Vähän myöhemmin samana iltana Eero ja Tuomo tulivat Aarnon luokse,
ja Eero kertoi ystävilleen Harryn jutun, josta he suuresti
hämmästyivät, sekä kysyi heidän mielipidettänsä siitä. "Paha paikka,
paha paikka", sanoi Tuomo vältellen ja nousi sauhuavaa lamppua
korjaamaan. "Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Aarno, tutkien Eeron
ilmettä. Siinä he istuivat kolmisin Aarnon tuiki pienessä vuokratussa
ylioppilashökkelissä, Aarno ja Tuomo asiaa harkiten, Eero valmiina
ilmottamaan heille päätöksensä; ja heidän välillään syntyi seuraava
keskustelu:
Tuomo. Pitäneeköhän pojan muuttaa kotoa?
Aarno. Kuinka sitten? Johan sinä kuulit, että Harry itse katsoo
välttämättömäksi tehdä niin.
Tuomo. Ja koulusta pois viimeiseltä luokalta!
Aarno. No, ei sitä koulussakaan paljon viisastu... Minä tässä
ajattelen, että voihan Harry muuttaa tänne minun luokseni
toistaiseksi. Eihän tämä minun rustinkini kovin tilava ja
suurenmoinen ole, mutta kyllähän luulen Harryn tähän tyytyvän, vai
mitä sinä tuumaat, Eero?
Eero. Niin, pojat, minulla se tuuma onkin jo valmiina. Ettekö huomaa,
että me nyt -- me kaikki -- voisimme tehdä jotakin semmoista, jota me
monasti olemme uneksineet ja josta monasti olemme haaveilleet?
Tuomo. Et suinkaan sinä tarkota...?
Aarno. Sitä meidän yhteistä kotiamme?
Eero. Sitä niin. Nyt on aika tullut. Kohtalo itse viittaa meille
tien. Nyt pankaamme vanha tuumamme toimeen. Miksi Harry yksin tekisi
sen, jota kaikki olemme hyväksi ajatelleet? Ettekö muista, kuinka
aina olemme sitä ihanteena pitäneet, että meillä olisi oma mökki
maalla -- järven rannalla, kuusten suojassa, pikku perunamaa ja pikku
puutarha, joita viljelisimme, ja venonen, joka iltasin auringon
laskiessa keijuttaisi meidät järven aalloilla? Ja kun sitten välistä
kaupungissa ostoksilla käytäisiin, olisimme kuin maa-ukot ainakin,
ihmettelisimme komeutta, häpeäisimme ylellisyyttä ja nauraisimme
keikarein turhamaisuutta... Kyllähän tunnette tuon maalaistunnelman?...
Ja kun meillä oma koti olisi, voisimme käskeä tupaan kenen
tahansa, tarjota ruokaa ja yösijaa köyhälle vaeltajalle, auttaa
kaikkia, jotka apua tarvitsevat, ja luoda koko ympäristöömme iloa
ja onnea... Ettekö muista näitä unelmiamme?... Muistatte hyvinkin,
ja tästä näin suloisesta tulevaisuudesta emme saa puhuakkaan, sillä
se miltei viettää itsekkyyteen... Mutta muistakaamme sen samaisen
elämän sisällistä puolta. Me neljä, joiden sieluja polttavat tämän
yhteiskunnan kauheat vääryydet ja jotka emme tahdo emmekä saata
niihin vääryyksiin osaa ottaa, me jätämme ne kaikki, me luovumme
tästä herraselämästä ja astumme sen kansan pariin, joka meidät
povellansa kantaa... Minä olen jo yliopistolukuni hylännyt, te ette
myöskään tunne niihin vetovoimaa, Harry ei niistä mitään tiedä --
miksikä tänne jäisimme itsellemme ja muille vaivaksi ja kiusaksi?
