I.

Eero tahtoi jotakin tehdä ja oli ruvennut kirjottamaan. Hän koki

panna epäilyksensä ja mietteensä paperille. Se oli alussa vaikeata,

ei tahtonut ajatus löytää sopivata lähtökohtaa. Vihdoin hänelle

johtui mieleen kertoa asiat sinään, totuus semmoisena kuin se oli

hänelle esiintynyt, ja silloin syntyi seuraava alustus:

_Epäilyksiä_.

Olen tyytymätön, onneton, rauha on sielustani poissa. Jo

ylioppilaaksi lukiessani tunteilin näitä tuskallisia mielialoja.

"Kirjotuksissa" oli mielestäni henkeä ja pontta, niistä riippui,

tuliko tähti otsaan vai jäikö tulematta -- mutta tenttiluvut! Tuo

parhaasta päästä arvottomain koulutietojen sieluton, kammottava

kertaaminen saattoi sairaaksi sekä ruumiini että henkeni, syöksi

minut epätoivon kuiluihin. Samat opettajat, jotka olivat meille

vakuuttaneet, että koulutietojen tarkotus oli kehittää ymmärrystämme,

samat opettajat vaivasivat nyt ikäänkuin ulkonaisen pakon painamina

entisiä oppilaitaan yhä uudistuvilla laiskaläksyillä tenttiajan

kestäessä. Noista salakareista päästyä seurasi sitten naurettava

ylioppilastutkinto, jolloin rumaan ja hankalaan hännystakkiin

puettuina kävimme yliopistossa tutkinnoilla, jotka olivat

vielä tyhjempiä ja muodollisempia kuin äsken läpäistyt. Monta

kertaa huudahdin sydämeni syvyydestä: näinkö turhamaiset temput

portinavaajaisiksi, kun tiedon ja totuuden pyhättöön pyritään!

Mutta unohtuivatpa kaikki nuo vähäpätöiset seikat, kun kerran

valkoinen lakki oli päässä ja kultatähti otsassa! Ja kesällä

vahinkoni korvautui. Ah, kuinka silloin elämästä nautin, kun huolista

vapaana samoilin maita ja metsiä, mitä tuulentupia tulevaisuudelleni

rakentelin! Oi ihania päiviä, joita kankailla ja koivistoissa vietin,

kun korviani hyväili rastaan sointuisa laulu männiköstä tai silmäni

ihaili valon ja varjon vaihtelua tuoksuavassa lehdikossa. Illalla

auringon laskiessa kaukaisten metsien taakse istuin kunnaalla

järven rannalla ja vaivuin hiljaisiin surunvoittoisiin unelmoitiin.

Lännessä taivaanranta vaaleni ja kellertyi, idän luolikoista hiipi

yötär, huntuunsa verhoten metsät, rannat ja vedet. Silloinpa joskus

satakieli pistäysi puutarhaan ja päästeli lumoavia liverryksiään yön

hiljaiseen hämärään... Te onneni illat, te pyhäiset päivät, miksi

päätyitte liiaksi pian?

Nyt en ole onnellinen enää, en tosiaankaan. Kyllästynyt olen itseeni,

kyllästynyt maailmaan. Mikä muinoin minua huvitti, ilettää nyt.

Latina oli koulussa mieliaineitani, nyt sitä inhoan. Kun pitikään

valitakseni sitä laudaturiaineeksi! En jaksa sulattaa Nipperdey'n

Corneliusta enkä halua tietää, mistä portista milloinkin roomalaiset

pujahtivat, kun tappelemaan läksivät, ja miten rintamansa heidän

oli järjestetty... Ei vanhat eikä uudet kielet, ei sielu- eikä

viisaustieteet herätä intoa minussa. Mikä opinnoissa viehättää, siitä

vähät välitetään -- muu on turhantarkkaa, lapsellista, häilyvää. En

löydä mitään todellista, nerokasta, tyydyttävää, kaikki on tyhjää

ja sisällötöntä kuin ilmassa hosuminen. Ja minä olin kuitenkin

uskonut, että tietoon ja viisauteen pyrkiminen olisi arvokasta,

järkevää, ylevää. Olin uskonut ennen vapautumistani, että uudet,

tulevat opettajani olisivat ihmisiä, jotka ovat elämänsä ihanteelle

ja totuudelle pyhittäneet ja joiden jalo esimerkki innostaisi minua

ponnistamaan voimani väsymättä; olin uskonut, että uudet toverini

olisivat nuorukaisia täynnä uskoa aatteisiin ja alttiiksi-antaumusta

ja nöyrää kieltäymystä ja halua edetä totuuden tiellä...

Mutta nyt! Oh, en jaksa ihailla hermostuneita professoreita, en jaksa

nauraa toverieni pilapuheille, en jaksa opettajain ja oppilasten

juominkeihin osaa ottaa. Yksin olen maailmassa.

Mitä tästä tuleekaan?

