IX.

Suosituskirjeet saapuivat Parisin professoreilta ja annettiin ne

transatlantilaiselle höyrylaivayhtiölle. Ei vielä oltu valittu lääkäriä

"Lothringen" laivalle ja Pietarilla oli siis onni saada nimitys

muutamien päivien perästä.

Hän eli nyt vanhempiensa talossa mykkänä ja itseensä sulkeuneena, aivan

kuin olisi ollut vieras. Sen illan perästä, jolloin hän oli julki

sanonut sen kunniaa loukkaavan syytöksen, minkä perille oli päässyt,

tunsi hän katkaisseensa viimeisetkin siteet, jotka sitoivat hänet

muuhun perheesen. Häntä vaivasi aina katumus, kun oli aukaissut suunsa.

Hän piti itseään alhaisena ja pahana, mutta kuitenkin tunsi hän

itsessään helpoituksen siitä, että oli puhunut suunsa puhtaaksi.

Hän ei milloinkaan enää kohdannut äitinsä eikä veljensä silmäystä.

Heidän silmänsä liikkuivat pelkäävällä nopeudella, etteivät tapaisi

toisiaan ja he koettivat karttaa toisiaan kuin viholliset, jotka

pelkäävät tulla toistensa kanssa yksiin.

Samana päivänä, kun hän oli saanut nimityksensä, näytti hän sen

perheelle. Hänen isänsä taputti käsiään. Juhani vastasi totisesti,

mutta sielu iloa täynnä:

-- Onnittelen sinua sydämeni pohjasta. Sinulla oli paljon

kilpailijoita.

Hänen äitinsä kumarsi päätään ja mutisi:

-- Olen niin iloissani, että sinä olit paikan saaja.

Viimeinen side oli katkennut, nyt häntä ei enää mikään pitänyt kiini.

Silloinkaan kun hän oli riuhtaissut rakkautensa juurineen päivineen

irti, ei hän ollut tuntenut sitä tuskaa, -- koiran surua, joka herransa

on menettänyt -- joka nyt sai hänet valtoihinsa.

Ei mitään varmaa maata jalkojen alla, vaan aaltoileva meri, joka mylvii

ja vaatii saalistaan. Ei mitään paikkaa enää ympärillä, jossa olisi

voinut mielin määrin astella, vaan ainoastaan muutamia kyynäriä

lautoja, jossa kävellä kuolemaan tuomittuna muiden vankien keskellä.

Ja tähän kuljeksivaan orjaelämään oli hän tuomittu ainoastaan sen

tähden, että hänen äitinsä oli antaunut vieraan miehen hyväilylle

alttiiksi.

Eräänä iltana, kun hän tuli kotia, sanoi hänen äitinsä, uskaltamatta

katsoa häntä silmiin:

-- Sinulla kaiketikin on koko joukko asioita, pantavia toimeen matkaasi

varten, enkä minä neuvoa tiedä. Olen tilannut mitä liinavaatteita

tarvitset, ja olen käynyt räätälin luona vaatteita tilaamassa; mutta

onko vielä mitään muuta, jota tarvitset?

Hän avasi suunsa sanoakseen: Ei. Mutta sai miettineeksi, että hän

ainakin tarvitseisi jotakin matkalle sopivaa pukinetta, ja hän vastasi

sentähden tyvenesti:

-- En tiedä vielä oikein, mutta tiedustelen asiaa

höyrylaiva-konttorilta.

Hän sai täällä luettelon välttämättömimmistä pukukappaleista. Kun hän

ojensi tämän äitilleen, katsoi tämä häneen ensimäisen kerran pitkään

aikaan ja hänen silmillään oli niin nöyrä katse, niin lempeä, niin

surullinen ja rukoileva, kuin koiralla, joka rankaisua kärsiessään

pyytää armoa.

Lokakuun 1 p:nä tuli "Lothringen", mennäkseen määräyksen mukaan

seitsemäntenä jälleen New-Yorkiin. Ja Pietari Rolandin tuli muuttaa

pieneen, keinuvaan kajuuttaansa, joka tulevaisuudessa tulisi olemaan

hänen vankihuoneensa.

Mennessään seuraavana päivänä kaupungille tapasi hän äitinsä. Hän

seisoi Pietaria odotellen ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä:

-- Etkö tahdo että autan sinua panemaan kajuuttaasi reilaan?

-- Ei kiitoksia, se on kunnossa.

-- Tahdon mielelläni nähdä sen.

