Olin aina epäillyt, etteivät maantieteilijät ole oikein tunteneet
asiaa otaksuessaan Mundan taistelutantereen sijainneen Bastuli-Poenin
seuduilla, nykyisen Mondan läheisyydessä eli, toisin sanoen, noin
kaksi lieutä Marbellasta pohjoiseen päin.
Mikäli olin käsittänyt nimettömän historioitsijan kirjoittamaa
Bellum Hispanense (Espanjan sota) nimistä teosta ja Ossunan
herttuan erinomaisesta kirjastosta saamiani lisätietoja, oli
tämä historiallinen paikka haettava Montillan ikimuistettavilta
seutuvilta, missä Caesar viimeisen kerran taisteli tasavallan
sankarien kanssa tilinteosta tahi kaksinkertaisesta vallasta.
Alussa syksyä v. 1830 oleskelin Andalusiassa ja tein pitkän matkan
poistaakseni ne epäilykset, jotka minua tämän paikan määräyksen
suhteen yhäti kalvoivat. Lähimmässä tulevaisuudessa on aikomukseni
julkaista kirjoitus, joka toivoakseni poistaa kaiken epävarmuuden
asiassa ainakin kaikkien rehellisten muinaistutkijain mielestä.
Odottaessani hetkeä, jolloin tutkimukseni vihdoinkin ratkaisee
lopullisesti tämän koko Europan oppinutta maailmaa jännittävän
kysymyksen, tahdon kertoa teille pienen tarinan, joka ei mitenkään
vaikuta Mundan taistelutantereen sijaitsemista koskevan kysymyksen
ratkaisuun.
Cordovassa vuokrasin oppaan ja pari ratsuhevosta lähteäkseni
matkalle; tavaroita oli minulla mukanani ainoastaan Caesarin
lisäselitykset ja pari paitaa. Väsyneenä, janoon nääntymäisilläni
ja paahtavan auringon polttamana vaelsin eräänä päivänä Cachenan
tasaisella ylängöllä, toivoen hiiteen sekä Caesarin että Pompeijuksen
pojan, kun äkkiä huomasin melkoisen matkan päässä siltä polulta,
jota olin seurannut, saraheinää ja kaislaruokoa kasvavan, pienen
niityn pälvän. Se todisti minulle, että niillä paikoin löytyi
joku lähdesuoni. Niittyä lähestyessäni huomasin sen suo-nevaksi,
johon eräs Sierra de Cobralta, kahden korkean louhen välisestä
solajyrkänteestä alas syöksevä vuorivirta laski vetensä.
Tuolla alhaalla täytyi siis löytyä kirkasta vettä, ilman iilimatoja
ja sammakkoja, ja luultavasti myöskin joku varjoisampi paikka
kallioiden keskellä. Solalle tultua hirnahti ratsuni, jolle joku
toinen heti vastasi lähteeltä päin. Tuskin olimme kulkeneet
sataa askelta eteenpäin, kun sola äkkiä laajeni ja eteeni aukeni
ympäröivien korkeiden kalliolouhien siimestämä luonnonympyriäinen
kenttä. Hauskempaa lepopaikkaa oli matkailijan mahdoton löytää.
Jyrkkien louhien päältä syöksyi kohiseva vuoripuro pieneen
altaaseen, jonka pohjalla paistoi lumivalkoinen hiekka. Viisi, kuusi
kaunista rautatammea kasvoi sen tuulelta suojatuilla ja lähdeveden
kostuttamilla reunoilla suoden varjoa tuuhean lehvistönsä alla.
Hieno, kiiltävä ruohisto altaan ympärillä taas tarjosi väsyneelle
paremman vuoteen kuin mitä hän kymmenen lieun kehässä olisi voinut
saada missään hotellissa.