Ajattelin kerran konsertissa piennä ollessani, että kun isoksi

kasvan, soitan viulua suuressa valaistussa salissa, missä on paljon

ihmisiä koolla, jotka kuuntelevat soittoani ja taputtavat käsiään,

mutta kouluun päästyäni ja ruvettuani lukemaan kirjallisuutta,

muuttui vähitellen ihanteekseni ihminen, joka vapaana kaikesta

pakosta olisi elämässään onnellinen tehdessään muille hyvää. Ja nyt --

Kuvittelenpa olevani seppelöity maisteri. Olen kirjottanut "pro

gradu", olen suorittanut kaikki tutkinnot, taas katson silmästä

silmään tuota kultaista vapautta, jota jo kerran olin voittavinani

lyyryn ohessa. Armollisena jumalattarena se käskee minua

kädenviittauksella lähestymään, mutta sitä tavotellessani se väistyy

luotani ja haihtuu näkyvistä niinkuin muinoin korskea Juno Aeneaan

sylistä. Haira harhako vain oletkin, sinä ylistetty ja ihailtu

vapaus? Katso, laakeriseppele otsaani kaunistaa, etkö vielä anna

minun kuulla suloista ääntäsi, etkö opeta minulle elämän viisautta,

etkö sano minulle, mitä minun tekemän pitää, sillä -- apparet nos

ad agendum esse natos?... Äänettömänä katselet valituksiani, et

rukouksiini vastaa, et mieltäni rohkaise. Mitä minua hyödyttänee,

onko minulla arvonimeä vai ei, olenko parnassolle pyrkinyt vai

jäänyt oppimattomain joukkoon? Iäti elämä minulta kysyy: kuinka aiot

vapauttasi käyttää?

Olenhan ihminen ennen kaikkea, minunkin henkeni kaipaa valoa ja

viisautta. Koko sielustani haluan olla hyödyksi, todelliseksi,

välittömäksi hyödyksi itselleni ja muille. Rinnassani aaltoilee

meri, joka tahtoisi murtaa sulkunsa ja vallata mailman ja virvottaa

vedellään väsyneitä ja herättää nukkuneita uuteen eloon. Mutta missä

on sen lähde ja missä sen sulkujen suu?...

Siis pyrkisin professoriksi. Toisille opettaisin, mitä eivät tiedä,

loisin ajatuksia uusia, itsenäisiä. Ryhtyisin runoilijaksi, loihtisin

näkyville lumoavia kuvia, kertoisin niitä kuulijalle soinnukkaissa

säkeissä. Tulisin taiteilijaksi, sukisin soittoniekaksi, toisin ilmi

ennen tuntemattomia kauneuden arvoja, astuisin uusille urille taiteen

valtakunnassa... Kuuluisaksi kohoisin, kunnioitetuksi ja rikkaaksi.

Naisin tytön kaunihimman, eläisin onnellisena ja kasvattaisin

lapsistani kelpo ihmisiä... Mitä tuulentupia!

En tee niin.

Heikko ääni sisässäni kuiskaa: tuon kaiken ohessa -- mitä olisit

sinä tehnyt? Oletko palvellut totuutta vai oletko itseäsi palvellut?

Tahtooko elämän totuus, että ymmärrystä opilla täytämme? Vietteleekö

viisaus meitä mielikuvituksen taikatarhoihin? Jumalastako kotoisin on

janomme loistoon ja ylellisyyteen? Pyhistä pyhinkö on pyrkimyksemme

rikkauteen ja kunniaan? Ikionneako on ikävöidä rakkautta ja

jälkeläisiä?...

Kuinka kaikki on turhaa auringon alla!

Miksikä poloinen olen syntynyt? Mistä on minulla tämä rauhaton

mieleni, tämä hapuroiva, epäilevä, riutuva sieluni?...

Eivätkö ole toiset ihmiset minun kaltaisiani? Häpeän melkein

nähdessäni toverieni iloisia kasvoja. Väkisinkin pakotan suuni

hymyyn ja ääneni rohkeaksi ja mieleni huolettomaksi, kun

opinnoitani tiedustelevat ja minun tulee keksiä vastauksia heidän

kysymyksiinsä. Kuitenkin pakenen heidän pitojaan ja vältän heidän

iloisia illatsujaan. Sillä tunnen itseni pieneksi, vähäpätöiseksi ja

lapsellisen ujoksi heidän seurassaan.

Mutta olisivatko yhtäkaikki minun kaltaisiani?

Mitä te puuhaatte, mitä aiotte?

Naurahtavatpa useimmat toverini: "luemme kandidaateiksi". Entä

sitten? "Kuka tuota niin pitkälle miettisi? Kyllä sitten on aika

keinoja keksiä".

Yksi aikoo runoilijaksi. Hän valmistelee paraikaa esikoistaan. Hänen

silmänsä loistavat luottamusta, kun hän tavalliseen kuolevaiseen

katsahtaa. Kunnian kukkuloille hänen kaihonsa kantaa.

