Cordovassa vietin sitten muutamia päiviä. Olin näette luullut,
että dominikaaniluostarin kirjasto sisältäisi hauskoja lisätietoja
vanhasta Mundasta. Kunnon isät vastaanottivat minut sangen
ystävällisesti; päivät vietin siis luostarissa ja illoin käyskelin
kaupungilla. Auringon laskun aikana keräytyy Cordovassa aina paljo
joutilasta väkeä laiturikadulle, joka menee Guadalquivirin oikeaa
rantaa. Siellä saatte hengittää hajua nahkuritehtaasta, jolla
vieläkin on vanha maineensa maassa; mutta palkinnoksi voitte nähdä
mitä hauskimman näytännön.
Hiukan ennen angelusta (iltarukousta) kokoutuu suuri joukko naisia
joen rannalle, alilaiturille, jonka yläpuolella kohoo toinen
verrattain korkea rantasilta. Niin pian kuin angelus on soinut,
katsotaan iltayö alkaneeksi. Kellon viime kertaa soidessa riisuutuvat
kaikki naiset ja menevät virtaan kylpemään. Voi sitä huutoa ja
naurua ja hirmuista meteliä! Ylälaiturilla katselevat miehet harilla
silmin kylpijättäriä, voimatta kuitenkaan nähdä paljo mitään.
Kuitenkin saavat nuo valkoiset ja hämärät muodot, jotka kuvastuvat
virran tumman siniseen kalvoon, runollisten miesten mielikuvituksen
heräämään ja helposti voikin kuvitella, että itse Diana kylpee siellä
nymfiensä kanssa tarvitsematta peljätä Acteonin kohtaloa.
Eräänä päivänä olivat muutamat veitikat lahjoneet tuomiokirkon
soittajan, niin että tämä soitti angeluksen kaksikymmentä minuuttia
ennen määrättyä aikaa. Vaikka hämärä ei ollutkaan vielä alkanut
kävivät impyset, jotka luottivat enemmän angelussoittoon kuin
aurinkoon, arvelematta veteen ja kylpivät kaikessa tunnonrauhassa
ja tavallisessa, ohuimmassa pukimessa. Cordovassa ollessani
täytti soittaja täsmällisesti velvollisuutensa ja hämärä oli niin
pimeä, että ainoastaan kissan silmät voivat eroittaa vanhimman
hedelmäkauppiattaren Cordovan kauneimmasta ompelijatartytöstä.
Eräänä iltana, kun jo oli aivan hämärä, istuin tupakoiden ratasillan
luona, käsipuihin nojautuen, kun eräs nainen nousi ylös alilaiturilta
tulevia rappusia ja istahti viereeni. Tukassa hän kantoi suurta
jasmiinikimppusta, jonka kukkaset levittivät ympärillensä huumaavan
tuoksun. Muuten hän oli puettu yksinkertaiseen, ehkäpä köyhään pukuun
niinkuin useimmat ompelijatartyttöset illalla ovat. Säätyläisnaiset
käyttävät mustaa pukua ainoastaan aamulla, illalla pukeutuvat he aina
_à la francesca_ (ranskalaisen kuosin mukaan).
Tultuansa luokseni pudotti nuori kylpijätär pään yli heitetyn
mantiljansa olkapäille ja tähtöisten himmeässä tuikkeessa näin,
että hän oli pieni, nuori, sirovartaloinen ja sangen suurisilmäinen
tyttö. Heti paikalla viskasin pois sikaarini. Hän ymmärsi tämän
aito ranskalaisen kohteliaisuuden ja sanoi kohta pitävänsä tupakan
savusta, vieläpä polttavansa joskus itsekin, jos sattui saamaan
kyllin mietoja paperosseja. Onneksi sattui minulla olemaan muutamia
tällaisia ja niinpä riensin ojentamaan hänelle koteloni. Hän
suvaitsikin ottaa siitä yhden ja sytytti sen palavan langan nenästä,
jonka eräs lapsi tarjosi käytettäväksemme muutamasta sou'sta
(viisipennisestä).
Yhdessä tupakoiden tarinoimme siinä kotvan aikaa, kaunis kylpijätär
ja minä; rantakadulla ei näkynytkään paljo ketään muita. Luulin
olevan vallan säädyllistä kysyä häneltä tahtoiko hän tulla kanssani
lähimpään neveriaan (kahvilaan)[3] nauttimaan annoksen jäätelöä.