Virkamiehiä meistä ei tule, laiskureita ei liioin -- mitä muuta kuin
rupeamme todellakin työtä tekemään ihanteemme puolesta! Ei täällä
muuta välittävänäkään ole, ja tarvitsee tämäkin kansa niitä, jotka
sille totuuden sanovat. Opetamme, puhumme, kirjotamme -- meidän
kotimme ja yhdyselämämme on luova valoa koko Suomen kansaan. Sitä
vartenhan elämme, että totuutta etsisimme ja opettaisimme muitakin
ihmisiä elämään totuuden elämää!... Ja kuinka paljon meillä on
muille opettamista jo tämän ainoan askelen jälkeen! Minä tunnen
rinnassani niin suuria ja rikkaita tunteita, että oikein tahtoisin
syleillä koko maailmaa ja huutaa sille, kuinka onnellinen ihminen on,
kun hän totuuden puolesta elää... Eikö niin, Aarno ja Tuomo?
Aarno. Kauniisti sinä, Eero, puhut; ja minun vastaukseni on jo kauvan
ollut valmiina, kauvan olen jo kutsuntaasi ikäänkuin odottanut. Minä
seuraan sinua. Eihän tässä minun nykyisessä olossani ole mitään
viehättävää; jos sinä kotisi ja omaisesi jätät, enkö minä jättäisi
näitä paperisia seiniä? Maalla olen syntynyt, maalla elänyt, ennenkin
maata kuokkinut. Maalle halajan, sinne yhä ikävöin, ja teidän
parissanne tulisin vaikka minne... Mitä sinä sanot, Tuomo?
Tuomo. Mitäpä minä sanoisin? Onhan minulla sama ihanne kuin teillä,
totuuden puolesta minäkin tahdon elää. Mutta sanoppa, Eero, kuinka
olet ajatellut, että tämä toimeen pantaisiin, kuinka ja koska? Eihän
meillä vielä mökkiä ole...
Aarno. Totta on, ei meillä mitään ole...
Eero. Ei ole, mutta on hankittava.
Tuomo. Millä? Ei meillä rahojakaan ole.
Eero. Rahatkin on hankittava.
Aarno. Ei niistä hätää, saanhan minä vähän perintöä piakkoin ulos.
Tuomo. Totta, totta, sitä odotamme.
Eero. Emmehän me voi mitään odottaa, tällä hetkellähän Harryn on
muuttaminen. Älkäämme asiaa siltä kannalta ajatelkokaan! Ei meidän
elämämme saa olla rahoista riippuvainen. Mitä siitä, vaikkei meillä
penniäkään olisi -- muutamme nyt heti jonnekkin maalle, menemme
johonkuhun taloon asumaan, kyllähän ne halvalla meille ruuan antaa
ja vuoteen, opetamme paikkakunnan lapsia lukemaan, kirjottamaan ja
laskemaan, tottahan sillä leivän ansaitsemme, ja sitäpaitsi, pojat,
teemmehän muullakin tavalla työtä, luemme ja kirjotamme. Minä tunnen
päältäni, että tulen kirjottamaan jotakin, ja sitten aion tutkia
uutta testamenttia oikein juurta jaksain.
Aarno. Niin, miksei tuo kävisi päinsä? Voimmehan olla apuna talon
askareissakin, ottaa kesällä ulkotöihin osaa ja talvisin kirvestä
käyttää ja veistä viuhkauttaa.
Tuomo. Niin niin, ehkäpä tuota toimeenkin tultaisiin. Mutta kuulkaa,
pojat, olisinko minä pelkuri, jollen sittenkään seuraisi?
Hetken äänettömyyttä.
Eero. Miksi et seuraisi?
Aarno. Etkö seuraisi kanssamme? Mikä sinun nyt on, Tuomo?
Tuomo. Ajattelen äitiäni. Hän ei semmoista tekoa käsittäisi... Te
tiedätte, hän makaa sairaana, ja kukatiesi hän surusta kuolisi.
Aarno katsoi kysyvästi Eeroon.
-- Onko äitisi sairas? En sitä tiennyt, sanoi tämä ja vaipui
ajatuksiin.
