Kului päiviä, kului viikkoja. Seuraukset ystävysten ottamasta
askelesta tulivat yhä selvemmin näkyviin. Eero kysyi itseltään:
tämäkö se nyt on niin kutsuttu "taistelu olemassa-olosta?" ja hän
lisäsi: elämä on kova.
Ei se hänelle ollut ulkonaisesti kova. Päinvastoin, hän menestyi
hankkeissaan. Hän teki työtä, ja työllään hän ansaitsi elatuksensa,
joskaan ei sataa markkaa kuussa ansainnut. Kaksi kertaa viikossa hän
kävi kaupungissa antamassa opetusta viulunsoitossa niinkuin ennenkin
oli tehnyt, ja pian hänen onnistui saada muutama kirjallinen kyhäys
julaistuksi eräässä kaupungin lehdessä. Kun tästä tuli kohtuullinen
palkkio ja tämä työ vielä tuntui mieluiselta, koska siinä sai kertoa
ajatuksiaan ja tunteitaan, havainnointaan ja kokemuksiaan muille
ihmisille, suurelle yleisölle, oli seurauksena se, että hänen
nimimerkkinsä "Z." ilmestyi milloin minkin pienen kertomuksen,
viivanalustan tai artikkelin alapäähän -- näkyivätpä lehdetkin
mielihyvällä julkaisevan hänen rohkeita kirjotuksiaan.
Eerolle muodostui elämä aivan hänen ohjelmansa mukaiseksi. Hän
kirjotti, soitti, luki. Päätyönään hänellä oli kirjan kirjottaminen
-- kirjan, jonka sisällyksen hän säilytti omana salaisuutenaan.
Ei hän omasta puolestaan surrut. Olihan hänellä sisällisiä vaikeuksia
työnsä ohessa, mutta niitä hän piti asiaan kuuluvina. Minkätähden hän
sitten joutui tuohon synkkään johtopäätökseen elämän kovuudesta? Se
oli ystäväänsä takia, niitten elämää katsellessa. Hän näki, etteivät
ne olleet täysin onnelliset, ja samalla tuntui, ikäänkuin ne hänestä
etääntyisivät. Aarnokin, joka oli ollut melkein kuin Eeron toinen
minä, kiintyi yhä enemmän Tuomoon ja rupesi hänen mielipiteitään
ymmärtämään ja ihailemaan.
Aineellisesta toimeentulostaan he pitivät huolta sillä lailla kuin
Tuomo neuvoen oli ennustanut. Aarnolle jatkui yhä edelleen se niukka
avustus, minkä hän oppiaikanaan oli kotoaan -- maalaisvanhemmiltaan
-- saanut. Tuomolle oli äitinsä kuoleman kautta -- isä oli jo ennen
muuttanut manalan majoille -- joutunut pienehkö perintö, josta
hänelle kerran kuukaudessa vuoti vähäinen summa holhoojansa käden
kautta. Mutta juuri tämä seikka oli ensimäisenä Eeron huolestumisen
aiheena. Aarnolta ja Tuomolta poistui työn välttämättömyys, kun
heidän ei tarvinnut huolehtia toimeentulostaan. "Olisi sittenkin
parempi", ajatteli Eero, "jos he söisivät minun leipääni; ehkä juuri
silloin heidän kunniansa vaatisi, että he tekisivät kaiken voitavansa
valmistuakseen tulevaan tehtäväämme. Niinkuin nyt on, he saattavat
unohtaa päämäärämme, kun nykyhetki heille kuiskaa: ei ole hätää".
Ei hän tahtonut moittia heitä ahkeruuden puutteesta: hän näki, että
he ponnistivat kirjotuspöytiensä ääressä, ja oli siitä välistä se
iloinen tulos, että heiltäkin ilmestyi kyhäys johonkuhun lehteen.
Mutta hän kumminkin huomasi, ettei heidän ilonsa työn ääressä ja
työstä ollut niin suuri kuin se hänen mielestään olisi pitänyt olla.
Huomasipa päinvastoin, että heidän katsantonsa aina erityisesti
kirkastui, kun tapahtui jokin, joka poikkesi päivän järjestyksestä
ja vapautti heidät työstä -- kun esim. Harry kaupungista tai Janne
kävi vierailemassa tai kun emäntä odottamatta pyysi kahville isännän
kanssa. Viaton ja luonnollinen tuo ilo oli -- tunsihan sitä Eerokin,
mutta Eero tunsi vielä suurempaa nautintoa työstään.
