III.

Tohtori heräsi seuraavana aamuna vankoissa aikeissa hankkia itsellensä

omaisuuden. Hän tunsi itsensä niin varmaksi onnestaan, että hän hyppäsi

ylös sängystä ikään kuin tuota päätä anastaaksensa sitä ja pukeutui

mennäkseen etsimään sopivaa asunto-paikkaa kaupungilta.

Hän seisahtui ovien eteen, joissa oli ilmoituksia, että asunto oli

joutilas. Hän tarkasti niitä tärkeän näköisenä, ennen kaikkea sentähden

että hän oli lääkäri, ja että hänellä oli suuret vastaan otot.

Porraskäytävien tuli olla leveät ja kauniit, muutoin hän ei voinut asua

toista kertaa korkeammalla.

Kirjoitettuansa muistiin koko joukon osoitteita, meni hän kotiinsa

eineelle, neljännestunnin tavallistansa myöhemmin. Jo käytävässä kuuli

hän talrikkien kalinan. He olivat siis käyneet pöytään ilman häntä.

Sepä oli kummallista. Siinä talossa ei koskaan olla niin säännöllisiä.

Hän tuli pahalle tuulelle ja tyytymättömäksi. Hänen tultuansa sisään

sanoi Roland:

-- Noo, Pietari, nyt mahtanet joutua! Kello 2 aikana tulee meidän olla

asianajajan luona.

Tohtori istuutui vastaamatta. Puhelu, joka oli tauonnut, jatkui jälleen

siitä, johon se oli loppunut.

-- Sinun sijassasi, sanoi rouva Roland Juhanille, vuokraisin tuota

pikaa komean asunnon, joka pystyisi silmiin, ja valitseisin pari

huomiota herättävää asiaa ajaakseni. Nythän olet Luojan kiitos vapaa

kaikista huolista.

Aina tuon tuostakin puhelun pitkittyessä katsoi Roland kelloansa.

-- Soo! sanoi hän lopuksi, nyt mahtanemme lähteä.

Pietari nauroi:

-- Kello ei ole 1 vielä. Tiedättekö mitä, ette olisi tarvinneet

jäähdyttää minulle ruokaa.

-- Menetkö sinäkin asianajajaan, kysyi hänen äitinsä.

Hän vastasi kylmästi:

-- Mitä tekemään? Se on aivan tarpeetonta.

Kun Pietari, perheen mentyä pois, oli jäänyt itseksensä, pitkitti hän

joutilasten asuntojen tarkastelua. Vihdoinkin löysi hän yhden, joka

häntä miellytti: kookkaan ensi kerroksessa, jossa oli kaksi eri

käytävää eri kaduilta, kaksi arkihuonetta, suuri lasikattoinen sali,

missä sairaat odotellessaan voivat kävellä kukkien keskellä, ja sievä

ruokahuone, josta oli näköala merelle. Kun hänen tuli päättää, teki

vuokra -- kolme tuhatta markkaa -- hänet miettiväiseksi; hänen tuli

nimittäin maksaa ensimäinen neljännes etukäteen, eikä hänellä ollut

penniäkään alkajaisiksi. Hän meni siis luvaten antaa varman vastauksen

kahden päivän kuluessa; ja hänen pölähti päähänsä pyytää veljeltä rahaa

lainaksi ensimäiseksi puoleksi vuodeksi, niin pian kuin Juhani oli

ottanut perintönsä vastaan.

Hänelle juolahti äkkiä mieleen miten vaikeata on kolmellakymmenellä

vuodella niskassaan pyytää äitiltänsä silloin tällöin kultarahaa; ja

hän aprikoi itsekseen:

-- Kunpa olisi rahoja!

Ja taas pisti häntä veljensä perintö.

Hän poikkesi erääsen paikkaan, jossa hän tunsi pienen passaritytön,

juodakseen lasin olutta hänen kanssaan.

Hän tapasi tytön nukkumassa yhdellä tuolilla melkein autiossa

olut-salissa. Kun tyttö oli nähnyt hänet, nousi hän virkeästi ylös ja

meni hänen luoksensa:

-- Hyvää päivää! Miten jaksatte?

-- Kyllä kiitoksia! Ja sinä?

-- Hyvin. Te olette harvinainen vieras.

-- Niinpä vaan, minulla on vähän aikaa. Tiedät, että minä olen tohtori.

-- Mitä haluatte?

-- Olutta, ja sinä?

-- Kiitoksia! Myöskin olutta!

-- Miks'et tule useammin, ystäväiseni? Tykkään sinusta paljon.

Mutta Tohtori oli kyllästynyt häneen. Hän tuntui kovin yksinkertaiselta

ja typerältä.

Tyttö kysyi häneltä:

-- Kulit äsken kauniin vaaleaverisen herran kanssa, jolla oli suuri

parta, oliko se veljesi?

-- Oli.

-- Hän on ihmeen kaunis poika.

-- Siltäkö näyttää?

-- Siltä! Ja hän näyttää myös iloiselta pojalta.

