III.

Kevät oli tulossa, aurinko paistoi, hanki suli, vesi juoksi virtana

mäkeä alas ja laski tietä pitkin vielä jäässä olevaan jokeen. Ilma

oli uuden elämän tuoksua täynnä, linnut visertelivät puiden latvoissa

ja hyppelivät oksalta oksalle, lehmät ammuivat navetassa kesää

toivoen ja Roland juoksenteli halukkaasti ulkona, pihalla ja kylässä.

Eerolta oli valmistumaisillaan kirja, surujensa ja rakkautensa

ensimäinen lapsi, kyynelten ja riemun synnyttämä, se kirja, jota hän

talven pitkään oli tekeillyt.

Kun hän viimeistä lukua kirjottaessaan katseli manuskriptipakkaa

edessään pöydällä, ei hän voinut olla ihmettelemättä. Hän ihmetteli

paperiarkkien paljoutta, hän ihmetteli, että kaikki vaikeudet olivat

onnellisesti voitetut, ja hän kysyi itseltään: minäkö tuon olen

aikaansaanut? Kiitolliseksi hän itsensä tunsi, aivan kuin joku toinen

olisi työn tehnyt.

Sillä vaikeata se useinkin oli ollut, varsinkin alussa. Kun piti

panna ajatus paperille, sai uudestaan ja uudestaan kirjottaa samasta

asiasta, sommitella sanoja, muutella lauseitten järjestystä, jopa

kirjottaa kaikki uudelleen, ennenkuin omatunto oli tyydytetty. Ja

sitten tulivat vielä epäilykset. Välistä tapahtui, kun väsymys

oli suuri, että hän kysyi itseltään, eli oikeammin, että joku

hänen sisässään aivan kuin ilkkuen kysyi: "tämäkö se nyt on sinun

ihmeellinen työsi, tämä kirjotus, jolla varmaan tulet monia

loukkaamaan? tämäkö se nyt on epä-itsekästä totuuden palvelusta?

tämäkö vapautta ja ihaninta onnea?" Ja sama ääni lisäsi: "etkö

huomaa, ettei tämä ole sitä kaikista korkeinta, ettei se ole sitä

ikuista, jota _sinä_ tavottelet?" Mutta kun hän sitten uhalla kysäsi:

heitänkö? luovunko tästä? niin tuli vastaus -- mistä lie tullutkaan

-- voimakkaana, vakavana, vastustamattomana: tämä sinun pitää

tekemän... Hän ymmärsi, että tämä oli se ainoa, oikea ratkaisu, hän

ymmärsi, että muu oli personallista heikkoutta, ja hän sai intoa

jatkamaan työtään. Mutta kummallista! nuo epäilykset uudistuivat, ja

vasta aikaa myöten niiden ääni heikkeni. Mutta tuotti se hänen työnsä

hänelle riemuakin. Se kävi hänelle päivä päivältä rakkaammaksi,

ja samassa määrin kasvoi hänen itseluottamuksensa, varmuutensa

ja kykynsä. Samalla hän myös rupesi toivomaan, että kirjastansa

tulisi hyvä. "Minun pitää saada sille kustantaja", hän ajatteli,

"ja sillä pitää olla vaikutuksensa ihmisten ajatuselämään". Ja

vaikka hän tunnusti itselleen, että tämä asia ei ollut täysin hänen

määrättävissään, että se riippui jonkinlaisesta kohtalosta, uskoi

hän kumminkin, että jos kirja tulee hyvä, tulee se menestymäänkin.

"Koetan parastani. Omatuntoni pakottaa minua tähän työhön, sen täytyy

menestyä... Mitä varten muuten olisin olemassa?" Eero, jota aina oli

kutsuttu haaveilijaksi, osotti täten, että hänessä oli miehenkin

tarmoa, miehen itsetietoisuutta ja itsenäisyyttä.