Tuommoisina hetkinä hän kuitenkin usein ajatteli, että hänen hämärä
huolestumisensa oli aiheeton ja typerä. Mutta yhtäkkiä se sai vauhtia
siipiinsä erään vähäpätöisen tapahtuman kautta.
He työskentelivät kaikki kolme salissa. Siinä oli kolme ikkunaa ja
joka ikkunan edessä pöytä. Tavallisesti he istuivat kaikki hiljaisina
töittensä ääressä koko aamupäivän, Eeron esimerkki kun pakotti
toisiakin. Mutta tänään Aarno keskellä työaikaa pillahti kysymään:
-- Mitä sinä luulet, Eero, eikö ihmisen elämän tarkotus ole, että hän
olisi onnellinen?
Eero katsoi ylös. Sekä Aarno että Tuomo olivat kääntyneet tuoleillaan
kuullakseen hänen vastauksensa.
-- Tietysti, hän ensin sanoi, mutta kun ystäväinsä ilmeestä hoksasi,
etteivät he ymmärtäneet hänen ajatustaan, hän välittömästi lisäsi: --
niin, en minä usko siihen onneen, jota ihmiset tavallisesti kutsuvat
onneksi. Sehän onkin saavuttamaton! Vaan uskon siihen onneen,
siihen mielen rauhaan ja iloon, joka seuraa totuuden uskollisesta
palvelemisesta. Jos sinä asetat oman onnesi elämäsi päämääräksi,
et sitä koskaan saavuta, vaan jokainen suru ja murhe ajaa sinua
lähemmäksi totuutta. Mutta jos asetat totuuden elämäsi päämääräksi,
et tietysti sitäkään koskaan saavuta, mutta jokainen askel elämän
tiellä enentää onneasi ja iloasi. Siinä se on koko salaisuus.
Aarnon huulilla oli uusi kysymys, mutta hän ei sitä ilmi lausunut.
Kaikki ryhtyivät taas vaieten työhönsä, mutta vaikka Eero oli
mielestään ratkaissut asian selvästi, luuli hän huomaavansa, etteivät
toiset olleet tyytyväisiä. Sitäpaitsi hän ihmetteli itse kysymystä.
Vähän ajan perästä kuului uudestaan Aarnon ääni:
-- Eero!
Eero nosti päätään. Häneen katsoen ja omituisesti hymyillen Aarno
virkkoi:
-- Minulla olisi vähän kummallinen pyyntö sinulle.
-- No mikä? kysyi Eero, laskien kynän kädestään.
-- Älä nyt loukkaannu, Eero!
-- Mitä joutavia! Koska sinuun olen loukkaantunut?
-- Kuule, Eero, etkö sinä voisi muuttaa tuohon kamariin, saisit siinä
asua aivan yksinäsi ja häiritsemättä työskennellä...?
-- Eihän kukaan minua täälläkään häiritse, sanoi toinen ihmeissään.
-- Olkoon, mutta etkö yhtäkaikki voisi muuttaa? Eero tunsi sittenkin
loukkaantuvansa.
-- Sano, miksikä? Minä en ymmärrä, hän kysyi. Aarno rupesi nauramaan.
-- No, ei mitään, hän sanoi, -- mutta katso, sinun ahkeruutesi vaivaa
meitä, Tuomoa ja minua. Emme mekään laiskoja tahdo olla, mutta sinä
kestät ja kärsit ja jaksat aivan äärettömiin. Ethän sinä koskaan
väsy, et koskaan tahdo puhella, et levätä, et hengähtää. Se tulee
siitä, että sinä olet nero... Niin, sinä olet nero, ja sentähden työ
on sinusta helppoa, mieluista. Sinä saat jotakin aikaan, sinulla on
mistä kirjottaa... Mutta ajattele meitä. Meillä ei ole yhtä suuri
kyky. Me tahtoisimme välistä huoahtaa, jutella kaskuja, nauraa. Sitä
voimme tehdä, jos olemme kahden kesken, mutta sinä olet liiaksi
totinen...
Aarnon silmät kiilsivät kosteina, eikä Eerokaan enää ollut
loukkaantunut, päinvastoin --.
Hän nousi pöytänsä äärestä ja käveli Aarnon luo.
-- Niinkö on asiat? hän sanoi hellästi, -- tietysti sitten muutetaan.
Mikäs siinä!
