ja hän asetti siihen omansa elävällä liikutuksella. Ja Juhani kysyi:
-- Niin pian kuin mahdollista, eikö totta?
-- Milloin tahdot.
-- Kuuden viikon perästä?
-- Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mitäs äiti sanoo?
Rouva Roland vastasi surun sekaisella hymyilyllä:
-- Sen saatte itse määrätä. Minä kiitän sinua vaan, ettäs olet tahtonut
ottaa Juhanin, tee hänet hyvin onnelliseksi.
-- Voimieni mukaan.
Liikutettuna ensi kerran nousi rouva Rosemilly ylös, sulki rouva
Rolandin syliinsä ja suuteli häntä; näiden uusien rakkauden osotteiden
alla paisui vaimoparan kipeä sydän reunojensa yli mahtavasta
liikutuksesta. Tuntui surulliselta ja onnelliselta samalla kertaa. Hän
oli kadottanut yhden pojan ja hänen sijaansa sai hän nyt täysi-ikäisen
tyttären.
He keskustelivat sitten monista asioista, joita heidän tuli miettiä
lähestyvien häiden takia.
Päästyään jälleen kadulle poikineen sanoi rouva Roland:
-- Emmekö mene sinun luoksesi. Tahtoisin mielelläni lepuuttaa itseäni.
Hän tunsi itsensä kodittomaksi, suojattomaksi, turvattomaksi. Hän
pelkäsi omaa kotiaan.
He astuivat Juhanin luo.
Mutta levon asemasta, kuten hän oli sanonut, rupesi hän aukomaan
laatikoita, selailemaan liinavaatteita sekä lukemaan nenäliinoja ja
sukkia.
Tultuaan valmiiksi lähestyi hän äkkiä Juhanin tuolia takaa päin ja
kietoen oikean kätensä hänen; kaulaansa, pani hän samassa pienen
kapineen, joka oli paperiin kääritty, kamiinille.
Juhani kysyi:
-- Mikä se on?
Toinen kun ei vastannut, ymmärsi hän mikä se oli, hän tunsi puitteiden
muodon.
-- Anna minulle se! sanoi hän.
Mutta äiti kääntyi takaisin laatikolleen. Juhani nousi, otti kuvan,
meni poikki lattian ja kätki sen pöytälaatikkoonsa, ja väänsi lukon
avainta kahteen kertaan. Niin pyyhki sitten äiti kyyneleen, joka
ripahti hänen silmästään kasvoille, ja sanoi vapisevalla äänellä:
-- Nyt tahdon nähdä, pitääkö uusi palvelustyttösi kyökkiä siistinä. Hän
on mennyt ulos, niin että voin oikein tarkastaa, onko kaikki niin kuin
olla pitää.