Poika on ankarasti kunnianhimoinen, sanoi kerran hovineuvos hymyillen

vaimolleen, kun Eero oli poistunut heidän luotaan, tehtyään heille

vähän selkoa hommistaan. -- No ei se muuten pahaa tee. Auttaa

kunnianhimo eteenpäin maailmassa.

Teoksensa sisällyksestä Eero ei ollut kelleen puhunut. "Se on

salaisuuteni, qui vivra, verra", hän oli vastannut uteliaille

urkkijoille. Itse asiassa se oli jatkoa siihen alustukseen, jonka hän

kotonaan oli sepittänyt, ja sen piti esittää hänen uskonsa elämästä.

Heti muuttaessa hänellä oli pääpiirteet mielessään valmiina, tuo oma

askelensa oli äkkiä tehnyt monet asiat selviksi.

Hänen uskonsa oli se, että ihminen on vapaa olento, järkensä kautta

vapaa, vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään ainoastaan sitä,

minkä hän järjessään tietää ja omassatunnossaan tuntee oikeaksi, joka

samalla on ihmisen tosi onni.

Mutta kun Eero katsoi ihmisiä ympärillään, niin hän huomasi, että

useimmat heistä eivät olleetkaan vapaat. He ajattelivat, puhuivat

ja tekivät -- mitä muutkin ajattelivat, puhuivat ja tekivät. Koko

elämänkulku yksityiskohtia myöten tapahtui valmiiksi laaditun

ohjelman mukaan. Kaikki oli jo ajateltu, sanottu ja tehty. Uutta ei

ollut. Ei tarvinnut kuin pysytellä vanhassa urassa, niin kaikki kävi

hyvin.

Eero kuitenkin luuli ymmärtävänsä, että jokainen ihminen ainakin

kerran eläessään oli maistanut vapaan hetken makeutta. Ja hän kysyi

itseltään, eikö ihminen silloin hämmästynyt saamattomuuttaan ja

elämänsä koneellista kulkua. Mitä hänellä lapsena oli raikasta

luontoa ja itsenäisyyttä, se puserrettiin hänestä kasvatuksen

kautta sekä koulussa että kodissa. Minkä verran hän nuorena tunsi

intoa, voimaa ja toiminnanhalua, sen kuolettivat jokapäiväisyyden

ennakkoluulot ja tasaantunut kokemus. Jokainen askel, minkä hän

elämässään otti, oli ympäröivien olojen aiheuttama; oman henkensä

välittömästä käskystä hän ei toiminut milloinkaan. Olosuhteet

pakottivat häntä vaikenemaan, olosuhteet pakottivat häntä puhumaan --

ja molemmissa tapauksissa hän toimi vastoin sisällistä vakaumustaan.

Vastoinko? Saattoipa asettaa tähän kohtaan ison kysymysmerkin.

Ihmisen ulkonainen minä oli siihen määrin erittynyt hänen tosi

minästään, ja hän oli vähitellen niin tottunut ulkonaiseen

personallisuuteensa, että piti tätä todellisena itsenään.

Ja miettiessään kaiken tämän syytä Eeron täytyi kysyä itseltään:

onko siis kohtalo niin voimakas? onko kohtaloa olemassa? mikä se on?

ovatko ihmiset erilaisia? ja miksi? sillä onhan niitä, jotka tuntevat

ja tietävät olevansa vapaat, ja kyllä kai ihmisen tahtokin on mahti

maailmassa!

"Kaikki tulee siitä, että olemme epävapaat ja ennakkoluuloiset.

Me uskomme, ja meitä vahvistetaan uskossamme, että ruumiillinen

elämä on tärkeä, että väärä kunnia on tärkeä, että meidän pikku

personallisuutemme on tärkeä, että se täytyy olla olemassa,

että sitä täytyy pelastaa ja hoitaa -- kun sitä vastoin totuus

on päinvastainen. Tosi elämämme on totuudessa, tosi kunniamme

on totuuden, tosi pelastuksemme on totuus. Jos ihmiset tämän

käsittäisivät, poistuisi paha maailmasta. Yhteiskunnalliset epäkohdat

tasottuisivat itsestään, ei harjotettaisi vääryyttä, ei palveltaisi

itsekkyyttä. Mitä siitä, jos kuolemme, kunhan totuus elää! Mies

se, joka ei nykyisissäkään oloissa valhetta hyväkseen käytä, vaan

mieluummin kärsii totuuden puolesta".

