VI.

Ei mitään tapahtunut Rolandissa yhden viikon kuluessa. Roland kalasti,

äiti auttoi Juhania järjestämään uutta asuntoaan; Pietari näyttäytyi

ainoastaan ruoka-ajoilla.

Isänsä kysyi häneltä eräänä iltana:

-- Minkä tähden käyskentelet ja katselet moisella hautajaisiin kutsujan

katsannolla? Tämä ei ole ensi kerta, olen huomannut sen jo ennenkin.

Tohtori vastasi:

-- Sentähden, että tunnen elämän niin kauheasti painavan.

Vanha mies ei ymmärtänyt sanaakaan ja vastasi äreästi:

-- Se on lorua. Siitä saakka kun onnistuimme saamaan perinnön, tuntuu

siltä, että te kaikki olisitte käyneet raskasmielisiksi. On aivan kun

meille olisi tapahtunut joku onnettomuus, tahi kuin jotakin surisimme.

-- Minä surenkin erään tähden, sanoi Pietari.

-- Sinä? Kenen tähden?

-- Erään, jota et ole tuntenut, ja josta minä paljon pidin.

Roland luuli, että hänen pojallaan oli ollut joku rakkausjuttu ja

tutkaili:

-- Luonnollisesti nainen.

-- Niin.

-- Joka on kuollut?

-- Ei, sen pahempi, -- jonka olen menettänyt.

-- Ooh!

Vaikka vanhus kummasteli tätä poikansa äkkiarvaamatointa tunnustusta,

joka tapahtui hänen vaimonsa läsnä ollessa, ei hän utellut asiaa sen

tarkempaan, kun oli sitä mieltä, että semmoiset asiat eivät ketään

muita liikuta.

Rouva Roland ei näkynyt kuulleen mitä sanottiin; hän näytti kipeältä ja

oli hyvin kalpea. Usein oli hänen miehensä ollut hämillään, nähdessään

hänen istuvan ikään kuin olisi pudonnut tuolille ja kuullessaan hänen

huokaavan ikäänkuin hän ei olisi saanut henkeään vedetyksi, sanonut

hänelle:

-- Olet huonon näköinen, Loviisa, teet liiaksi työtä, pannessasi

Juhanin huonetta kuntoon! Levähdähän toki vähän! Hänellähän ei mitään

kiirettä ole, hänhän on rikas.

Äiti vaan pudisti päätänsä.

Päivän pitkään lisääntyi hänen kalpeutensa siihen määrin, että Roland

huomasi sen jälleen ja sanoi:

-- Ei, tämä ei mitenkään käy päinsä, sinun pitää todellakin hoitaman

terveyttäsi.

Ja hän kääntyi poikaansa:

-- Sinun pitäisi kumminkin nähdä että äitisi ei ole terve. Voisithan

vähintäänkin kysyä, miten hänen laitansa on.

Pietari vastasi:

-- En ole huomannut äitiä minkään vaivaavan.

Silloin tuskastui Roland?

-- Ooh! Se on siis päivän selvää. Mitä se auttaa, että olet tohtori,

kun sitäkään et edes huomaa, ettei oma äitisi ole terve. Katso nyt

häntä! Luulenpa, että hän voisi kuollakin, eikä tuolla tohtorilla olisi

edes aavistustakaan siitä.

Rouva Roland oli niin kalpea, että hänen miehensä huusi:

-- Aivanhan sinuun koskee.

-- Ei! Se ei ole mitään, se pian haihtuu... Se ei ole mitään.

Pietari oli lähestynyt ja tarkastaen kysyi:

-- Katsotaan sitten mikä sinua vaivaa.

-- Ei mikään... Ei mikään... Vakuutan sinulle ... ei mikään.

Hänen ihoaan poltti, veri palpatti tuskallisesti ja riuhtomalla.

Pietari mutisi:

-- Tauti on jotensakin vaarallinen, sinun tulee saada jotakin

tyynnyttävää. Määrään jotakin.

Ja sillä aikaa kun hän kirjoitti, sai tuskallisten huokausten,

pidätetyn itkun ja takaisin vedettyjen hengähdysten hiljainen ääni

hänet kääntymään ympäri.