Tuomo. Eikö mielestänne olisi kovaa näin ollen katkeroittaa äidin
mieltä?
Aarno. Kovaa olisi... Mitäpä nyt on tekeminen?
Eero (toipuen ajatuksistaan). Vai on äitisi sairas, ja sinun
mielestäsi olisi sydämetöntä hänet jättää... Mutta voi asiaa katsoa
aivan toiseltakin kannalta ja kysyä: saako ihminen olla mistään
riippuvainen, kun hänen pitää tekemän se mikä on oikein? Onko se
sinun syysi, että äitisi on sairas juuri tällä hetkellä? Pitääkö
sinun ihmisen takia luopua totuuden palveluksesta? Minun enoni ja
tätini eivät ole sairaita, mutta kyllä varmaan he hämmästyvät, jopa
pahastuvatkin, kun heille aikeeni ilmotan. Mutta voinko minä sitä
lukuun ottaa? Vanhempien ja holhoojien oma syyhän se on, että ovat
niin kuuroja totuuden äänelle, etteivät sitä kuule, kun se puhuu
heidän lastensa suun kautta. Maailma se on paha, se se on kova,
sydämetön ja sokea, mutta pitääkö meidän sen alle alistua? Minä en
sitä tee, mutta en tahdo sinua mihinkään yllyttää, Tuomo...
Tuomo. Et, et, kyllä sen tiedän... Älkää nyt olko pahoillanne
minulle, pojat...
Eero. Kuinka sitä olisimme, Tuomo?... Mutta tuntuu minusta
sittenkin, jos oikein sydämeni ajatuksen teille lausun, että väärin
Tuomo tekisi, jos hän äitinsä takia jäisi tulematta. Miksi hän niin
tekisi? Rakkaudesta -- ja keneen? Äitiinsä. Onhan se hyvä. Mutta
miksikä hän taas seuraisi meitä? Rakkaudesta -- ja keneen? Totuuteen,
ihanteeseen, Jumalaan, s.o. kaikkiin ihmisiin. Eikö edellinen hyvä
häivy mitättömäksi tämän rinnalla? Eikö rakkaus kaikkiin ole suurempi
kuin rakkaus yhteen? Ja muistakaamme: sillä yhdellä on toisia, jotka
häntä rakastavat, mutta suuressa maailmassa on niin monta, niin
monta, joita ei kukaan rakasta!... Vieläkin: sitä yhtä totellen
palvelemme sen itsekkyyttä, mutta totuutta totellen emme palvele
kenenkään itsekkyyttä, vaan sitä, joka on kaikille hyvä... Ettekö
ymmärrä ajatustani?
Aarno. Kyllä, kyllä.
Tuomo (taistellen itsensä kanssa). Ymmärrän, ja oikein puhunetkin...
Annappas kun mietin asiaa.
Eero (hymyillen). Ja Tuomo, rakastathan meitäkin? Tuomo
(kyynelsilmin). Niin, niin, sen teen... rakastan teitä... ja
rakastan äitiäni.
Eero huomasi Tuomon liikutuksen. -- Tuomo, Tuomo, älä luule, että
minulla on kova sydän, hän pyysi, nousi ja levitti sylinsä, johon
Tuomo heittäytyi. -- Olemmehan heikkoja ihmisiä ja tämä elämä on
niin raskas... Oi että meitä edes on neljä ystävää! Kuinka muuten
jaksaisimmekaan...
Tuomo (irtautuen Eeron sylistä ja pyyhkäisten kyyneliään). Luulenpa
melkein, että siitä ystävyydestä voisimme elääkin.
Viereisestä huoneesta kuului astuntaa ja keskustelua. Joku lähestyi
kamarinovea, ja Aarno hyppäsi ovelle vierasta vastaan ottamaan.
Aarno. Ehkä se on Harry, joka tulee. Kauvanpa hän on viipynytkin.