Minulle ei kuitenkaan tullut kunnia tämän kauniin paikan
keksimisestä. Ruohistolla lepäsi näet jo eräs mies, joka minun
tullessani nähtävästi nukkui. Hevosten hirnunnasta havahtuen nousi
hän ylös ja riensi ratsunsa luo, joka isäntänsä nukkuessa oli käynyt
hyvällä laitumella lähteen ympäristössä. Muuten oli hän nuori,
reipas ja keskikokoinen, mutta tukeva ja katsannoltansa synkeän
ylväs mies. Hänen alkuansa ehkä kauniin hipiänsä oli päivän helle
paahtanut ruskeaa tukkaa tummemmaksi. Toisella kädellä hän piti
ratsuansa suitsista, toisella kuparinväristä vallipyssyänsä. Täytyy
tunnustaakseni, että tuo ase ja miehen metsistynyt ulkomuoto alussa
hieman säikähdytti minua. Mutta rosvousta en peljännyt, sillä vaikka
olinkin kuullut puhuttavan ryöväreistä, en sellaisia vielä ollut
koskaan tavannut. Sitä paitsi olin nähnyt lukuisain rehellisten
talollisten toripäiville lähtiessänsä aseestautuvan hampaihin
saakka, jonka vuoksi pyssy ei vielä suinkaan oikeuttanut epäilemään
tuntemattoman kuntoa.
Ja mitäpä hän minun paidoillani ja elzevir-niteilläni olisikaan
tehnyt? Sentähden tervehdin pyssymiestä tuttavallisella pään
nyökähdyksellä ja kysyin hymyellen olinko keskeyttänyt hänen unensa.
Mitään vastaamatta hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän ja näytti
tarkastukseensa tyytyväiseltä; samoin teki hän lähdettä lähestyvälle
oppaalleni, joka nähtävästi kalpeni ja pysähtyi huomattavasti
peljästyneenä. Huono yhtymys, ajattelin minä. Mutta viisainta oli
kuitenkin pysyä vallan levollisena. Hyppäsin alas ratsun seljästä ja
käskin oppaani riisua suitset hevosiltamme; kyykistyen lähteen luo
huuhdoin siinä kasvoni ja käteni, jonka jälkeen laskeusin vatsalleni
ja join hyvän kulauksen kuin Gideonin sotamiehet ennen muinoin.
Samalla tarkastin opastani ja tuntematonta pyssymiestä. Edellinen
lähestyi kovin vastahakoisesti; jälkimäisellä ei näyttänyt olevan
mitään pahoja aikeita meitä kohtaan, koskapa hän oli laskenut
hevosensa taas valloilleen ja suunnannut äsken vaakasuorassa
asennossa olleen pyssynsä maata kohti.
Mielestäni ei minulla ollut mitään syytä pahastua, vaikka mies ei
minusta sen enempää välittänytkään, joten heittäysin ruohikolle ja
kysyin avosydämisesti tuntemattomalta, sattuiko hänellä olemaan
tuluksia. Samalla vedin sikaarikoteloni esille. Mitään vastaamatta
kopeloi mies taskujansa, löysi tulukset ja kiirehti iskemään minulle
tulta. Nähtävästi alkoi hän ihmistyä, sillä tulta iskettyään
hän istahti minua vastapäätä, luopumatta kuitenkaan aseestansa.
Sytytettyäni oman sikaarini valitsin parhaimman jäljelläolevista ja
kysyin tupakoitsiko hän vai?
"Kyllä, senjor", hän vastasi. Tämä oli hänen ensimäinen sanansa,
mutta siitä tavasta millä hän äänsi s:n sanassa senjor (herra),
huomasi hänet kaukalaiseksi matkailijaksi niinkuin olin itsekin.[1]
"Tämän luulisin jotenkin hyväksi", sanoin tarjotessani hänelle oikean
havanalaisen sikaarin.
Hän kiitti vähäisellä päännyökähdyksellä, sytytti sikaarinsa,
nyökkäsi toisen kerran kiitokseksi ja alkoi poltella nähtävästi
sangen suurella nautinnolla.
"Ah!" hän huudahti puhaltaen ensimäiset savut suun ja sieramien
kautta, "onpas siitä aikoja, kun olen tupakoinut!"
Jos espanjalainen tarjoo jollekulle sikaarin ja tämä ottaa sen
vastaan, on sillä maassa sama ystävällinen merkitys kuin Venäjällä
suolan ja leivän tarjoomisella. Mies osoittausikin puheliaammaksi
kuin koskaan rohkenin toivoakaan. Mutta vaikka hän sanoikin olevansa
kotoisin Montillasta näytti hän tuntevan seudut verrattain huonosti.