Hiukan esteltyänsä suostuikin hän ehdotukseeni, mutta tahtoi sitä
ennen tietää, paljoko kello jo oli. Annoin taskukelloni lyödä
tunnit ... ja tämäkös näytti huvittavan häntä.
"Kaikenlaisia keksintöjä teillä ulkolaisilla onkin! Mistä maasta
olette te kotoisin? Luultavasti Englannista?"[4]
"En, ranskalainen minä olen ja muuten nöyrin palvelijanne. Te olette
tietystikin cordovalaisia, neiti, vai pitääkö minun ehkä kutsua teitä
rouvaksi?"
"En, en ole cordovalaisia."
"Mutta ainakin andalusialaisia. Olen kuulevinani sen pehmeästä
puhetavastanne."
"Jos te niin hyvin arvaatte ihmiset jo puhetavasta, niin arvannette
kai myöskin, kuka minä olen."
"Arvelen teidän olevan Jeesuksen maasta, pari askelta paratiisista."
(Tämän kuvannollisen kohteliaisuuden, jolla tarkoitetaan Andalusiaa,
olin kuullut tunnetulta picadorilta, ystävältäni Francisco
Sevillalta.)
"Ah ... paratiisista!... Täkäläiset ihmiset väittävät, ett'ei
paratiisi ole meitä varten."
"Olisitteko siis ehkä maurilainen, tahi..." (tämän lausuin empien,
uskallanko sitä sanoakaan) "juutalaista rotua."
"En, en! Näettehän, että olen mustalaisia. Tahdotteko, niin ennustan
teille _la baji_. Ettekö ole kuullut puhuttavan Carmencitasta? Minä
se olen."
Siihen aikaan -- siitä on nyt jo viisitoista vuotta -- olin
vielä sellainen vääräuskolainen, ett'en pelosta väistynyt
noidan tieltä. Oivallista, ajattelin vain; viime viikolla söin
illallista maantieryövärin seurassa ja nyt syön jäätelöä paholaisen
palvelijattaren kanssa. Matkustaessa pitää kokea kaikkea. Sitä paitse
oli minulla erityinen syyni ylläpitää tuttavuuttani Carmencitan
kanssa. Koulusta päästyäni olin, häpeä sanoa, menettänyt jonkun aikaa
salaisten tieteiden tutkimiseen ja olinpa useita kertoja koettanut
loihtia esille henkiäkin pimeydestä. Tosin olin jo aikoja sitten
saanut kylläkseni tällaisista tutkimuksista, mutta kuitenkin säilyi
minussa jonkunlainen uteliaisuus kaikkea taikauskoa kohtaan; sen
vuoksi kuvittelin heti erittäin hauskaksi saada tietää, mihin saakka
taikausko oli kehittynyt mustalaisten keskuudessa.
Yhäti keskustellen saavuimme _neveriaan_ ja istuimme pian pienen
pöydän ääressä, jota valaisi lasipulloon pistetty kynttilä. Nyt voin
kaikessa rauhassa tarkastella gitana- (mustalais) tyttöäni, ell'en
välittänyt muutamista kunniallisista ihmisistä, jotka jäätelöä
syödessään näyttivät kummeksivan nähdessänsä minut niin hyvässä
seurassa.
Epäilen kovin oliko neiti Carmen puhdasrotuinen mustalainen; ainakin
oli hän sanomattoman paljo kauniimpi kuin kaikki ne mustalaiset,
joita ikinä olen tavannut. Jos nainen mieli olla kaunis, tulee
hänen espanjalaisten mielestä yhdistää kolmekymmentä hyvää
ominaisuutta taikka, jos niin tahdotaan, pitää hänet voida kuvata
kymmenellä laatusanalla, joista jokainen soveltuu kolmeen osaan
hänen olennossaan. Hänellä tulee esim. olla kolmet tummat: silmät,
silmäterät ja kulmakarvat; samoin kolmet hienot: sormet, huulet ja
suortuvat j.n.e. Lopusta saatte tiedot Brantômen kronikasta.