Hän itki, kumpainenkin käsi kasvojen edessä.

Hädissään kysyi Roland:

-- Loviisa, Loviisa, mikä sinua vaivaakaan? Mikä sinua vaivaa?

Hän ei vastannut; hän oli syvän ja kamalan surun murtamana.

Hänen miehensä tahtoi vetää vaimonsa kädet kasvoilta. Mutta toinen

taisteli vastaan.

Isä kääntyi poikaansa:

-- Mutta mikä vaivaa häntä? Tuommoisena en ole koskaan häntä nähnyt.

-- Ei se ole vaarallista, sanoi Pietari, pieni hermoheikkouden puuska.

Yhtäkkiä nousi rouva Roland seisalleen, syöksyi ulos, ja sulkeutui

huoneeseensa. Roland ja tohtori katsoivat toisiinsa.

-- Ymmärrätkö siitä mitään? sanoi edellinen.

-- Kyllä, vastasi tohtori, se on seurauksena hermoston sairaudesta,

joka usein ilmoitaksen äidin ikäisissä. Varmaankin saapi hän monta

samallaista kohtausta.

Hän sai todellakin miltei joka päivä uusia kohtauksia, joita Pietari

näytti manaavan esille ainoastaan yhdellä sanalla, ikäänkuin hänellä

olisi ollut tiedossaan äitinsä tuntemattoman taudin salaisuus.

Mutta hän itse kärsi yhtä paljon kuin äitinsäkin. Hän kärsi suuresti

siitä, ettei hän enää rakastanut häntä, kunnioittanut häntä, vaan

piinasi häntä.

Kuinka kernaasti hän olisi tahtonut antaa anteeksi nyt! Mutta hän ei

voinut, hän ei voinut unhottaa. Hän tuli kotia, täynnä rakkaita

päätöksiä, mutta tuskin oli hän nähnyt hänet, miten hänen ennen niin

rehelliset ja avonaiset silmänsä nyt arasti ja alakuloisesti pakenivat

häntä, niin rasitti hän häntä vastoin tahtoansa -- hän ei voinut

pidättää niitä uskottomia sanoja, jotka tulivat hänen kielelleen.

Juhani huomasi usein veljensä katkeruuden, jonka hän luuli perustuvan

kateuteen. Hän teki varman päätöksen antaakseen hänelle sopivassa

tilassa aimo nuhteen.

Oli päätetty tehdä huviretki hänen muuttonsa johdosta ja sitten juoda

teetä hänen luonaan päivällisen jälkeen. Vaunut vuokrattiin retkeä

varten.

He ajoivat ulos meren rannalle. Vaunuissa istuivat Rolandin perhe,

rouva Rosemilly ja kapteeni Beausire ääneti, sillä he eivät voineet

rattaiden ratinalta kuulla puhetta, eivätkä pitää silmiään auki

tomulta, joka pilvinä tuprusi ylös.

Kahden tunnin ajon perästä kääntyivät he kauniiseen pihaan ja

pysähtyivät puoleensa vetävän talon edustalle, ravintolan, joka oli

koko ympäristöllä kuulu.

Heidän täytyi syödä pienessä huoneessa, kun kaikki salit olivat

tilatut. Äkkiä huomasi Roland muutamia krapuhaavia, jotka seisoivat

pitkin seiniä.

-- Hei vaan! huusi hän, pyydetäänkö krapuja täällä?

-- Kyllä! vastasi Beausire, tämä on paras paikka koko rannalla.

-- Emmekö lähde kravustamaan aamiaisen perästä?

Päätettiin, että kaikki jälestä puolen päivän menisivät kallioiden

väliin krapuja pyytämään.

Päivällinen olisi valmis kello kuudelta, heidän palattuaan takaisin.

Lähdettiin siis matkaan, haavi olalla ja kori selässä. Rosemilly oli

erittäin sievän näköinen maalaispuvussa, jonka hän oli saanut

emännältä.

