Mutta sitten tapahtui jotakin, joka muodosti käännekohdan Eeron
ulkonaisessa elämässä. Eero oli kauvan kaivannut valon sädettä, joka
viittoisi hänelle tien ja samalla antaisi hänelle rohkeutta ja kykyä
alkaa sitä "uutta elämää", jota hän ikävöi hämärästi.
Se oli itsessään vähäpätöinen, melkein naurettava tapaus, eikä siitä
ollut asianomaiselle näennäisesti mitään ulkonaisia seurauksia,
ja kuitenkin se oli kuin eteen sattuva tienhaara noille neljälle
ystävälle, jotka kauvan olivat haaveilleet toisenlaisesta elämästä,
mutta eivät vielä olleet varsinaista askelta sen suuntaan ottaneet.
Oli talvi-ilta vähää ennen joulua.
Eero istui kirjotuspöytänsä ääressä lukemassa. Lamppu paloi
pöydällä ja valaisi Eeron pientä ja yksinkertaista, mutta kodikasta
huonetta, jonka silmiinpistävimpänä koristeena oli rikas kirjasto
-- kolme miehenkorkuista hyllyä täynnänsä kaikenvärisiä nidoksia
-- ja viulu, joka lepäsi laatikossaan yhdellä hyllyllä, vieressä
isohko nuottipakka ja lattialla rautainen nuottijalka. Permannon
kotikutoisella matolla ojenteli Roland kookasta vartaloaan, milloin
nukahtaen hetkiseksi, milloin havahtaen ja haukottaen. Olisi luullut
rauhan hyvän hengettären viihtyvän tässä tyyssijassa, jonka haltija
palveli sekä tieteen että taiteen jumalia...
Eero katsahti kelloonsa, sillä hän odotti vieraita. Harry oli hänelle
kirjottanut: "tulen tänä iltana luoksesi; toivon olevasi yksin
kotona." Tuo vähän juhlallinen kirje oli saattanut Eeron uteliaaseen
jännitykseen. Kello seitsemän aikana Harry tulikin hyvin vakavan
näköisenä, vaikka koetti hymyillä tervehtiessä.
Eero vei hänet sohvaan istumaan, mutta touvin aikaan Harry ei puhunut
sanaakaan. Otsa rypyssä hän tuijotti eteensä ja vaikeni. Sillä
aikaa Roland koira nousi makosaltaan, ojentelihe ja haukotteli;
lähestyi sitten heiluttaen häntäänsä, vierasta, saadakseen siltä
tervehdyshyväilyn. Mutta kun ei tämä häntä huomannut, laski hän ison
viisaan päänsä tutun vieraan polvelle, harras katse uskollisissa
silmissään. Harry säpsähti ja kosketteli kerran, pari kädellään
koiran päätä, mutta työnsi sitten hieman hermostuneesti Rolandin
luotaan. Eero käski koiran mennä nukkumaan, ja mietteissään Roland
palasi vanhalle sijalleen.
-- Mikä sinun on, Harry? Eero vihdoin kysyi. Harry hengähti syvään
ja heitti Eeroon synkän katseen. Sitten virkkoi: -- Millä hetkellä
tahansa voi tapahtua, että minut erotetaan koulusta ja karkotetaan
kotoa pois.
-- Mitä, mitä sanot!?
-- Millä hetkellä tahansa!
-- Kuule, minä en käsitä tätä! sanoi Eero hämmästyneenä. --
Ajettaisiinko sinut koulusta pois ja karkotettaisiin kotoa? Mutta
miksikä? Mitä on tapahtunut?
Harry vastasi olkapäitään kohauttaen: -- Eipä juuri mitään. Onhan
tuossa ollut vähän riitaa ja vähän itkua.
-- Koko juttu sinun pitää kertoman minulle, Harry, alusta loppuun.
Sinut on ehkä väärin käsitetty, eikä asia ole niinkään vaarallista
laatua.
