I.

Pari päivää senjälkeen, kun Tuomon äiti oli hautaan viety, oli Eero

käskenyt ystäviään, Aarnoa ja Tuomoa, kävelylle. He olivat poistuneet

kaupungista ja kulkivat maantiellä, nähtävästi ilman päämäärää,

keskustellen ja vältellen, niinkuin heidän tapansa oli.

Oli talvinen, kylmähkö iltapäivä. Aurinko oli laskenut ja kuu oli

nousemassa, mutta vielä vallitsi tuo salaperäinen hämäryys, joka

on päivän ja yön äpärälapsi. Sinivalkoisina vaippoina lepäsivät

aukeat lumikentät molemmin puolin tietä, ja metsä ensimäisessä

hopeaharsossaan huokui lumoavaa puhtautta.

Aarno, joka oli luonnonihailija, ei malttanut olla huomauttamatta

tovereilleen:

-- Katsokaa nyt noita aukkoja ja tuota metsänkulmaa

tuossa!... Tavallisesti sanotaan, että luonto pukeutuu talvella

kuolinvaippaansa, mutta se ei ole totta. Minä olen pienestä saakka

huomannut, että se ei ole totta. Luonto ei ole kuollut, vaan se

nukkuu... Esimerkiksi nyt: ettekö kuule, että se nukkuu?

Hän seisahtui innossaan ja otti tarkkaavaisen asennon.

-- Että kuulemmeko? kysyi Tuomo leikillisesti. -- Kai tarkotat:

näemmekö.

-- En, en suinkaan, väitti Aarno, -- ettekö kuule?... Selitä sinä,

Eero, Tuomolle.

-- Luulen ymmärtäväni, mitä Aarno tarkottaa, sanoi Eero, -- kuuluuhan

aina nukkuvan hengitys...

-- No niin, sitä juuri...

-- Mutta liekköhän tuo uusi huomio, jatkoi Eero arvelevasti. -- Olen

minä ainakin kuullut puhuttavan luonnon talviunesta.

-- Voipi olla, sanoi tähän Tuomo, -- olen minäkin talviunesta kuullut

puhuttavan; mutta, lisäsi hän vähän halveksivasti, -- kyllä tuo

luonnon unen "kuuleminen" on Aarnon omia keksintöjä.

Yhtäkkiä sanoi Eero:

-- Pojat, ette nyt arvaa, mitä meillä on tekeillä?

-- Kävelemässä kai ollaan? arveli Aarno empimättä. Tuomo katsoi

tutkivasta Eeroon. Tämä jatkoi verkalleen ja vakavasti:

-- Me lähdemme nyt katsomaan itsellemme kotia... Te hämmästytte?

Mitä kotia näin maantien varrelta löytäisimme!... Olkaa huoleti.

Onhan niitä taloja, joissa näin talvisaikaan on huoneita tyhjinä. Ja

tänneppäin se meidän on oleva. Olen jo aikaa tuntenut -- jo monta

päivää -- että täältäpäin löydämme itsellemme sopivan asuinpaikan...

Niin, tietysti se ei tule olemaan pieni mökki järven rannalla, sillä

semmoista ei meillä vielä ole varoja ostaa. Se jääpi vastaiseksi

huoleksemme; sen suhteen odottakaamme kesää... Mutta se tulee olemaan

pieni koti, jossa asumme yhdessä kaikki kolme vapaina ihmisinä...

Niin, sehän oli päätetty asia. Ei Tuomolla eikä Aarnolla ollut mitään

vastaansanottavaa. Aarno oli aina taipuvainen Eeron tuumiin, ja

Tuomoa painoi suru äitinsä kuolemasta; hän tunsi taipumusta antaa

toisten ajatella puolestaan. Kaikki kolme tulivat hyvin juhlalliselle

tuulelle.

He rupesivat keskustelemaan tästä uudesta kodistaan ja tarkastelivat

kaikkia taloja, joiden ohitse sattuivat kulkemaan. Jokaisessa oli

vika: mikä sijaitsi liian lähellä maantietä, mikä liian kaukana

siitä; mikä näytti liian muhkealta, mikä rappeutuneelta ja

likaiselta. Ei sitä kodikasta ja houkuttelevaa missään näkynyt. Mutta

Eero pysyi tyynenä, ei hätäillyt. Lyhyen tarkastuksen perästä päätti:

"ei vielä", ja sitten taas kuljettiin eteenpäin.