Toisesta on tuleva pappi. Mikä suvaitsevainen hymy suupielissä, kun

hän maallikkoa puhuttelee, ja kuinka syvämietteisesti hän paperossia

polttaa, taivaan valtakuntaa ajatellessaan. Mutta minä tiedän, että

hän uneksuupi suuresta seurakunnasta ja pienestä pastorinrouvasta.

Kas tässä tulee hän, joka lääkäriksi lukee. Tervehtiessään hän katsoo

minuun vakavasti ja puristaa kättäni kovasti. Lääketiede on hänen

ihanteensa ja hygieninen elämä ja taitava tohtoroiminen. Mutta hän

rakastaa mahtia ja valtaa ja hyvien neuvojen antamista ja rahojen

runsautta ja -- kauniita naisia.

Vaan missä on salaperäinen sanomalehtimiehemme? Hän on jo saanut

paikan isommassa lehdessä, paljonko lieneekään kuussa palkkaa. Aina

hänellä on kauhea kiire ja palkastaan huolimatta raha-ahdinko. Hän

aikoo myös maisteriksi, sillä "eihän tittelitön sanomalehtimies ole

minkään arvoinen". Mitä hän tulevaisuudestaan toivoo? Toimittajan

paikkaako ja valtiollista vaikutusvaltaa?

Kuinka kummallista, että saatetaan pitää tätä elämää noin vain

valmiina, ymmärrettävänä, yksinkertaisen selvänä seikkana, kun se

minusta tuntuu niin oudolta ja arveluttavalta! Olen kuin maailman

mylläkkään eksynyt koditon orpo.

Ja mitä vanhat ihmiset tietävät kertoa elämästä, ne, jotka sen

koulussa jo ovat karaistuneet?

Eivät minulle mitään, sillä joko ovat kaikesta välinpitämättömiä

(kunhan vain päivällinen on hyvä) tai neuvovat minua nurkumatta

täyttämään "velvollisuuksiani" tai nauravat pilkallisesti

mielikuvituksilleni ja mietiskelyilleni: "ne haihtuvat iän

karttuessa".

Vaan minä en soisi niiden haihtuvan...

Kuitenkin on ihmisiä, joita melkein kadehdin, niitä, jotka --

rakastavat, sillä ne ovat onnellisia. Ne tekevät työtä armaittensa,

omaistensa puolesta; ne taistelevat innolla ja luottavat voittoonsa;

jos lankeavat toivottomuuteen, on heitä vaalimassa lempeät kädet.

Tiedänkö siis nyt, mitä elämä on, ja mikä on se hyvä, jonka puolesta

on uhrautuminen?

Minusta näyttää, että kaikilla ihmisillä on päämäärä, johon pyrkivät.

Ja tuo väikkyvä päämäärä heitä ylläpitää, tukee, ohjaa, auttaa

eteenpäin -- ja minulla ei ole päämäärää. Jos voisin kukistaa tätä

äärettömyyden kaihoa, jos voisin vaientaa tätä sydämeni suruista

ääntä, ehkä sitten etsisin itselleni päämäärän ja olisin lohdutettu

ja onnellinen. Mutta nyt seison kuilun partaalla, päätäni huimaa ja

pohjaton syvyys minua vaanien houkuttelee --

Mutta sittenkin -- eivätkö ole muut ihmiset minun kaltaisiani?

Kirjottaessa syntyi uusia ajatuksia, niitä tuli niin paljon,

ettei tiennyt, minkä joukosta valitsisi, ja sitten vielä tapahtui

elämässä semmoista, joka antoi aihetta uusiin mietiskelyihin. Täti

sairastui, armas Linda-täti, jota Eero rakasti kaikella sydämellään;

hänen täytyi läpikäydä vaikea leikkaus ja siirrettiin kotoa pois

sairaalaan. Monta kertaa Eero oli istunut hänen vuoteensa vieressä

sekä tuskallisina että levollisempina hetkinä, ja täti vakuutti aina,

että "teki hyvää", kun Eero oli saapuvilla.

Tuosta kaikesta Eero sai paljon miettimisen aihetta. Minkätähden

oli kipu ja tuska olemassa, minkätähden ei ihminen saanut edes

ruumiillisesti olla terve ja onnellinen? "Synnin tähden" ei

ollut hänen mielestään mikään vastaus. Hän ei ymmärtänyt koko

synti-käsitettä. Hän olisi tahtonut antaa oman elinvoimansa tädille,

että sen tuskat loppuisivat, ja siinä istuessaan hänen sydämensä oli

kuin yksi ainoa rukouksen huokaus: "älä kärsi, älä kärsi!"

Ja sitten tuli kuolemanpelko, kun leikkauksen piti tapahtua. Eero

kulki nytkin sanomattomissa tuskissa ja rukoili itsekseen: "älä vielä

kuole, älä vielä. Se olisi niin järjetöntä, niin tyhjää, minä en

ymmärtäisi, miksi se tapahtuisi". Eikä hän oikein ymmärtänyt, miksi

hän noin rukoilikaan.

