Mutta tuskin tunnin tahi pari sai tohtori vähän levätä. Herättyään
pimeässä, kuumassa ja suletussa huoneessaan tunsi hän, vielä ennenkun
hänen ajatuksensa olivat jälleen selvinneet, sen tuskallisen painon ja
sielullisen pahoin voinnin, jonka suru, unen painama, jättää jälkeensä.
Muisti palasi pian takaisin ja hän nousi istuilleen vuoteessaan.
Ja uudestaan alkoi hän hitaasti kertoa, yhtä toisensa perästä, kaikkia
niitä järjen päätelmiä, jotka tänä iltana olivat rasittaneet hänen
sieluansa. Ja kuta enemmän hän mietti, sitä vähemmän epäili hän.
Hänen oli jano, hänen oli kuuma ja hänen sydämensä löi. Hän nousi ylös
avatakseen yhden akkunan, siten saadaksensa hengittää raitista ilmaa,
ja kun oli päässyt jaloillensa, kuuli hän seinän takaa hiljaista ääntä.
Juhani makasi ja nukkui, levollisena ja hiljaisesti kuorsaten. Hän
nukkui! Hän ei ollut mitään aavistanut, mitään arvannut! Mies, joka oli
tuntenut heidän äitinsä, jätti hänelle omaisuutensa kokonaan. Ja hän
otti rahat vastaan, ikäänkuin tämä seikka olisi luonnollisin asia
maailmassa.
Hän ei tuntenut voivansa sanoa Juhanille, ettei hän uskonut hänen
olevan heidän isänsä poika. Hänen piti haudata sydämeensä se häpeä,
jonka hän oli löytänyt, peittää kaikkien silmiltä se pilkku, jonka hän
oli huomannut, ja jota ei kukaan muu tulisi tietämään.
Hän sai äkkiä kiihkeän halun nähdä Juhanin, nyt tässä silmän
räpäyksessä, katsoa häntä kauvan, nähdä hänet hänen nukkuessaan,
kasvojen ollessa rauhallisina. Sillä tavalla tahtoi hän saada kiini
hänen kasvojensa uinailevan salaisuuden; ja jos vaan oli olemassa
jotakin vähänkään huomattavaa yhtäläisyyttä, niin ei se jäisi häneltä
huomaamatta.
Mutta jos Juhani heräisi? Miten hän osaisi selittää tämän käyntinsä
veljensä huoneessa? Hänen päähänsä pälkähti, että kahdeksan päivää
sitten oli lainannut veljelleen opiumirohtoja kovan hammaskivun
rauhoittamista varten. Hänellähän itsellään voisi olla tänä yönä
hammaskipu ja voisihan hän tulla pyytämään rohtojansa pois. Hän meni
siis sisälle, hiipien kuin rosvo.
Suu puoleksi avoinna makasi Juhani ja nukkui sikeästi kuin eläin. Hänen
vaalea partansa ja tukkansa loisti valkeata vaatetta vastaan. Hän ei
herännyt, mutta herkesi kuorsaamasta.
Kumarruksissa hänen ylitsensä tarkasti Pietari häntä himoitsevalla
katseella. Ei! Hän ei ollut Rolandin näköinen! Ja toisen kerran muisti
hän elävästi sielussaan Maréchalin pienen kadonneen kuvan. Hänen täytyi
löytää se. Nähtyänsä sen, ei hän kenties epäilisi enempää.
Tohtori vetäysi varpaillaan takaisin ovelle, jonka hän lukitsi hiljaa.
Mitä tuli hänen tehdä?
Hän tahtoi matkustaa pois Trouvillen kylpypaikkaan ja nähdä
ihmiskihermän kihisevän rantaäyräällä. Se kyllä veisi hänen ajatuksensa
toisaanne, virkistäisi häntä ja antaisi hänelle aikaa valmistumaan sitä
kamalaa löytöä varten, jonka jäljillä hän oli.
Niin pian kuin aamurusko koitti, pukeutui hän. Trouvillen höyryvenhe ei
mennyt ennen yhdeksää. Tohtori ei luullut sentähden voivansa matkustaa
ilman jäähyväisiä äidilleen.
Hän odotti sitä aikaa, kun äiti tavallisesti nousi ylös, ja meni
alakertaan. Kun hän tuli äitinsä ovelle, löi hänen sydämensä niin
kovasti, että piti seisottua henkeään vetääkseen. Hän kolkutti. Äidin
ääni kysyi:
-- Kuka se on?
-- Minä -- Pietari.
-- Mitä tahdot?
-- Sanoa hyvästit. Matkustan tänään Trouvilleen muutamien ystävieni
kanssa.
-- En ole vielä noussut ylös.
-- No! Jää vaan sitte maata.
Mutta hän vastasi: En, avaan paikalla.
Hän kuuli äitinsä askeleet paljain jaloin lattialla, kun hän astui ylös
vuoteeltaan. Se aika, jona hän puki ylleen, tuntui pitkältä kuin
ijankaikkisuus. Sillä välin ehti Juhanikin ja itse ukko Roland tulla
sisälle.