Hämärä oli jo häipynyt yöhön. Mustalta, tuhattähtiseltä taivaalta

heitti kuu kirkasta valoaan talvisen maiseman yli, sinivihreinä

kaarentelivat hohtavat kentät, ja kuurainen metsä, entistä

lumoavampana, oli kuin Tapion kimalteleva kristallilinna, jonne

impyet öisin houkuttelevat yksinäistä vaeltajaa.

Pakkanen yhä yltyi, ja lumi narisi jalkojen alla.

Mutta pojat marssivat tahdissa tietä pitkin. He eivät kylmää

tunteneet eivätkä väsymystä, sillä tämä oli kaikki heistä runollista.

Ja vaikka matka vieri ja aika kului eikä vielä tavattu sitä luvattua

taloa, eivät he toivoaan heittäneet. Eero uskoi aavistukseensa, Tuomo

ja Aarno uskoivat Eeroon.

Äkkiä Eero seisahtui ja huudahti, viitaten kädellään:

-- Tuossa!

He olivat nousseet matalalle mäenharjulle, ja heidän eteensä aukeni

leveä, joen halkaisema laakso. Joki oli äskettäin hyytynyt, sen

pinta oli tumma kuin taivas. Joen vastaisella rannalla oli kylä. Sen

talojen lukuisista akkunoista loisti ystävällinen, punainen valkea.

Erillään muista seisoi törmällä yksinäinen talo, jonka joenpuoleinen

pääty oli pimeä.

-- Tuossa kylässä löydämme, mitä etsimme, sanoi Eero luottavasti.

-- Mikähän talo se olisi? arveli Aarno. -- Tokkohan tuo, jonka pääty

on pimeä?

-- En tiedä, tuumi Eero, -- kun päästään sillan yli, nähdään

likemmältä... Mutta eikö tämä paikka ole kaunis -- kauniimpi kuin

muut näkemämme?

-- Ehdottomasti, vastasi Aarno.

-- Taitaa sen Eeron aavistus käydä toteen, sanoi Tuomo, joka

pikkusen, pikkusen oli ruvennut epäilemään.

Pojat laskeutuivat mäkeä alas ja olivat hetken perästä sillan luona.

Toiselta puolen tuli reippaasti astuen nuori mies heitä vastaan.

-- Minäpä kysyn tuolta pojalta, kuiskasi Eero tovereilleen.

-- Mitä kysyt? ihmetteli Tuomo.

-- Saat nähdä, vastasi Eero lyhyesti, sillä vastaantulija oli enää

vain parin askelen päässä. Lakkia nostaen Eero kääntyi tämän puoleen

ja virkkoi:

-- Anteeksi, mutta te olette varmaan tämän kylän asukkaita ja

voisitte ehkä auttaa meitä neuvoillanne?

Toinen katsahti ylös, nähtävästi havahtaen unelmistaan. Hän oli

nuori, reippaan ja pulskan näköinen maalaispoika, ylähuulessa pieni

viiksen alku. Vähän hämillään hän tarkasteli vieraita kahdella

loistavalla, veitikkamaisella silmällä.

-- En ole tämän kylän asukkaita, mutta kyllä paikkakunnan, hän

vastasi, ja nyt hänen katseensa kiintyi Eeroon.

"Ihmeellistä", ajatteli Eero itsekseen, "missä olen tuon ihmisen

ennen nähnyt?" Mutta koska ei ollut aikaa pitkiin miettimisiin, hän

jatkoi kysymystään: -- Te kai kumminkin tunnette täkäläisiä oloja?

-- Tunnenhan, vastasi toinen, yhä Eeroa katsellen.

-- Ehkä voisitte sanoa meille, onko tässä kylässä taloa, johon

pääsisi asumaan... joka ottaisi vastaan täysihoitolaisia?

Toinen ei heti käsittänyt.

-- Nyt yöksikö? hän kysyi.

-- Ei, ei, selitti Eero, -- oikein vakinaisia asujaimia... koko

talveksi.

