I.

-- Ei! Nyt olen kohta saanut kylläni tästä! huusi äkkiä vanha Roland,

joka kokonaisen neljännestunnin oli istunut hiljaa ja katsoa

tuijottanut veteen, samalla kun hän hiljakseen kosketteli siimaansa

edestakaisin sen jouduttua pohjaan saakka.

Rouva Roland, joka istui ja nuokkui peräpuolessa venhettä rouva

Rosemillyn vieressä, jonka he olivat kutsuneet mukaansa

kalastusretkellensä, säpsähti ja sanoi kääntyen mieheensä:

-- Noo! mik' on hätänä?

Vanhus vastasi nurpeissaan:

-- Ei syö, ei ensinkään. Nyt en ole saanut en kalan ruotaa klo 12

perästä. Ei pitäisi milloinkaan lähteä naisten kanssa kalaan. Ne eivät

koskaan joudu lähtemään ajoissa.

Hänen kaksi poikaansa Pietari ja Juhani, jotka istuivat siimat

etusormen ympärillä, alkoivat kumpainenkin nauraa ja Juhani vastasi:

-- Et ole liioin kohtelias rouva Rosemillylle, isä.

Roland tuli hämillensä ja antautui selityksiin:

-- Pyydän anteeksi, rouva, senlainen olen. Pyydän naisia mukaan, kun

minua heidän seuransa miellyttää, mutta päästyäni kerran vesille, ei

mielessäni ole muu kuin kalastus.

-- Teillä on siis huono saalis, huomautti rouva Roland.

Mutta hänen miehensä pudisti päätänsä samassa kuin hän kumminkin

katsahti tyytyväisenä koriin, jossa hänen saamansa kalat vielä

potkiskelivat ja katselivat verkalleen heitä tappavaan ilmaan.

Roland vanhus otti korin polviensa väliin ja käänsi sitä niin, että

kalat hivuivat laidan yli ja hän voi nähdä pohjimmaiset.

-- Kuinka monta olet sinä saanut, tohtori?

Hänen vanhempi poikansa, Pietari, kolmenkymmenen vuotias mies, vastasi:

-- Enpä vainen erittäin, kolme, neljä kappaletta.

Isä kääntyi nuorempaan:

-- Ja sinä Juhani?

Juhani, joka oli veljeänsä paljon nuorempi, vastasi:

-- Melkein saman kuin Pietarikin, neljä, viisi kalaa.

Roland oli ennen ollut kultaseppänä Parisissa, mutta vastustamaton halu

kalastukseen oli karkoittanut hänet tiskin äärestä, niin pian kuin hän

oli saanut rahoja kylläksi voidaksensa niillä elää.

Hän vetäytyi Havreen takaisin, osti purjevenheen ja rupesi

sporttimieheksi.

Hänen kaksi poikaansa, Pietari ja Juhani, jäivät pitkittämään lukujansa

Parisiin, mutta tulivat kotia tuon tuostakin ja ottivat osaa isän

iloihin.

Pietari oli Juhania viittä vuotta vanhempi. Hän oli koetellut itseänsä

viedä eteen päin puolessa tusinassa eri tieteen haaroja, mutta oli

kyllästynyt niihin kaikkiin ja aina vaan heittäytynyt jollekin uudelle

alalle.

Vihdoinkin oli hän ryhtynyt semmoisella innolla lääketieteesen, että

hän valmistui siinä tavattoman lyhyessä ajassa.

Juhani, joka oli yhtä vaaleaverinen, kuin veli oli musta, ja yhtä

tyven, kuin veli oli kipakka, oli muitta häiriöittä lopettanut

lakitieteelliset lukunsa.

Kumpainenkin levähti vanhempiensa luona ja kumpainenkin ajatteli

asettua Havreen, jos se kävi päinsä mukavasti.