Tämä oli kirjan ponsi, viimeisen osan pääjuoni. Edellisessä osassa

hän arvosteli yhteiskuntaa ja sen eri laitoksia, kirkkoa, koulua

j.n.e. Hänen arvostelunsa olivat ankarat ja hänen aatteensa

häikäisevän korkeat -- niinkuin nuorukaisen ovat --, mutta

nuorukaisen intoa ja uskoa uhkui hänen kirjansa ja lennolla se oli

kirjotettu. Sen tunsi Eero itse...

Eräänä aamuna Aarno havahti unestaan ja totuttuun tapaansa hapuili

kädellään kelloa vuoteensa viereiseltä tuolilta. "Vastahan tuo on

viittä käymässä", hän itsekseen ihmetteli ja laski kellon takaisin

paikoilleen, "sitten vielä tunnin verran saapi vetää unta". Mutta

samassa huomattuaan, että Eero olikin ylhäällä toisessa huoneessa,

hän yhä ihmeissään jäi katseellaan seuraamaan Eeron liikkeitä; ja kun

tämä kävi työpöytänsä ääreen ja nähtävästi suurella innolla ryhtyi

työhönsä, unohtui uni Aarnonkin mielestä ja kaikenmoisia ajatuksia

tulvaili aivoihin. Ei hän voinut olla ihailematta Eeron ahkeruutta

ja työintoa eikä liioin siitä iloitsematta, sillä olihan hän Eeron

vilpitön ystävä ja soi sille kaikkea menestystä, mutta tuli hän

samalla alakuloiseksikin, kun muisti omaa saamattomuuttaan ja muisti,

että halunsakin oli laimennut, kun ei viikkojen vieriessä mitään

erikoisempaa ollut syntynyt.

"Ei minulta sentään kykyä puutu", hän itsekseen mietiskeli, "kyllä

kynäillä osaisin, kun vain olisi innostava aine, mistä kirjottaa.

Eerolla on aatteensa, joiden edestä tahtoo työskennellä, mutta mitä

minulla on? Päivä päivältä ihanne, johon ennen uskoin, hälvenee

mielestäni ja vanha maailman katsomukseni lyödään pirstaleiksi...

Olin ajatellut meidän yhteiselämäämme aivan toisenlaiseksi --

ja Eerolla oli aina niin vahva luottamus, että käy niinkuin

olemme kuvitelleet... Mökissä asuisimme järven rannalla, ja

venonen olisi kaislistoon kytketty. Semmoinen valkoinen se

olisi, hohtavanvalkoinen, ja sillä kävisin milloin kalassa,

milloin purjehtimassa. Kalaretkiltäni kun palaisin, iso saalis

veneenpohjalla, olisivat pojat rannalla vastassa vähän levottomina

pitkästä viipymisestäni. Mutta kun sitten näkisivät uutteran työni

tulokset, remahtaisi riemu korkealle ja yhdessä miehin kannettaisiin

kalat lähitaloon, jossa tavasta syömässä käytäisiin. Sepä vasta

elämää olisi! Maata muokkaisimme, peltoa penkoisimme ja Eero aina

puutarhassaan puuhaisi. Kyllä vainioilta viljaa lähtisi ja pelloilta

perunoita ja kaikenmoisia kasviksia puutarhasta -- ei pojilla hätää

olisi! Koulua pidettäisiin -- ja saisihan Eero kirjottaa rapsutella

niin paljon kuin ikinä haluttaa... Semmoista se elämä piti oleman,

vaan eipä semmoiseksi muodostunut... Täällä me ollaan kuin linnut

häkissä, ainakin Tuomo ja minä; Eero se vain häärää papereinsa ja

kirjainsa kanssa ja on itseensä sulkeutunut niin, ettei edes ilmota,

mikä on tekeillä hänellä. Eikä meillä ole mökkiä, eikä puuhaa

ulko-ilmassa eikä --..." Tämän kaiken hän oli ajatellut aivan

huomaamattansa. Nyt yhtäkkiä ajatusten tulva seisahtui, ja ikäänkuin

tempaisten itsensä irti houkutuksen vallasta hän huudahti itsekseen:

"Vaan mitä joutavia minä tässä taas, toivonko siis muka, että

noin olisi käynyt! Tuommoisissa oloissako olisin viihtynyt? Onhan

toki parempi, ettei olla otettu sitä ratkaisevaa askelta, niin on

vielä aika valita ja kerrassaan peräytyä, jos siksi tulee. Miksikä

tänne oikeastaan muutinkaan Eeron kanssa, olisin yliopistolukujani

jatkanut, niin olisi päämäärä ollut edessä varmana ja tulevaisuus

tiettynä ja turvattuna sen sijaan, että nyt on alituista ahdistusta

ja epäilystä. Harrykin on aina niin onnellinen ja tyytyväinen, kun

hän täällä käy ja kertoo tenteistään, vaikkei muka palvelekkaan

totuutta."

Näistä mietteistään Aarno heräsi siihen, että Tuomo hyppäsi

vuoteeltaan permannolle ja lähti paitasillaan ovensuuhun katsomaan,

vieläkö Eero nukkui, kun oli niin hiljaista. "Tuossahan mies jo

mahtailee!" hän äännähti iloisesti hämmästyen, kun havaitsi Eeron

täydessä touhussa kirjotuspöydän ääressä.

-- Johan aurinko kohta keskitaivaalta kokottaa, te laiskurit, kuului

Eeron iloinen vastaus, ja samassa hän pyörähti istuimeltaan ja

harppasi kynnyksen yli toverein huoneeseen, jossa heti kävi Tuomoon

käsiksi ja kirkasi: -- minä olen niin iloinen nyt, Tuomo, että

painippa vähän kanssani!

-- Kyllä minä tästä! ehätti Tuomo ja sieppasi Eeroa lanteista kiinni,

-- varo sinä vain jalkojani, mies, niin kyllä sinut vielä allenikin

pistän!

-- Ei se niin vain puhaltamalla, intti Eero ja ponnisti vastaan,

vaikka pienempi olikin.

Iloisesti huutaen ja nauraen jatkoivat pojat leikkiään, ja

Aarnoltakin pääsi nauru, kun hän outoa näkyä seurasi silmillään,

sillä ei Eero usein päästänyt riemuansa ilmoille noin reippaasti.

Siinä he ähkivät ja puhkivat, väänsivät ja työnsivät, hellittivät ja

iskivät taas yhteen. Kun kotvasen aikaa olivat temmelleet kummankaan

voittamatta, huudahti Eero:

-- Jo riittää, Tuomo, jo riittää! On sinulla vahvat varret, minulta

on ihan henki menossa...

Paini taukosi ja Tuomo virkkaa läähätti:

-- Eipä olisi uskonut Eero pojassa olevan niin paljon voimia!

Hikeä otsaltaan pyyhkien Eero sitten sanoi:

-- Pukekaa joutuun nyt, pojat, odottaa teitä vielä jotakin hauskaa.

-- Mitä se on? kysyi Aarno puoleksi epäilevästi.

-- Saatpa nähdä... No voinhan sen sanoakin. Ja Eero lisäsi riemusta

värähtelevällä ja vähän salaperäisellä äänellä:

-- Kirjani on nyt valmistunut.

-- Ahaa! oo! ihmettelivät ystävät ja Aarno tokaisi: -- siksipä

oletkin niin haltioissasi!

-- Niin, joutukaa nyt, niin saatte lukea jonkun kappaleen kahden

kesken ja sitten minun kuullen arvostella, sanoi Eero ja viimeisen

kerran otsaansa pyyhkäisten palasi takaisin työnsä ääreen.