-- Siinä ei mitään näkemistä ole. Se on mitätön ja pieni.

Sillä hyvällänsä hän läksi ja jätti äitinsä kalpeaksi ja murtuneeksi

seinää vasten nojaumaan.

Samana päivänä kävi Roland laivalla ja päivällispöydässä hän vaan siitä

tarinoi ja kummasteli suuresti, ettei hänen vaimonsa halunnut nähdä

laivaa nyt, kun heidän poikansa siinä oli lähdössä.

Pietari ei ollut seuraavina päivinä paljon perheen kanssa yksissä. Hän

oli kärtyisellä tuulella ja äreänä; hänen poislähtönsä oli kuin piiska

heille kaikille. Mutta päivää ennen lähtöään oli hän yhtäkkiä tullut

aivan toiseksi mieheksi. Siinä tuokiossa, jolloin hän hyvästeli

vanhempiansa, ennen kun meni laivalle, nukkuakseen siellä ensimäistä

yötä, kysyi hän:

-- Tulette kai aamulla laivalle hyvästiä sanomaan? Matkustamme

yhdentoista aikana. Olkaa siellä jo puolivälissä kymmenen.

-- Kuule, huudahti hänen isänsä, kun olemme sanoneet sinulle

hyvästimme, menemme me "Helmeen" odottaaksemme sinua rannassa ja

nähdäksemme sinua vielä viimeisen kerran. Eikö niin, Loviisa?

-- Kyllä.

Tunti sen perästä makasi Pietari pienellä tilallaan, joka oli pitkä ja

kapea kuni ruumiskirstu. Kauvan makasi hän avoimin silmin ja ajatteli

kaikkea sitä, joka kahden viimeisen kuukauden kuluessa oli tapahtunut

hänessä ja hänen ympärillään. Hänellä tuskin enää oli uskallusta olla

kenellekään vihoissaan ja hän antoi harminsa vuotaa hiekkaan, samoin

kuin koko olentonsakin. Hän tuntui niin taistelustaan väsyneeltä,

uupuneelta hyökkäystensä tähden, uupuneelta kaikesta, eikä hän osannut

enempää, vaan ainoastaan koetti upottaa sydämensä unheesen.

Hän oli nukkunut raskaasti, kun matruusien liikkeet herättivät hänet.

Oli valoisa. Hän nousi ylös ja rupesi käyskentelemään ympäriinsä

laivalla, näiden suruisain ihmisten keskellä, jotka haeskelivat siellä

itsekukin kajuuttaansa ja heidän utelemisensa ja vastauksensa kaikuivat

joka taholta. Alhaalla keskikannella löyhkysi häntä vastaan köyhien ja

likaisten ihmisten tukahduttava haju. Täällä alhaalla aivan kuin

syvässä maanalaisessa kellarissa, joka oli hiilikaivoksen kaltainen,

huomasi Pietari satoja miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka makasivat ja

loikoivat pöydillä tahi mullin mallin joukkioissa lattialla. Hän näki

vaan hämärissä piirteissä tämän likaisen ryysyisen joukon onnettomia

ihmisiä, jotka elämän taistelussa voitettuina, masennettuina ja

murtuneina menivät matkoihinsa kuihtunein vaimoin, nälistynein lapsin,

pois tuntemattomaan maahan, toivossa etteivät kuolisi nälkään.

Ja silloin kun hän ajatteli kaikkea mitä he olivat kärsineet ja

reutoneet aikanaan, heidän hyödyttömiä ponnistuksiaan, heidän

toivotointa kamppailuaan, joka jokikinen päivä oli alkanut entiseen

tapaansa, nuot raukat, jotka nyt saivat alkaa uudelleen saman surkean,

viheliäisen elämänsä, tietämättään missä -- ajatellessaan kaikkea tätä,

teki tohtorin mieli huutaa heille: "Hypätkää järveen vaimoinenne,

lapsinenne, kaikkinenne", ja hänen sydäntään myötätuntoisuudesta niin

veti kokoon, että hänen täytyi mennä pois -- hän ei kärsinyt nähdä

heitä.

Hänen vanhempansa, Juhani ja rouva Rosemilly olivat jo tulleet ja

odottivat häntä.

-- Näinkö aikaiseen? sanoi hän.

-- Näin aikaiseen, sanoi rouva Roland vapisevalla äänellä, tahdoimme

hieman runsaammalta aikaa jäähyväisiimme.