Hän avasi oven ja vaihtoi pari sanaa jonkun kanssa; sitten palasi
Eeron ja Tuomon luo, kirje kädessä.
-- Kirje sinulle, Tuomo.
-- Kirje! Tuomo otti sen Aarnon kädestä.
-- Sisareni käsiala!
Hän aukaisi ja luki.
-- Eero, Aarno! hän virkkoi kalveten, -- minun täytyy kiiruhtaa
kotiin -- sisareni kirjottaa, että äiti on äkkiä tullut perin
huonoksi.
Eero ja Aarno (hämmästyen). Mitä sanot!
Tuomo (hilliten kovaa liikutustaan). Missä on myssyni ja
päällystakkini?
Aarno (huolestuneen näköisenä). Tässä, Tuomo.
Tuomo (yhä liikutustaan hilliten). Kiitos... Hyvästi, pojat.
Aarno. Emmekö lähde saattamaan?
Tuomo. Älkää, älkää, Harryhän tänne tulee.
Aarno. Niin, mutta minä lähden... Odotathan sinä täällä Harryä, Eero?
Eero. Odotan. Mene sinä vain saattamaan Tuomoa. (Puristaen Tuomon
kättä.) Ole rohkea, ystäväni. Yksi on korkein kaikista!... Näkemiin.
Tuomo poistui, kalpeana vielä, ja Aarno, joka sillä välin oli
heittänyt päällystakin ylleen, seurasi häntä; Eero jäi yksin
huoneeseen. "Jos hänen äitinsä kuolisi", hän ajatteli. "Ett'ei Tuomo
nyt vaan luullut, että minä mihinkään tahdoin häntä kehottaa! Eihän
se tarkotukseni ollut, jos kuinkakin mielelläni soisin, että Tuomo
totuuden näkisi silmästä silmään... Oi teitä, ystäviäni, jos ette
minua ymmärtäisikään?"
Ovi äkkiä reväistiin auki ja Harry ilmestyi kynnykselle lakkipäissä
ja takki yllä.
Harry. Hyvää iltaa, pojat!
Eero. Tuossahan vihdoin tuletkin!
Harry. Yksinhän sinä olet täällä, Eero. Missä pojat ovat?
Eero. Läksivät juuri ulos.
Harry. Eivätkö takaisin tulekkaan?
Eero. Aarno kohta tulee. Lähti vain Tuomoa saattamaan. Tuomo sai
kutsun kotia, äitinsä on sairas... Etkö heitä takkia päältäsi, Harry?
Harry. No jos heitänkin. Ei olisi aikaa kauvan viipyä...
Eero. Kuinka niin? Onko sinun minne mentävä?
Harry. Kotiin vain... (Reippaasti). Kuulehan, Eero, minua eivät
koulusta erotakkaan!
Eero (hämmästyen). No?
Harry. Eikä kotoakaan karkoteta.
Eero. No, mitä nyt on tapahtunut?
Harry. Ei muuta kuin että isä kävi koulun johtajan puheilla, ja
hän ilmotti, ett'ei minun erostani mitään tule; mutta vaikka olisi
tullutkin ero, ei minun kumminkaan olisi tarvinnut kotoa muuttaa,
sillä ei isä pois olisi ajanut -- sen nyt tiedän. Oli miten oli,
pääasia on se, että nyt on kaikki toisin, nyt saan esteettä tulla
ylioppilaaksi.
Eero (hiljaa ja masentuneesti). Ja siitä sinä noin iloitset!
Harry. Kuinka muuten? Et arvaa, kuinka isän ja äidin suru painoi
mieltäni... Eikö uutinen sinulle ole tervetullut?
Eero. Minulle?... Suo anteeksi, Harry, tämä tuli niin äkkiä, niin
äkkiä.
Harry. Etkö iloitse kanssani?
-- Iloitse? Hän astui Harryn luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
-- Kuule, Harry, katso minua silmiin.
Harry (vähän hämillään). Mitä tahdot?