Uutinen oli jännittävä ja intoa se loi Aarnon ja Tuomon liikkeisiin.

Pian he olivat pukeutuneet, ja samassa Eero toi heille paperitukon,

mutta palasi itse takaisin kamariinsa, sulkien oven jälkeensä.

"Nuorukaisen mietelmiä" lukivat Aarno ja Tuomo kansilehdellä ja

selailessaan huomasivat kirjassa olevan kolme osaa nimeltään

"Epäilyksiä", "Kahlehdittu järki" ja "Vapaa järki". He päättivät

alottaa alusta, ja Tuomo ryhtyi lukemaan ääneen samoja "Epäilyksiä",

joissa Eero kertoili omista kokemuksistaan yliopistossa.

Hän punastui lukiessaan, Aarno samaten, ja selvästi näkyi, että pojat

olivat ristiriitaisten tunteitten vallassa. Kun "Epäilykset" oli läpi

luettu, Tuomo teki pysähdyksen, ja molemmat istuivat ääneti.

-- Kuule, emmeköhän nyt puhu suoraan Eerolle, millä kannalla asiat

ovat? kysyi Tuomo vihdoin.

-- Minustakin olisi aika niin tehdä, arveli Aarno. -- Voithan sinä

puhua.

-- En minä. Sinä olet vanhempi ystävä. Tee sinä.

-- No olkoon menneeksi.

He kutsuivat Eeron sisään, ja hän tuli, uteliaana, mutta samalla

vähän epävarmana.

-- Kuulehan, Eero, sanoi Aarno, -- olemme lukeneet kirjasi ensimäisen

osan, ja tekisi mieli kertoa sinulle, mitä lukiessamme mieleemme

johtui.

Eero kuunteli tarkkaavasta.

-- Ankarasti tuomitset oppineita, jatkoi Aarno, -- ja opiskelevaa

nuorisoa -- no, en sano siitä mitään, onhan sinulla oikeus lausua

ajatuksesi --, mutta mitä sinä sijaan asetat? Kun nyt riistät arvon

yliopistoluvuilta ja ihmisten tavallisilta pyrkimyksiltä, kuinka

sitten tahdot, että ihmiset järjestäisivät elämänsä? Eihän toki

kaikki voi maanviljelijöiksi ruveta! En luule ihmisten niin muodoin

tulevan onnellisiksikaan? Mutta kuinka sitten pitäisi asettaa?

Aarno vaikeni, ei löytänyt sanoja jatkaakseen, vaikka vielä oli

paljon muuta mielessä.

Hämmästyksestään ja pettymyksestään toipumatta Eero kysyi omituisella

äänellä:

-- Entä sinä, Tuomo?

Tuomo vältti ystävänsä katsetta ja vastasi:

-- Niin, ajattelenhan minäkin samaan suuntaan... Mutta sitten lisäsi

Aarnoon kääntyen ja ikään kuin tätä moittien:

-- Sana tuomitseminen ei ollut aivan paikallaan, sillä myönsihän Eero

muun muassa, että hän miltei kadehti niitä ihmisiä, joilla oli tietty

päämäärä elämälleen Emme sitäpaitsi vielä kuulleetkaan, mihinkä

johtopäätöksiin Eero lopulta tulee ja minkä tehtävän hän asettaa

ihmiselle vanhan sijaan.

Eeron poskia punotti ja hänen äänensä vapisi, kun hän nyt sai

sanotuksi:

-- Mutta ettehän te sitten enää uskokkaan niinkuin minä!

"Etkö sitä jo ole huomannut?" oli Aarno kysyä, mutta sen sijaan hän

alotti:

-- Kuka tässä uskosta puhuu? onhan tosi kysymyksessä. Toiseksi --

mikä sinun uskosi on, Eero? Onhan sinullakin tehtävä ja päämäärä

elämässä, aiot kirjailijaksi -- olet jo kirjailija! Mutta ajattele

esimerkiksi Tuomoa ja minua... Tuo mökkituuma minua jo melkein

inhottaa...