Kun kaikki oli onnellisesti ohi ja täti taas terveenä, syntyi

helpotus ja kiitollinen rauha täytti mielen. Mutta samalla Eero tuli

ajatelleeksi, että semmoistahan tapahtuu maailmassa joka päivä, aina

on tuhansia ihmisiä sairaina, tuhansia kuolee, ja silloin kysymys

taas kääntyi aivan yleiseksi, pääsemättömäksi. Ja vaikkei tuska nyt

ollut niin kouriin tuntuva, se kävi sen sijaan pilkallisemmaksi

samassa määrin kuin se ajallistui.

-- No mikä sinua, mies, vaivaa? huudahti kerran eräs toveri, joka

tuli kadulla vastaan. -- Ei sinua juuri enää näy luennoillakaan. Olet

kalpea ja laiha kuin mikäkin Weltschmerzikandidaatti. Onko sinulla

tuberkulosia?

Tuon piti oleman vitsikästä, mutta Eero ei nauranut eikä vastannut.

Tervehti vain ikäänkuin häpeissään ja pyrki sivu...

Mutta vielä ei ollut Eeron mieltä kuohuttanut se kysymys, joka

sittemmin anasti suurimman osan hänen ajatuksistaan, nimittäin niin

kutsuttu yhteiskunnallinen kysymys. Tämä tapahtui vasta seuraavan

sattuman kautta.

Hän oli eräänä iltana Harryn luona yksin. Harry asui vanhempineen

laitakaupungilla, ja oli jotakuinkin myöhäinen ja muuten pimeä ja

kylmä syystalven ilta, kun Eero palasi kotia.

Hän ei ollut monta askelta poistunut Harryn portilta, kun kuuli

pimeässä surkean lapsen äänen:

-- Antakaa, hyvä herra, viisi penniä, että saisin ostaa pullaa. On

niin nälkä.

Hän säpsähti, sillä oli tapansa mukaan kulkenut ajatuksissaan,

ja katsoi ylös. Parin askelen päässä seisoi pieni, yhdeksän- tai

kymmenenvuotias tyttö, painautuneena selin rakennuksen kivijalkaan.

Paljaat sääret pilkottivat lyhyen hameen alta, jaloissa oli isot,

rikkinäiset kenkäruojut, ja käsi oli rukoilevasti ojennettuna Eeroa

kohti.

Miksikä juuri tällä kerralla tuo näky vaikutti Eeroon niin

valtavasti? Hän katseli tyttöä hetkisen ikäänkuin unesta heräten ja

sanoi:

-- Mutta eikö jalkojasi palella?

-- Paleltaa, vastasi tyttö vähän kummastuneena, -- mutta talvella,

kun on pakkanen, paleltaa enemmän.

-- Eikö sinulla talvellakaan ole sukkia?

-- Oli minulla pienempänä, mutta sitten isä ne vei Jannen ja minun

sukat, eikä äidillä ole toisia antaa.

-- Minne isäsi ne vei?

-- Sinne niin, en minä tiedä... sinne niin, mistä saa rahaa.

-- Ja mitä hän rahalla?

-- Hän ostaa viinaa ja sitten hän lyö äitiä. Isä on niin paha.

Eeron tuli sisällisesti niin kylmä, että häntä puistutti.

-- Etkö ole saanut syödäksesikään, koska tahdoit leipää?

-- En ole syönyt. On niin nälkä. Eero otti kukkaron taskustaan.

-- Mikä nimesi on?

-- Elma Sofia Rantanen, vastasi tyttö vilkkaasti, ja hänen silmänsä

välkkyivät, kun näki Eeron hankkeen.

-- Tässä on nyt kymmenen penniä sinulle. Osta sillä leipää. Vie

sitten tämä markan raha äidillesi ja sano, että hän kutoo sukat

sinulle ja Jannelle.

-- Kiitoksia paljon! sanoi tyttö iloisesti, niiaten, syvään, ja lähti

juoksemaan tiehensä.

Silloin iski Eeron mieleen ajatus; "mikset mennyt tytön mukana?

mikset mennyt hänen kotiinsa? ehkä hän valehteli?" Mutta hän häpesi

sitä ajatusta siinä tuokiossa ja lähti alla päin, kauhun ja pelon

ahdistamana, kotiin. Hän tiesi, että hän oli päässyt totuuden perille.