Pietari katsoi häntä. Hän oli mustissaan, ikäänkuin surua kantava ja

yhtäkkiä huomasi Pietari, että hänen tukkansa, joka vielä viimeisellä

kuukaudella oli ollut harmaa, nyt oli käynyt aivan valkeaksi.

-- Ei tule paljon ilmaa sisään moisesta akkunasta, sanoi rouva

Rosemilly.

Pietari näytti lasin paksuuden, joka voi vastustaa pahimmatkin

puuskaukset ja selitti juurta jaksain aatteen sen sulkemisessa. Siiten

kysyi Roland:

-- Sinulla kai on kokonainen apteekki muassasi?

Tohtori avasi yhden kaapin ja näytti heille kokonaisen kokoelman

pikkusia pulloja, latinalaisine nimineen. Tuskallisen vaiti olon

perästä tuli hyvästi oton hetki.

-- No nyt meidän pitää lähteä, jos mieli ennättää "Helmeen". Hyvästi,

poikaseni, hyvästi.

Isä suuteli Pietaria hänen poskiparralleen ja avasi oven.

Rouva Roland ei hievahtanut, vaan jäi istumaan kalpeana ja maahan

luoduin silmin.

Hänen miehensä nykäisi häntä.

-- Hyvästele joutuin, tässä ei ole enää tuokiotakaan liikaa.

Hän nousi ylös, otti askeleen poikaansa päin, ojentaen hänelle ensin

yhden sitten toisen kalpeita kasvojaan, joita Pietari suuteli sanaakaan

virkkamatta. Sitten puristi hän rouva Rosemillyn kättä ja viimeksi

veljensä, samassa kysyen:

-- Milloin vietätte häitänne?

-- En tiedä oikein. Sovitamme ne matkojesi mukaan.

He menivät kaikki kajuutasta ulos ja nousivat kannelle. Höyry elämöi

laivan avarassa sisustassa, joka ikäänkuin vapisi levottomuudesta.

Pietari hyvästeli heitä uudelleen ja hänen perheensä jäsenet

poistuivat. Vaunut seisoivat ulkona ja odottivat heitä. He ajoivat alas

satamaan, jossa "Helmi" oli valmis lähtemään purjehdukselle.

Roland huusi heidän rantaan tultuaan:

-- Tuolla se on, näen mastot ja kaksi piippua. Nyt se tulee ulos

tokasta.

Rolandin rouva veti nenäliinansa esille taskustaan ja peitti sillä

silmänsä.

Tuo suunnaton höyrylaiva ui hiljalleen ulos satamasta. Kiikari silmien

edessä ilmoitti Beausire:

-- Katsokaa nyt! Pietari seisoo peräkannella itsekseen. Hänet tuntee

helposti.

Korkeana kuni tunturi ja ravakkana kuni rautatien juna meni laiva nyt

sivuitse "Helmen", niin läheltä, että se miltei koskettanut sitä.

Epätoivoisena, menehtyneenä ojensi rouva Roland sylinsä höyrylaivaa

kohden, ja näki poikansa, oman Pietarinsa, seisovan ja vilkuttavan

heille kumpaisellekin kädellään.

Mutta hän poistui yhä etemmäs, pieneni pienenemistään, pian vaan

mustaksi pilkuksi muuttui jättiläislaivalla.

Äiti koetti tunnustella poikaansa, vaan ei enää saanut häntä silmiinsä.

Juhani oli tarttunut hänen käteensä:

-- Näitkö häntä? kysyi hän.

-- Näin.

Sitten purjehtivat he takaisin kaupunkiin. Rouva Roland istui kasvot

laivaa kohden kääntyneinä ja näki sen katoavan silmän siintämättömiin

matkalla kohti tuntematointa maata toiselle puolelle maapalloa. Sillä

laivalla, jota ei mikään voinut pysäyttää, oli hänen poikansa. Oli

ikäänkuin toinen puoli hänen sydäntänsä olisi mennyt hänen kanssaan

pois, kuin hänen elämänsä nyt olisi määräänsä saapunut ja hän ei

milloinkaan enää näkisi lastansa jälleen.

-- Miksikä itket? tutkaili hänen miehensä, tuleehan hän kuukauden

perästä takaisin.

Hän sammalsi:

-- En tiedä. Itken, kun sydäntäni niin kirvelee.

Vielä kerran hän kääntyi takaisin, heittääkseen viimeisen silmäyksen

yli meren. Mutta hän ei voinut eroittaa muuta kuin pienen, harmaan

savupilven, niin utuisan ja kepeän, että se oli näköjään kuni pieni

pilven untuva.