.
Toinen seikka lisäsi vielä hänen huoliaan. Ehkä hän olisikin jaksanut
niitä paremmin kantaa, ellei sitä toista olisi ollut. Ja se oli huoli
hänen kirjastaan, hänen esikoisestaan, josta hän oli niin paljon
toivonut. Sen kirjan kohtalo oli vielä määräämättä, sillä vastausta
ei kuulunut kustannusliikkeeltä, joka oli ottanut käsikirjotuksen
tarkastettavaksi, vaikka jo neljäs viikko oli kulumassa.
Kun Eero silloin -- kuukausi sitten -- nousi liikkeen konttoriin
vieviä portaita ylös, kallis käärö kädessä, katosi häneltä yhdellä
iskulla kaikki rohkeus ja varmuus, ja mitä sitten tapahtui, kävi
kuin unessa. Ei tarvinnut soittaa, ovi oli raollaan. Etehisessä ei
ollut ketään. Eero riisui päällystakkinsa, ripusti naulapuuhun, laski
hatun hyllylle ja astui kynnyksen yli huoneeseen, jossa seiniä pitkin
oli monta korkeata pulpettia konttorikirjoineen, papereineen ja
kirjotusneuvoineen. Yhden ääressä istui nainen kirjottamassa. Hänen
puoleensa Eero kääntyi kysyen:
-- Saisikohan puhutella johtajaa?
-- Johtaja on toisessa huoneessa, olkaa hyvä ja käykää sinne, vastasi
ahkera nainen kysyjään katsomatta, mutta kohteliaalla äänenpainolla
ja viitaten kädellään muutamalle ovelle päin.
Eero tunsi mielensä vähän rohkaistuksi, kun ratkaiseva hetki oli
siirretty edes muutama silmänräpäys tuonnemmaksi, ja sangen vakavin
askelin hän meni lattian poikki ja ovesta toiseen huoneeseen.
Siinä seisoa jöröttivät seinien luona isot, keltaiset kaapit, ja
keskellä permantoa oli muhkea kirjotuspöytä, jonka ääressä istui
kustannusliikkeen johtaja. Taasen sykki Eeron sydän ja hän miltei
ihmetteli, ettei äänensä värähdellyt, kun hän tervehdittyään sanoi:
-- Minulla olisi täällä käsikirjotus, jonka aion tarjota
liikkeellenne kustannettavaksi...
-- Vai niin, sanoi johtaja jotakuinkin välinpitämättömästi, ojensi
kämmenensä ja otti Eeron kädestä kalliin käärön. -- Onko se kertomus?
-- Ei ole kuin essay... kuinka sanoisin, filosofinen essay...
-- Yhy. Herra on hyvä ja istuu.
Pöydän vieressä oli tuoli ja sille Eero istuutui. Johtaja avasi
käärön, ja rupesi selailemaan kirjotettuja lehtiä.
-- Vai niin, essay. Tässä maassa semmoisia ei monta ole painettu.
Paljonko herra tästä tahtoo?