Heidän välillänsä oli tuommoista pientä kateellisuutta, jota usein

nähdään veljesten välillä. He kyllä pitivät toisistaan, mutta olivat

varuillansa. Pietari, joka oli viiden vuoden vanha, silloin kun toinen

syntyi, oli lempilapsen ynseydellä katsonut tuota toista, joka yhtäkkiä

oli ilmaantunut hänen isänsä ja äitinsä syliin ja jota he niin

hyväilivät. --

Juhani oli aina ollut hyvien tapojen ja hyvänsävyisyyden esikuva ja

Pietari oli lopulta ärtynyt aina ja ijankaikkisesti kuullessansa

ylistettävän tuota lihavaa poikaa, jonka kilttiyden hän piti

yksinkertaisuutena. Hänen vanhempansa nuhtelivat aina häntä hänen

vastahakoisuudestansa ja hänen monesta turhaan rauenneesta

yrityksestänsä johonkin suureen, joka voisi tuottaa hänelle kunniaa ja

arvoa.

Äiti ymmärsi kumminkin aina sovittaa ne pienet riitaisuudet, joita

ilmaantui hänen kahden poikansa kesken. Vähäpätöinen tapahtuma häiritsi

muutoin juuri nyt hänen rauhaansa, sillä hän oli viime talvena tehnyt

tuttavuutta naapurinsa, rouva Rosemillyn kanssa, joka oli erään

merikatteinin leski. Tuo sangen nuori, kolmenkolmatta vanha leski oli

tottunut tulemaan käsitöinensä ja pitämään iltatarinaa hyvien

naapuriensa kanssa, jotka aina tarjosivat hänelle kupin teetä.

Nuo kaksi talon poikaa, jotka tullessansa kotia tapasivat tuon kauniin

lesken alinomaa vierailemasta vanhempiensa luona, olivat paikalla

alkaneet kisailla hänen kanssansa, vähemmän halusta miellyttääkseen

häntä, kuin toistensa uhalla.

Heidän äitinsä, joka oli käytännöllinen ja ymmärtäväinen vaimo, toivoi

hartaasti, että toisella heistä olisi onni muassansa, sillä nuorella

leskellä oli omaisuutta; mutta hän tahtoi myös mieluummin, että se

tapahtuisi toisen siitä kärsimättä.

Rouva Rosemilly näytti antavan etusijan Juhanille, joka veti häntä

puoleensa luonteensa yhtäläisyydellä, mutta muutoin tämä ei tullut

näkyviin kuin melkein huomaamattomassa tavassa puhutella ja katsoa

häneen sekä siinä, että hän seurasi hänen neuvojaan.

Hänellä näytti olevan se luulo, että Juhanin mielipiteet tulisivat

tukemaan hänen omiansa, samalla kuin Pietarin ajatukset olisivat

ennakolta hänen mietteillensä vastaisia.

Ennenkuin pojat tulivat kotia, ei Roland vanhus milloinkaan ollut

kutsunut häntä mukaansa kalastusretkille, yhtä vähän kuin hän

milloinkaan otti vaimoansa mukaansa, sillä hän tahtoi kernaammin

purjehtia ulos ennen auringon nousua katteini Beausiren kanssa, joka

oli entinen laivan kuljettaja, jonka hän oli tavannut haminassa ja

jonka kanssa hän oli tullut hyväksi ystäväksi, sekä vanhan matruusi

Bartin keralla, joka hoiti purjevenhettä.

Mutta sitten eräänä iltana edellisellä viikolla oli rouva Rosemilly,

joka oli syönyt päivällistä heidän luonansa, sanonut: "Mahtanee olla

hauska kalastaa!" Ja vanha kultaseppä vastasi:

-- Tahdotteko olla mukana?

-- Kyllä, kiitoksia!

-- Tiistaina?

-- Hyvä.

-- Oletteko mies nousemaan aamusella klo 5?

Hän huusi jotenkin kauhistuksissaan:

-- Mitä Te sanotte, kello 5!