-- Ei, ei minua laisinkaan ole väärinkäsitetty, mutta minä olen
totuutta puolustanut! väitti toinen kiivaasti ja lisäsi: -- Oh,
kuinka halveksin heitä kaikkia! Papit ja opettajat ja koulu ja kirkko
ja yhteiskunta -- kaikki se on yhtä valhetta vain. Eivät "opettajat"
tiedä mikä totuus on -- tai, jos tietänevät, pettävät itseään ja
meitä. Kaikki ihmiset tietävät, että elämä on valheitten vyyhti,
ja kuitenkin sitä kärsivät, antavat toinen toiselleen anteeksi,
mairittelevat ja "palvelevat" toinen toistaan, kunhan vain jokainen
saapi rauhassa rehennellä!... Oh, kuinka minä heitä halveksin!
Hän oli hetken ääneti, ja jatkoi tyynemmin: -- Luuletko sinä, Eero,
että, jos minä lausun mielipiteeni jostakin asiasta, minä en yhtään
ymmärrä, mitä minä puhun, ettei minulla saata olla omia mielipiteitä
mistään asiasta, etten suoraan sanoen mitään osaa ajatella enkä
käsittää, paitsi mitä minulle suorastaan on opetuksen kautta päähän
tyrkytetty -- sano, Eero?
-- Onko sitten kukaan tuommoista tyhmän typerää sinusta väittänyt?
Ole huoleti, Harry, äläkä siitä yhtään välitä! Kyllähän minäkin nuo
sanat tunnen: meillä nuorilla "kokemattomilla" ei saa eikä saata olla
minkäänlaisia mielipiteitä! Minusta sivumennen sanottuna tuntuu, että
meillä nuorilla juuri onkin sydän ja pää vielä ajatuskykyisinä ja
totuudelle avoinna. Mutta mitä siitä!... Entäs jatko, Harry?
-- Niin, minua on tuo monta kertaa suututtanut, vastasi toinen, --
ennen kaikkea mitä uskontoon tulee. Siinäpä kaikki on valmiiksi
laadittuna ja päähän päntättävänä, ja kuitenkin se on minusta --
aivan niinkuin oli sinusta -- niin tuiki tyhjää ja typerää, että
joka kerta kun kirkkohistoriassa tai dogmatiikassa lahkolaisopeista
luetaan, niiden "väärät" opetukset tuntuvat minusta paljon
oikeammilta ja järkevämmiltä. Kerran tuosta huomautinkin opettajalle,
ja siitäkö vasta hänen naamansa piteni! Olisit kuullut hänen
saarnansa ja hänen rukouksensa! Siitä saakka hän on kantanut vihaa
minua kohtaan ja luulee minut oikein luokan viettelijäksi... eihän ne
muutkaan toverit kaikkea jaksa uskoa, paitsi tytöt tietysti. No niin,
nyt meillä oli viime lauvantaina ainekirjotuksen koe, ja siinä oli
jos joitakin aineita valittavana, uskonnollisia, luonnontieteellisiä,
historiallisia ja virtus-aineita. Arvaappas, Eero, minkä minä
valitsin!
-- Kuinka sen osaisin arvata! Taikka oikeammin, ehkä osaankin: sinä
valitsit uskonnollisen aineen.
-- Niin juuri, uskonnollisen valitsin, ja kuulehan, minkä
nimellisen...
-- No?
Harry uhkaili sormellaan ja lausui vähän koomillisella äänenpainolla:
-- "Lunastusoppi, sen uskonnollinen, siveellinen ja
historiallis-yhteiskunnallinen merkitys."
-- Olipa siinä aine! No mitä siitä kirjotit? kysyi Eero hymyillen.
-- En tiedä, mikä päähäni pälkähti. Uhalla minä sen otin. Päätin
kerrankin puhua suuni puhtaaksi. Olen niin monta kertaa ollut
pakotettu valehtelemaan, että nyt päätin sanoa, mitä itse ajattelen!
-- Ahaa, nyt ymmärrän, keskeytti vanhempi ystävä. -- Kirjotitkin,
opettajakunta pahastui, ja nyt tahtovat sinut koulusta karkottaa --
eikö niin?... Mutta onko tuo mahdollista! hän lisäsi kauhistuen omaa
ajatustaan.