-- Koko talveksi?... No en tiedä, jollei Mannilaan otettaisi.

-- Mannila -- missä se on?

Nuorukainen kääntyi kylään päin ja osotti kädellään:

-- Tuo talo tuossa törmällä, jonka pääty-ikkunat ovat pimeinä... Se

päähän se siinä tyhjänä seisoo.

-- Kas, enkö arvannut! huudahti Aarno.

-- Vai niin, vai se talo, sanoi Eero, -- kiitoksia paljon

neuvostanne...

Ja hän heitti vielä kerran nuorukaiseen tutkivan katseen. Silloin

tämä, ikäänkuin rohkaisten itseään, kääntyi Eeron puoleen ja kysyi:

-- Tuota... eikö se ole Eero -- --?

Kaikki hämmästyivät.

-- Kyllä se olen minä, vastasi asianomainen, -- kuinka te minua

tunnette?

-- Enpä erehtynyt! huudahti tuntematon tuttava, kättään tarjoten, --

nyt kai uskallan sinutella. Etkö muista vanhaa koulutoveriasi?

-- Janne Herrmann! Niin, sinähän se olet, vastasi Eero ja puristi

lämpimästi tarjottua kättä. -- Minä tässä myös vaivasin päätäni, kun

huomasin ihan varmaan ennen nähneeni sinua, mutten muistanut nimeä.

-- Eipä ihme. Emmehän luokkatovereita olleetkaan, ja varhainhan minä

erosin koulusta, kun rupesin maanviljelijäksi... Hauska tavata sinua.

-- Samoin, samoin. Kummallinen sattuma... Anna, minä esitän sinut

tovereilleni.

Kummallinen sattuma tämä oli Aarnon ja Tuomonkin mielestä. He

keskustelivat hetken kaikki neljä, ja kun ystävät erosivat Jannesta,

huusi Eero hänelle, kun hän jo oli sillan toisessa päässä: "älä

unhota; käy katsomassa!" ja toisen vastaus kaikui iloisesti! "kyllä,

kyllä".

He lähtivät reippaasti astumaan kylään, ja Tuomo sanoi:

-- Kovin varma sinä olet asiastasi, Eero, koska jo pyysit vieraitakin

tulemaan.

-- Kuinka muuten? Eikö kaikki tähän saakka ole käynyt mainiosti? Eikö

tämä vanhan tuttavan tapaaminen ollut oivallinen enne?

-- Hm...

Tuomoa näkyi kiusaavan epäilyksen henki. Hän kysyi taas hetken

perästä:

-- Mutta kuule, Eero, mitä oikeastaan ajattelet, että täällä

toimittaisimme?

Eero, joka oli tullut erittäin hyvälle tuulelle Jannen tapaamisen

johdosta, naurahti leikillisesti ja huudahti:

-- Voi sinua, Thomas, mikä epäilijä sinä olet!

Mutta samassa hän kävi totiseksi ja lisäsi vakavalla äänenpainolla:

-- Sinä unohdat aatteemme, Tuomo, ja sitä emme saa tehdä... Sitäkö

varten elämme, ettei meillä koskaan mitään vaikeuksia, vastuksia

olisi, ettemme koskaan olisi epätietoisia, ettei meillä koskaan

olisi vapaus valita? Sitäkö varten?... Pois se! Mitä se tekee,

jos tulevaisuutemme tällä hetkellä näyttää hieman synkältä tai

kuinka sanoisin: salatulta, peitetyltä? Onko se mikään rikos?...

Pitäkäämme prinsiippi mielessä: emme tahdo kulkea ihmisten tavallisia

teitä, emme kuulua tähän valtiolliseen yhteiskuntaan, mutta emme

liioin tahdo olla laiskureita, elää toisten armolla! Sehän se nyt

on elämämme ensimäkien perusohje: tahdomme tulla omillamme toimeen,

omalla työllämme!... Eikö niin?

-- Niin, niin, vastasi Tuomo, tuntien ystävänsä uskon ja luottamuksen

olevan vähällä tarttua itseensäkin, -- mutta sittenkin vielä jää

avonaiseksi kysymys, _mitä_ meidän tulee tehdä.