Siitä illasta oli rauha poissa hänen mielestään, eikä hyvyyden

ihanteen ajatteleminen eikä seurustelu ystävien kanssa voinut häntä

lohduttaa. Yhä hän sanoi itselleen: "kurjuutta täynnä on maailma,

elämä on murhetta alusta loppuun", ja kun näki ympärillään iloisia,

onnellisia ja hyvin voipia ihmisiä, ei hän niitä käsittänyt. "Mitä

minun pitää tekemän, mitä minun pitää tekemän?" hän yhtämittaa

kysyi itseltään, ja hänen oma elämänsä rupesi tuntumaan taakalta,

kun ei valoa mistään pilkistänyt. Hän rupesi lukemaan sosialistista

kirjallisuutta, mutta se vain enensi hänen tuskiaan, antoi uusia

aineksia synkälle mielikuvitukselle eikä suonut tunnolle tyydytystä.

Häntä vaivasi se, että hän itse eli kuin prinssi, sillä aikaa kuin

toisia oli, jotka palelivat, valvoivat, näkivät nälkää.

Mutta eno, valtion virkamies, hovineuvos, hyvänsuopa vaikka

pinnaltaan ankara ihminen ja muuten tavallinen, "käytännöllinen"

maailmanmies, alkoi käydä levottomaksi. Hän ei ymmärtänyt Eeron

murheita ja suruja, hän vain ihmetteli, ettei poika viitsinyt jatkaa

opinnoitaan, ja lopulta häntä rupesi suututtamaankin. Hän keskusteli

ja väitteli parhaan taitonsa mukaan Eeron kanssa, koetti vastata

hänen kysymyksiinsä ja kumota hänen väitteitään, mutta sai aina

itselleen tunnustaa, ettei ollut mitään voittanut.

Kerrankin, kun oli puhe sosialisesta kysymyksestä, hän sanoi:

-- Eipä niinkään, poikaseni. Ei tässä ole kysymys minun eikä

kenenkään muun mielipiteistä, vaan ankarasta todellisuudesta.

Ei kukaan meistä ole yhteiskuntaa luonut, ei kukaan ihminen ole

sitä tehnyt, historiallisen kehityksen kautta se on syntynyt ja

muodostunut semmoiseksi kuin se on -- sentähden sitä ei taideta

muuttaakaan; sen puutteellisuudet itsestään poistuvat, aikojen

kuluessa se täydellisentyy. Ei sinun tarvitse muuta kuin verrata

toisiinsa keskiajan nyrkkivaltaa ja meidän päiviemme järjestynyttä

valtiomahtia käsittääksesi, kuinka vakava ja varma edistyksen kulku

on, jos se on hidaskin. Miksi potkia tutkainta vastaan, miksi

tavotella mahdottomia? Ei Roomaa päivässä rakennettu. Yhteiskunta ei

vielä ole eikä voi olla ihanteellisen täydellinen, vaikka se siihen

päin pyrkii. Mutta tämä pyrkiminen onnistuu ainoastaan siinä määrin

kuin me -- jokainen meistä -- uskollisesti valtiota palvelemme. Jos

käännämme sille selkämme, luuletko sen siitä paranevan?... Ei tässä

ole puhettakaan alistumisesta kohtalon alle missään itämaalaisessa

merkityksessä, vaan toimimisesta ainoaan järkevään suuntaan.

-- Sinä katsot asiaa vallan toiselta kannalta kuin minä, sanoi Eero

synkästi.

-- Minä katson todellisuuden kannalta.

-- Todellisuus! huudahti Eero. -- Mikä on todellisuus? Olenhan

minäkin todellinen. Sinä katsot asiaa samalta kannalta kuin useimmat

ihmiset -- kas siinä kaikki... En lainkaan ymmärrä tuota sinun

historiallista kehitystäsi -- taikka ymmärrän hyvinkin. Mutta minä

en näe siinä muuta kuin sokeaa tottumusta, sokeaa tottumusta vain.

Ihmiset ovat tottuneet tällä tavoin elämään ja tätä samaa elämää he

opettavat lapsille ja nuorille, ja siten jokainen sukupolvi perii

edellä kävijältään valmiiksi laaditun elämänuskon...

-- Nimitä millä nimellä tahdot.

-- Koko asia on toinen, eno. Yhteiskunta on syntynyt sopimuksesta,

yksilöiden keskinäisestä sopimuksesta, ja sille pohjalle perustettu.

Sentähden sopimus sen voi muuttaakin. Kummako se olisi! Sen laatuista

tapahtuu perheessä joka päivä, ja onko kansa muuta kuin iso perhe?

Miksi säilytetään köyhyys ja rikkaus vieretysten, miksi nälkä

ja ylellisyys, miksi kaikenmoinen pahuus? Niin helppohan olisi

siitä kaikesta päästä! Luopuisimme rikkaudesta ja ylellisyydestä,

heittäisimme pahat tapamme, vähäpätöiset, itsekkäät pyyteemme,

tulisimme hyviksi, onnellisiksi, rakastaviksi...