-- Annappas kun kerron, alotti Harry. -- Tiesin vallan hyvin, mihin
tapaan minun olisi pitänyt kirjottaa tuo aine. Pakanuus on hirveää
pimeyttä, oikeata epäjumalanpalvelusta, kristinusko on ainoa uskonto,
luterilainen lunastusoppi on ihanneuskonto, Jeesuksen armo meidät
pelastaa kaikista synneistä ja kaikesta pahasta, jopa ikuisesta
kadotuksestakin, kristinuskon kanssa tuli maailmaan valo ja valkeus
ja sivistys ja naisen vapaus ja perhe ja kaikki hyvä ja...
Eero naurahti. -- Voi voi, Harry... ja mitenkä sinä sitten kirjotit?
-- Alotin tällä lauseella, selitti nuorukainen toimessaan --
"kristinuskoa kiitetään niin paljon, ettei vähän moitetta taida sille
haitaksi olla" -- käytin tuommoista hieman profetallista kieltä --
"ja jos Jehovah vähänkään totuutta rakastava on, niin ei hänen tällä
kertaa suuttua pitäisi"... Mitä sinä naurat?
-- Kysy vielä! Enhän keskellä kaikkea tätä totisuutta saata pysyä
nauramatta sinun poikamaisuudellesi... Kylläpä tuosta taisivat
loukkaantua!... Noinko se oli koko aineesi kirjotettu?
-- Eipä ollut. Senhän sitten huomasinkin viaksi, kun en koko aikaa
pilaa laskenut -- tai oikeammin: kun en koko aikaa vakavana pysynyt...
-- Vakavana, niin...
-- Älä nyt kumminkaan luule, että se oli niin kirjotettu, etteivät
olisi käsittäneet sen totista tarkotusta. Kirjotinhan itse aineen
vallan vakavasti, muuten tähän tapaan. Näytin että kristinusko
on huonoin uskonto, koska ihminen luonnostaan pyytää oikeutta
ja onnea ja voimaa pahan voittamiseksi, mutta ei oppia, joka
riistää sekä oikeuden että onnen elämästä ja sanoo, että ihminen
on auttamattomasti langennut syntiin ja pahaan. Ei kristinuskon
siveellinenkään merkitys ole suuri, koska se riistää ihmiseltä
kaiken luottamuksen hänen omaan siveelliseen luontoonsa ja tekee
hänestä rukoilevan raukan, joka vapisee oikullisen taivaallisen
hallitsijan edessä. Mutta kun sitten pääsin puhumaan kristinuskon
historiallisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä, selitin
oikein laajalti ja tarkkaan, kuinka turmiollinen ja tuhoa tuottava
se suuremmoinen oppi on ollut. Mikä oli sen ensimäinen sankarityö?
Pyyhkäsi maailmasta kaiken sivistyksen ja kulttuurin...
-- Tuopa oli rohkea väite. Kuinka sinä sen perustelit, Harry?
-- Uskothan sinä itsekin, Eero, että kreikkalainen ja roomalainen
antiikki oli yhtä korkealla -- ainakin yhtä korkealla -- kulttuurissa
kuin meidän päiviemme kristitty Europpa?...
-- Uskon kyllä. Erinäisissä kohdissa silminnähtävästi
korkeammallakin...
-- No -- siis silloinkin olivat ihmiset vajonneet hienontuneeseen
itsekkyyteen, aineellisuuteen ja uskottomuuteen. Yhdeksän
kymmenettä osaa ihmiskuntaa oli kuitenkin raakoja barbaareja ja
sivistymätöntä rahvasta, joka ei voinut kohota sivistyneitten ja
oppineitten filosofiseen maailmankatsomukseen. Mutta heitä ei
myöskään tyydyttänyt julkinen jumalanpalvelus, koska kehittyneemmät
niin peittelemättä osottivat uskottomuutensa. Silloin ilmestyy
väsähtäneeseen maailmaan uusi oppi. Sen levittäjinä ovat marttyyrit
ja kiihkoilijat. Se pelastaa kaikesta pahasta, se lupaa vapautta
orjille, terveyttä sairaille, lepoa ja rauhaa kärsiville -- ja
vaatii sokeata uskoa. Mikä on luonnollisempi, kuin että rahvas
siihen rajusti innostui ja että yliluokka sortui omaa velttouttaan!