Hän laimistui tuumassansa ja alkoi epäillä koko matkaan lähtöään.

Hän kysyi kumminkin:

-- Milloinka Te sitten luulette olevanne valmis?

-- Aah, klo 9 aikana!

-- Ette ennen?

-- En! Se olisi kaikkein aikaisinta.

Tuo kelpo mies mietti asiaa. Mutta veljekset olivat kiiruhtaneet

järjestämään retkeä ja samalla puhuneet kaikki asiat valmiiksi.

Siis olivat he jo olleet kalastamassa kello 12:sta saakka, niin

torkuksissa, kalastaneet ilman kalan nykäisyä ja Roland vanhus oli

saanut kyllänsä.

Nyt katsoi hän saalistansa itaruuden ilolla; sitten nosti hän silmänsä

taivasta kohden ja nähden auringon olevan alempana, sanoi hän:

-- Noo lapset! Emmekö jo ala hiljakseen kääntyä takaisin?

Kumpainenkin poika nosti siimansa ylös ja kääri ne kokoon.

-- Aivan tyyni, sanoi Roland, airoille, pojat!

Pietari, joka istui lähinnä naisia, otti ala-airon. Juhani yläairon,

mutta he eivät ruvenneet soutamaan, ennenkuin katteini oli huutanut:

"Soutakaa pois!" Sillä ukko piti siitä kiinni, että liikkeiden piti

käydä kaikkien merisääntöjen mukaan.

Samalla aikaa ja samalla voimalla panivat he aironsa veteen ja

nojausivat eteenpäin samalla kuin he vetäsivät voimainsa perästä: ja

kilpailu alkoi näytteeksi siitä, mihin heidän jäntereensä kelpaisivat.

Ensin pääsi Pietari voitolle. Puristetuin hampain ja rypistetyin otsin

kiinnitti hän kätensä airoon, niin että se notkistui hänen tiukassa

otossaan; ja "Helmi" lähestyi rantaa.

Vihdoinkin komensi katteini: "Seis!" Kumpainenkin airo nostettiin

samalla haavaa ylös, ja isän käskystä sousi Juhani muutamia vetäsyjä

itsekseen. Mutta nyt pääsi hän voitolle. Hän tuli kiihkoihinsa ja

lämpymiinsä, samalla kun Pietari hengästyneenä ja väsyksissä voimainsa

ponnistuksesta kävi voimattomammaksi. Lopuksi sammalsi tohtori hiessä

otsin ja posket kalvakkana, nöyrästi ja tuskaantuneena:

-- En tiedä, mikä minun on, saan pistoksia kylkeeni. Ennen kyllä kävi

päinsä; nyt en paljon jaksa käsivarsiani käyttää.

-- Pitääkö ottaakseni kumpainenkin airo? kysyi Juhani.

-- Ei, kyllä jaksan!

Hän alkoi jälleen soutaa. Kun alus vihdoinkin pysähtyi ankkuripaikkansa

luokse, seisoi matruusi odottamassa. Hän otti naiset kädestä

auttaaksensa heitä. Sitten menivät he kaupunkiin.

Rouva Roland ja rouva Rosemilly kulkivat edeltä, kolmen miehen

seuraamina.

-- Tahdotteko olla yksinkertaisella päivällisellä luonamme, että voimme

lopettaa päivämme yhdessä? kysyi rouva Roland nuorelta leskeltä.

-- Kiitoksia, mielelläni. Ei olisi hauskaa tulla itseksensä kotia nyt.

-- Täällä on käynyt eräs herra kolmasti, huusi palvelustyttö, kun he

tulivat kotia. Hän oli prokuraattorin luota.

-- Kenen prokuraattorin?

-- Kanun.

-- Mitä se herra tahtoi?

-- Kanu kuuluu itse tulevan tänne tänä iltana.