Aarno äkkiä pysähtyi, sillä Eero, joka oli katsonut häneen pitkään,

kääntyi samassa ympäri ja kiiruhti omaan kamariinsa, jossa jäi

ikkunan luo seisomaan, katsellen ulos ja napsutellen sormellaan

lasiin.

Tuomo loi silmäyksen Aarnoon ja nyt siinä todellakin oli jotakin

moittivaa.

-- Taisit loukata Eeroa, hän virkkoi hiljaisella äänellä, -- mitä

sinä noin äkkiä... ihan minäkin pelästyin...

Aarno oli nähtävästi vähän hämillään, mutta tiuskasi ylpeästi --

hänkin hiljaisella äänellä:

-- Vaikkapa olisinkin... oma syynsä se on. Väsyyhän sitä väkisinkin

tähän elämään...

-- No, no, sanoi Tuomo vain, ja sitten molemmat olivat vaiti, omiin

mietteisiinsä vaipuneina.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Eero palasi ystäväinsä luo, ja nämät

huomasivat hänen katsannossaan jotakin rikkirevittyä.

-- Miksette ilmottaneet tätä minulle ennen? hän lausui surun

murtamalla äänellä. -- Miksette puhuneet suoraan? Olette joskus

valittaneet, mutta minä sokeudessani en nähnyt, mihin tähtäsitte;

luulin aina, että teidän alakuloisuutenne oli seurauksena siitä,

ettemme vielä ole päässeet alottamaan sitä oikeata elämäämme... Ja

nyt lienevätkin olleet vain viittauksia siitä, että teidän yhdessä

minun kanssani omaksumanne usko oli hajoamassa ja että te olitte

langenneet siihen vanhaan, vanhaan luuloon, että tämä ihmiselämä on

eläimellistä taistelua olemassa-olosta ja itsekkäästä onnesta eikä

mitään muuta!

Hänen äänensä hiljeni melkein kuiskeeksi, kun hän jatkoi:

-- Sinä kysyt minulta, Aarno, mitä teidän pitää tekemän!... No jos

ei teillä ole mitään tehtävää elämässä, voittehan ainakin tehdä

itsemurhan...

Hän oli nojannut kättä pöytää vasten, mutta äkkiä hän oikasihe

suoraksi ja äänensä sai taas luonnollisen sointunsa, kun hän jatkoi

puhettaan.

-- Erehdytte, jos luulette, että minä tuomitsen yliopistolukuja

tai muuta inhimillistä toimintaa, joka ei ketään vahingoita --

en minä niitä tuomitse. Mutta sitä minä suren -- ja suren koko

sydämestäni nyt, kun tekin annatte suruuni syytä -- että kaikki

ihmiset, nuoret ja vanhat, tyytyvät tavottelemaan itsekkäitä, jopa

alhaisiakin tarkotuksia elämässä. Sitä minä suren, etten näe niitä

nuorukaisia, joiden korkeimpana silmämääränä on ihanne, jonka

puolesta uskaltavat elää ja kuolla, vaan jotka muka kokeneitten

viisaudella tietävät, että "ensimäinen ehto on kumminkin leipä" ja

jotka niin kutsutun "toimeentulon" takia kuluttavat elämänsä ja

voimansa koneelliseen lukemiseen... Oh, olisihan teidän pitänyt tämä

tietämän... Kuinka te saatoitte minua niin väärinkäsittää? Että

minä muka aion kirjailijaksi! Enhän minä miksikään aio, johan olen

ihminen. Jos kirjotan, se tulee yksinkertaisesti siitä, että minulla

on jokin mielessä, jota välttämättä tahdon saada ilmi lausutuksi

-- mutta enhän minä sitä sanoisikaan, ellen uskoisi siitä olevan

jotakin hyötyä toisille. Se minun pyrkimykseni on, etten olisi

tyhjäntoimittaja tässä maailmassa, vaan että minustakin olisi edes

jotain hyötyä, apua, iloa, kun kerran täällä olen... Ja miksei se

tunne, se halu, se intohimo voisi asua jokaisen nuorukaisen rinnassa?

