VII.

Palattuaan Havreen olivat he niin uniset ja jäykkäjäseniset, että

heidän oli vaikea taas päästä ennalleen; Beausire ei tahtonut mennä

Juhanin luo, jossa tee heitä odotti. Heidän täytyi jättää hänet hänen

talonsa portille.

Nuoren asianajajan piti ensi kertaa nukkua uudessa asunnossaan ja hän

oli ilonsa vallassa, kun sai näyttää kihlatulleen sitä kotia, jossa

tämä piakkoin tulisi asumaan.

Palvelustyttö oli mennyt pois. Rouva Roland tahtoi itse lämmittää veden

ja valmistaa teen.

Käytävässä pyysi Juhani seuruetta odottamaan. Hän tahtoi ensin sytyttää

kynttelit ja lamput ja antoi rouva Rosemillyn, isänsä ja veljensä

seisoa ulkona pimeässä. Vähän ajan kuluttua huusi hän: "Tulkaa sisään,"

ja avasi ovet seposelälleen.

Pitkä lasikatto sali, jota kynttiläkruunu ja moniväriset lamput

valaisivat, loisti heitä vastaan. Komeus häikäisi vieraita.

Hurmautuneina tästä loistosta huudahti Roland: "Kas peeveliä!"

Sillä aikaa, kun Juhani loisti ilosta ja keksi jos jonkin laisia

hullutuksia, tarkasteli Pietari tätä kotia, joka olisi voinut olla

hänen omansa, ja hän ärtyi yhä enemmän veljensä lapsellisuudesta, --

hän huomasi hänet ylimalkaan yksinkertaiseksi ja köyhä-aatteiseksi.

Rouva Roland avasi yhden oven oikealle:

-- Tässä on makuuhuone, sanoin hän.

-- Voi! Kuinka se on sievä, sanoi rouva Rosemilly, joka tähän

huoneeseen tultuaan oli käynyt hieman totiseksi.

-- Oletko tähän tyytyväinen? kysyi Juhani.

-- Äärettömän tyytyväinen!

-- Kunpa tietäisit miten se on minusta mieleen.

He katsoivat toisiaan silmän räpäyksen syvällä silmäyksellä, joka oli

täynnä hellyyttä ja luottavaisuutta.

Muutoin oli rouva Rosemilly hieman hämillään ja nolona tässä

makuuhuoneessa, joka tulisi olemaan hänen morsiuskammionsa. Paikalla

kun hän oli astunut sisälle, oli hänen silmäänsä pistänyt, että sänky

oli hyvin leveä, oikea aviosänky, jonka rouva Roland epäilemättä oli

valinnut ajatellen poikansa tulevia häitä; ja kuitenkin ilahutti häntä

tämä äidillinen huolenpito, joka ikäänkuin sanoi hänelle, että hän oli

perheeseen tervetullut.

Ruokahuoneen pöydällä oli hedelmiä tornin muodossa ja kaakkuja suuret

röykkiöt.

He eivät olleet nälissään, he maistelivat hieman hedelmiä ja lohkoivat

ainoastaan vähän kaakuista. Tunnin kuluttua pyysi rouva Rosemilly

päästä vetäytymään kotiinsa.

Määrättiin Roland saattamaan hänet kotia ja menemään itsekin samalla,

sillä aikaa kun rouva Roland heittäisi viimeisen silmäyksen asuntoon,

ettei hänen pojaltaan mitään puuttuisi.

-- Pitääkö palatakseni noutamaan sinua? kysyi Roland.

Hän mietti vähän, mutta vastasi sitte:

-- Mene sinä vaan kotia ja pane maata, Pietari seuraa minua kotiin.

Kun he olivat menneet, puhalsi hän kynttelit sammuksiin, kätki kaakut,

sokerit ja viinin yhteen kaappiin, jonka avaimet Juhani sai huostaansa,

meni sitten makuuhuoneeseen, pani peitteen paikoilleen, huolesti

raitista vettä karahviiniin ja akkunan kiini.

Pietari ja Juhani olivat jääneet ruokasaliin. Juhani yhä enemmän

hämmentyi nähdessään veljensä tässä kodissa.