Mutta yliluokan ohella katosi silloinen sivistys... Samaa on sitten
jatkunutkin. Tulella ja miekalla, kyynelillä ja valituksilla,
ryöstöllä ja hävityksellä uutta uskoa levitettiin. Kun Europpa
viimein oli vallotettu eikä tulta ja miekkaa tarvittu pakanoita
vastaan, käännettiin ne inkvisitsionin nimellä kristikunnan omia
vääräuskoisia vastaan. Tällä tavalla kirkko väkivallalla vastusti
kaiken todellisen kulttuurin edistystä. Kun tieteellinen tutkimus
sai alkunsa, oli "totuuden ja valistuksen vartija" sen vaarallisin
vihollinen. Niinpä meidän päiviimme saakka kirkko ja uskonto
pahimmin ovat vastustaneet orjuuden poistamista, naisen vapautusta,
aviollista onnea, raittiutta ja kaikkia hyviä pyrintöjä... Eikö
tämä kaikki ole totta, Eero?... Lopuksi, tiedätkö, puhuin meidän
ystävyydenliitostamme, Resurgetista...
-- Mitä?
-- Älä pelästy. En nimeä maininnut enkä sanaakaan liitosta, ohjelman
vain esitin. Sanoin, että ainoa todellinen uskonto on totuus ja
ainoa todellinen usko pyrkimys totuuteen. Sitä ihmiset kaipaavat,
sitä heille pitäisi opetettaman ja saarnattaman... Semmoinen se oli
aineeni, Eero. Tuomitsetko minua kovin ankarasti?
Paitsi että Eero rakasti ystäväänsä ja siis olisi antanut hänelle
anteeksi minkä poikamaisuuden tahansa, otti hän koko jutun vakavalta
kannalta niinkuin hänen tapansa oli ja teki siitä heti mielessään
jotakin tyypillistä. Hän ojensi kätensä ystävälleen ja sanoi
lämpimästi:
-- Minäkö? minäkö? Kyllä pitää sen ihmisen olla kovasydäminen
ja ahdasmielinen, joka sinua siitä tuomitsee! Iloitahan pitäisi
jokaisen siitä, että sinä niin rohkeasti esiinnyit -- pakollisia
ja vapaaehtoisia orjia on maailmassa kylliksi! Mitä siitä, jos
mielipiteet ovat yleisistä eroavia, vaikkapa erehtyväisiäkin,
rehellisyys se kumminkin pitäisi maan periä... Ystäväni!...
-- Tiesinhän minä, Eero, että sinä minua puolustaisit!
-- Aina, Harry.
-- Oh, Eero, tämä ei vielä ollutkaan mitään; mutta sitten tuli isku.
Tänään saatiin aineet takaisin, ja opettaja ilmotti minulle, että
aineeni sisältöön katsoen opettajakunta oli arvellut, että minut
pitäisi koulusta erotettaman, varsinkin, koska ennenkin oltiin
huomattu, että levitän vaarallisia oppeja toveripiirissä; joka muuten
oli valhe.
-- Hävytöntä! huudahti Eero. -- Mutta kun opettajakunta tarkemmin
harkitsee...
-- Ei, ei, kuulehan. Kotona en olisi uskaltanut vielä tänään mitään
puhua -- vanhempani ovat kovin oikeauskoisia, ainakin äitini --;
mutta en sitä tarvinnutkaan, sillä päivällisen jälkeen tuli luoksemme
-- arvaappas!
-- Joku opettajista?