-- Hulluja laskettelet, poika. Johan olen koettanut sinulle selittää,

että se on mahdotonta. Luuletko, että minä ja me vanhat ihmiset

ylipäänsä, joita sinä niin ylenkatseellisesti ajattelet, luuletko,

että me olemme tuiki sokeita? Näemmehän mekin ja kukatiesi selvemmin

kuin sinä, että on paljon kurjuutta maailmassa, mutta näemme myös,

ettemme sille mitään mahda. Kurjuus sitäpaitsi ei riipu niin suuressa

määrin ulkonaisista oloista kuin ihmisistä itsestään. Kyllä ahkera

työmies aina toimeen tulee...

-- Niinkö luulet, eno? No, miksi sitten käyvät ympäri työtä

kerjäämässä?

-- Huonot ajat, vastasi hovineuvos, olkapäitään kohauttaen. -- Vai

pitäisikö sinun mielestäsi rikkaiden jakaa omaisuutensa köyhille?

Kenties vielä vaadit, että minä, sinun enosi, joka olen sinut

kouluttanut, heittäisin virkani ja tuloni ja marssisin mierontielle?...

Sinäkö minua sitten elättäisit?

-- Eno, et sinä minua ymmärrä. Enhän minä tahdo, että mikään vihassa

tapahtuisi, vaan rakkaudessa. Mutta eikö sinua, eikö jokaista

ihmistä, jolla sydän on, vaivaa pelkkä tieto siitä, kuinka hirveästi

maailmassa kärsitään? Minä olen aivan sairas sitä ajatellessani.

Minua vaivaa tämä lämmin huone, tämä pehmeä vuode, nämä mukavat

vaatteet, tämä hyvä ruoka! Jospa voisin kaikesta tästä luopumalla

lieventää niiden kärsimykset, jotka ilman ovat! Kerran, enoni, minun

täytyy lähteä kauvas pois yksinäiseen korpeen, jossa ei kukaan minua

näe. Siellä tahdon miettiä elämän arvotusta ja keksiä keinon millä

pelastaa ihmisiä pahasta.

Eno katsoi Eeroon pitkään ja tarkkaavasti.

-- Nyt en huoli enään kuunnella lörpötyksiäsi, hän sanoi. -- Jos

sinua kaikki tämä "mukavuus" vaivaa, niin voithan lähteä tiehesi.

En minä sinua kiellä. Sitä vain tahtoisin sinulta tiedustella, mitä

aiot, poika. Puhu sinä ihanteista niin kauvan kuin sinua huvittaa,

tosi täällä kumminkin on kysymyksessä, ei ihminen toimeen tule

paljailla teorioilla... Voi, voi, kuinka tämä tämmöinen väittely on

turha! Sano minulle nyt, Eero, mikä sinulla oikeastaan on mielessäsi,

jos todenteolla kaikki yliopistolukusi heität?

Eero huokasi itsekseen: "Jospa itse sen tietäisin niin, että voisin

hänelle vastata" ja sanoi ääneen: -- Johan sinä, eno, tuota satoja

kertoja olet kysellyt -- ja yhtä monta kertaa olet vastaukseni

kuullut: minä tahtoisin tehdä jotakin...

-- Etkö ymmärrä, poika, että järkevä ihminen saattaa raivostua

tuommoisesta tyhjästä vastauksesta? Tehdä jotakin!... No, mitä me

muut ihmiset sitten tässä maailmassa?! Mekö vain olemme ja elämme?...

Voi sinua, Eero, suusi puhuu rakkaudesta ja veljeydestä, mutta

sydämesi tuomitsee kaikkia "veljiäsi".

Eero teki hätäisen liikkeen kädellään.

-- Ei niin, eno, enhän niin sanonut...

-- Se oli kumminkin tarkotuksesi. Mutta jättäkäämme... Sinä siis

tahdot tehdä jotakin -- mitä?

-- Tiedäthän senkin, eno. Etsin totuutta, ja kun sen löydän, julistan

sen ihmisille. Puhun. Kirjotan.

-- Puhun! Kirjotan! huudahti hovineuvos. -- Onko mokomaa kuultu?

Silläkö luulet ihmisen elävän? Ei ainakaan tässä maassa. Etkö tiedä,

että suurimmat kirjailijat tässä maassa ovat muualta elatuksensa

hankkineet? Et kai suinkaan uskalla asettua heidän rinnoilleen?

Eero tunsi loukkaantuvansa.