Se asuukin, jos ei aina olekkaan herännyt itsetietoiseksi, ja voi

maailmaa, kun se sen sieltä kiskasee... Mutta emmekö me, joissa tuo

halu on herännyt, voisi nousta maailmaa vastaan? Miksikä antaisimme

sen polkea mitä meissä on pyhintä? Emmekö saata taistella, taistella

ja voittaa -- taikka taistella ja kuolla?

-- Tuomo ja Aarno, mistä se heikkous on teihin tullut? kysäisi hän

äkkiä omituisen hellästi.

Molemmat nuorukaiset istua tuijottivat kalpeina maahan. He olivat

liikutettuja sydämessään eivätkä saattaneet mitään sanoa. Mutta

heille oli selvinnyt, kuinka suuri juopa oli heidän ja Eeron

sielunelämän välillä.

Eero ei vastausta odottanut, vaan muitta mutkitta hän poistui, pisti

porstuassa palttoon päälleen ja läksi Rolandin seuraamana ulos

kävelemään.

Aamu oli tuulinen ja tuntui kylmähköltä, vaikka katon räystäät

tippuivat vettä auringon säteiden lämmittäminä.

Yhtä kylmältä ja kolkolta tuntui Eerosta elämäkin, "Kaikki on

mennyttä", oli ensimäinen ajatuksensa "Minulla ei ole enää ystäviä,

ei tovereita. Minun ihanteeni ovat heidän silmissään mitättömät. Kuka

minä olen? Minkä arvoiset ovat nuo ihanteeni?... Heitä rakastin

kaikista enemmin, ja he minut hylkäsivät. Heissä rakastin sitä, mikä

oli kauneinta, puhtainta, syvintä, ja he tallaavat jalkoihinsa sen

kauneimman ja sysäävät ilkkuen minut luotaan..."

"Jospa he edes olisivat tulleet luokseni sanomaan: 'Eero, näin me

emme jaksa elää, näin käy olomme liian tukalaksi. Me muutamme pois

sinun luotasi, jotta paremmin voisimme palvella totuutta.' Silloin

olisin sulkenut heidät syliini ja sanonut heille: 'menkää, ystäväni,

tehkää paraimman ymmärryksenne mukaan, palvelkaa omaatuntoanne ja

järkeänne, sillä se on korkein mikä ihmisellä on, menkää, menkää,

minun rakkaimmat ajatukseni teitä seuraavat!' Niin olisin silloin

sanonut..."

Ja kyynelet nousivat Eeron silmiin.

"Mutta nyt he tulivat luokseni ja sanoivat: 'me emme usko sinun

haaveiluihisi, me emme usko ihanteihin, emme hyvään, emme totuuteen

-- sentähden olemme tehneet itsemme sinusta vapaiksi!'

"Niin, tietysti te olette vapaat, vaikka sydämeni särkyisi, ja

minä rukoilen teille kaikkea menestystä... Mutta voi, että te ette

koettelemusta kestäneet, voi, että teidänkin piti langeta siihen

vanhaan, iankaikkiseen...

"Mitä teistä nyt tulee? Sitä samaa kuin kaikista muista... ja

ihmisistä on maailmassa puute.

"Kuinka heikko minä olen! En mitään taida. En taida pelastaa yhtään

ainoata sielua...

"Mutta kaksinkertaiseksi tulee oma edesvastuuni, kaksinkertaiseksi

oma koettelemukseni. Jaksanko minä kestää?

"Niin, nyt on kysymyksessä, jaksanko minä. Yksin, yksin, mistä voimia

saan?

"Mutta minun täytyy jaksaa."

Hän puri huuliaan ja koetti päästä ahdistuksestaan, mutta kaikki

tuntui kovalta.