Eero. Etkö sinä silloin ollut iloinen, kun kuulit, että minä
seuraisin sinua maanpakolaisuuteesi? Niin ainakin sanoit, Harry.
Harry (hämillään). Olinhan... Olin kyllä... Mutta katso...
Eero. Mutta katso, nyt sinä minut jätät.
Harry. Mitä? Vieläkö sinä aiot?
Eero. Ja vieläkö sinä kysyt? Harry, lapsihan sinä olet... En sinua
nyt tunnekkaan, entinen reipas Harryni!
Harry katsoi häneen ällistyneenä.
Eero hellitti kätensä ja palasi paikoilleen. -- Vai semmoinen se oli,
se juttu, hän sanoi huoaten.
Seurasi hetken äänettömyys. Eero istui katse maahan painettuna.
Harry. Eero!
Eero ei vastannut.
Harry. Eero! Olenko minä siis mielestäsi menetellyt väärin? (Puoleksi
itsekseen.) Sitä vähän pelkäsinkin sinun puoleltasi...
Eero ei vastannut.
Samassa saapui Aarno.
Aarno. Kas, johan Harry on tullutkin.
Eero (nousten ja poistaen äkkiä raskasmielisyytensä). Entäs Tuomo?
Aarno. Tuomoa saatoin kotiin. Oli poika kalpea. Ei paljon puhuttu
tiellä.
Harry. Mikä Tuomon oikeastaan oli?
Eero. Johan sanoin: äitinsä on kovin sairas.
Aarno. Entä sinä, Harry? Te näytitte vähän juhlallisilta. Niin, niin,
tietäähän sen... Sepä juttu olikin, se sinun ainekirjotuksesi, Harry.
Eero (kuivasti). Kaikki on nyt parhain päin kääntynyt.
Aarno. Mitä sillä tarkotat?
Eero. Harryn ei tarvitse erota koulusta eikä muuttaa kotoa pois.
Aarno. Etkö siis meihin yhdykkään, Harry?
Harry. Lähdetkö sinäkin, Aarno? Ehkä Tuomokin?
Aarno. Tietysti minä ja luultavasti Tuomokin, vaikka poika vähän
epäröi, kun äitinsä on kovin sairas.
Harry. Liittyisinhän minäkin teidän pariinne... Älä luule, Eero, että
niin erityisesti iloitsen siitä, ett'ei minun tarvitse kotoa muuttaa;
en iloitse -- ja kuitenkin samalla olen onnellinen siitä, että kaikki
on hyvä isän ja äidin kanssa... Enhän muuta voinut tehdä. Ajatelkaa,
kun tulen kotia, on äiti minua vastassa ja ottaa puheilleen; hän
on aivan tyyni ja rauhallinen eikä sanallakaan viittaa äskeiseen
kahakkaamme; mutta hän kysyy minulta, mitä nyt tahtoisin tehdä,
tahdonko lukea privatistina ylioppilaaksi. Minä vähän ällistyn, mutta
vastaan hänelle, että olen aikonut muuttaa kotoa pois.
"Rakas Harryni", sanoi äiti tähän, "voitko hetkeksikään uskoa, että
me, sinun vanhempasi, ajaisimme sinut kotoa pois? Onhan tämä sinunkin
kotisi, poikani. Miksi etsit maailmalta toista tyyssijaa, kun sinulla
yksi jo on? Isäsi juuri pyysi minua kysymään sinulta, etkö tahtoisi
yksityisesti lukea ylioppilaaksi." -- "Missä isä nyt on?" kysyin.
