Kun Pietari oli tullut ulos, ohjasi hän askeleensa päin Parisin katua,
Havren pääkatua, joka pitkin pituuttaan oli valaistu, meluava ja elämää
täynnä. Hän oli alakuloinen ja pahalla tuulella. Ei mikään määrätty
asia tehnyt häntä murheelliseksi. Teki kipeää jossakin, mutta hän ei
tiennyt missä; hänessä oli paikka, jota vihavoi, arka kohta, josta ei
tiedä missä se on, mutta joka uuvuttaa; tekee alakuloiseksi ja
rasittaa, -- tuntematon ja samea tyytymättömyys -- surun siemen.
Kun hän tuli sitte torille, jolla teaatteri sijaitsee, tuntui hänestä
kuin Tortonin kahvilan akkunain valo olisi hänet voittanut ja hän
lähestyi niitä verkalleen; mutta juuri kun hän oli menemäisillään
sisään, juolahti hänen mieleensä, että hän täällä tapaisi ystäviä ja
tuttavia, ihmisiä, joiden kanssa hänen pitäisi puhella; hänet valtasi
äkillinen vastoinmielisyys moista toveriseuraa vastaan. Ja hän kääntyi
takaisin ja kulki taasen alas pääkatua, joka vei haminaan.
Tultuansa alas suurelle rantamakadulle, pysähtyi hän vähän ja kääntyi
siitä alas laiturille.
Hän etsi yksinäisyyttä, ja asettui yhdelle penkille aallon murtajalla,
väsyneenä kävelyyn, ennen kuin hän oikein oli alkanutkaan. Hän kysyi
itseltään: Mikä minua oikeastaan vaivaa? Ja hän rupesi penkomaan
muististaan, mikä oli voinut käydä hänelle nurinpuolin, kuten sairaalta
kysytään hänen tautinsa syytä.
Ja hän kysyi itseltään: Mahtaisiko se olla Juhanin perintö?
Niin, aivan! Kun asianajaja oli ilmaissut tämän uutisen, oli hän
tuntenut sydämensä tykyttävän.
Minä kadehdin siis Juhania, ajatteli hän. Se ei ole jalosti. Mutta
ensimäinen ajatus, joka tuli mieleeni, oli hänen naimisensa rouva
Rosemillyn kanssa. Enkä voi kärsiä tuota pientä kanaa, joka on niin
olevinaan. Siis on tässä perusteetonta mustasukkaisuutta. Hän raapasi
tulitikun lukeakseen luetteloa niistä laivoista, jotka purjehtisivat
satamaan ensi nousuvedellä. Odotettiin höyrylaivoja Brasiliasta,
Kielistä ja Jaapanista, kahta tanskalaista prikiä, norjalaista kuunaria
ja turkkilaista höyryä.
Äkkiä kulki hänen sivuitsensa suuri aaveellinen varjo kahden laiturin
kivivarusteen mustan välipaikan ylitse. Hän otti pari askelta, mutta
havaitsi silloin miehen, joka istui äärimäisellä laiteella. Hän
lähestyi uteliaana nähdäkseen tämän yksinäisen miehen kasvoja, ja tunsi
veljensä.
-- Mitä, sinäkö se olet, Juhani?
-- Pietari ... miten tulet sinä tänne?
-- Minä nautin raitista ilmaa. Ja sinä?
Juhani nauroi:
-- Minä nautin myös raitista ilmaa.
Pietari istui hänen viereensä ja jatkoi:
-- Kun tulen tänne, saan semmoisen halun matkustaa täältä kaikilla
näillä laivoilla, pohjoiseen tahi etelään. Ne tulevat kaikista maan
ääristä, maista, joissa on uhkea kasvullisuus ja siroja naisia, maista,
joissa on koliibreja, elefantteja, leijonia ja neekerikuninkaita,
kaikista niistä maista, jotka ovat satumaisia meille. Ajatteles, kun
voisi päästä huvimatkalle sinne. Mutta rahoja siihen tarvittaisiin ja
paljon.