-- Niin, uskonnonopettaja itse, puettuna pitkään mustaan nuttuun
ja valkoiseen papinkaulukseen. Siinäkö vasta tuli itkua ja
hammastenkiristystä. Ensin pikkuinen keskustelu hänen ja isän ja
äidin välillä, ja sitten minut kutsuttiin sisään. Pappi oli yksin
huoneessa. Oi kuinka hän oli pitkä ja kapea ja juhlallinen! Minä
tunsin oudon vavistuksen sydämessäni, mutta kun muistin, että
totuus oli puolellani, rohkaisin mieleni. "On kovin surullista ja
minä olen sitä paljon surrut", alotti hän säälivällä äänellä, "että
Harry, joka on niin nuori, on siksi turmeltunut sydämeltään ja
mieleltään, että meidän pyhää uskoamme saattaa pilkata ja häväistä.
Se riippunee huonosta seurasta tahi lukemisesta koulun ulkopuolella,
sillä koulussa jumalankiitos ei ateismia opeteta". Voi, voi, kuinka
hänen äänensä vielä kaikuu korvissani -- se oli niin pirua täynnä!
Sitten hän luki minulle värssyjä Daavidista ja Salomosta ja kaikista
profetoista, ja kun minä selitin, ettei mikään voisi vakaumustani
horjuuttaa, niin hän ryhtyi esitelmän pitoon, jossa toisti kaiken
sen, mikä minun olisi pitänyt aineeseeni kirjottaa. Vihdoin hän
kehotti minua ahkerasti raamattua lukemaan ja seurustelemaan jumalan
kanssa rukouksessa, ja ajatteleppas, lopuksi hän sanoo: "nyt, Harry,
meidän pitää yhdessä rukoileman, että Herra armovalkeudellaan
valaisisi pimeän järkesi". -- "Mitä", huudahdin kauhistuen,
"tarkottaako pastori, että nyt tässä huoneessa ääneen rukoilisimme?"
Hän katsoi minuun, ehkä hämmästyneenä siitä, ettei pitkä saarnansa
ollut mitään vaikuttanut, ja minä lisäsin selitykseksi: "en usko
rukouksen voimaan". Silloinpa hän nousi istualtaan ja hänen katseensa
leimusi vihaa ja loukattua ylpeyttä, kun hän lausui: "hyvästi
sitten, nuori mies, en sinulle mitään mahda, Herra olkoon sinulle
armollinen". Sen sanottuaan hän kumarsi ja poistui. Seurasin häntä
etehiseen ja autoin päällystakkia päälleen, mutta ei hän sanaakaan
virkkanut. Kun palasin sisään, menossa kamariini, istuivat vanhempani
ruokasalissa, äiti kyyryssä itkien ja isä synkkänä ja mykkänä.
Silloinpa sykehtyi sydämeni, ja kamariini päästyäni heittäydyin
sängylle kuumeen vallassa ja tunsin itseni viheliäiseksi ja
onnettomaksi. Mutta katumusta en tuntenut... Hetken kuluttua ovi
aukenee ja äiti astuu sisään. Kohoun istualle vuoteella, ja äiti
tulee pöydän luo, akkunan eteen. "Harry", hän sanoo juhlallisesti,
"kuinka saatoit tehdä tämän vanhemmillesi, vanhalle isällesi, joka on
sinut elättänyt ja vaatettanut ja toivonut, että sinusta tulisi hyvä
kansalainen, ja minulle, joka olen sinua silmäteränäni rakastanut.
Kuinka saatoit sen tehdä? Koko tulevaisuutesi olet ehkä turmellut
tämän uhkarohkean ja ajattelemattoman tekosi kautta". -- "Miksi
tulevaisuuteni olisin turmellut?" sanoin minä. "Voiko sitten elämässä
tehdä paremmin kuin palvella totuutta? Ja sitä kai edelleenkin
voinen tehdä, koska en nytkään sitä pettänyt". -- "Lapsi, lapsi"
sanoi äitini, "puhut totuuden palveluksesta sinä, joka sitä olet
pilkannut. Mitä totuutta sinä sitten palvelet? Mitä parempaa sinulla
on asettaa vanhan sijaan?" -- "Eikö totuus itsessään ole kylliksi?"