Pietari sai äkkiä kummallisen halun kertoa tälle passaritytölle Juhanin

perinnöstä. Hän sanoi, pannen jalkansa ristiin:

-- Niin, hän on onnellinen. Hän on juuri perinyt viisitoista tuhatta

markkaa vuotuisissa koroissa.

-- Herranen aika, kuka on määrännyt hänelle sen, hänen mummonsako, vai

hänen tätinsä?

-- Ei! vanhempieni vanha ystävä.

-- Ainoastaan ystävä? Eikä hän sinulle ole mitään jättänyt?

-- Ei! Minä tunsin häntä niin vähän.

Passarityttö mietti hetkisen ja sanoi sitten nauraen:

-- Aivan! Onni oli veljelläsi, että hänellä oli sen laadun ystäviä. Ei

ole todellakaan kummaa, että hän on niin vähän sinun näköisesi.

Tohtori sai halun lyödä häntä vasten suuta, tietämättä oikeastaan miksi

ja kysyi purren hammasta:

-- Mitä sillä tarkoitat?

Hän näytti viattomalta:

-- Minäkö? En mitään! Meinasin vaan, että hän on sinua onnellisempi.

Tohtori heitti rahat pöydälle ja meni. Nyt toisti hän lauseen: "Ei ole

niin kummaa, että hän on niin vähän sinun näköisesi." Mitä oli hän

meinannut? Varmaankin oli siinä pohjalla ilkeyttä ja alhaisuutta! Niin!

Hän oli luonnollisesti arvellut, että Juhani oli Maréchalin poika.

Se viha, jonka hän tunsi sen epäluulon johdosta, joka oli heitetty

hänen äitiänsä vastaan, oli niin voimakas, että hän seisahtui ja etsi

paikkaa, johon hän voisi istahtaa. Ja äkkiä tuli hän ajatelleeksi

Marowskon sanoja iltaa ennen: "Se ei tule näyttämään hyvältä." Oliko

hän ajatellut samaa?

Ne perusteet, jotka näyttivät synnyttävän tämän ilkeän epäluulon

sydämissä, sukelsivat nyt hänessä esille yksi toisensa perästä. Että

vanha poika, jolla ei ole perillisiä, jättää omaisuutensa erään

ystävänsä kahdelle lapselle, se on luonnollinen asia, mutta että hän

antaa sen ainoastaan yhdelle näistä lapsista, se oli jotakin, jota

ihmiset tavallisesti kummastelevat, juoruilevat ja nauravat. Miten oli

se tapahtunut, ettei hän ollut nähnyt sitä edeltäkäsin, ettei hänen

isänsä tuntenut sitä eikä hänen äitinsä sitä arvannut?

Hän nousi ylös päätettyään varoittaa veljeään ja huomauttaa hänelle

sitä kamalaa vaaraa, joka uhkasi heidän äitinsä kunniaa. Mutta mitä

tahtoisi Juhani tehdä? Yksinkertaisinta olisi luopua perinnöstä, joka

silloin lankeaisi köyhille, ja ainoastaan selittää ystäville, että

testamentti sisälsi hyväksymättömiä ehtoja.

Kotimatkalla ajatteli hän, että oli parasta tavata veljeänsä itseään,

ettei tarvitseisi puhella tästä asiasta vanhempien kuullen.

Jo ulkoa kuuli hän ääntä ja naurun porinaa ruokahuoneesta ja astuttuaan

sisään kuuli hän, että hänen isänsä oli kutsunut rouva Rosemillyn ja

katteini Beausiren kotiinsa päivällisille viettääkseen päivää

hauskasti iloisen sattuman johdosta. Nyt oli Juhanin ilo puhjennut

täyteen ääneensä. Asia oli aivan selvä, se oli päätetty nimien

allekirjoituksella ja hänellä oli nyt viidettoista tuhannet vuodessa.

Hänen vapaammasta olennostaan ja suuremmasta itsetunnostaan huomasi sen

vakavuuden, jonka raha ihmiselle antaa.

Pöydällä loisti erinomaista ylellisyyttä.

-- Niin, sanoi Pietari istuutuessaan, tämä on kyllä "rikkaan miehen"

juhla.

Päivällisillä tarjottiin runsaasti viiniä ja kaikki puhuivat pian

toistensa kilvalla. Rouva Rosemilly, Juhani ja hänen äitinsä

tuumailivat erästä huviretkeä, jossa aamuruokaa tarjottaisiin ja josta

he toivoivat paljon hauskuutta, ja Pietari istui ja katui ettei hän

ollut syönyt päivällistä kaupungilla ja päässyt tästä touhusta,

naurusta ja ilosta, johon hän ei osannut ottaa osaa.

Hän mietiskeli, miten hän kumminkin ilmaiseisi veljelleen pelkonsa ja

saisi hänet hylkäämään perinnön, jonka hän jo oli ottanut vastaan ja

josta hän jo edeltäkäsin oli joutunut kuohuksiin. Asia näytti

vaikealta, mutta sen tuli tapahtua; tässä ei ollut mitään, josta sopi

epäillä, heidän äitinsä hyvä nimi ja maine oli kysymyksessä.