-- "Hän on lähtenyt koulun johtajan puheille tiedustelemaan asian
oikeaa laitaa. Olethan sinä rehellinen, Harry, ja isäsi ja minä,
jotka sinua tunnemme, ymmärrämme hyvin, ettet ole mitään pahaa
tarkottanut. Ehkä sentään kaikki vielä hyväksi kääntyy."... Mitä
minä tähän osasin sanoa? Häpesin vähän, etten ollut oikein luottanut
vanhempieni rakkauteen. Samassa tuli isä kotiin hyvin tyytyväisellä
ja onnellisella katsannolla. Hän syleili ja suuteli äitiä, suuteli
minuakin otsalle, eikä puhunut alussa mitään. Harvoin olen häntä
niin lempeänä ja iloisena nähnyt, vaikka hän on sangen tunteellinen
mies. Vasta kun äiti riemastuen kysyi, kuinka asian laita oli, sai
hän sanotuksi: "Kaikki on hyvin. Johtaja sanoi, että opettajakunta
tarkemmin harkittuaan ja Harryn kirjotuksen luettuaan ei suinkaan
katso tarpeelliseksi erottaa Harryä koulusta, vaikka tulee antamaan
varotuksen... Kirjoituksessasi ei kuulu olevan muuta kuin yksi lause
-- alkulause -- loukkaavaa laatua; muu on kirjotettu sillä lailla,
että sen huomaa vilpittömäksi mielipiteeksesi, jos kohta poikkeaa
tavallisesta uskosta, jopa kristinuskoa vastustaakin"... Johtaja
näkyi muuten isän mielestä olevan sangen herttainen ja valistunut
mies, oli kiittänyt minua lahjakkaaksi pojaksi, vaikka ylpeäksi ja
kiivaaksi. Mitä pastoriin tulee, ei hän opettajakunnan puolesta ollut
käynyt meillä, vaan omilla hoteillaan... No, ihmetteletkö suuresti,
Eero, että hieman ilostuin? Isä ja äiti olivat niin ystävälliset ja
palvelevaiset. Mitä sinä sanot, Aarno?
Aarno. Minä sanon, että mikä peijakas oli koulun johtajaan ja koko
opettajakuntaan mennyt, koska se noin oli mielensä muuttanut. Eivätkö
ne jo olleet päättäneet erottaa sinua koulusta?
Harry. Niinhän se opettaja sanoi... jos lie valehdellut,
pelottaakseen minua.
Aarno. Turhaa hälinää sitten kaikki.
Hän istuutui, ja taas olivat pojat vaiti.
Harry. Sinä et sano mitään, Eero... Kuinka minun olisi pitänyt
menetellä?
Eero. Olet siis luvannut vanhemmillesi olla tästälähtien rähisemättä
ja kiltisti lukea ylioppilaaksi?
Harry. Ei meillä ollut semmoisesta puhettakaan... Tietysti
ylioppilaaksi luen... Mutta ettepä te juuri iloisilta näytä, ja minä,
joka tällä uutisella riensin luoksenne juoksujalassa!
Eero (äkkiä päästäen tunteensa valloilleen). Oi Harry, kuinka
saattaisin iloita, kun olen ystävän kadottanut.
Hän nousi kävelemään; Harry ja Aarno seurasivat häntä katseillaan.
-- Minun sydämeni on tällä hetkellä katkera, katkera, hän puhui. --
Suokaa anteeksi, etten jaksa hillitä itseäni. En jaksa, en tahdo.