kysyin. "Sinunkin sanoistasi, äiti, näkyy, kuinka teillä kristityillä
käsitteet on sekaisin." -- "Meillä kristityillä!" äiti huudahti,
"etkö sinä olekkaan kristitty? Harry, Harry, sinä olet itsepäinen
ja ynseä, mutta sillä neuvoin et pitkälle pääse maailmassa". --
Siihen minä hermostuneesti vastasin: "aina sinä puhut maailmassa
ylenemisestä! mitä minä siitä välitän? Ei suinkaan se ole elämän
tarkotus. Kyllä itse tulen toimeen ja kuljen omaa tietäni". --
"Vielä sinä kadut tätä puhetta, Harry", valitti äiti itkemäisillään.
"Enkä tee, sitä en tee", sanoin minä ja korotin ääneni, sillä minua
kiusotti hänen nyyhkytyksensä, "omatuntoni hyväksyy tekoni ja muuta
tuomaria en tunnusta. Älä enää puhu minulle, äiti, näitä asioita.
Sinä kiusaat minua". -- "Eikö kova sydämesi tunne laisinkaan sääliä
omaisiasi kohtaan?" -- "Ei", huudahdin minä ja ryntäsin ylös, "en
alistu muulle kuin totuudelle". Näin sanoen työntäysin huoneesta ja
kuulin takanani äitini nyyhkytykset. Mutta tiedätkö, Eero, en ollut
onnellinen enkä tyyni. Läksin ulos kaupungille harhailemaan, kuljin
kadun toisensa perästä, mutta en löytänyt rauhaa sielulleni. Ääni
rinnassani kuiskasi, että minun piti kiiruhtaa takaisin kotiin,
sulkea äiti syliini, suudella häntä ja ehkä itkeä hänen kanssansa,
mutta samalla järki ja oikeudentunto näyttivät minulle aivan toisen
kuvan siitä, kuinka minun pitäisi toimia.
Eero ei Harryn puhuessa malttanut istua, vaan alkoi kävellä edes
takaisin lattialla. Hänen tunteensa olivat kuohuksissa ja erilaiset
ajatukset risteilivät hänen päässään. "Tämä on väärin, väärin!" hänen
sydämensä huusi. "Nuorillakin on oikeutensa. Ei nuortenkaan tunteita
saa loukata. Oh, kuinka maailma on ahdas!" Ja sitten keskellä kapinaa
tuli aivan kuin rauhan henkäys toisesta maailmasta ja sanoi hänen
ahdistetulle sielulleen: "ei sinun tarvitse alistua. Ei kenenkään ole
pakko alistua. Ihminen tekee väärinkin, jos hän alistuu itsekkään
ylivallan alle." Ja tämä vapauttava ajatus täytti hänen mielensä
odottamattomalla riemulla ja heitti hänen sieluunsa kirkkaan valon.
Kun Harry sanoi viimeiset sanansa, Eero äkkiä seisahtui ja kysyi:
-- No mikä?
Harry vastasi:
-- Koulusta karkotettuna en voisi jäädä kotiin asumaan. Isälleni
en soisi olevani taakaksi. Siis ei muuta neuvoksi, kuin hyvästi
vanhemmille ja siskoille ja ulos maailmaan!... Ja sentähden tulin
luoksesi neuvottelemaan.
Heidän ajatuksensa olivat sattuneet yhteen.
-- Tämä on kumma, tämä on kumma! sanoi Eero puoleksi itsekseen.
-- Mitä sanot?
-- Harry, Harry, kuinka kaikki tämä on kummallista.
-- Miksi niin? Mitä tarkotat? Eero joutui yht'äkkiä haltioihinsa.
-- Rakastatko sinä minua, Harry? hän kysyi.
-- Rakastan, vastasi toinen kummeksuen, -- tiedäthän sen, Eero. Miksi
niin kysyt?
-- Sano minulle, miksi rakastat?
-- Miksi? En tiedä. Ehkä sentähden, että sinä rakastat totuutta
ylinnä kaikkea.