Niinpä ei hän tiennyt tämän ihanan laaksonkaan nimeä eikä voinut
mainita nimeltä ainoatakaan kylää lähiseutuvilla. Sitten utelin
oliko hän nähnyt ympäristössä mitään muurin raunioita, laajempia
tiilikasoja tai veistettyjä muistokiviä, mutta sellaisista ei
hän ollut koskaan tullut välittäneeksi. Sen sijaan näyttäysi hän
taitavaksi hevosmieheksi, teki muistutuksia ratsuani vastaan, mikä
ei vaikea tehtävä ollutkaan, ja antoi selostuksen oman hevosensa
sukujohdosta, todistaen sen olevan Cordovan hevossiitoslaitoksesta;
se olikin jalo ja kestävä eläin, joka isäntänsä väitteen mukaan
oli kerran jaksanut kulkea 30 lieutä päivässä; laskipa laukkaa tai
ravia, oli se yhdentekevä. Keskellä kertomustaan pysähtyi mies äkkiä
ikäänkuin olisi peljännyt puhuneensa jo liiaksi avomielisesti.
"Minulla sattui nim. silloin olemaan kovin kiire Cordovaan", lisäsi
hän hieman hämillänsä. "Se oli oikeusjuttu, jonka johdosta minun
täytyi puhutella tuomareja..."
Samassa katsahti hän oppaaseeni Antonioon, joka heti loi silmänsä
maahan.
Lähde ja sen varjoisa ympäristö viehättivät minua niin, että muistin
ne muutamat liikkiöviipaleet, jotka ystäväni Montillassa olivat
pistäneet oppaani haarapussiin. Pyysin hänen ottamaan ne esille ja
kutsuin vieraan osalliseksi tähän äkkiä valmistettuun ateriaan. Jos
mies ei liene tupakoinut pitkään aikaan, niin ei hän nähtävästi
ollut syönytkään pariin päivään, hän ahmi näet kuin nälkäinen susi.
Aloin luulla, että sallimus oli lähettänyt minut tuota poloista
ravitsemaan. Oppaani sitä vastoin söi aivan vähän, joi vielä
vähemmän eikä puhunut juuri mitään, vaikka jo alussa matkaamme oli
osoittautunut mitä suurimmaksi suupaltiksi. Vieraan läsnäolo näytti
häiritsevän häntä ja jonkunlainen epäluulo piti heidät loitolla
toisistansa, vaikka minun oli mahdoton aavistaa syytä siihen.
Viimeiset leipäkyrsät ja liikkiöleikkeleet olivat jo hävinneet ja
aterian jälkeen poltimme kumpikin toisen sikaarin; sitten käskin
oppaani suitsimaan hevoset ja aioin sanoa jäähyvästit uudelle
ystävälleni, kun tämä äkkiä kysyi "missä tarkoitukseni oli viettää
seuraava yö."
Ennenkuin huomasinkaan oppaani tekevän kieltäviä merkkejä, ehdin
vastata hänelle aikovani olla yötä Cuervon majatalossa.
"Huono talo teidän kaltaisellenne miehelle", sanoi hän. "Sinne olen
minä aikonut ja jos sallitte minun saattaa teitä, niin matkustamme
yhdessä".
"Varsin mielelläni", vastasin hänelle hypäten samalla ratsuni selkään.
Oppaaltani sain jälleen varoittavia silmäniskuja, mutta kohautin
hänelle vain olkapäitäni vakuuttaakseni olevani täysin levollinen. Ja
niin läksimme matkaan.
Antonion salaperäiset merkit, hänen levottomuutensa, muutamat
vieraan lausumat varomattomat sanat, nuo 30 ratsastettua lieutä ja
sitä koskevan selvityksen puutteellisuus olivat jo muodostaneet
mielipiteeni uudesta matkatoveristani. Aloin olla varma siitä, että
mies oli joko ryöväri tai kukaties ehkä rosvokin. Mutta mitä minä
siitä? Tunsinhan espanjalaisten luonteen jo kyllin hyvin ollakseni
aivan varma siitä, ett'ei minun tarvinnut peljätä mitään mieheltä,
joka kerran oli syönyt ja tupakoinut kanssani. Hänen läsnäolonsa oli
päinvastoin varmana suojeluksena kaikkia mahdollisia pahantekijöitä
vastaan. Sitä paitse olin mielissäni siitä että kerrankin sain
tutustua espanjalaiseen ryöväriin. Näitä ei joka päivä kohdata ja
onpa oma viehätyksensäkin olla peljätyn olennon läheisyydessä, kun
tietää hänet rauhalliseksi ja kesytetyksi.