Ilo nousi ylemmä lasi lasilta. Kun korkki pamahti ensimäisen

samppanjapullon suulta, matki vanha herra Roland, joka oli käynyt hyvin

vilkkaaksi, tämän pamahduksen ääntä huulillaan. Pietari, joka yhä

enemmän ärtyi, sanoi uhkamielisesti:

-- Joutaisi tuo sikseen, se on sinulle vaarallista.

Roland, joka oli juomaisillaan, pani täyden lasinsa pöydälle ja kysyi:

-- Mitenkä niin?

Hän oli jo pitkän aikaa valittanut pyörtymistä ja pahoinvointia, joka

aina vaan uudistui ja jota hän ei voinut selittää.

Tohtori vastasi:

-- Se pilaa vatsan, panee hermoston kunnottomaksi, häiritsee veren

juoksua ja valmistaa halvaukselle tietä.

Entisen kultasepän enenevä hutikka oli ikään kuin puhallettu pois. Hän

katsoi poikaansa rauhattomalla katseella, samalla kun hän koetteli

päästä sen perille, oliko puhe tosissa lausuttua. Myöskin rouva Roland

sekoittui puheesen ja sanoi nurpeissaan:

-- Herra Jumala, Pietari, mikä sulla on? Kerta ei kumminkaan tehne

isällesi mitään. Ajattele mikä juhlapäivä hänelle sekä meille. Sinähän

menetät kaiken ilon häneltä ja meiltä kaikilta. Se on ilkeästi sinulta.

Hän kohautti olkapäitään:

-- Isä voi tehdä kuten hän tahtoo. Olen varoittanut häntä.

Roland vanhus katsoi epäilevästi lasiinsa kuten kettu, joka löytää

kuolleen kanan ja epäilee ansaa.

Hän kysyi verkalleen:

-- Sinä uskot, että se vahingoittaa minua paljon.

Pietari syytteli itseään, että hän antoi muiden kärsiä huonosta

tuulestaan.

-- Ei, yhden kerran voit juoda: mutta elä vaan mene liikoihin, eläkä

ota sitä tavaksi.

Roland ukko nosti lasinsa, katsoi suruisesti siihen, himokkaana ja

peloissaan samalla haavaa; sitten maistoi hän siitä ja joi sen pienissä

härppäyksissä, vavisten levottomuudesta ja ilosta, lopuksi rupesi hän

tuntumaan kuni syntisäkki, kun oli imenyt viimeiset tilkat. Yhtäkkiä

kohtasi Pietari rouva Rosemillyn kirkkaat siniset silmät, jotka olivat

kiintyneet häneen läpitunkevalla katseella. Hän arvaili sitä ajatusta,

joka oli tämän silmäyksen takana; se sanoi: "Olet kateellinen. Häpiä

sinä."

Hän kumartui ja rupesi uudelleen syömään. Hänellä oli halu mennä ja

päästä näistä ihmisistä, päästä kuulemasta heidän tarinoitaan ja

naurajaan. Ajattelematta joi hän aikalailla, mieluisa lämpö virtaili

hänen jäseniinsä, levisi yli hänen ruumiinsa kuni hyvää tekevä virtaus,

joka tuotti iloa mukanaan. Hän tuntui vähemmän tyytymättömältä, joka

taas teki hänet iloisemmaksi ja hänen päätöksensä puhella veljensä

kanssa nyt suli heikommaksi ja heikommaksi: hän kyllä tahtoi tehdä sen,

mutta hän ei tahtonut niin pian karkoittaa tuntemaansa hyvin vointia.

-- Mikä mies hän oikeastaan oli tuo herra Maréchal? kysyi katteini. Te

varmaankin olette olleet varsin hyvissä välissä keskenänne.

Vanha Roland rupesi viinoissaan itkemään ja sanoi vapisevalla äänellä:

-- Veli ... joita ei semmoisia löydykään ... emme koskaan olleet

toisistamme eroitettuina ... hän söi joka päivä luonamme ja antoi

meille teaatteripilettejä ... tarvitsenko sanoa enempää kuin tämän? ...

Kuin tämän? Ystävä, todellinen ... todellinen ystävä ... eikö niin,

Loviisa?

Hänen vaimonsa vastasi ainoastaan:

-- Niin, hän oli uskollinen ystävä.

Pietari katsoi isäänsä ja äitiänsä, mutta kun kanssapuhe pian kääntyi

toisaalle, rupesi hän jälleen ryyppimään.

Miten tämä ilta loppui, siitä hänellä ei ollut selvää käsitystä. Oli

juotu kahvia, nautittu likööriä, naurettu ja ilakoitu. Lähellä puolta

yötä meni hän levolle, pää höyryjä täynnä ja raskaana. Hän makasi kuin

kivi klo 9 saakka seuraavana aamuna.