IV.

Oli tuoksuava toukokuun ilta. Muutamana edellisenä päivänä

oli satanut ja nyt oli kesää ilmassa, maantie oli kuiva ja

tasainen, viheriöivä ruoho kaunisti sen laitoja. Metsä seisoi

kultaisenvihreässä kevätpuvussaan ja aurinko teki luoteessa laskua,

täyttäen mielen kaiholla.

Eero palasi kävelyltä kotiin; yksin hän kulki tiellä, ruskeakarvaisen

Rolandin saattamana vain. Hänen katseensa oli suunnattu kohti päivän

laskua ja kaihoa se ilmaisi, mutta myös syvää surua. Ei ollut hän

enää sama Eero kuin vielä joku kuukausi sitten. Hänen kasvonsa olivat

laihtuneet, ja suupieleen oli murhe piirtänyt juovan. Hän seisahtui,

huoaten syvään ja kutsui koiran luokseen.

-- Roland, hän lausui hellästi ja laski kätensä koiran päälaelle, --

sinä taidatkin olla ainoa toverini, joka pysyt minulle uskollisena...

Ethän sinä koskaan jätä vanhaa Eeroa?

Koira ymmärsi. Vinkuen ja heiluttaen häntäänsä se nousi pystöön

takajaloillaan ja töytäsi tanakat käpälänsä pojan hartioille, pyrkien

nuolemaan tämän kasvoja pitkällä kielellään.

-- Niin, niin, Roland, tiedänhän sen, tiedänhän sen, hoki Eero,

pakostakin hymyillen, ja välttäen koiran kuonoa, irtausi sen

syleilystä. -- Sinä olet minun, tapahtui mitä tapahtui, enkä sinua

koskaan jätä, vaikka minne menisin.

Roland hyppeli vielä kotvasen aikaa ystävänsä ympärillä, ja Eeron

mieli tuntui vähän kevenevän.

Olihan hän monta kertaa sanonut itselleen, että hänen surunsa

Aarnon ja Tuomon kylmyydestä oli sekä lapsellinen että väärä.

Jo silloin, kun hän päätti muuttaa maalle ja Harryn uskottomuus

antoi ankaran iskun hänen sydämelleen, oli hän ymmärtänyt, että

siinä tehtävässä, jonka hän itselleen oli valinnut, ei saanut olla

vaikuttamassa minkäänlaiset personalliset tunteet. Hän olikin ollut

valmis lähtemään aivan yksin, ja omasta vapaasta tahdostaan Aarno

ja Tuomo tekivät hänelle seuraa. Mutta tuo heidän vapaaehtoinen

tekonsa oli elvyttänyt Eerossa uskon, että he tahtoivat pysyä

vanhoissa ihanteissa ja antautua yhteiseen tehtävään. Ja kun he

sitten ilmottivatkin peräytyvänsä, koski tuo odottamaton uutinen

Eeroon kovin kipeästi. Sen päivän jälkeen eivät pojat juuri

viihtyneetkään kotona. Yhtämittaa heillä oli asiaa kaupunkiin,

tuskin ennättivät syödäkään Eeron seurassa. Ja heidän kylmyytensä

ja välinpitämättömyytensä oli Eeron ainaisen surun esineenä. Hän ei

oikein sitä käsittänyt.

Toinen seikka lisäsi vielä hänen huoliaan. Ehkä hän olisikin jaksanut

niitä paremmin kantaa, ellei sitä toista olisi ollut. Ja se oli huoli

hänen kirjastaan, hänen esikoisestaan, josta hän oli niin paljon

toivonut. Sen kirjan kohtalo oli vielä määräämättä, sillä vastausta

ei kuulunut kustannusliikkeeltä, joka oli ottanut käsikirjotuksen

tarkastettavaksi, vaikka jo neljäs viikko oli kulumassa.

Kun Eero silloin -- kuukausi sitten -- nousi liikkeen konttoriin

vieviä portaita ylös, kallis käärö kädessä, katosi häneltä yhdellä

iskulla kaikki rohkeus ja varmuus, ja mitä sitten tapahtui, kävi

kuin unessa. Ei tarvinnut soittaa, ovi oli raollaan. Etehisessä ei

ollut ketään. Eero riisui päällystakkinsa, ripusti naulapuuhun, laski

hatun hyllylle ja astui kynnyksen yli huoneeseen, jossa seiniä pitkin

oli monta korkeata pulpettia konttorikirjoineen, papereineen ja

kirjotusneuvoineen. Yhden ääressä istui nainen kirjottamassa. Hänen

puoleensa Eero kääntyi kysyen:

-- Saisikohan puhutella johtajaa?

-- Johtaja on toisessa huoneessa, olkaa hyvä ja käykää sinne, vastasi

ahkera nainen kysyjään katsomatta, mutta kohteliaalla äänenpainolla

ja viitaten kädellään muutamalle ovelle päin.

Eero tunsi mielensä vähän rohkaistuksi, kun ratkaiseva hetki oli

siirretty edes muutama silmänräpäys tuonnemmaksi, ja sangen vakavin

askelin hän meni lattian poikki ja ovesta toiseen huoneeseen.

Siinä seisoa jöröttivät seinien luona isot, keltaiset kaapit, ja

keskellä permantoa oli muhkea kirjotuspöytä, jonka ääressä istui

kustannusliikkeen johtaja. Taasen sykki Eeron sydän ja hän miltei

ihmetteli, ettei äänensä värähdellyt, kun hän tervehdittyään sanoi:

-- Minulla olisi täällä käsikirjotus, jonka aion tarjota

liikkeellenne kustannettavaksi...

-- Vai niin, sanoi johtaja jotakuinkin välinpitämättömästi, ojensi

kämmenensä ja otti Eeron kädestä kalliin käärön. -- Onko se kertomus?

-- Ei ole kuin essay... kuinka sanoisin, filosofinen essay...

-- Yhy. Herra on hyvä ja istuu.

Pöydän vieressä oli tuoli ja sille Eero istuutui. Johtaja avasi

käärön, ja rupesi selailemaan kirjotettuja lehtiä.

-- Vai niin, essay. Tässä maassa semmoisia ei monta ole painettu.

Paljonko herra tästä tahtoo?

Haaveilija(#50326) · 第 17 / 30 题