He istuivat tupakoiden kumpainenkin, eivätkä vaihtaneet sanaakaan.

Sitten nousi Pietari tuota pikaa:

-- Peeveli, miten leski oli työlästyttävä tänä iltana. Hän ei

varmaankaan pitänyt huvimatkaa onnistuneena.

Juhani tunsi äkkiä olevansa raivoisan vihan purkauksen vallassa, joka

tarttuu muutoin tyveniin ihmisiin, kuu he loukkaantuvat pyhimmissä

tunteissaan.

-- Kiellän sinua sanomasta: "leski", kun puhut rouva Rosemillystä.

Pietari kääntyi pilkallisesti häneen:

-- Luulenpa että annat minulle käskyjä. Oletko hullu.

Juhani oli hypähtänyt seisalleen:

-- Olen kyllä, mutta olen saanut liijaksi häpeämättömyydestäsi minua

kohtaan.

Pietari irvisteli:

-- Sinua kohtaan? Sinä ja rouva Rosemilly, onko se kenties sama asia?

-- Kyllä! Sillä hän on kihlattu morsiameni.

Toinen irvisteli vielä pahemmin:

-- Ha, ha! Sepä suloista. Nyt ymmärrän, minkä tähden minun ei pidä

kutsuman häntä leskeksi. Hassullapa tavalla muutoin osasit kertoa

kihlauksestasi.

-- Minä kiellän sinua tekemästä pilkkaa ... ymmärrätkö ... minä

_kiellän_ sen.

Juhani oli lähestynyt kalpeana ja hänen äänensä vapisi, raivoissaan

siitä ivasta, jolla Pietari puhui naisesta, jota hän rakasti ja jonka

hän oli valinnut.

Mutta äkkiä myöskin Pietari raivostui. Kaikki se raivo ja viha ja

mielen kuohu ja äänetön toivottomuus, mikä oli kokounut hänen

sieluunsa, nousi hänen päähänsä ja vei hänen malttinsa.

-- Sinä uskallat? Mutta _minä_ käsken sinun pitämään suusi,

kuuletko, minä _käsken_.

Hämmästyneenä tästä valtavasta purkauksesta oli Juhani muutamia silmän

räpäyksiä hiljaa, jolla aikaa hän, melkein kadotettuaan vihansa kuohun,

etsi sitä sanaa, joka katkeroittaisi hänen veljeään kaikkein enimmin.

-- Tiedän kyllä, että olet kauan kadehtinut minua.

Pietari purskahti kohti kurkkua ivanauruun.

-- Kadehtinut sinua! minä? ja minkä tähden? kasvojesi tiimalta kai ja

lahjojesi?

-- Olet kademielinen minulle ja olet ollut aivan siitä saakka, kun

olimme pieniä; ja nyt olet raivostunut, kun hän otti ennemmin minut

eikä tahtonut sinusta mitään tietää.

-- Minä ... minä ... kademielinen sinulle? ja tuon typerän naikkosen

takia, tuon itsestään pitävän kalkkunan, tuon lihavan kanan.

Juhani, joka huomasi pistoksiensa käyneen, pitkitti:

-- Sinä olet sukkamielisyydestä pakahtumaisillasi! Ja saatuani rahat

rupesit minua vihaamaan, sen olet näyttänyt jos jollakin tavalla. Ei

kulu tuntiakaan, jolloin ei pursua sappesi.

Pietari puristi nyrkkiä vimmoissaan, ja tuli hänelle vastustamaton halu

rynnätä veljensä päälle ja tarttua häntä kurkkutorvesta kiini.

-- _Siitä_ pidä suusi lukossa, elä vaan niistä rahoista virka.

Juhani huusi:

-- Kateus säkenöi sinusta. Et sano sanaakaan isälle, äidille tahi

minulle, jossa se ei ilmestyisi. Tultuani rikkaaksi olet käynyt

myrkylliseksi ja kiusaat äidiltä hengen, ikään kuin se olisi hänen

vikansa.

Pietari oli väistynyt kamiinin luo, suu puoleksi avoinna ja silmät

selällään, sellaisen kurjan vimman vallassa, joka saattaa ihmiset

rikoksiin.

-- Suus kiini, suus kiini!