-- Lähin tehtävämme on nyt käydä Mannilassa, huomispäivällä on oma

surunsa.

Tuomo kysyi:

-- Mitä sinä ajattelet, Aarno?

-- Ajattelenpahan vain, että Eeron usko on suuri. Mutta se on oikea.

-- Ja kuulkaa, pojat, sanoi Eero lämpimästi, -- eikö totta? Ken

meistä vain on ensimäinen "ansaitsemaan", hän kyllä auttaa toisia?

-- Niin, niin, tietysti.

Ja rakkauden tunne karkotti epäilykset toistaiseksi Tuomonkin

mielestä.

He olivat joutuneet Mannilan talon kohdalle ja poikkesivat maantieltä

vasemmalle tallin ja aittojen sivutse pihaan. Siinä seisoivat

asuinrakennuksen edessä, katselivat ja tarkastelivat. Valkeaa loisti

kolmesta ikkunasta verannan oikealla puolella; vasen puoli oli pimeä.

-- Tuo on nähtävästi tupa, osotti Aarno valaistua puolta, -- ja

verannan puoleinen ikkuna on kamarin... Ja tuossa tuvan päässä on

porstua ja sisäänkäytävä.

-- Siitä kompuroidaan sisälle, päätti Eero. Heidän ei tarvinnut

kolkuttaa. Aliovi ei vielä ollut lukossa ja tuvan ovessa oli avain.

He seisoivat kaikki kolme väljässä, valoisassa tuvassa.

Katossa paloi lamppu. Takassa, vastapäätä ulko-ovea, loimui iloinen

valkea. Uunin luona hääräili keski-ikäinen vaimoihminen, arvatenkin

emäntä. Siellä oli myös piikatyttö astioita pesemässä. Vasemmalla

istui rahilla renki, kirveenvartta vuollen.

Tuvassa oli hiljaista. Astioitten kolina ja seinäkellon naksutus

yksin puhuivat. Mutta tuvan perässä olevasta kamarista kuului

suljetun oven läpi äänekästä miesten keskustelua.

Nuorten tulijain mielet täyttyivät suloisella, kodikkaalla tunteella.

Eeron päähän pisti ajatus eli tunnelma, jolle hänen täytyi itsekseen

hymyillä. "Mitähän, jos nyt oltaisiin aivan supisuomalaisia.

Käytäisiin tuonne penkille istumaan"; siellä sanattomina, totisina

odotettaisiin, kunnes emäntä kysyy: "mistä kaukaa nämä vieraat ovat?"

ja sitten vastattaisiin, että "tuoltahan ollaan" ja vasta yösydännä

oltaisiin päästy asian alkuun... Ei, sehän olisi savolaista, ja

nyt...!

Kun pojat olivat tervehtineet ja huoneessa-olijat vastattuaan

jäivät kummeksien heitä katsomaan, astui Eero pari askelta edemmäs,

keskelle tupaa, ja lakki kourassa kääntyi emännän puoleen ja lausui

teeskentelemättömästi:

-- Älkää säikähtykö näin myöhäisiä vieraita. Olemme tulleet kävellen

kaupungista ja aiomme palata junassa. Emme siis millään muotoa aio

teitä häiritä. Mutta tahtoisimme tehdä teille kysymyksen. Meillä on

aikomus muuttaa maalle asumaan, päästä johonkin taloon täysihoitoon

(hän mainitsi omansa ja ystäväinsä nimet), ja tuolla sillalla

tullessamme tapasimme Herrmannin Jannen, joka on minulle vanha

tuttu; hän arveli, että tässä Mannilassa ehkä olisi tyhjiä suojia...

Päätimme siis käydä täällä kysymässä.

Emäntä oli suora vartaloinen, puhdaspiirteinen nainen, jonka olento

uhkui rehellisyyttä ja lujuutta. Hän katsoi tarkasti Eeroon suurilla,

harmailla silmillään, kun tämä esitti asiansa, mutta kasvojen

ilmeestä ei voinut päättää, minkä vaikutuksen Eeron puhe häneen teki.

Hän pysyi yhä totisena ja vastasi kuivasti, kallistuen takkavalkeata

korjaamaan:

-- Kyllähän niitä suojia on.