-- No, en tiedä, mitä sitten teen, kun olen elämän ymmärtänyt, hän

sanoi. -- Ehken suutani avaakkaan. Ehkä, sydän murtuneena, jään

erämaahan asumaan, ehkä tuonelan tuvilla tyyssijaa etsin... Vaan

ei! hän jatkoi kiivaasti, -- kun olen synnyistä syvistä selville

päässyt, silloinpa mulle vasta työala aukenee! Ei niitä ihmisiä

tässä maailmassa yllin kyllin ole, jotka totuuden tietävät. Et

sinäkään, eno, mitään tiedä, et voi minulle vastata, kun kysyn: mikä

on totuus? mitä varten olemme olemassa? Mykkänä seisot ja mykiksi

kaikki jäävät... Oi missä ovat ne rohkeat ja urhoolliset sielut,

jotka uskaltavat -- huolimatta omasta elämästään, välittämättä siitä,

kuolevatko nälkään tai muuhun vai jäävätkö eloon -- jotka uskaltavat

kamppailla Jumalan kanssa, kunnes hän lausuu heille nimensä,

kunnes hän ilmottaa heille totuuden! Täällä me vain elelemme,

tietämättömyydessä ja pimeydessä, unohtaen kaiken muun, kunhan meillä

vain ruokaa on ja lämmin vuode ja koti. Kuinka itsekkäät olemme,

kuinka lyhytnäköiset! Sitäkö varten olisi meidät tänne heitetty,

että viettäisimme täällä aikamme kuin sieluttomat luontokappaleet!

Minä en sitä usko, kuule eno, minä en sitä usko! En tiedä, mitä ne

"suuret kirjailijat" lienevät tehneet, ovatko etsineet totuutta vai

ovatko tiedottomuuteen tyytyneet. Ihmisiä hekin ovat olleet, ja minä

aavistan, että heidänkin sieluansa sama ikävä on polttanut, sama

kaiho kalvanut -- mutta vaikka minä olisin ainoa maailmassa, jonka

henki kaipaa sitä ääretöntä täydellisyyttä, niin minä en alistu, minä

en alistu tämän maailman vaatimuksien alle, ennenkuin on tarpeeni

tyydytetty... Välitänkö minä omasta itsestäni? En yhtään tästä

ruumiista! En ole elämää pyytänyt. Hän joka minulle elämän antoi, hän

sen ottakoon. Mutta niin kauvan kuin täällä olen, on minulla oikeus

tietää miksi ja mitä varten... Tapa minut, eno, ellet minua kärsi,

aja minut maantielle, mutta älä sano, ettei ihmisellä olisi oikeutta

etsiä Jumalaa!... Oh tätä elämää!

Eeron puhuessa hovineuvos istui miettien. "Käy häntä sittenkin

sääli... Ei hänestä koskaan selville pääse. Suututtaa ja säälittää...

Poika parka oli sentään ahkera ja lahjakas koulussa ja perin hyvillä

todistuksilla ylioppilaaksikin yleni... Voi sentään, mitä tästä

tulleekaan... eihän häntä raatsi kodistakaan karkottaa... no, jospa

tuo vielä tyyntyisi, onhan vasta vuotta kolmatta ylioppilaana ollut".

Kun Eero oli lopettanut, lausui hovineuvos tyynesti ja isällisesti:

-- No, mieti nyt asiaa, Eero. Onhan siinä mitä olet sanonut paljon

kaunista ja jaloa, mutta kyllä minun mielestäni kuitenkin paras

olisi, jos tutkinnon yliopistossa suorittaisit ja virkamieheksi

rupeaisit -- vaikkapa yliopistossakin. Tosin nuo oppineet alussa

nälkäpalkoilla saavat toimeentulla, mutta ken professoriksi pääsee,

onhan hänellä turvattu tulevaisuus... Sinä olet lahjakas poika, sitä

ei kukaan kiellä, voit korkeallekin kohota. Ja kyllä sitten aikaa

riittää kirjottamiseenkin -- puhua saat opettajana muutenkin. Tee nyt

enolle mieliksi, niin kaikki parhain päin kääntyy. Minä olen sinusta

niin paljon toivonut, olen rakastanut aivan kuin omaa lastani...

Mietihän tätä, Eero, minä tästä lähden nyt työhöni.

Eero teki kieltävän liikkeen kädellään ja sanoi puoleksi itsekseen:

-- Puhut kuin lapselle, eno. Mene jo.

-- Siis älä nyt ole pahoillasi, sanoi hänen enonsa ja nousi

istualtaan. -- Parastasihan tarkotan.

Keskustelu oli tapahtunut Eeron huoneessa. Enonsa poistuttua Eero jäi

yksikseen ajattelemaan. "Oh, näitä kohtauksia... Kun hän on hyvä, hän

liikuttaa minua, ja minä epäilen itseäni. Olisinko väärässä? Onko hän

oikeassa? Onko hän kokemuksesta viisastunut? Semmoinenko on elämä?

Alistua vain, aina alistua, aina tyytyä, tietämättä miksi, kysymättä

miksi?... Ei, ei se ole niin. Sen heikkouden pudistan päältäni."

Hän kävi kirjotuspöytänsä luo, istui tuolille ja katseli isä- ja

äitivainajainsa kuvaa. "Te rakkaani, jotka ette minulle muuta muistoa

jättäneet kuin lempivän katseenne, hellän hymynne ja suloääniset

sananne, te kuvasta tuosta katsotte minuun ei nuhtelevasti, ei

moittivasti, vaan hyväksyen, rohkaisten; ja kun minä teitä lähestyn,

lähestyn kaikkein pyhintäni. Sinulla on sieluni avain, äitini.