-- Ei! Olen kauan tahtonut sanoa sinulle ajatukseni; nyt annat minulle

siihen tilaisuuden. Minä lyön myrkkyhampaasi kurkkulakeesi! Minä

pakoitan sinut pitämään itseäni arvossa.

-- Pitämään arvossa ... sinä ... joka olet häväissyt meidät kaikki

ahneudellasi.

-- Mitä sanot? sano se uudelleen, jos uskallat!

-- Minä sanon, ei oteta silloin toisen miehen rahoja, kun ollaan muka

toisen poika.

-- Mitä sinä sanot ... sano se vielä kerran.

-- Minä sanon, mitä kaikki ihmiset kuiskailevat, että sinä olet _sen

miehen poika_, joka on jättänyt sinulle omaisuutensa. Eikä

kunniallinen ihminen ota vastaan rahoja, jotka häpäisevät hänen

äitiänsä.

-- Pietari ... Pietari ... Pietari ... tiedätkö mitä sanot?... Ja

_sinä_ ... sinä ... tuon ilkeän panettelun lausut?

-- Niin ... minä. Et ole huomannut, että olen ollut kokonaisen

kuukauden menemäisilläni turmioon surusta, että vietän yöni unetoinna

ja päiväni piiloutuneena kuin villi eläin, etten tiedä mitä teen, tahi

mitä minusta pitää tuleman, niin täynnä kuin olen häpeää ja surua,

sillä aavistin sen ensin ja _nyt tiedän sen_.

-- Pietari ... ole ääneti... Äiti on täällä sivulla! Huomaa, hän voi

kuulla meidät ... hän kuulee meidän puheemme...

Mutta hänen täytyi purkaa sydämensä, ja hän sanoi kaikki, selitti miten

epäluulo oli syntynyt ja kehittynyt hänen sydämessään, mitä hän oli

kärsinyt, miten hän vihdoinkin oli varmistunut asiassaan. Hän puhui,

kuin ei kukaan olisi kuullut häntä, hänen piti puhuman, hän oli

liijaksi kärsinyt, liijaksi salannut vuotavaa haavaansa. Silmät

kääntymättä tuijottaen eteensä, raivoisilla, epätoivoisilla

liikenteillä, itku kurkussa puhui hän kuin olisi syössyt surunsa ulos

näkymättömään ilmaan, jossa sanat kuivivat kokoon.

Juhani oli asettunut liikkumatonna seisomaan selkä ovea vasten, jonka

takana hän aavisti heidän äitinsä seisovan ja kuulevan heidät.

Hän ei voinut päästä ulos, menemättä ruokasalin läpi. Eikä hän vielä

ollut palannut takasin: hän ei siis ollut uskaltanut.

Äkkiä tömisti Pietari laattiaa ja sanoi:

-- Minua tomppelia, kun sanoin sen!

Ja hän hyökkäsi ulos avopäin portaille.

Portin pamahdus, joka sulkeutui suurella kolinalla, herätti Juhanin

tainnuksista. Hän hyvin kyllä tunsi, että nyt oli hänen ajatteleminen

ja toimiminen, mutta hän kumminkin viivytteliin, sillä hän ei tahtonut

ymmärtää enempää, tietää enempää, muistaa enempää, niin peloissaan,

niin heikko, niin pelkuri oli hän. Hän oli niitä, jotka alinomaa vaan

vitkastelevat ja vitkastelevat.

Mutta se syvä hiljaisuus, joka nyt oli seurannut Pietarin voimakasta

purkausta, synnytti hänessä semmoisen pelkuruuden, että myöskin hän sai

halun paeta.

Hän koetteli koota ajatuksiaan ja miettiä. Hän tahtoi kernaimmin

epäillä. Hänen veljensä oli luonnollisesti valehdellut vihasta ja

kateudesta. Mutta miten voi hän olla kyllin kelvotoin sanoakseen

jotakin semmoista äidistä, ellei hän olisi ollut järjeltään

epätoivosta? Ja sitäpaitsi kaikuivat Pietarin sanat hänen korvissaan

niin tosina intohimoisen miehen ilmauksina, että ne olivat yhtä

vankkoja todisteita kuin itse totuus.