Hän vaikeni äkkiä; sillä hän tuli ajatelleeksi, että nyt oli hänen
veljellänsä rahoja, ja että hän nyt voi, vapautettuna leipähuolista,
vapaana ja esteettömästi matkustaa minne hyvänsä, kultakutristen
pohjolatarten tahi tummakiharaisten Havannan naisten luo.
Hän nousi seisalleen.
-- Jää sinä vaan istumaan ja uneksi tulevaisuutta; minun pitää mennä.
Hän puristi veljensä kättä ja pitkitti sydämellisesti:
-- Noo! Juhani, niin olet sinä siis rikas! Oli hyvä, että tapasin sinut
itseksesi, voidakseni sanoa sinulle, miten olen hyvilläni, miten sinua
onnittelen ja miten olet minulle rakas.
Juhani sammalsi liikutettuna:
-- Kiitos, kiitos... Se on kauniisti sinulta Pietari, kiitos.
Pietari kääntyi ja meni pitkin askelin, keppi kainalossa ja kädet selän
takana.
Matkalla sai hän ajatuksekseen: pistäydyn sisään ja otan lasillisen
likööriä Marowsko ukon luona.
Hän oli tullut tuntemaan vanhan Marowskon Parisin hospitaaleissa.
Marowsko oli vanha puolalainen, joka oli tullut Ranskan maalle
apteekkarin tointaan pitämään. Vanhuksen, entisen nihilistin ja
keisarin murhaajan maine oli saanut valtoihinsa Pietari Rolandin elävän
mielikuvituksen ja heistä oli tullut ystävät, vaikka ei Pietari olisi
saanut vanhusta kertomaan hänen entisestä elämästänsä. Nuoren tohtorin
syy oli siihenkin, että vanhus oli Havreen asettunut; hän laski
mielessään, että uudistohtori voisi hankkia hänelle ostajia. Yksinäinen
kaasuliekki paloi tiskin yläpuolella, joka oli pieniä pulloja täynnä.
Tuolilla tiskin takana, jalat ristissä ja leuka rinnalla, istui vanha
kyömynenäinen kaljupää mies ja nukkui. --
Ovikellon kilahtaessa heräsi hän ja nousi pystyyn. Nähtyänsä, ken se
oli, meni hän tohtoria vastaan ojennetuin käsin.
Pietari istuutui ja Marowsko kysyi:
-- Mitä verestä, tohtori?
-- Ei mitään. Milloinkaan ei kuulu muuta kuin samaa vaan kaikkialla.
Kaksi pientä lasia likööriä tuotiin takahuoneesen ja asetettiin
pöydälle.
He maistoivat likööriä ja istuivat muutamia minuuttia hiljaa.
Sitten sanoi Pietari miltei vastoin tahtoansa:
-- Jotakin kummaa on tapahtunut meille tänä iltana. Eräs isäni ystäviä
on kuollut ja jättänyt omaisuutensa veljelleni.
Sitten kun asia oli selitetty, näytti ukko olevan hämillään;
näyttääkseen tyytymättömyyttänsä pitkitti hän moneen kertaan:
-- Se ei näytä hyvältä.
Pietari tahtoi tietää, mitä Marowsko ajatteli.
-- Minkä tähden ei se näyttäisi hyvältä? Minkä tähden näyttäisi se
pahalta, että hänen veljensä perisi rahoja erään perheystävän jälkeen?
Varova vanhus ei tahtonut selittää sanojaan selvemmin.
-- Sellaisissa tapauksissa jätetään kahdelle veljelle yhtä paljon. Minä
sanon teille, se ei näytä hyvältä.
Silloin menetti tohtori kärsivällisyytensä, meni matkojansa, kotia ja
levolle.
Muutaman ajan kuuli hän Juhanin viereisessä huoneessa käyskentelevän
edestakaisin; mutta sitten hän sai unesta kiini.