Sinä tunnet poikasi sydämen. Sinä tiedät, että hänen tahtonsa on

hyvä. Sinä ymmärrät minua." Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Mutta äkkiä

nousi epäilys. "Ehket ymmärrä sinäkään? Ehkä se on mielikuvitukseni

tuulentupia vain? Ehkette tekään minua käsittäisi... Ehkei kukaan

aikaihminen minua käsitä..."

Taas tuli rauhaton mieli, ja täytyi alkaa kävellä permannolla

edestakaisin.

Samassa ovi avautui, ja Linda-tädin hyväntahtoiset kasvot kurkistivat

sisään.

-- Tuletko kahville, Eeroseni?

-- Kiitoksia, en huoli, täti.

-- No mikä nyt, kun ei kahvi maistu? kysyi täti huolestuneesti

ja astui huoneeseen. Sitten hän lisäsi hellästi: -- Onko teillä

taas ollut väittelyä Kaarlon kanssa? Näin hänen vastikään tulevan

huoneestasi, synkkä ilme kasvoilla. Tiedäthän, Eero, että enosi on

hermostunut ja vähän kiivas, mutta älähän nyt pane pahaksi... Mikä

teillä taasen oli?

-- Ei mitään merkillistä, rakas Linda-täti, sitä samaa vanhaa juttua

vain. Ja pakottaen suunsa hymyyn Eero selitti: -- Eno tietysti

tahtoi, että minä opinnoitani harrastaisin -- että minusta kerran

jotakin tulisi -- että laatisin varman ohjelman elämälleni ja

työskentelisin sen mukaan... ja minä...

-- Ja sinä...? kysyi täti, vaikka hyvinkin tiesi.

-- No arvaathan sinä sen, vastasi Eero ja koetti äkkiä muuttua

iloiseksi: -- minä sanoin, että tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu

ja ensin pyrkiä tietoon siitä, mikä tämä elämä oikeastaan on...

vaikka näin sinun kanssasi, tätiseni, tuntuu mielestäni kuin olisi

elämän ongelma jo ratkaistuna, ja ratkaistuna sillä lailla, että

tämä elämä onkin ikuista kuuman kahvin juomista ja hyväin lämpösten

syömistä!

Hän syleili tätiään, pyörien hänen ympärillään.

-- Älä, poikaseni, leikkiä laske, huudahti täti irtautuen Eeron

sylistä. -- Ovat nuo korkeita asioita ja onhan sinun totuuden

etsintäsi kaunista ja kiitettävää, mutta...

-- Mutta, keskeytti Eero, -- kun en totuutta etsi kirkolta, niin ei

minun etsintäni ole oikea, vaan välttämättä viepi perikatoon. Kas kun

osasin ulkoa, mitä sinun piti sanoman!

-- Jaa, jaa, poikani, sen vaan sanon, että ken halveksii uskontoa...

-- Hän ihan varmaan joutuu sen tulipunaisen helvetin alimpaan

kattilaan! keskeytti Eero taas naurahtaen.

Täti hymähti, mutta kävi heti totiseksi.

-- Ei sinun pitäisi noin pilkata jumalallisia asioita, Eero. Kerran

vielä kadut.

-- Saadaanpa nähdä. Mutta totta puhuen, täti: pilkkaanko? Onko se

luonteeni mukaista? Enkö minä raamatultakin tutki? Tiedäthän varsin

hyvin, että kerrassaan ihailen uutta testamenttia, vaikken voi

mihinkään uskoa, jota en tiedä.

-- Lapseni, kenen sitten tietävän luulet? Suurimmat ja viisaimmat

ihmiset ovat tunnustaneet pienuutensa ja vähäpätöisyytensä ja lopulta

palanneet takaisin lapsuudenuskonsa helmaan.

-- Todellako? Siinä tapauksessa minä olen heistä aivan erilainen,

taikka oli heidän lapsuutensa usko toinen kuin minun... Tuo väitös

muuten tuntuu minusta fraasilta... Kummapa olisi, jos ei ihminen

mitään voisi tietää...

-- Hm, hm. En minä ainakaan mitään tiedä enkä osaa väitellä

kanssasi...

-- Et, et, täti kulta, se on totta, se, mutta siksipä sinusta niin

kovin pidänkin. Sinä olet hyvä, niin herttainen ja hyvä, ja sinä

toivot minulle kaikkea hyvää, et ole koskaan hermostunut, et mitään

minulta vaadi, rakkautesi on kuin oman äitini. Oh, kuinka sinusta

pidän.

Ja Eero sulki hänet taasen syliinsä.

Tuletko nyt kahville? kysyi täti imarrellen.

-- Tulen, tulen.

Semmoista oli elämä kodissa, ja vaikka Eero välistä koettikin

sekottaa huumoria keskusteluihin varsinkin tädin kanssa, oli

kuitenkin sydämessä haava, joka alituiseen kirveli.