IV.

Hän heräsi suopeassa mielentilassa. Voi hyvinkin olla niin, että

palvelustytöllä oli ollut ilkeä ajatus, oikea porton ajatus,

kuullessaan että yksi Rolandin poikia oli perinyt erään tuntemattoman;

mutta hänen laatuiset olennothan epäilevät aina sillä tavalla kaikkia

kunniallisia naisia. Mutta ei hän olisi varmaankaan uskonut sellaisten

viittausten mahdollisuutta omasta äitiparastaan, joka oli niin kiltti

ja rehellinen, ellei hänen sielunsa olisi joutunut pois tasapainostaan

sen kateuden tähden, joka kaiveli häntä.

Rouva Rosemillyllä oli varmaankin naisen synnynnäinen tarkka vainu ja

hyvä huomiokyky. Ja kuitenkin oli selvä, että tämä ajatus ei ollut

pälkähtänyt hänen päähänsä. Siksi ei tohtori epäillyt, että hänen

vastentahtoinen tyytymättömyytensä siihen onneen, joka oli kohdannut

hänen veljeänsä, yhteydessä hänen rakkautensa kanssa äitiä kohtaan, oli

suurentanut hänen epäilyjään.

Päästyään mielessään tähän päätökseen, tyyntyi hän ja päätti olla

ystävällinen kaikkia kohtaan. Hän ei myöhästynyt aamiaiselta ja

ilahutti koko perhettä hyvällä tuulellaan.

Mutta kun hän päivällisen aikaan tuli ruokahuoneeseen, sanoi hänen

äitinsä Juhanille:

-- Pitkästä lasikattoisesta salista voi tulla muhkea. Panemme kukkia

sinne.

-- Mistä te puhutte? kysyi Pietari.

-- Kauniista kortteerista, jonka juuri olen vuokrannut veljellesi.

Siinä on kaksi arkihuonetta, pitkä lasikattoinen sali ja pieni pyöreä

ruokahuone, oikein sopiva asunto nuorelle miehelle.

Pietari vaaleni. Hänen sydämensä kouristui harmista.

-- Missä? kysyi hän.

-- Frans I:sen Bulevardilla.

Hän ei epäillyt enää, että se oli sama, jonka hän oli valinnut ja

istuutui niin epätoivoisena, että hänellä oli halu huutaa: "Tämä on

kovaa! Hänen tulee siis saada kaikki."

Hänen äitinsä pitkitti kertoen Juhanin onnea ja sanoi:

-- Kunpa vaan voisimme löytää sinulle jotakin samanlaista, mutta

vaatimattomampaa, kun ei sinulla mitään ole. Vakuutan sinulle, se

tulisi sinulle olemaan suureksi hyödyksi.

-- Ooh, työllä ja tarmokkaisuudella aijon minä edistyä.

Hänen äitinsä pysyi entisessä puheessaan:

-- Mutta kaunis asunto olisi myöskin suureksi hyödyksi.

Miltei keskellä päivällisiä kysyi Pietari äkkiä:

-- Miten tulitte tuttavuuteen tuon Maréchalin kanssa?

Roland vanhus nosti päätään ja sanoi ajatellen:

-- En tosiaankaan muista sitä niin tarkoilleen. Siitä on niin pitkä

aika. Niin! Sinun äitisi tutustui puodissa, -- eikö totta Loviisa? Hän

pistiin tilaamassa yhtä ja toista ja sittemmin tuli hän yhä useammin

puotiimme. Hän oli meidän tuttava kaupantekijänä, ennenkuin hän tuli

ystäväksemme.

Pietari, joka istui ja söi papuja, pisti niitä toisen toisensa perästä

kahveliin ikäänkuin vartaaseen ja pitkitti:

-- Milloinka osapuilleen teitte sen tuttavuuden?

Roland ajatteli uudelleen, mutta kun hän ei voinut muistaa enempää,

kysyi hän vaimoltaan.

Tämä muisteli mielessään ja sanoi varmalla ja tyvenellä äänellä:

-- Se oli vuonna 1868. Pietari oli kolmivuotias. Hänellä oli silloin

tuhkarokko; ja Maréchal, jota emme vielä paljon tunteneet, oli meille

suureksi avuksi.

Roland huudahti:

-- Se on totta, hän oli tosiaankin verraton. -- Kun äiti ei enää

jaksanut väsymyksen tähden ja minulla oli kiire puodissa, kävi hän

apteekista sinulle rohtoja. Ja kun olit tullut terveeksi, et voi

ajatella, miten iloinen hän oli ja miten hän sinua suuteli. Tästä

saakka tulimme niin hyviksi ystäviksi.