Juhani oli kohta perittyään kysynyt itseltään, menisikö hän naimisiin

rouva Rosemillyn kanssa vai ei. Joka kerran kun hänet näki, tuntui

aivan varmalta, että hän hänet ottaa vaimokseen, mutta jäätyään

itsekseen ajatteli hän hyvin kyllä voivansa miettiä asiaa. Nähtyään

hänen nyt kulkevan edellään, ajatteli hän: "Nyt pitää minun tehdä

päätös. En löydä ketään parempaa."

Kun he, kulettuaan läpi laakson, olivat tulleet kuilun partaalle,

näkivät he polun, joka vei alas pitkin rantajyrkkäystä, ja heidän

allaan, miltei keskitiessä meren ja tunturin juuren välillä, joukon

äärettömiä vuoren lohkareita, jotka olivat viskauneet sinne tänne,

vierineet toinen toisensa päälle tuolla alangolla, joka epätasaisena ja

ruohottuneena ulottui niin kauvas kuin silmä kantoi.

-- Miten kaunista, sanoi rouva Rosemilly ja seisahtui.

Juhani oli tavoittanut hänet ja sykkivällä sydämellä antoi hänelle

kätensä auttaakseen häntä astumaan sitä kaitaista porrasta alas, joka

oli hakattu kallioon.

Sitten läksivät he astumaan alas ja Beausire kurkottautui niin pitkäksi

kuin hänen lyhyet jalkansa sallivat, tarjotakseen käsivartensa rouva

Rolandille.

Ukko Roland ja Pietari kulkivat jälkimäisinä ja tohtorin piti

suorastaan vetää isäänsä jälessään, hän oli niin pyörryksissä, että

hivuttiin istuillaan porras portaalta.

Nuoret astuivat rivakasti alaspäin. Äkkiä huomasivat he kallion

lohkareella olevan puupenkin vierellä kirkkaan vesisuihkun, joka

pulppusi esille kiven kolosta.

-- Voi, kun minua janottaa! huusi rouva Rosemilly.

Hän koetti ammentaa vettä avoimella kädellään, mutta vesi vuoti pois

sormien lomitse. Juhani nosti kiven tielle ja sen päälle rupesi rouva

Rosemilly polvilleen, juodakseen lähteestä.

Kun hän nosti päänsä ja siinä kimalteli kirkkaita vesihelmiä

tuhansittain hajallaan poskilla, tukalla ja kulmakarvoilla, nojautui

Juhani hänen ylitsensä ja kuiskasi:

-- Kuinka kaunis te olette!

Hän vastasi kuin lasta toruen:

-- Oletteko vaiti!

-- Vai niin, vastasi Juhani hämillään, mennään nyt, sillä muut

tavottavat meidät.

Rouva Rosemilly ja Juhani alkoivat juosta ja ehtivät pian kivikolle

rannalle. Siitä hyppivät vedessä oleville kiville. Vesi oli

alhaisimmallaan ja meri oli tummine ja vaalean viheriäisine värin

vaihteluineen pitkän matkan päässä, toisella puolen tuota sileällä

meren ruoholla peitettyä rantamaata.

Juhani kääri housunsa lahkeet yli polvien ja hihansa kyynäspäihin,

jottei tarvinnut pelätä vettä. "Yks, kaks, kolme!" huusi hän ja juoksi

ensimäiseen veden syvänteeseen.

Varovammin, vaikka yhtä päättäväisenä panna jalkansa veteen, kulki

nuori vaimo pienen veden syvänteen ympäri aroin askelin, sillä hänen

jalkansa lipesivät liukkailla meren kasveilla.

-- Näettekö mitään? kysyi hän.

-- Näen! Teidän kasvonne, jotka kuvastuvat vedessä.

-- Jos ette muuta näe, saatte varmaan huonon saaliin.

Hän mutisi:

-- Hm! Sen saaliin tahtoisin saada ennen kaikkia muita.

Rouva Rosemilly nauroi:

-- Koetelkaa, niin saatte nähdä, miten se mahtuu teidän haavinne

silmukoiden läpi.

-- Varmaan ... jos te tahtoisitte?

-- Tahdon nähdä teidän pyytävän krapuja ... ei muuta tällä kertaa.