Kun äiti vihdoin astui huoneeseen, ei Pietari oikein tiennyt, miten
puheensa alottaisi. Jotenkin sai hän kierrellyksi niin, että sopi kysyä
tuota entistä Maréchalin valokuvaa, joka sittemmin oli näkyvistä
kadonnut.
Äiti meni sitä etsimään.
Ja kohta alkoivat arvailut ja aavistukset kierrellä Pietarin aivoissa,
niinkuin ennenkin. Hänestä tuntui että äiti oli enemmän rikkonut häntä,
poikaansa vastaan, kuin itseään hänen isäänsä vastaan.
Rakkaus miehen ja naisen välillä on vapaatahtoinen sitoumus, jossa
rikkoja kyllä tekee itsensä syypääksi uskottomuuteen; mutta vaimon
tultua äidiksi on hänen velvollisuutensa kasvanut, sitten kun luonto
uskoo kasvavan sukukunnan hänen huolenpitoonsa. Ja jos hän silloin
lankeaa, on hän kelvotoin ja kunniatoin.
Vähän ajan poissa oltuaan, joka aika tuntui Pietarista pitkältä, vaikka
se ei ollut kolmea minuuttia kestänyt, tuli rouva Roland jälleen
sisälle.
-- Tässä se on, sanoi hän hymyillen, melkein paikalla sen löysin.
Tohtori katseli kuvaa tarkasti. Ja huomatessaan äitinsä katsovan
häneen, nosti hän hitaasti silmänsä veljeensä, verratakseen
yhtäläisyyttä. Hän oli sanomaisillaan kiihkoissaan: "Katso! miten kuva
on Juhanin näköinen." Jos hän ei uskaltanut sanoa noita kamalia sanoja,
niin ilmaisi hän kuitenkin ajatuksensa siinä tavassa, jolla hän vertasi
tuota elävää naamaa kuvan kasvoihin.
Heillä oli yhteisiä piirteitä: sama parta ja sama otsa, kumminkaan ei
mitään niin selvää, että varmuudella olisi voinut päättää, että he
olivat isä ja poika. Oli olemassa sukuyhtäläisyyttä, sukulaisuutta
kasvon juonteissa, joka viittasi siihen. Mutta Pietarista oli vielä
enemmän päättävää se seikka että hänen äitinsä oli noussut ylös ja
selkä heihin käännettynä näkyi varsin tahallaan hitaasti, että sen
aivan huomasi, lukitsevan sokerin ja liköörin erääseen seinäkaappiin.
_Äiti oli ymmärtänyt, että hän tiesi, tahi että hänellä oli
epäluulo_!
Nyt ojensi Juhani kätensä ottaakseen kuvan. Hän katsoi sitä hetkisen ja
sanoi suruisesti:
-- En tunne häntä. Muistan ainoastaan hänen valkean tukkansa.
Hän antoi äidilleen kuvan takaisin. Tämä heitti aran katseen siihen
sivulta ja sanoi tavallisella äänellään:
-- Se on nyt sinun, Juhani, kun kerran olet hänen perillisensä. Viedään
se uuteen asuntoosi.
Ja kun he tulivat ruokahuoneeseen, asetti hän kuvan kamiinille,
pöytäkellon viereen, jossa se ennenkin oli ollut.
Sitten istuutui hän matalalle tuolille pienen pöydän ääreen, jolla
lamppu oli, ja rupesi ompelemaan.
Sinä aamuna alotti hän yhtä mattoa, joka oli määrätty Juhanin asuntoon.
Aina hetken perästä, kun hän laski neulan pistämiä, nosti hän
sukkelasti ja arasti silmäyksensä kuolleen pientä kuvaa kohden. Ja
tohtori, joka kulki edestakaisin, tapasi joka kerran äidin silmäyksen.
Olisi voinut sanoa, että he tahtoivat päästä toistensa perille, että
sota oli julistettu heidän keskensä; ja kirvelevä kärsimätön
levottomuus kuristi Pietarin sydämen kokoon. Hän tuumi itsekseen
murtuneena vaan tyytyväisenä kumminkin: "Kuinka mahtanee hän kärsiä
nyt, jos hän tietää, että olen nähnyt hänet läpi!" Ja joka kerran kun
hän tuli kamiinin luo, seisahtui hän muutamia sekuntia tarkastaakseen
Maréchalin vaaleaverisiä kasvoja, voidakseen oikein näyttää, että yksi
ainoa ajatus oli hänet vallannut. Ja tuo pieni kuva, joka oli kämmentä
pienempi, oli kuin elävä olento, joka vihamielisenä ja hirveän äkkiä
oli astunut tähän taloon ja tähän perheeseen.
Yhtäkkiä soitettiin kelloa.
Rouva Roland, joka muutoin aina oli niin tyven, säikähti ja ilmaisi
samalla tohtorille hermojensa ärtyneen tilan.