Toivoin saavani vieraan vähitellen uskomaan minulle salaisuuksiansa
ja johdin sen vuoksi oppaani silmänräpytyksistä huolimatta puheen
rosvoamisiin valtamaantiellä. Tietysti puhuin näistä kaikella
kunnioituksella. Andalusiassa retkeili silloin kuuluisa ryöväri
José-Maria, jonka ryöstöistä kaikki tiesivät tarinoita. Olisikohan
minulla José-Maria ehkä vieruskumppalinani? arvelin itsekseni ja
kerroin hänelle, mitä ylistäviä juttuja olin tästä sankarista
kuullut ja julki lausuin omankin ihailuni hänen uljuutensa ja
anteliaisuutensa johdosta.
"José-Maria on suuri lurjus", sanoi vieras kylmästi.
"Noinko ankarasti mies itseänsä tuomitsee vai onko se olevinansa
vaatimattomuutta hänen puoleltansa?" kysyin itseltäni; sillä
mitä enemmän kumppaliani tarkastin, sitä paremmin sopivat häneen
kaikki ne tuntomerkit, jotka olin lukenut José-Mariasta useiden
andalusialaisten kylien porteilla. Se on hän! Samat vaaleat hiukset,
siniset silmät, leveä suu, kauniit hampaat ja pienet kädet; pukuna
hieno paita, hopeanapeilla varustetut samettiliivit ja valkoisesta
nahasta tehdyt säärystimet, ratsu tummanruskea... Ei epäilemistäkään:
se on hän. Mutta parasta, ett'ei ollut häntä tuntevinansa!
Niin saavuimme majataloon. Se oli juuri sellainen, miksi se oli
minulle kuvattukin s.o. kurjimpia mitä koskaan voi tavata. Yksi
ainoa tupa, joka samalla kertaa oli keittiönä, ruokasalina ja
makuuhuoneena. Tuli paloi keskellä lattiaa suurella laakakivellä ja
savu tunki ulos tuvan katossa olevasta räppänästä tahi oikeammin
jäi suurin osa savua väikkymään muutamia jalkoja maan pinnan
yläpuolella. Permannolle oli seinän viereen levitetty viisi, kuusi
muulinvuotaa matkustajien vuoteiksi. Parinkymmenen askeleen päässä
talosta tahi oikeammin tästä ainoasta tuvasta oli jonkunlainen
katos, jota käytettiin tallina. Tässä mainiossa majatalossa ei
ainakaan tällä hetkellä ollut muita ihmisolentoja kuin vanha akka
ja pieni 10-12 vuotias tyttö, molemmat noen karvaisia ja kamalan
huonoissa pukimissa. Tuossa ovat siis ainoat jäännökset vanhasta
Munda Boeticasta, ajattelin itsekseni. Oi Caesar! Oi Sextus
Pompejus! kuinka te hämmästyisittekään, jos tähän maailmaan takaisin
palajaisitte!
Huomatessansa matkatoverini huudahti vanha eukko hämmästyneenä:
"Kas, don José!"
Don José rypisti kulmiansa ja kohotti kätensä niin käskevästi,
että eukko heti paikalla vaikeni. Minä käännyin oppaani puoleen ja
selitin hänelle salamerkeillä, ett'ei hänen tarvinnut antaa minulle
minkäänlaisia tietoja miehestä, jonka kanssa aioin yöni viettää.
Illallinen oli parempi kuin luulinkaan. Pienelle, jalan korkuiselle
pöydälle valmistettiin ateria, johon kuului vanha kukonpaisti
riisipuuron ja espanjalaisen pippurin kanssa, sitten öljyssä viruvia
ruskaruohoja ja lopuksi jonkunlaista sallaatia nimeltä _gaspacho_.
Kolme näin höystettyä ruokalajia pakotti meidät ottamaan tiheitä
kulauksia Montillan viinillä täytetystä leilistä, jonka sisällys
osoittausi mainioksi. Huomattuani seinälle ripustetun mandolinin,
joita Espanjassa näkee kaikkialla, kysyin illallisen jälkeen meitä
palvelevalta tyttöseltä osasiko hän soittaa.
"En minä osaa", vastasi tyttö, "mutta don José soittaa ylen hyvin!"
"Ettekö hyväntahtoisesti laulaisi minulle jotakin", sanoin uuden
tuttavani puoleen kääntyen; "espanjalaista kansallismusiikkia
rakastan intohimoisesti."