Samassa Aarno kavahti hänen kaulaansa, itki ja puristi rintaansa
vasten.
-- Voi rakkaani, kuiskasi Eero, -- ettet ennen puhunut! Kuinka olet
mahtanut kärsiä... ja ehkä sinäkin, Tuomo?
Hän käänsi päätään Tuomoon päin. Tämä istui totisena ja mykkänä,
mutta liikutettuna.
-- Tyynny nyt, Aarno, pianhan tuo asia järjestetään. He ryhtyivät
heti toimeen. Kantoivat Aarnon ja Tuomon vuoteet saliin, siirsivät
Eeron pöydän, kirjahyllyt ja viulun kamariin. Olo tuntui kevyelle,
suloiselle, he nauroivat ja laskivat leikkiä.
-- Kuule sinä, Aarno, nuhteli Eero, -- kylläpä olet
mielikuvituksessasi tehnyt minusta oikein työjuhdan, oikein koneen...!
-- Älä sano, nauroi Aarno, -- neronhan sinusta olen tehnyt...
-- Jaa, jaa, Aarno, mitä sitten vastaat viimeisenä tuomiopäivänä
taivaan taatolle, kun hän sinulta kysyy: "miksi kutsuit Eeropoikaa
neroksi?" Mitä vastaat, sano?
-- Jos se taivaan taatto niin tyhmä on, en vastaa hänelle mitään,
vakuutti Aarno nauraen.
Tämä suloinen sopusoinnun tunne vallitsi monta päivää heidän
välillään. Heidän yhdyselämänsä ei ollut koskaan ollut niin
viehättävä.
Mutta samaan aikaan kasvoi Eeron sisällinen levottomuus. Sulontunteen
alta se nosti ilkkuvaa päätään ja irvisteli. Ja Eeron silmät
aukenivat ikäänkuin uudelle totuudelle.
"Ihmiset eivät taidakkaan olla samankykyisiä -- eivät edes ne,
jotka täysin ymmärtävät toinen toisensa, jotka ystävyyden siteillä
ovat toisiinsa kiinnitetyt... Mutta mitä silloin? Silloin he eivät
saatakkaan tehdä samaa elämässä, vaan silloin heidän elämäntehtävänsä
ovat erilaisia.
"Olisikohan siis Aarnon ja Tuomon tehtävä toinen kuin minun?"
Mutta kun Eero asetti kysymyksen sillä lailla, vastasi hänen
sydämensä heti: "ei! Aarnon ja Tuomon tehtävä on palvella totuutta
niinkuin minunkin -- niinkuin oikeastaan kaikkien ihmisten".
Siitä huolimatta hänen järkensä sanoi: "selitä, millä lailla heidän
tulee palvella". Ja kun hän vastasi: "puhtaalla, siveellisellä
elämällä totuuden kunniaksi", niin järki yhä intti: "mutta mitä
tehden?" Ja sitä kysymystä kesti pohtia.
Mutta yhtäkkiä tuli jonkinlainen ratkaisu.
-- Jospa meillä olisi tuo pieni mökkimme! huudahti Aarno eräänä
iltana. -- Olisi niin hauska tehdä työtä pellolla ja niityllä,
metsässä ja puutarhassa...
"Kas siinäpä se on", ajatteli Eero. "Olinhan tuon ihan unohtaa.
Ruumiillinen työ, välittömästi hyödyllinen työ, pellon ja puutarhan
viljelys, puiden hakkuu metsässä, kalassa käynti kesällä -- siinäpä
se on. Siihen kaikki kykenevät, siihen kaikki ihmiset voivat ottaa
osaa."
Ja kun hän tuota tuumaansa pari päivää oli hautonut, rupesi hän siitä
puhumaan ystävilleen.
-- Kyllä sinä sanoit oikein, Aarno, että se mökki meillä pitäisi
oleman -- tai oikeammin se maatilkku. Olen sitä asiaa ajatellut juuri
teidänkin työnne yhteydessä, ja olen huomannut, kuinka välttämätöntä
meille on, että saamme sen maatilkun. Meidän tulee ihan elää sen
toivossa...
Oli iltapäivä, he joivat juuri kahvia salissa, ja Aarno ja Tuomo
innostuivat heti kuuntelemaan.