-- No niin, iski tähän Eero, -- sopiihan teidän sitten ottaa vastaan

asujaimia... Kyllä kai teillä näin likellä kaupunkia on kesällä

hyyryläisiä?

-- On niitä ollut.

Emäntä katsoi taas ylös ja jatkoi vähän vilkkaammin:

-- Vai Herrmannin Janneko se tänne neuvoi? Ollaanko vanhojakin

tuttuja?

-- Kouluajoilta. Janne erosi jo viidenneltä luokalta, minä olin

silloin seitsemännellä. En ollut häntä neljään vuoteen nähnyt, mutta

hän tunsi minut kuitenkin nyt, kun tavattiin.

-- Ylioppilaitako herrat ovat? Eero hymyili:

-- Ylioppilaita ollaan.

Tämän tiedon annettua näytti siltä, että emäntä käsitti.

-- Olisiko aikomus jäädä kauvaksikin aikaa asumaan? hän kysyi.

-- Luultavasti kevääseen saakka... tarkotan: kesään saakka.

Emäntä näkyi miettivän.

-- Meillä kun ei ennen ole ollut talvivieraita, hän tuumi, -- jahka

käyn isännältä kysymässä... Herrat on hyvät ja istuu niin kauvan.

Tämän sanottuaan hän poistui kamarin ovesta sisälle. Vilaukselta

näkyi tupakin sauhun täyttämä huone ja savupilvien lomitse kaksi

herttaisesti nauravaa vanhanpuoleista miestä, toinen istuen

sänkysohvalla, toinen kiikkuen keinutuolissa.

Eero kääntyi iloisena ystäväinsä puoleen, tehden heille pienen

merkin. Aarno ja Tuomo lähestyivät, ja kaikki kolme menivät istumaan

rahille kamarin puolelle tupaa. Aarno lyöttäytyi keskusteluun rengin

kanssa, Eero ja Tuomo kuuntelivat. Kauvan heidän ei tarvinnut

odottaa, ennenkuin kamarin ovi taas aukeni ja emäntä astui tupaan.

Hän ei sulkenutkaan ovea jälkeensä, vaan jätti sen selälleen. Kohta

perästä ilmestyi tupaan pieni, laiha, hyväntuulen näköinen ukkovaari,

pitkä piipunvarsi kädessä: nähtävästi isäntä.

Pojat nousivat seisaalle tervehtimään, ja ukko löi kättä jokaiselle,

samalla kun tämä esitti itsensä.

-- Terve, terve, hän puheli, -- eukko tässä mainitsi, että olisi

vähän niinkuin tarkotus ruveta tähän meidän taloon asumaan... Juu,

juu, kyllä minä ymmärrän, on niitä ennenkin asunut meillä lukumiehiä,

vaikkei tämän nykyisen eukon aikana... hän on toinen vaimoni...

Kyllä tänne sopii tulla asumaan. Ja tämä on rauhallinen paikka, ei

tässä häiritä, tässä lukee vaikka silmät ja aivot päästä... juu,

juu... Pane sinä nyt, eukko, tee kiehumaan...

-- Ei millään muotoa, keskeytti Eero kieltävästi, -- me palaamme

kaupunkiin yhdeksän junassa...

-- Passaisi meiltä hevonenkin, niin ei olisi herroilla hätä, sanoi

hyväntahtoinen ukko.

-- Ei, ei se tule kysymykseen, kielsi Eero. -- Ei hevosta eikä

teetä... Te olette liian ystävällisiä.

-- Oikeinko todella? kysyi emäntä.

-- Oikein todella, vastasi Eero, -- me olemme kylliksi kiitolliset

muutenkin.

-- No kuinka vain, arveli isäntä, -- oltaisiin mielellään

kestittykin... Mutta huoneita kai tekee mieli katsella?

Tähän ehdotukseen suostuttiin heti. Emäntä sytytti kynttilän, ja

pojat alkoivat riisua päällysvaatteitaan, mutta emännän kehotuksesta

luopuivat aikeestaan, huoneet kun olivat kylminä.