"Niin kunnon mieheltä kuin te olette, joka tarjoilette minulle
hyviä sikaarejanne, en voi kieltää mitään", vastasi don José
hyväntuulisena, pyysi mandolinin ja alkoi laulaa säestäen itse
lauluansa. Hänen äänensä oli kova, mutta kuitenkin miellyttävä, ja
nuotti eriskummallisen alakuloinen; sanoja en ymmärtänyt vähääkään.
"Mikäli voin ymmärtää", huomautin hänelle, "ei tuo ole mikään
espanjalainen laulu, vaan muistuttaa niitä _Zorzicos_-säveliä, joita
olen kuullut laulettavan baskin kielellä rajamaakunnissa."[2]
"Aivan oikein", vastasi don José synkkämielisesti. Sitten hän
laski mandolinin permannolle, risti kätensä rinnan yli ja jäi
tuijottamaan valkeaan omituisen surullisen näköisenä. Pienelle
pöydälle asetetun lampun valossa muistuttivat hänen samalla jalot
ja hurjat kasvonsa Miltonin saatanaa. Niinkuin tämäkin mietti
toverini ehkä jättämäänsä kotiseutua ja sitä maanpakoa, johon hän
rikoksensa takia oli joutunut. Yritin jälleen alottaa keskustelumme,
mutta hän ei vastannut mitään, vaan istui yhäti murheellisiin
ajatuksiinsa vaipuneena. Eukko oli jo nukahtanut tuvan nurkkaan
tehdylle nahkavuoteelle. Tyttönen oli tehnyt hänelle seuraa samassa
kauniimmalle sukupuolelle varatussa karsinassa. Oppaani nousi ylös,
pyytäen minua seuraamaan talliin. Mutta tämän kuullessansa havahtui
don José aivan äkkiä kysyen häneltä tuimasti, minne hän aikoi:
"Talliin," vastasi opas.
"Mitä sinulla siellä on tekemistä? Ovathan hevoset ruokitut. Nuku
vain täällä ... herrasi sallii sen."
"Pelkään herran hevosen sairastuneen ja tahtoisin, että herra itse
tulisi sitä katsomaan. Ehkä herra tietäisi, mitä sille on tehtävä."
Antonio tahtoi nähtävästi puhua kanssani kahdenkesken; mutta minä
en huolinut antaa epäilyksen aihetta don Josélle, koska mielestäni
oli nykyisessä tilassamme viisainta olla täydellisesti häneen
luottavinansa. Vastasin siis Antoniolle, ett'en ymmärtänyt hevosten
tauteja, vaan halusin saada nukkua rauhassa. Don José seurasi
häntä talliin ja palasi sieltä pian yksin takaisin. Hän selitti,
ett'ei hevoselta puuttunut mitään, vaan että oppaani piti sitä
kallisarvoisena, että hän hieroi sitä takkinsa liepeellä saadaksensa
sen hikoilemaan ja aikoi viettää yönsä tässä suloisessa puuhassa.
Sillä välin olin heittäytynyt muulin vuodalle lepäämään ja peitellyt
itseni huolellisesti päällysnutullani. Pyydettyänsä minulta anteeksi,
että hän rohkeni levätä vierelläni, paneusi don José oven eteen maata
uusittuansa sankkiruudin pyssyynsä jonka hän asetti päänalustana
olevan haarapussinsa alle. Viisi minuuttia sen jälkeen kuin
toivotimme hyvää yötä toisillemme, nukahdimme molemmat syvään uneen.
Luulin olevani kyllin väsynyt nukkuakseni yöni tällaisellakin
vuoteella. Mutta jo tunnin kuluttua heräsin ensi unestani kovin
ikävien syyhelmien johdosta. Niin pian kuin olin saanut selville
näiden laadun nousin ylös siinä uskossa, että oli viisaampaa viettää
loppuyö ulkona tähtikirkkaan taivaan alla kuin tässä tylyssä
majatuvassa. Varpaillani hiipien pääsin ovelle, harppasin yli don
Josén, joka nukkui vanhurskaan unta ja menettelin niin viisaasti,
että pääsin ulos herättämättä ketään unestansa. Oven ulkopuolella
oli leveä lavitsa; sille heittäysin pitkäkseni ja valmistausin
parhaimpani mukaan nukkumaan siinä. Aioin juuri sulkea silmäni
toistamiseen, kun olin näkeväni hevosta taluttavan miehen varjon
äänettömästi kulkevan ohitseni. Nousin istualleni ja olin tuntevinani
Antonion. Hämmästyneenä siitä, että hän tähän aikaan oli lähtenyt
liikkeelle tallista, nousin seisoalleni ja menin häntä vastaan. Minut
huomattuaan hän seisahtui heti paikalla.