-- Mennään toiseen paikkaan, täällä ei ole yhtään krapuja.

He tulivat pian suuremmalle syvänteelle.

Rouva Rosemilly huusi:

-- Katsokaa tuonne, tuonne! Minä näen suuren korean kravun, tuolla

alhaalla.

Hän veti haavinsa erään paikan ylitse, joka oli peitetty meren

kasvilla. Ja kun hän uudestaan nosti sen veden pintaan, oli hänellä

kolme suurta, kuultavaa krapua, jotka hän oli vetänyt esille niiden

näkymättömästä säiliöstä.

Sitte löysi hän itselleen matalamman syvänteen ja juoksi siihen,

väristen kylmästä, joka jäähdytti hänen jalkansa, ja rupesi itse

pyytämään. Hän oli sukkela liikkeinen ja kokenut. Melkein joka heitolla

sai hän eläimiä, joita hän vietteli sillä tyystin mietityllä

hitaisuudella, jolla kuljetti haaviaan.

Ja kun heidän kasvonsa kuvastuivat toistensa vieressä kirkkaassa

vedessä, naurahti Juhani tuolle päälle, joka katsoi häneen tuolta

alhaalta, ja aina vaan heitteli hän sille sormisuukkosia.

-- Oih! Teihin minä jo kyllästyn, sanoi nuori vaimo. Teidän ei koskaan

pidä tehdä enempää kuin yksi asia kerrallaan.

Juhani vastasi:

-- Minä teen vaan yhtä: rakastan teitä.

Rouva Rosemilly ojentui pystyyn ja sanoi totisena:

-- Mutta, oletteko ihan järjeltänne?

-- En ole. Rakastan teitä ja nyt vihdoinkin olen saanut kylliksi

rohkeutta sanoakseni sen teille.

He seisoivat nyt kumpainenkin suolavedessä, joka ulottui heidän

pohkeisiinsa asti, ja vettä tippuvine käsineen päätänsä pidellen

katsoivat he toisiaan syvälti silmästä silmään. Sitten näytti Juhani

yhtäkkiä tekevän päätöksensä.

-- Istukaamme tälle kallion kappaleelle, sanoi hän, niin voimme

rauhassa tarinoida keskenämme.

Istuuduttuaan toistensa viereen, alkoi rouva Rosemilly:

-- Rakas ystävä! Te ette enää ole lapsi, enkä minä nuori tyttö enää.

Kun tänään olette tunnustaneet minulle rakkautenne, oletan tiettävästi,

että ajatuksenne on mennä kanssani naimisiin.

-- Luonnollisesti!

-- Oletteko puhutelleet isäänne ja äitiänne asiasta?

-- En, tahdoin ensin kysyä teiltä, huolitteko minusta.

Rouva Rosemilly ojensi Juhanille kätensä, joka vielä oli märkä.

-- Kyllä, hyvinkin huolin. Uskon että olette hyvä ja rehellinen...

Mutta en tahdo tehdä vanhempienne mieltä vasten.

-- Voi, luuletteko, ettei äiti ole aavistanut tätä, tahi että hän

teistä niin pitäisi, jos hänellä jotain olisi avioliittoamme vastaan.

-- Se on totta.

He vaikenivat. He olivat kumpainenkin hieman hämillään siitä, mitä oli

semmoisella vauhdilla tapahtunut heidän välillään. He eivät tienneet

mitä tehdä.

Rolandin ääni pelasti heidät.

-- Tuolla tulee vihdoinkin äiti.

Rolandin rouva oli ensiksi jäänyt seisomaan kahden kesken Pietarin

kanssa rannalle, sillä kumpaakaan heistä ei huvittanut kiipeillä

kallion lohkareilla ja pudota hupsahtaa veden syvänteihin; mutta

kuitenkin ajattelutti heitä jäädä yhteen. Äiti pelkäsi poikaansa ja

poika samoin äitiään ja itseään sekä katkeraa mielen tilaansa, jota hän

ei voinut hillitä.

He istuivat kumminkin aivan likelle toisiaan kivien peittämälle

rannalle.