Emäntä oppaana lähdettiin tarkastusmatkalle. Isäntä jäi vieraansa

luo. Kamarin läpi kuljettaessa kumarrettiin vanhukselle, joka istui

sohvalla ja uteliaana katseli nuoria tulokkaita. Jouduttiin porstuaan

ja pienen etukamarin kautta isoon kulmasaliin ja sen viereiseen

kulmakamariin.

-- Tässä ne nyt olisi, kertoi emäntä ja nosti molemmissa huoneissa

kynttilän korkealle, että ympäristö astuisi näkyviin.

Sisustus oli maalaistapaan. Osaksi huutokaupalla ostetut, osaksi

omatekoiset huonekalut venyivät pitkin seiniä, mutta lattioissa oli

kotikutoiset matot ja salissa keskellä permantoa keinutuoli, niin

että Eero ymmärsi tästä voitavan laittaa hyvinkin kodikkaan kodin,

vaikka vaikutus nyt hämärässä kynttilän valossa oli vähän kolkkoa.

-- Nuo ikkunat ovat joelle päin? hän kysyi.

-- Niin ovat.

-- Eikö tämä ole sangen siistiä? Eero kysyi tovereiltaan. -- Tämä

isompi työhuoneena, pienempi sänkykamarina?

Aarno ja Tuomo myönsivät.

-- No kuulkaa, emäntä, kuinka suuri on taksanne asunnosta, ruuasta

ja... sanalla sanoen: kaikesta yhteensä?

-- Kyllä pitäisi olla kolmekymmentäviisi markkaa kuukaudessa

hengeltä... siihen on sitten luettuna pesukin.

Tämä ei ollut nuorten mielestä paljon, päinvastoin. Hyvällä tuulella

palattiin tarkastukselta isännän kamariin. Isäntä tiedusteli heti

iloisesti, kuinka asia oli päättynyt.

-- Päätetty siten, että muutamme teille asumaan, vastasi Eero samaan

tapaan.

Emäntä sanoi:

-- Koskahan tulisitte?... Tuota...

-- Aivan paikalla... Niin pian kuin teille sopii.

-- Minä aattelen vain, että jos pitäisi huoneita hiukan lämmittää,

ennenkuin ne kelpaavat asuttaviksi... parina päivänä kuka tiesi...

-- Nyt on perjantai. Sanotaanko maanantaina?

-- No maanantaina kyllä sopii.

-- Päätetty siis, että maanantaina muutetaan.

Tämän jälkeen pojat tekivät lähtöä. Emäntä toivotti tervetuloa

takaisin. Isäntä seurasi heitä porstuan oven kynnykselle ja neuvoi

tietä asemalle. Kiirein askelin ystävät poistuivat Mattilan talosta.

-- Merkillinen iltapäivä tämä on ollut, päätti Aarno, ja samaa mieltä

olivat toisetkin.

-- Kuulkaa, pojat, sanoi Eero, -- puhuttiin äsken siitä, mitä meidän

pitäisi tekemän; minulla on jo ohjelma valmiina, mihinkä minä aion

ryhtyä.

-- No? innostuivat Aarno ja Tuomo.

-- Annanhan yhä edelleen opetusta viulunsoitossa, käyn vaikka

kaupungissa kolme, neljä kertaa viikossa... Sillä ansaitsen pari,

kolme markkaa tunnissa eli noin neljä, viisikymmentä markkaa

kuukaudessa -- ehkä enemmänkin... Sitten rupean kirjottamaan

sanomalehtiin... jos eivät maksa heti, maksavat ajan pitkään...

Sitten kirjotan kirjan päätyönä ja lueskelen... Tottakai nyt aina

sata markkaa kuussa voipi ansaita, ja enemmänhän emme tarvitse!

Aarno kuunteli ihailulla, mutta Tuomon kasvoihin ilmestyi selvä

tyytymättömyys.

-- Kuule, Eero, sanoi hän vähän surullisella äänenpainolla, -- olen

miettinyt tuota asiaa koko illan.

-- Mitä asiaa?

-- Tuota, että, jos joku meistä ansaitsee rahaa, niin hän niin

sanoakseni elättää toisia. Minusta se ei sittenkään ole oikein. Ei

oikein eikä kaunista.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että sinä, Eero, olet se, jolla toistaiseksi on suurin

mahdollisuus ansaita...

-- No mitä pahaa se olisi?