-- Kerran, muistatte, meillä oli puhe siitä, ettette te kykene
kirjottamaan samalla varmuudella kuin minä. Otaksutaan nyt, että niin
on. Otaksutaan vaikka, ettette yhtään kykeneisi kirjottamaan. Silloin
täytyy kysyä: millä lailla teidän tulee palvella totuutta? Ja siihen
olen miettinyt tämän vastauksen: ruumiillisella työllä. Ruumiillinen
työ on rehellinen, se antaa leipää. Se työ on epäilemättä
hyödyllinen, välttämätön, se on totuudesta. Tehdä ruumiillista työtä
on jo itsessään totuuden palvelemista... Eikö tämä ole oikein? Ettekö
huomaa, kuinka välttämätöntä on, että saamme maatilan, jos kuinka
pienen?... Minäkin, vaikka kirjotustyö on minulle luonnollinen,
huomaan, kuinka hauskaa, mieltä ylentävää, reipasta ja puhdasta olisi
joskus vaihtaa istuminen ulkoilmassa puuhaamiseen!... Eikö niin,
pojat?
-- Totta kai, myönsi Aarno. Ja Tuomo lisäsi:
-- Niin, jospa meillä vain olisi rahaa ostaa.
Ja sitten he kaikki yksimielisesti ihmettelivät, kuinka oudosti asiat
tämän maan päällä olivat järjestetyt. Iso se oli ja hedelmällinen,
mutta kumminkaan eivät ihmiset tahtoneet siihen mahtua. Muutamat
harvat anastivat Jumalan luoman maan itselleen, suojelivat sitä
"lain", s.o. sotavoiman avulla -- ja elivät toisten työstä...
Kummallista...
-- Mutta hankitaan me rahaa, sanoi Eero. -- Jahka minä saan kirjani
kirjotetuksi...
-- Niin, niin, odotetaan kesäksi, sanoivat toiset. -- Siksi ehtii
Harrykin ylioppilaaksi, ja silloin hän kyllä liittyy meihin...
Siitä asiasta ei sitten puhuttu mitään tähdellisempää pitkiin
aikoihin.
Mutta kerran oli pojilla vieraita, oli Harry ja pari muuta
vanhaa tuttavaa kaupungista, nuori, hienosti puettu afärimies ja
nuori oppinut, rillit nenässä. Harry kuului näiden kanssa paljon
seurustelevan, etenkin oppineen kanssa.
Keskusteltiin jos jostakin, kun Harry äkkiä sattui kysymään
leikillisesti:
-- Vieläkö te, pojat, säilytätte mielessä tuota vanhaa ihannettamme:
pieni mökki järven rannalla?
-- Vielä, vastasi Aarno oitis, -- miksi sitä kyselet? Hän oli vähän
kummissaan niinkuin toisetkin, sillä Harryn äänessä oli outo kaiku.
-- Muuten vain, sanoi Harry, -- minä ajattelin, että olette ehkä
siihen tuumaan väsyneet.
-- Kuinka niin? kysyi Tuomo. -- Olemme täällä päinvastoin tuumineet,
että kun sinä ylioppilaaksi tulet, niin liityt sinäkin meihin.
-- Minäkö?... Tjaa... vai niin?
Harry otti huolettoman asennon ja naksutti sormillaan polveen.
-- Niin juuri, innostui Aarno puhumaan, -- olemme tässä Eeron kanssa
tuumineet, että ruumiillinen työ se on ihmiselle luonnollisin. Kaikki
tarvitsemme leipää -- leipä saadaan maasta. Vaikka kuinka lukisit
tai kirjottaisit, kuolisit nälkään, ellei olisi niitä, jotka maata
kuokkisivat, leipää tekisivät...
-- Tuo on selvä juttu, keskeytti Harry hermostuneesti. -- Mutta se ei
todista mitään.
Eero tunsi itsensä vaivatuksi. Hän ei olisi suonut tästä asiasta
keskusteltavan vieraiden, asiaankuulumattomien läsnä-ollen, ja hän
päätti mikäli mahdollista pysyä mykkänä.
Nyt puuttuikin oppinut puheeseen, ennenkuin Aarno ehti pitemmältä
selittää.
-- Ellen käsitä väärin, hän sanoi, -- on siis teidän mielestänne
ihmisen ensimäinen ja korkein velvollisuus maanviljelys. Hyvä.
Ruvetaanpa kaikki viljelemään maata. Kesällä kaikki käy mainiosti,
syksyllä ruis leikataan, puidaan, laitetaan leiväksi. Mutta talvi
tulee, ja talven kanssa kylmä. Olemme ilman vaatteita, ilman
saappaita, kukaties ilman lämpimiä asuntoja -- sillä kuka niitä olisi
valmistellut, kun kaikki olemme pellolla hääräilleet?... Eikö niin?