Ja niinkuin salama, löi tämä ajatus äkkiä ja voimallisesti alas

Pietarin sieluun: "Kun hän tunsi minut ensiksi ja oli minuun niin

ihastunut, kun minä olen syynä siihen, että hänestä tuli semmoinen

ystävä vanhemmilleni, miksi on hän sitten jättänyt kaiken omaisuutensa

veljelleni eikä minulle mitään?"

Hän meni ulos ja rupesi taas mittelemään katuja. Mutta oli kylmä ja hän

meni siksi Marowsko vanhuksen luo. Apteekkari istui tavallisuuden

mukaan kaasuliekin alla ja nukkui. Huomattuaan Pietarin pudisti hän

unen päältään ja toi lasin ja likööriä.

Pitkän vaitiolon perästä kysyi Marowsko, oliko Juhani nyt saanut

perintönsä käsiinsä. Hänen kiintymisensä Pietariin loukkaantui siitä,

että tämä oli syrjäytetty.

Ja Pietari luuli ymmärtävänsä, että vanhuksella oli oma mielipiteensä

asiassa. Hän luuli lukevansa hänen poistuvassa silmäyksessään ja hänen

äänessään piilevässä väreessä ne arvelut, jotka altis pyörivät hänen

kielellään, vaan joita hän ei kumminkaan lausunut tahi tahtonut lausua

-- erittäin viisas ja varovainen kun oli.

Hän ei epäillyt kauvempaa, että vanhus ajatteli tähän suuntaan: "Ette

olisi antaneet hänen ottaa vastaan tätä perintöä, joka saattaa ihmiset

puhumaan pahaa teidän äidistänne." Hän uskoi kenties kuitenkin, että

Juhani oli Maréchalin poika. Ja minkä tähden hän ei sitä uskoisi,

siihen määräänhän suhteet olivat todenmukaiset ja mahdolliset?

Hän itse, poika, eikö hänkin sotinut tätä kamalaa epäluuloa vastaan?

Ja siinä paikassa tuli hänelle halu olla itsekseen, saadakseen punnita

ja miettiä: yhtäkkiä tuli tämä halu niin valtavaksi hänessä, että hän

nousi ylös, edes lasiaankaan tyhjentämättä, puristi hämmästyneen

apteekkarin kättä ja sukelsi jälleen kadun sumuihin.

Hän kysyi itseltänsä: Minkä tähden on Maréchal jättänyt koko

omaisuutensa Juhanille?

Nyt hän ei tehnyt kysymystänsä kateudesta, ei! vaan peläten jotakin

kauheaa, peläten että hän itse tulisi uskomaan, että Juhani, että hänen

veljensä olisi tuon miehen poika.

Hänen täytyi saada selvyyttä ja varmuutta, hänen täytyi tuntea olevansa

aivan vakavalla pohjalla; hän rakasti ainoastaan äitiänsä koko

maailmassa!

Voidakseen oikein luoda tulevaisuuteen ja tuntemattomiin tapahtumiin

sen terävän silmäyksen, jolta ei mikään voi pysyä salassa, oli

tarpeellista että hän oli tyven ja meni aivan yksinäiseen paikkaan. Ja

hän päätti mennä istumaan satamalaiturille, kuten edellisenäkin iltana.

Hän istuutui sinne, nojaten kyynäspäänsä kraniittikiveystä vastaan ja

peitti kasvonsa käsiinsä.

Miehen nimeä hän ei ääneen lausunut, mutta ajatuksissa myötäänsä kulki

nimi "Maréchal! ... Maréchal!" Ja ummistettujen silmiensä edessä näki

hän hänet yhtäkkiä, semmoisena kuin hän oli hänet tuntenut. Hän oli

kuudenkymmenen ikäinen; valkea suippoparta ja tiheä kulmakarva. Hän oli

hyvänsuovan näköinen lempeine, harmaine silmineen ja esiintyi

vaatimattomasti, tehden kokonaisuudessaan hyvän ja suoran luonteen

vaikutuksen.