Ja täällä istuessaan kumpainenkin ajatteli samalla aikaa: "Kuinka

kaunista täällä on mahtanut olla muinaisina aikoina."

Rouva Roland ei uskaltanut puhutella Pietaria. Hän tiesi saavansa

pojaltaan lemmettömän vastauksen.

Pietari ei uskaltanut puhutella äitiään, sillä hänkin tiesi, että hän

vastoin tahtoaan tulisi tätä puhuttelemaan kolkosti ja häijysti.

Istui vaan piirustellen kepillään pyöreihin kiviin ja lyöden niihin.

Hän oli ajatuksissaan ottanut pieniä kiviä hyppysiinsä ja heitteli

niitä nyt kädestä toiseen. Sitten rouva Roland epämääräisellä ja

tuijottavalla katseellaan älysi kaukana rannalla poikansa Juhanin, joka

kalasteli siellä rouva Rosemillyn kanssa. Hän seuraili heitä silmillään

ja tarkasteli heidän liikenteitään, samalla kun hänen äidin-aistinsa

hämärästi arvaili, että heillä nyt ei ollut tavallisia puheita

keskenään. Hän huomasi heidän vieretysten kumartuvan alas, jolloin he

näkivät toistensa kuvat vedessä, jälleen ojentuvan ylös ja seisovan

kasvot vastakkain, kun he tutkiskelivat toistensa sydämiä ja lopulta

miten he kiipesivät ylös ja istuutuivat kallion kappaleelle, jossa he

antoivat toisilleen lupauksensa. Pietarikin tarkasteli heitä ja kuiva

nauru pääsi häneltä. Kääntymättä häneen kysyi rouva Roland:

-- Mikä sinua oikeastaan vaivaa:

-- Otan oppia miten valmistautaan aisan kantajaksi.

Rouva Roland säpsähti, liikutettuna, loukattuna tuosta sanasta,

toivotoinna siitä asiasta, jonka hän luuli ymmärtävänsä.

-- Ketä sinä tarkoitat?

-- Juhania tietenkin! He tuolla kaukana näyttävät jotenkin

hullunkurisilta.

Rouva Roland sammalsi liikutuksesta vavisten:

-- Voih, Pietari, kuinka julma sinä olet. Rouva Rosemilly on kuin

rehellisyys itse. Veljesi ei koskaan olisi parempaa löytänyt.

Pietari alkoi väkinäisesti ja katkonaisesti nauraa:

-- Ha, ha, ha! Rehellisyys itse! Kaikki naiset ovat rehellisyyden

perikuvia ... ja kaikki he nikartelevat aisoja miehilleen. Ha, ha!

Vastauksetta nousi rouva ylös, kiirehti joutuin alas pitkin rantaa ja

kätensä ja jalkansa kaupalla juoksi hän, katsomatta oikeaan eli

vasempaan, suoraan toisen poikansa luo.

Juhani näki hänen olevan hämillään ja kysyi kummissaan:

-- Kuinka vaalea sinä olet! Mikä sinua vaivaa?

Hänen äitinsä sammalsi:

-- Olin putoamaisillani, pelästyin oikein kovasti.

Juhani vei hänet etemmä ja kuiskasi:

-- Arvaa mitä olen tehnyt?

-- Minä ... minä en tiedä.

-- Olen kysynyt rouva Rosemillyltä, tahtoisiko hän tulla vaimokseni!

Äidin korvissa suhisi, ja hän oli niin oudostuksissaan, ettei hän

ymmärtänyt juuri tuon enempää.

-- Sinun vaimoksesi?

-- Niin, olenko tehnyt oikein?

-- Kyllä varmaan. Olet tehnyt oikein.

Hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä äidin hellyydellä.

Mutta kun äiti oli kuivannut silmänsä, jotka olivat kosteat kyynelistä,

huomasi hän rannalla ihmisen ruumiin makaavan vatsallaan kuni kuolleen,

kasvot pikku kivien välissä: siinä oli hänen toinen lapsensa, Pietari,

joka epätoivoissaan semmoiseen asemaan heittäyneenä ajatteli.