Hän jäi seisomaan kovin masennettuna voidakseen tehdä mitään päätöstä.

Hänen sydämensä tuska tuli sietämättömäksi, ja hän tunsi, että oven

sisäpuolella oli hänen äitinsä, joka oli kuullut kaikki ja nyt odotti

häntä.

Mutta mitä teki hän? Ei liikahdus, ei hengähdys, ei huokauskaan

ilmaissut ihmisen läsnä oloa tämän oven toisella puolen. Oliko hän

paennut? Jos hän oli paennut oli hänen täytynyt juosta ulos akkunasta!

Pelko valtasi hänet ja hän työnsi oven auki ja ryntäsi huoneeseen.

Se näytti tyhjältä. Yksi ainoa kynttilä pesukaapin päällä valaisi sitä.

Juhani juoksi akkunan luo. Se oli kiini ja saranat edessä. Mutta

käännyttyään etsimään huoneen pimeitä nurkkia, näki hän että esirippu

oli vedetty sängyn eteen. Hän juoksi sen luo ja veti sen syrjään.

Täällä makasi hänen äitinsä pitkällään, pää peitettynä päänalaiseen,

jota hän kumpaisellakin kädellään piteli kiini suonenvedon tapaisesti

korviinsa saakka, ettei hän kuulisi.

Juhani luuli hänet ensin tukehtuneeksi. Mutta sitten tarttui hänen

hartioihinsa ja liikahdutti häntä, vaan ei hän sittenkään laskenut

käsistään pään alaista, joka peitti hänen kasvonsa ja jota hän puri,

ettei huutaisi.

Juhani ymmärsi nyt miten syvältä tuo sanomatoin tuska oli liikuttanut

häntä. Ja hänen hyvää rehellistä sydäntään särki myötätuntoisuudesta.

Hän ei ollut mikään tuomari, hän oli ihminen täynänsä heikkoutta, hän

oli äitiään rakastava poika. Hän ei muistanut mitään siitä, mitä toinen

oli sanonut, hän kosketti ainoastaan käsillään äitinsä tunnotonta

ruumista ja kun hän ei voinut repiä pään alaista hänen kasvoiltaan,

suuteli hän hänen vaatteitaan ja sanoi:

-- Äiti, äiti, rakas äiti, katso minuun! Se ei ole totta. Tiedän hyvin,

se ei ole totta.

Suonenvetoinen vavistus meni läpi hänen ruumiinsa, oli ikäänkuin hän

tukehtuisi ja yhtäkkiä purskahti hän itkuun. Ja kaikki hänen hermonsa

höltyivät, hänen pinnistetyt jäsenensä oikesivat, hänen sormensa

avaantuivat ja laskivat tyynyn, jonka Juhani otti pois hänen

kasvoiltaan.

Hän oli kuolon kalpea ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Juhani

kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja painoi vitkallisesti hänen

silmilleen surullisia suudelmia, joita hänen kyyneleensä kastelivat, ja

jatkoi:

-- Äiti, rakas äiti, tiedän hyvin, että se ei ole totta!

Hän nousi seisalleen ja katsoen häneen sanoi voimiaan ponnistaen:

-- Kyllä se on totta, lapseni!

Ja he istuivat sanatoinna vastapäätä toisiaan. Ja niin tuntui taas,

kuin hän tukehtuisi, mutta sitten voitti hän itsensä uudelleen ja

pitkitti:

-- Se on totta, poikueni. Mintähden valehdella. Se on totta. Et uskoisi

minua, jos valehtelisin.

Äiti näytti järkensä menettäneeltä. Pelon valtaamana notkistiin Juhani

polvilleen ja sanoi:

-- Hiljaa, äitiseni, olehan toki hiljaa!

Äiti oli noussut ylös kauhean päättäväisenä:

-- Nyt ei minulla enää olekaan mitään sanomista, lapsukaiseni. Voi

hyvin!

Hän meni ovea kohden. Juhani tarttui häntä kumpaisestakin kädestä kiini

ja huusi:

-- Mitä teet, äiti, minne sinä menet?

-- En tiedä ... mitä tietäisin ... minulla ei ole enää mitään

tekemistä ... olenhan yksin nyt.