"Missä hän on?" kysyi Antonio hiljaa.
"Tuvassa ... hän nukkuu ... eikä näytä pelkäävän luteita. Mutta minne
sinä tuota hevosta viet?"
Samassa huomasin Antonion huolella sitoneen hevosen jalat vanhoihin
ryysyihin, ett'ei kavioiden kopse kuuluisi tallista pihalle tultua.
"Puhukaa Jumalan nimessä hiljempää", supatti Antonio. "Ette tiedä,
millainen mies hän on! Se on Andalusian mainioin ryöväri José
Navarro. Olenhan minä koko päivän antanut teille varoitus-merkkejä,
mutta te vain ette ole tahtonut ymmärtää mitään."
"Vähät minä siitä, onko hän ryöväri tai ei", sanoin minä; "meitä
hän ei ole ryövännyt ja lyönpä vetoa, ett'ei hänellä ole sellaisia
aikeitakaan."
"Mahdollista, mutta hänen kiinniottajansa saa 200 tukaattia
palkintona. Puolentoista lieun päässä täältä on peitsimies-osasto
majoitettuna ja sieltä noudan ennen huomenen koittoa muutamia kelpo
poikia vangitsemaan hänet. Olisin ottanut hänen ratsunsa, mutta se on
niin vihainen, ett'ei sitä voi lähestyä muut kuin Navarro itse."
"Vieköön sinut hitto!" huudahdin minä. "Mitä pahaa on tuo
miespoloinen sinulle tehnyt, koska aiot ilmiantaa hänet? Ja oletkos
edes varma siitä, että hän todella on tuo puheina oleva ryöväri?"
"Olen, ihan varma. Äsken minua talliin seuratessansa sanoi hän: 'Sinä
näytät tuntevan minut. Mutta jos ilmaiset minut herrallesi, niin
halkaisen pääkallosi!...' Jääkää te hänen luoksensa, herra, jääkää.
Teidän ei tarvitse peljätä mitään. Niin kauvan kuin hän tietää teidän
olevan täällä, ei hän epäile mitään."
Näin puhellen olimme loitonneet siksi kauvas tuvalta, ett'ei hevosen
kenkien kopse enää voinut kuulua sinne. Silmänräpäyksessä irroitti
Antonio rievut ratsunsa jaloista ja valmistausi hyppäämään sen
selkään. Turhaan koetin pidättää häntä pyynnöillä ja uhkauksilla.
"Minä olen köyhä raukka", intti hän; "200 tukaattia on paljo rahaa,
ja sitä paitse on tässä kysymys seudun vapauttamisesta moisen
syöpäläisen kynsistä. Mutta olkaa varuillanne: jos Navarro havahtuu,
niin hän tempaa pyssynsä ja tähtää teitä! Olen jo tullut liian kauvas
kääntyäkseni enää takaisin. Toimikaa te kuin parhaiten voitte."
Veitikka oli jo satulassa, kannusti ratsuansa ja hävisi pian hämärän
helmaan.
Oppaani menettely suututti minua kovin ja teki minut levottomaksi.
Hetken mietittyäni asiaa päätin palata tupaan takaisin. Don José
nukkui yhä levähtäen nähtävästi monien valvottujen seikkailupäivien
väsymyksestä. Olin pakotettu ravistamaan häntä tuimasti, saadakseni
hänet hereille. En ikinä unhota hänen hurjistunutta katsettansa
ja sitä liikettä, millä hän heti tavoitti pyssyänsä, jonka
varovaisuudesta olin nostanut jonkun matkan päähän sängystä.
"Suokaa anteeksi, että herätin teidät," sanoin, "mutta minun täytyy
tehdä teille ikävä kysymys: ilahduttaisiko se teitä, jos tänne äkkiä
ilmestyisi puolitusinaa peitsimiehiä?"
Hän hypähti ylös ja ärjäsi hirmuisella äänellä:
"Kuka teille sen on sanonut?"