Minun täytyy puhua ääneen, mitä sieluni kuiskaa. Harry, Harry, ethän
sinä yhtään ole minua käsittänyt! Et yhtään ole katsonut asiaa
samalta kannalta kuin minä. Koko huolesi keskittyi siihen, että
ylioppilaaksi pääsisit. Kun tulit luokseni neuvottelemaan, mikset
heti sitä sanonut? (Harry teki liikkeen ikäänkuin vastatakseen,
mutta Eero ei sitä huomannut.) Minä luulin, että sinulla oli
aivan toista mielessä. Kuuluthan Resurgetin liittoon ja olethan
luvannut etsiä ja palvella totuutta... Onko minun pakko jättää
kotini? Ei suinkaan, mutta miksikä sen aion tehdä? Sentähden että
se on ehdottomasti oikeinta, mitä nyt voin tehdä. Koituuhan siitä
vaikeuksia kaikenlaatuisia, kärsimyksiä ehkä paljonkin, mutta sopiiko
niitä lukuun ottaa?... Teko on oikea, siinä kaikki, mutta sitä
sinä, Harry, et ole yhtään ymmärtänyt. (Tyynemmin). Enhän tällä
tahdo sanoa, että sinun välttämättä olisi pitänyt jättää kotisi,
jos kohta olinkin luullut, että me neljä vetäisimme yhtä köyttä;
näyttääpä siltä, että meillä voikin olla sangen erilaiset käsitykset
velvollisuudesta: Tuomo epäröi, sinä kerrassaan kieltäydyt -- mutta
se minua surettaa, ettet sinä, Harry, osannut katsoa hankettamme
oikeuden ja velvollisuuden kannalta, ettet nähnyt totuutta etkä
ihannetta, vaan niin pintapuolisesti koko asian olet käsittänyt, että
vielä saatoit iloita, siitä vapauduttuasi.
Harry (hilliten tunnettaan). Johan sanoin, etten siitä iloitse.
Eero (itsekseen). Harry, Harry...
Harry. Mitä taas siihen tulee, etten heti sinulle sydäntäni
paljastanut, niin enhän sen halua itsekään tiennyt. Vasta luotasi
palattuani hoksasin, kuinka vaikeata olisi jättää vanhempani ja
keskeyttää lukuni, juuri kun ne olivat päättymäisillään.
Eero (masentuneena itsekseen). Niin, niin, minkä sille saattaa?
Tämän sanottuaan hän kävi istumaan ja miettimään, pää rinnalle
kallistuneena.
Aarno. Rauhoitu, Eero, turha on noin katkeroittua. (Eero nosti
katseensa Aarnoon). Eihän Harry ole mitenkään väärin menetellyt...
Epäröihän Tuomokin samanlaisesta syystä ja hän on kuitenkin
paljon kauvemmin ollut ystävänäsi. Vasta äskenhän Harry on
seuraamme liittynyt ja lienemmekö edes puhuneet hänelle sanaakaan
maalla-asumistuumistamme. Aivan luonnollista, ettei hän ole sinua
käsittänyt...
Harry. Kyllä minä olen Eeroa käsittänyt, olen minä siksi paljon
teidän kanssanne seurustellut. (Eero käänsi katseensa häneen; Harry
jatkoi jotenkin tylysti): Mutta sitä en pidä oikeana, että Eero
minua noin tuomitsee... Sitäpaitsi en tosiaankaan näe mitään väärää
siinä, että lukuni lopetan ja ylioppilaaksi tulen... Olettehan tekin
ylioppilaita... En suinkaan silti lakkaa totuutta palvelemasta tai
oikeammin etsimästä?
Aarno. Et suinkaan.
Eero (päätään pudistaen). Ei... ei... (Miettien). Kumma, kun eivät
ihmiset pohjaltaan ole samallaisia...
Aarno. Mikseivät ole? Ainakin me neljä olemme siinä määrin toistemme
kaltaisia, että koska meidän kesken erimielisyys onkaan vallinnut?
Eero (väsyneesti; katse maahan vaipuneena). Niin, niin.
Aarno. Totta puhuen, tämä tämänhetkinenkin näennäinen erimielisyys on
minusta vallan vaaratonta laatua; sillä ymmärtääkseni ei Tuomo eikä
Harry ole itse asiasta toista mieltä kuin sinäkään, eivät he vastusta
sinun tuumaasi, ainoastaan sen toteuttamista juuri nyt -- eikö niin,
Harry?...
Harry (Eeroon katsoen). Tietysti niin.
Aarno (jatkaen)... joten siis minusta tuntuu, että koko
tämä riidan aihe poistuisi sillä keinoin, että lykkäisimme
tuuman toimeenpanemisen toistaiseksi, esim. siksi kun Harry on
ylioppilaslakin voittanut; silloin kai Tuomollekin sopisi... Ja
miksi nyt heidät jättäisimme tänne yksin? Ovathan he ystäviämme ja
uskollisia aatetovereitamme -- ainoat mitkä meillä onkin.