Kanu oli Rolandin asianajaja ja ystävä ja piti huolen hänen

raha-asioistansa. Kun hän oli sanonut tulevansa iltasella, mahtoi asia

olla tärkeä; ja Rolandilaiset silmäilivät toisiansa rauhattomana tästä

uutisesta, kuten rauhalliset ihmiset tavallisesti, kun on kysymys

asianajajista. Paikalla nousee kysymyksiä kontrahdeista, perinnöistä,

juttujen alkamisesta, -- asioista, joita toivoo ja asioista, joita

pelkää. Muutamien tuokioiden vaiti olon perästä mutisi isä:

-- Mitä mahtanee se merkitä?

Rouva Rosemilly naurahti:

-- Se on perintö, siitä olen varma. Minä tuotan onnea.

Mutta he eivät tienneet kestään, joka olisi kuollut ja jonka he

voisivat periä.

Tuokio päivällisen perästä ilmoitettiin prokuraattori tulleeksi.

Roland meni häntä vastaan.

-- Hyvää päivää rakas asianajaja.

Rouva Rosemilly nousi ylös:

-- Niinpä tahdon mennä, olen väsyksissä.

Koetettiin häntä vähän saada jäämään, mutta hän ei lainkaan tahtonut,

vaan meni, eikä nuot kolme herraa, kuten tavallista, seuranneetkaan

häntä.

Rouva Roland kääntyi innokkaasti ja kohteliaasti vasta tulleen puoleen:

-- Kuppi kahvia?

-- Ei, kiitoksia! Olen vastikään noussut pöydästä.

-- Kuppi teetä sitten?

-- Kiitoksia! Mutta vasta vähän ajan perästä. Puhutaan ensin asioista.

Sen syvän hiljaisuuden aikana, joka seurasi näitä sanoja, ei kuulunut

muuta, kuin kellon tasainen tik tak.

Asianajaja alkoi:

-- Tunnetteko Parisissa herran nimeltä Leon Maréchal?

Sekä rouva että herra päästivät huuliltansa saman knmmastushuudon:

-- Kyllä! Totta kai!

-- Se oli eräs ystävänne?

-- Paras ystävämme, selitti Roland. Hän oli konttoorin päällikkönä

raha-asiain ministeristössä. Häntä en ole nähnyt sitten kun Parisista

muutin. Emmekä ole kirjoittaneet toisillemme.

-- Hän on kuollut.

Sekä Roland että hänen vaimonsa tekivät pienen liikkeen hämmästyksestä,

kuten aina tehdään kuoleman tapauksen ilmaisun johdosta. Asianajaja

pitkitti:

-- Virkaveljeni Parisissa on nykyisin ilmoittanut minulle hänen

testamenttinsa tärkeimmän osan; hän asettaa poikanne Juhanin

pääperilliseksensä.

Hämmästys oli niin suuri, ettei kukaan keksinyt sanaakaan. Rouva Roland

oli ensimäinen, joka sai sammaltaneeksi:

-- Herra Jumala, onko ystäväparkamme kuollut. Ja hän sai kyyneleitä

silmiinsä. Roland sitä vastaan ajatteli vähemmän surua kuin niitä

toiveita, jotka olivat heränneet.

-- Kun hän on kuollut jättämättä rintaperillistä jälkeensä, määräsi hän

testamentissaan koko omaisuutensa, joka nousee viiteentoista tuhanteen

markkaan vuotuisissa koroissa, kolmen jälkeen sadalta, nuorimmalle

pojallenne, jonka hän on nähnyt pienestä pitäen kasvavan ja jonka hän

pitää ansiokkaana saamaan tämän lahjan. Jos hän kieltäytyisi ottamasta

lahjaa vastaan, tulee se lankiamaan orpojen huoneelle.

Roland ei ensinkään peittänyt iloaan. Ainoastaan rouva Rolandin ja

hänen kumpaisenkin poikansa kasvot olivat edelleenkin surun voittoiset.