-- Sentähden, niin... Onko totuus sinulle kalliimpi kuin koko maailma?
-- Niin luulen, sanoi Harry vähän epävarmasti.
-- Oi Harry, minun muistui äkkiä mieleeni eräs Rydbergin lause
"Prometeuksessa": "och böj dig aldrig för en själivisk makt!" Eikö
se niin ole, Harry? Koko elämä asettaa meidät koetukselle -- ketä
enemmän rakastamme, totuutta vaiko omaa itseämme ja ulkonaista
rauhaamme? Tuossa on edessämme ihanne! Se on kuin aamun koi kaukana
taivaan rannalla -- sitä kohti kiiruhtakaamme, Harry, sitä valoa
kohti, kohti sitä luvattua maata, jossa ihmiset elävät rakkaudesta
totuuteen!
-- Eero!
-- Sinä ehket käsitä minua, mutta minun henkeni riemuitsee. Sen
kahleet vaipuvat maahan, vapaana kuin taivaan lintu se kohoaa
yläilmojen valkeuteen -- minä taas ihanteen näen! Ei pelkoa enää,
ei epäilystä, ei murhetta. Nyt on tie edessämme selvä. Nyt kohti
elämää, nyt kohti kuolemaa! Kuolemaa ei ole, totuus on ikuinen.
Kuolema on elämä... Kuinka rakastan koko maailmaa nyt, kun olen vapaa
ja uskallan elää. Minun henkeni vuotaa ulos avaruuteen ja mahtavana
virtana se riistää kaikkien sydämet mukanaan... Kohta, kohta,
Harry, sinäkin sen ymmärrät... Nyt, missä ovat Aarno ja Tuomo, että
liittomme olisi täydellinen!...
-- Sinä olet haltioissasi, Eero?
-- Ah, älä pelkää, Harry, kyllä minä olen itseni, vaikka tulin
niin iloiseksi, kun näin, mitä meidän tekemän pitää. Hän pyyhkäsi
kädellään otsaansa ja lisäsi tyynemmin:
-- Sinä tulit siis luokseni neuvoa kysymään. Niin, mitä sinä muuta
voit tehdä kuin edetä sillä samalla tiellä, jolle jo olet astunut,
ja lähteä kodistasi? Ja enkö ole minäkin samassa asemassa kuin sinä?
Olenhan monta monituista kertaa väitellyt enoni kanssa samanlaisista
asioista ja onhan meillä ollut puhe siitä, että minä tämän kotoni
jättäisin ja lähtisin maailmaan... ja nyt minä sen teenkin.
-- Sinäkö? Sinäkinkö? Minä sitä vähän aavistin, että saisin sinusta
toverin!
-- Niin juuri, tunnen minäkin nyt olevani ihminen, joka itse saan,
jonka itse täytyy päästä oman elämäni herraksi ja ohjaajaksi. Ei sitä
niin kallista lahjaa voi antaa muiden raadeltavaksi. Nyt lähtekäämme
pois itse elääksemme ja työskennelläksemme... Mennään Aarnoa ja
Tuomoa hakemaan, heidänkin pitää olla mukana.
-- Mennään!
Mutta miksi Eero äkkiä kavahti? ja sanoi:
-- Kuule, Harry!
-- Mitä?
-- Sinä olit liian kova äidillesi... Suuttuminen ei ole oikea...
Harry loi katseensa maahan.
-- Sinun pitää pyytää häneltä anteeksi, lisäsi vanhempi ystävä hiljaa.
Harry katsoi Eeroon. -- Poikkeanko kotona? hän kysyi.
-- Tee se. Tule sitten Aarnon luokse. Minä käyn ensin Tuomoa
hakemassa, Aarnon luona kokoonnutaan.
Eero saattoi Harryä etehiseen; juuri kun tämä oli poistumaisillaan,
ja ystävät kattelivat, hän kysyi Harryltä:
-- Oletko onnellinen?
-- Olen, kuului melkein luonnottoman kiihkoisa vastaus.