Eero (yhä mietteissään). Niin, niin.
Harry (heltyen). Niinpä niin. Jos nyt lähdette heti ja jätätte minut
tänne yksin, niin ikäväksi tulee koko tämä lukuvuosi. Kenen luona
enää käynkään, kehen kanssa järkeviä juttelen, keltä oppia otan?
(Puoleksi innostuen). Jospa vielä tämän talven odottaisitte! Sitten
minäkin olen paljon vapaampi, kun koulusta olen päässyt ja vapauden
merkki on lakissani. Silloinhan teemmekin mitä tahdomme.
Eero (katsoen ylös; hymyillen). Todellako sinun tulisi meitä ikävä?
Harry. Etkö sitä usko?
Eero (käyden taas totiseksi). Uskon (katse jälleen maahan).
Aarno. Mitä sinä nyt siitä ehdotuksesta sanot, Eero?
Eero. En tiedä.
Aarno. Tiedätkö, kun minustakin rupeaa näyttämään viisaalta, ettemme
nyt heti sitä askelta ota. Päätös kyllä on äkkiä tehty, mutta ainahan
on niitä valmistuksia... Pitäähän meidän vähän tarkemmin miettiä,
mihin ryhdymme ja mitä oikeastaan toimeen panemme -- eihän sitä noin
vain uutta kotia perusteta... Eikö liene viisainta, että kotvasen
aikaa täällä kaupungissa vielä elää hyrrytämme?... Maalle muuttokin
on sitä mukavampi kesäiseen aikaan...
Harry. Aivan niin minustakin.
Eero (sisäisesti taistellen). Että kesäänkö?
Aarno. Niin, eihän siihen ole kuin muutama kuukausi.
Eero (nostaen päätään ja hymyillen surunvoittoisesti). Pojat,
te ikäänkuin saatatte koko asian toiseksi kuin mitä minä olen
tarkottanut -- enkä kumminkaan tällä hetkellä osaa teitä vastustaa,
sillä te olette koskettaneet sydämeni kieliä ja minä teitä rakastan.
En liioin löydä järkiperusteita, millä kumoisin teidän väitteenne.
Vähäinen odotus ja sen aikuinen tarkka harkinta! -- tuntuuhan
semmoinen ehdotus varsin hyväksyttävältä, mutta miksi yhtäkaikki
minun on niin raskas olla, aivan kuin sumu peittäisi näköni ja ilma
olisi usvaa täynnä?... Epäröimään te saatatte minua, enkä nyt tiedä,
minne äskeinen rauhani katosi. Oh, mikä tunteitten heittelemä houkka
ihminen onkaan... Mutta sanokaa minulle, onko teidän rakkautenne niin
palava ja niin voimakas, että voin siitä elää, jos nyt aikeestani
luopuisin?
Aarno. Mitä tarkotat?... Rakastammehan sinua...
Eero. Niin, niin, ette te nyt sitäkään ymmärrä. (Nousten). Nyt
minä lähden aatokseni kanssa taistelemaan, täytyy miettiäkseni
yksinäisyydessä ja yön hiljaisuudessa, ja huomenna sitten te tulkaa
päätöstäni tiedustelemaan.
Aarno. Joko lähdet?
Eero. Lähden, ja tulkaa huomenna päivällisen jälkeen luokseni.
Eero jätti hyvästit ja poistui. Aarno ja Harry jäivät vähäksi aikaa
katsomaan toinen toistaan silmiin, hieman oudoksuen ja nolostuneina,
sitten Harry arveli, että "taidan minäkin nyt lähteä kotiin" ja kävi
palttoonsa käsiksi.
Aarno. Mikä lie Eeroon taas tullut?
Harry. Niin, hän on välistä omituinen. Hyvästi nyt.
Aarno. Hyvästi.
Harry poistui.