Hän ponnisteli päästäkseen irti, mutta Juhani pidätti häntä ja hoki

vaan myötäänsä:

-- Äiti, äiti, äiti...

Ja äiti sanoi, koetellessaan irtautua poikansa kovista käsistä:

-- Ei, ei! Nyt en ole enää sinun äitisi, en ole enää mitään sinulle,

enkä kenelle muullekaan. Sinulla ei ole isää eikä äitiä, poika

poloiseni... Hyvästi.

Yhtäkkiä selveni Juhanille, että jos hän nyt antaisi hänen mennä, ei

hän näkisi häntä milloinkaan enää. Sentähden nosti hän hänet ylös, vei

pois nojatuoliin, asetti hänet siihen väkisin, heittiin polvilleen ja

sulki hänet syliinsä.

-- Elä mene täältä, äiti, minä rakastan sinua ja tahdon pitää sinusta

kiini. Tahdon aina pitää sinut luonani, oma rakas äitini!

Äiti sopersi murtuneella äänellä:

-- Ei, rakas poikani, se on mahdotointa nyt. Tänä iltana sinä itket,

mutta huomenna näytät minulle ovea. Et sinäkään tahdo antaa minulle

anteeksi.

Juhani vastasi tähän semmoisella rakkauden tunnollisella purkauksella,

että äiti huudahti ja veti hänet aivan itseensä kiini ja suuteli häntä.

Sitte istui jälleen aivan hiljaa, kasvot poikansa kasvoissa kiini, ja

kuiskasi hänen korvaansa:

-- Ei, Juhani. Sinä et anna minulle anteeksi huomenna. Sinä luulet

niin, mutta sinä erehdyt. Olet anteeksi antanut minulle tänä iltana, ja

se on pelastanut elämäni, mutta sinun ei pidä nähdä minua enää.

-- Äiti, elä puhu niin!

-- Kyllä, Juhani, minun pitää _päästä_ pois. En tiedä minne menen

tahi miten minun on käyttäyminen tahi mitä minun on sanominen, mutta

minun _pitää_ päästä.

-- Äiti, sinun pitää jäädä, minä tahdon sen, minä en voi olla ilman

sinua. Ja sinun tulee luvata minulle se nyt, nyt paikalla.

-- En, en.

-- Äiti, sinun _pitää_, sinun _pitää_.

-- Se on mahdotointa. Sillä tavalla tuomitseisin meidät kaikki

ijankaikkiseen kiusaan. Tiedän nyt, mitä se merkitsee. Me emme enää voi

nähdä toisiamme punehtumatta häpeästä, ja joka kerta sinun silmäsi

saavat minut luomaan omani alas.

-- Se ei ole totta, äiti!

-- Se on totta! Olen ymmärtänyt kaikki, mitä veliraukkasi on kärsinyt,

kaikki. Kuullessani hänen äänensä olin minä vähällä menettää järkeni.

Sinä olit vielä minun! Nyt ei minulla ole sinuakaan. Voih! Juhani,

luuletko voivani elää teidän kahden keskellä? Myöskin sinä olet sitä

ajatteleva joka hetki päivästä.

-- Ei! Minä rakastan enemmän sinua, enemmän kuin uskot, oi, paljoa

enemmän. Ole järjellinen! Koettele jäädä vaan viikoksi. Lupaatko

minulle sen? Sitä et ainakaan voi minulta kieltää?

Hän pani kumpaisenkin käsivartensa Juhanin olkapäälle ja sanoi:

-- Mutta jos minä kerrankaan kuulisin sinun suustasi sen, jota nyt olen

kuullut veljesi, jos kerrankaan lukisin silmistäsi sen, jota luen hänen

silmistään, tunnin kuluttua, ymmärrätkö, tunnin kuluttua ... lähtisin

pois ainiaaksi.

-- Äiti, äiti...

-- Yhdessä kuukaudessa olen kärsinyt kaikki, mitä ihminen voi kärsiä.