Hän hymyili kohteliaasti -- niinkuin lapsille -- ja hienopukuinen
afärimies hymyili... ja Harrykin.
-- No no, sanoi Tuomo nuhtelevasti, -- älkäämme menkö
äärimäisyyksiin. Emme ole puhuneet yksinomaan maanviljelyksestä, vaan
ruumiillisesta työstä yleensä. Eivät kaikki ihmiset ole pellolla.
Ruumiillinen työ on monta lajia. Tietysti toiset rakentavat taloja,
valmistavat vaatteita...
-- Hyvä, ryhtyi taas oppinut puhumaan, -- tehdään siis ruumiillista
työtä yleensä...
Hän korjasi rilliensä asennon -- olivat vähällä pudota nenästä -- ja
jatkoi:
-- Tehdään siis ruumiillista työtä. A kuokkii peltoa, B korjaa
saappaita, C neuloo vaatteita, D rakentaa taloja j.n.e., mutta kesken
kaikkea A tulee kipeäksi, hän kylmettyy pellolla. Mitä tehdä? Tärkeä
henkilö makaa sairasvuoteella. Rohtoja! Mistä? Rohtoja ei ole.
Lääkäreitä ei ole. Sivistystä ei ole. Ei ole kirjoja, ei yliopistoa,
ei kulttuuria. Sairas kuolee... Hä? Mitä sanotte?
Ja taas hymyilivät oppinut, afärimies ja Harry.
Eero ei jaksanut kauvemmin olla huoneessa. Harryn käytös koski hänen
sydämeensä kuin puukon iskut. Hän nousi ja lähestyi ovea.
-- Minne Eero menee? kysyi Aarno hätäisesti. Hän oli juuri toivonut
saavansa kuulla tämän vastaväitteitä.
-- Pyydän anteeksi, kuului vastaus, -- älkää antako itseänne häiritä.
Voin vähän pahoin ja lähden hetkeksi ulos raittiiseen ilmaan... Ei se
ole mitään vaarallista...
-- Jaksatko mennä yksin? kysyi Aarno osanottavasti. -- Tulenko
mukaasi?
-- Kiitos, ei sinun tarvitse vaivata itseäsi. Nuori oppinut heitti
pikaisen silmäyksen Eeron kalpeihin kasvoihin.
-- Hyvä, hän sanoi, -- raitis ilma poistaa tuon pahoinvoinnin.
Mutta Harry katsoi Eeroon tutkivasti ja pitkään. Häh ymmärsi ja
punastui, vaan ei puhunut mitään.
Tuomo ei tehnyt huomioita, sillä hän ajatteli vastausta oppineen
puheelle.
Huoneessa olijat keskustelivat pitkän aikaa samasta aineesta,
tulematta varsinaiseen loppupäätökseen. Näytti kuitenkin siltä, kuin
voitto olisi jäänyt oppineen puolelle. Hän oli niin loogillinen
ja terävä, ja muun muassa ystävällisesti varotti Tuomoa ja Aarnoa
kadottamasta itsenäisyyttään.
-- En suinkaan tahdo väittää, että olisitte kokonaan Eeron
vaikutuksen alaisina, mutta olkaa kumminkin varuillanne. Ihminen
joutuu niin helposti toisen johdon alle, ellei hän järkähtämättä pidä
logiikasta kiinni.
Eero ei tätä kuullut, eikä tietysti kukaan hänelle siitä kertonut,
mutta tämän kerran perästä puhuttiin vielä harvemmin ja vielä enemmän
ohimennen mökkituumasta.
Jopa Aarno kerran kevättalvella arveli:
-- Ei siitä taida tulla mitään, siitä meidän mökistämme.
-- Kuinka niin? Eero kysyi.
-- No muuten vain, kuului vastaus.
Eero ei huomannut Aarnon sanoissa piilevän muuta kuin ohimenevää
epäilystä, ja sentähden hän virkkoi luottavaisesti:
-- Miksei siitä tulisi, jos me vain tahdomme. Kun uskomme elämään,
kyllä elämä lähestyy.
Hän ei silloin arvannut, etteivät toiset enää niin suuresti
toivoneetkaan sitä elämää.
Mutta hänen silmänsä vielä aukenivat.