Muistot valtasivat Pietarin mielen. Usein kun Maréchal oli nähnyt, että

jokin häntä ahdisti ja arvasi, että hänen oli vaikea selviytyä siitä

kuukausrahoineen, oli hän itsestään tarjonnut hänelle rahoja. Mies piti

siis koko ajan hänestä, koskapa oli auttanut häntä. Mutta ... miksikä

sitten jättää koko omaisuutensa Juhanille? Ei! Hän ei ollut milloinkaan

kenenkään läsnä ollessa näyttänyt rakastavansa nuorempaa enemmän kuin

vanhempaakaan. Mutta jos niin oli ... jos niin oli ... niin on hänellä

varmaankin ollut painava perussyy antaa kaikki Juhanille -- kaikki --

eikä mitään Pietarille.

Ja pistävä tuska, sanomaton ahdistus sai hänen sydämensä vavistukseen,

kuni lehden tuulessa.

Ja hän vaikeroi, kuten unessa painajaisen ahdistaessa: "Minun tulee

saada varmuus. Jumalani! Varmuus."

Hän muisti että Maréchal usein oli tuonut hänen äidillensä kukkia --

hän, tuo varakas mies, tuo hieno ostaja -- hänelle, joka seisoi

puodissa miehensä, yksinkertaisen kultasepän rinnalla, Oliko hän

rakastanut häntä? Miten olisi hän tullut näiden vähäisten ihmisten

ystäväksi, ellei hän olisi rakastanut talon emäntää.

Ja niin, oi Jumala ... mitä niin?

Vasta sitte kun hauta hänen ylitsensä oli suljettu ja hänen ruumiinsa

muuttunut mullaksi, jokainen jälki hänestä kadonnut, nyt kun hänellä ei

ollut enää mitään säälimistä, pelkäämistä tahi salaamista, nyt oli hän

jättänyt koko omaisuutensa tuolle toiselle lapselle!... Miksikä?... Hän

oli järkevä mies... Hänen olisi pitänyt ymmärtämän ja tietämän

ennakolta, että hän sillä tavalla voisi, niin, melkeinpä

välttämättömästi tulisi herättämään epäluuloa, että tuo lapsi oli

hänen.

Äkkiä lenti huima ajatus läpi Pietarin sielun. Maréchal oli ollut

vaaleaverinen kuten Juhani. Nyt muisti hän kuvan, jonka hän kerran oli

nähnyt Parisissa, heidän arkihuoneessaan, mutta joka kuva nyt oli

kateissa. Minne se oli joutunut? Kadonnut vai piilotettu? Voi, jospa

hän voisi saada nähdä sitä vaan tuokion!

"Minä olen hullu," ajatteli hän, "joka epäilen omaa äitiäni", ja

rakkautta ja hellyyttä, katumusta ja surua virtasi lämmittämään hänen

sydäntään. Omaa äitiään! Miten oli mahdollista epäillä häntä? Eikö

tämän suoran, kunniallisen ja uskollisen vaimon elämä ollut selvä kuin

päivä? Kun hänet näki ja tunsi, eikö hän silloin ollut vapaa kaikista

epäluuloista? Ja hänen oma poikansa oli epäillyt häntä! Ooh! Jos hän

olisi voinut tällä hetkellä sulkea hänet syliinsä, kuinka hän olisi

hyväillyt häntä, heittäynyt hänen eteensä tomuun ja pyytänyt häneltä

anteeksi.

Mutta epäilykset palasivat lakkaamatta jälleen. Hänen äitinsä oli

varmaankin voinut rakastaa kuni muutkin; minkätähden olisi hän muita

erilainen, senkötähden että hän oli hänen äitinsä? Hän oli ollut nuori

kaikkine niine haaveksivine mielijohteilleen, jotka hämmentävät nuorten

mieliä! Suljettuna kuni vankilaan tähän puotiin sivistymättömän miehen

viereen, joka tarinoi ainoastaan kauppa-asioista, oli hän uneksinut

kuun valossa matkustuksista, rakkauden kohtauksista iltahämärässä. Ja

niin oli muutamana päivänä mies astunut sisään kuten rakastuneet

romaaneissa, ja hänen puheensa oli soinut kauniilta kuten

romaanisankarin.

Hänen äitinsä oli rakastanut häntä. Miks'ei? Hän oli hänen äitinsä!

Mutta oliko tarvis olla kylläksi sokea hylkäämään sitä, joka oli päivän

selvää, ainoastaan sentähden, että se koski häntä.

Ja Pietari nousi, vavisten vihan vimmasta. Hän syöksyi kotiinsa. Mitä

tuli hänen tehdä? Hän paneutui paikalla maata, ja voimakkaalla tahdon

ponnistuksella pääsi hän nukkumaan.