Siitä hetkestä saakka kun ymmärsin, että poikani epäili minua ja että

hän arvasi totuuden, on jokainen silmän räpäys elämässäni ollut kiusa,

jota on mahdotoin selittää. Mutta kuule, Juhani, jos minä jään, tulee

sinun olla siksi kovaluontoinen, ettet ole minulle vihamielinen, sinun

tulee voida sanoa itsellesi, punehtumatta ja minua ylenkatsomatta,

ettet ole Rolandin poika ... olen kärsinyt kylläksi ... en jaksa

enempää. Jos eläisimme yhdessä tästedes, tulee sinun ajatella, että jos

olenkin ollut isäsi jalkavaimo, niin olen vielä enemmän ollut hänen

oikea vaimonsa, ja että sydämeni pohjalla en sitä häpeä enkä ensinkään

kadu, että rakastan häntä vieläkin, niin kuollut kuin hän onkin, aina

olen häntä rakastava, enkä koskaan ole muita rakastanut kuin häntä,

sillä hän on ollut koko minun elämäni, kaikki iloni, toivoni,

lohdutukseni, kaikki, kaikki on hän ollut minulle! Niin totta kuin

Jumala minua kuulee, minä en olisi tullut milloinkaan tavanneeksi

mitään hyvää elämässä, ellen olisi tavannut häntä, en milloinkaan

mitään rakkautta, en mitään! Minulla on vaan ollut hän maailmassa, ja

sitten vaan kaksi, veljesi ja sinä. Olin antautunut hänelle sieluineni

ruumiineni ja enemmän kuin kymmenen vuotta olen ollut hänen vaimonsa,

kuten hän on ollut aviotoverini Jumalan edessä, joka oli luonut meidät

toisillemme. Mutta sitten huomasin että hänen rakkautensa alkoi

kylmetä. Hän oli aina hyvä ja ystävällinen, mutta en ollut enää hänelle

se kuin olin ollut. Voih, kuinka minä itkin... Miten elämä on

surkeaa... Siinä ei mitään pysyväistä ole... Sitten tulimme tänne; enkä

ole nähnyt häntä enää sen koommin ja nyt on hän kuollut! Mutta meistä

hän kuitenkin piti, koskapa on muistanut sinua. Kyllä minäkin pidän

hänestä viime hetkeeni saakka, enkä koskaan häpeä häntä. Jos tahdot

minua jäämään, niin olkoon siis, että olet hänen poikansa ja

puhelkaamme yhdessä hänestä ja ajatelkaamme häntä, kun katsomme

toisiamme silmiin. Ellet sinä tahdo, niin hyvästi, Juhani, silloin emme

voi olla yhdessä.

Juhani vastasi lempeästi:

-- Jää, äiti!

Hän sulki Juhanin syliinsä ja alkoi itkeä taas.

-- Mutta Pietari... Kun häntä ajattelen, niin en tiedä, mitä meistä

tulee.

Juhani kuiskasi:

-- Me aina keinon keksimme! Sinä et enää voi elää hänen kanssaan

yhdessä.

Ajatellessaan vanhinta poikaansa, valtasi ahdistus hänet jälleen.

-- Ei, ei, ei! Pelkään häntä niin.

-- Minä kyllä keinon keksin. Sen sulle lupaan, äiti.

-- Mutta paikalla, et aavista mitä minussa liikkuu nähdessäni hänet.

-- Pysy nyt vaan lujana, äitini. Minä kyllä kaikki järjestän, sen

sinulle lupaan, paikalla huomenna. Kello 9 olen kotona. Ota nyt

hattusi. Minä saatan sinua.

Äiti koetti nousta ylös, mutta liikutus oli ollut liian valtava, hän ei

vielä voinut seista jaloillaan. Juhani sai hänet juomaan hieman

sokurivettä ja valeli hänen kulmiaan etikalla. Vihdoinkin tunsi hän

jaksavansa lähteä ja otti Juhania käsivarresta. Kello löi kolmea heidän

kulkiessaan raatihuoneen sivu. Ulkopuolella katuovea suuteli Juhani

häntä ja sanoi:

-- Hyvästi, äiti, pysy nyt lujana!

Nopein askelin nousi hän hiljaisia portaita myöten ylös, meni

makuukamariin, riisuihe nopeasti ja panihe maata Rolandin viereen, joka

makasi ja kuorsasi.

Pietari oli ainoa talossa, joka oli hereillä ja joka kuuli hänen

tulevan kotia.