Hän itki hiljakseen ja kuivaili silmiään esiliinallansa, jonka hän

painoi suutaan vasten tukehduttaakseen syviä huokauksiaan.

Mutta isän ajatukset pyörivät aina tuon perinnön ympärillä, joka kyllä

oli heidän, tuon perinnön, joka kolkutti heidän oveansa ja ainoastaan

odotti sanaa, että he tahtoisivat ottaa sen vastaan, tullaksensa tuossa

paikassa seuraavana päivänä taloon.

Hän kysyi:

-- Ei ole mitään aihetta riitaan? Mitään rettelöitä?... Mitään

vastaväitteitä?

Kanu näytti tyyneltä ja sanoi:

-- Ei, asia on selvä. Puuttuu ainoastaan, että poikanne tahtoo ottaa

perinnön vastaan.

-- Ja kaikki muodot ovat tulleet noudatetuiksi?

-- Kyllä.

-- Tahdotteko Te, kelpo asianajajani, että poikani paikalla kirjoittaa

nimensä alle?

-- Ei, ei. Huomenna konttoorissani kello 2, jos Teille sopii.

-- Se on sovittu.

Asianajajan mentyä pois tuli taas äänettömyys valloilleen, siitä meni

sitte Roland vanhus nuorimman poikansa luo, löi kätensä hänen

olkapäilleen ja virkkoi:

-- Noo! Sinuas onnen myyrää?

Juhani myhäili.

Vanhus ei osannut iloansa hillitä.

Hän käveli edestakaisin lattialla, pyöritteliin kantapäillään ja

huudahteli ehtimiseen:

-- Mikä onni! Mikä onni! Sen voi onneksi sanoa.

Pietari kysyi:

-- Te tunsitte siis hyvin hyvästi tuon Maréchalin?

Isä vastasi:

-- Kyllä, hän oli joka ilta luonamme; muistat kai, että hän nouti sinut

koulusta ja usein saattoi sinut sinne jälleen. Ja sinä aamuna, kun

Juhani syntyi, toi hän lääkärin. Mahdollista on hyvinkin, että hän tuli

sitä kuolinvuoteellansa ajatelleeksi ja kun ei hänellä mitään

perillisiä ollut, on hän tuuminut itsekseen: "Olen ollut pienokaisen

syntymisessä avullisena, hänen tulee niin muodoin saada rahani."

Rouva Roland mutisi, ikäänkuin jos hän olisi ajatellut ääneen:

-- Oi sentään! Se oli kelpo mies, ettei meidän päivinämme usein tapaa

moisia.

Juhani nousi ylös:

-- Kävelen hieman, sanoi hän.

Hän tahtoi olla itsekseen ajatuksineen. Myöskin Pietari aikoi tehdä

pienen kävelymatkan, ja meni ulos muutamia minuuttia veljensä jälkeen.

Niin pian kuin Roland oli vaimoinensa kahden kesken, sulki hän hänet

syliinsä, suuteli häntä ja sanoi ikäänkuin vastaukseksi eräälle

nuhteelle, jolla hän usein oli kääntynyt häneen:

-- Voitko nyt huomata, ettei olisi ollut miksikään hyödyksi, jos olisin

Parisissa viipynyt kauvemmin ja reuhkaissut lapsieni eteen. Onni putoaa

kuin putoaakin syliimme taivaasta.

Rouva oli tullut hyvin totiseksi.

-- Voit olla oikeassa Juhanin suhteen, mutta Pietarin?

-- Pietarin! Hän on lääkäri, hän kyllä ansaitsee ... rahoja. Ja

voipihan hänen veljensäkin tehdä hänen hyväkseen.

-- Sitä hän ei ottaisi vastaan. Ja sitä paitsi on perintö Juhanin, eikä

kenenkään muun. Siten ei Pietarilla ole lainkaan niin hyvät

toimeentulon ehdot.

Rouva Roland heittiin aprikoimaan lampun ääreen, jonka sydän yhä

enemmän sysiytyi.