"Samapa se, kuka sen on sanonut, kunhan se totta on."
"Oppaanne on minut pettänyt... Mutta sen saa hän vielä maksaa. Missä
hän on?"
"En tiedä... Luultavasti tallissa ... mutta joku kuiskasi sen
minulle..."
"Kuka? kuka sen sanoi teille?... Eukko sitä ei ole voinut sanoa."
"Eräs outo mies... Mutta pitemmittä mutkitta, sanokaa, onko teillä
syytä livahtaa tiehenne ennen peitsimiesten tuloa vai ei?... Jos
syytä on, niin elkää menettäkö aikaa... Joll'ei ole, niin pyydän
anteeksi, että herätin teidät kesken untanne... Ja toivotan uudelleen
hyvää yötä!"
"Ah, sitä opastanne, sitä opastanne! Alussa minä häntä epäilinkin,
mutta ... hänen laskunsa on hyvä ... ja vaatii tilintekoa!... Hyvästi
siis, herra, Jumala palkitkoon teille velkani. En minä aivan niin
kelvoton mies ole kuin luulette, niin, vielä minussa on jotakin, mikä
ansaitsee jalon miehen sääliä... Hyvästi, herra!... Valitan vain,
ett'en voi palkita teille hyvyyttänne."
"Mahdolliset pienet palvelukseni ovat palkitut, jos vain lupaatte,
don José, ett'ette epäile ketään ettekä mieti mitään kostoa. Kas,
tuossa sikaareja matkallenne! Onnea matkalle!" lisäsin ojentaessani
hänelle käteni.
Hän puristi sitä mitään vastaamatta, otti pyssynsä ja haarapussinsa,
sanoi jotakin emännälle murteella, jota en voinut ymmärtää, ja juoksi
talliin. Muutama minuutti sen jälkeen kuulin hänen nelistävän pois
salolle päin.
Minä heittäysin jälleen lavitsalle pitkäkseni, mutta en saanut
unta. Mietin olinko tehnyt oikein pelastaessani virkavallan käsistä
ryövärin, ehkä vielä murhamiehen, ja tehdessäni sen ainoastaan siksi,
että olin syönyt hänen kanssaan liikkiötä ja valensialaiseen tapaan
valmistettua riisiä. Enkö minä vuorostani ollut pettänyt opastani,
joka oikeastaan vain ylläpiti lain pyhyyttä? Enkö ollut saattanut
häntä rikoksentekijän koston alaiseksi? Mutta entäs vierasvaraisuuden
velvollisuudet!... Metsäläisten ennakkoluuloja vain! Minun
niskoilleni joutuvat näin kaikki tuon pakoon päässeen ryövärin
vastaiset rikokset. Mutta onko se vain ennakkoluuloa tuo omantunnon
vaisto, joka pakottaa toimimaan ilman järkeilevää harkintaa? Tästä
arkaluontoisesta tilasta en ehkä voi pelastua ilman tunnonvaivoja ja
katumusta.
Häilyin yhäti täydellisesti epävarmana menettelyni siveellisestä
laadusta, kun puoli tusinaa huovia äkkiä ilmestyi Antonion kanssa,
joka viisaasti pysyttelihe heidän takanansa. Minä astuin heti
heidän eteensä ja ilmoitin, että ryöväri oli pujahtanut pakoon jo
pari tuntia sitten. Santarmiosaston päämies kyseli asiaa myöskin
emännältä, joka tunnusti tunteneensa hänet José Navarroksi, mutta
yksin asuen ei hän ikinä olisi uskaltanut panna henkeänsä alttiiksi
ilmiantamalla häntä. Lopuksi lisäsi hän, että Navarron tapana oli
aina lähteä heiltä tiehensä jo puoliyön aikana.
Minun taas täytyi tehdä retki lähimmän tuomarin luo, jolle passini
oli näytettävä ja selvitys asiasta annettava, ennen kuin pääsin
jatkamaan muinaistieteellisiä tutkimuksiani.
Antonio näytti kantavan vihan kaunaa minua kohtaan ja epäilevän minun
riistäneen häneltä nuo 200 tukaattia. Kuitenkin erosimme Cordovassa
hyvinä ystävinä ja lähtiessäni annoin hänelle niin paljo juomarahaa
kuin matkakassani suinkin vain myönsi.