-- Mitä pahaa se olisi!... Ei tietysti mitään pahaa sinulle, mutta

Aarnolle ja minulle. Ainakin minulle. Se kävisi kunnialleni.

-- Totta on, myönsi nyt Aarnokin, -- kyllä kävisi kunniallemme syödä

sinun leipääsi.

-- Voi teitä, vai kunniallenne! nauroi Eero, mutta nauru ei tuntunut

aivan vapaalta. -- Ja minä, joka juuri olin kuvitellut, että tekin

kirjottelisitte. Harjottelisitte -- te kun ette ole sitä tehneet yhtä

paljon kuin minä -- ja kukaties saisitte kyhäyksen silloin tällöin

lehtiinkin... Minulla nähkääs on semmoinen ihanne -- tuo vanha

ihanteemme -- että meille kerran tulee iso lehti, joka leviää ympäri

koko Suomen... Sitä odotellen nyt työtä tekisimme...

-- Vai niinkö olet ajatellut? sanoi Aarno, nähtävästi hyvillään. --

Kyllä sen ihanteen eteen voisi työtä tehdä.

-- Ne ovat kuitenkin tuulentupia, väitti Tuomo, -- ja nyt on tosi

käsissä... Ei, kyllä sittenkin luulen, että saamme turvautua muuhun

aineellisen toimeentulomme suhteen. Sinä, Aarno, ota sinä vain

vastaan avustusta kodistasi niinkuin tähänkin saakka, ja minä saan

vähän perintöä äitini jälkeen. Se se on kumminkin selvintä.

Eero ei puhunut mitään. Hän myönsi sydämessään, että Tuomolla

oli tavallaan oikein, mutta hän tunsi itsensä surulliseksi,

alakuloiseksi, ikäänkuin syrjäytetyksi, eikä kuitenkaan voinut

siihen mitään. Junassa hän koetti iloisen keskustelun avulla päästä

raskasmielisyydestään, mutta se onnistui vain puoleksi.

Kun ystävät tänä uuden elämän ensi iltana erosivat, oli onnistuneen

yrityksen herättämän voiman ja ilon tunteen ohessa ilmaantunut

Eeron mieleen pieni aukko, joka tyhjyyttään kyseli: etkö huomaa,

ettei kaikki menesty? Ja Eero ei voinut olla pitämättä sitä "pahana

enteenä".

Mutta nukkuessa ikävä haihtui. Seuraavana maanantaina tapahtui

muutto. Eero vei mukaansa kirjotuspöytänsä, kirjansa ja viulunsa.

Rolandista hän ei liioin saattanut luopua -- eikä koira hänestä.

Koppi siirrettiin maalle, ja tädin neuvosta järjestettiin asia niin,

että hovineuvos maksoi Rolandin ruokarahan. Eero vastusteli pikkusen,

mutta eno selitti, että koira oikeastaan on hänen, ja siihen ei ollut

mitään vastattavaa.

Eero enosta ja tädistä oli mitä herttaisin. Luonnollisesti tapahtui

muodollinen hyvästijättö, vaikka olikin tiedossa, että pian

tavattaisiin. Olihan tämä kuitenkin ero vanhasta kodista.

-- Voi, Eero, sanoi täti itkien, -- olisithan sinä saanut kirjottaa

ja lukea ja tehdä mitä vain täällä kotonakin. Olisimme antaneet sinun

olla aivan rauhassa.

-- Sen kyllä uskon, vastasi Eero, -- minäkin nyt ymmärrän paremmin

kuin ennen, kuinka paljon te rakastatte minua, eikä se ole sydämen

kovuudesta kuin muutan. Mutta en osaisi työskennellä täällä kotona.

Silmissäni kangastaa elämä, jossa kuljen suurta, vielä vähän hämärää

päämaalia kohti, ja tämä elämä vaatii minulta, että luovutan sille

sydämeni. Sinä ehket voi minua ymmärtää, mutta se on aivan totta,

että jos en tällä kertaa kuuntelisi tuota sisäistä ääntäni, niin se

olisi aivan kuin jos pettäisin Jumalan.

-- On kaikki hyvä, sanoi eno vakavasti, -- hyödyksi se on sinulle,

Eero.