Carmenilla ei ollut niin monta täydellisyyttä. Hänen yksivärinen
ihonsa oli kovin vaskenkarvainen. Silmät olivat vinot ja ihmeteltävän
läpitunkevat; huulet hieman paksut, mutta kaunispiirteiset, ja
näiden takaa välkkyivät mantelinvalkoiset hampaat. Hiukset olivat
hiukan karheat, mutta pitkät ja kiiltävän mustat eli oikeammin
välkkyivät ne sinertävän mustilta kuin korpin siivet. Ett'en
väsyttäisi lukijaa liian monisanaisella selityksellä, mainitsen vain
lyhyesti, että jokaisen vajavaisuuden täydellisenä vastapainona oli
hänessä joku hyvä avu. Hän oli omituinen ja vielä kaunotar, joka
alussa hämmästytti, mutta jota ei koskaan voinut unhottaa. Silmien
ilme oli samalla kiihkoinen ja niin villi, ett'en ole sen jälkeen
toista samanlaista tavannut. Mustalaisen silmä on hukan silmä, sanoo
espanjalainen sananlasku, joka todistaakin tarkkaa havaintokykyä.
Ell'ei teillä ole tilaisuutta käydä Eläintarhassa katsomassa hukan
silmiä, niin katsokaa kissaanne, kun se väijyy varpusta.
Tietysti olisi ollut naurettavaa vaatia häntä ennustamaan täällä
kahvilassa. Senpä vuoksi pyysinkin lupaa saattaa kauniin noita-impeni
kotiinsa. Tähän hän verrattain helposti suostuikin; halusi vain
sitä ennen saada tietää, kuinka myöhäinen nyt oli ja pyysi minun
lyöttämään taskukelloani.
"Onko tämä todellakin kultakello?" hän kysyi katsellen sitä
tavattoman tarkkaavasti.
Oli jo täysi yö, kun lähdimme taivaltamaan hänen asuntoansa kohti.
Myymälät olivat jo suljetut ja kadut melkein autiot. Mentyämme
yli Guadalquivir-joen sillan suuntasimme kulkumme etäisimpään
etukaupunkiin ja pysähdyimme erään talon edustalle, joka ei suinkaan
palatsilta näyttänyt. Kolkutettuamme tuli eräs lapsi avaamaan ovea.
Carmencita lausui hänelle muutamia sanoja minulle oudolla kielellä,
joka, kuten myöhemmin sain kuulla, oli Espanjan mustalaisten murretta
ja käy nimillä _rommani_ eli _chipe calli_.
Lapsi hävisi hetipaikalla tiehensä jättäen meidät kahdenkesken
suureen asuinsuojaan, jonka kalustona oli pieni pöytä, pari tuolia
ja joku kirstu. Näiden lisäksi mainittakoon vielä vesiruukku, kasa
appelsiineja ja kimppunen sipulia.
Niin pian kuin olimme jääneet kahdenkesken otti mustalaistyttö
kirstustansa kuluneen korttipakan, mainettineulan, kuivaneen
kameleontti-sisiliskon ja muutamia muita ennustaessa välttämättömiä
esineitä. Sitten pyysi hän minua tekemään jollakin rahalla
ristinmerkin vasempaan käteeni, jonka jälkeen taikatemput alkoivat.
Lienee tarpeetonta tehdä selkoa hänen ennustuksistansa; muuten näkyi
jo hänen menettelytavastansa selvään, että hän oli täysin oppinut
ammatissa.
Kauvan emme, sen pahempi, saaneet olla häiriytymättä. Äkkiä
temmattiin näet ovi auki ja sisään astui ruskeaan kauhtanaan puettu
mies, joka kovin kiivaasti puhutteli mustalaistyttöä. Tosin en
ymmärtänyt mitä hän sanoi, mutta äänestä kuulin selvään, että hän oli
huonolla tuulella.
Carmen ei näyttänyt hämmästyvän eikä suuttuvan hänen tulostansa, vaan
juoksi häntä vastaan ja puhui hänelle sangen nopeasti käyttäen samaa
salaperäistä kieltä, jolla äsken oli lasta puhutellut. Hän käytti
usein nimitystä _payllo_, ainoa sana, minkä tuosta sanatulvasta
ymmärsin ja jonka tiesin mustalaiskielellä merkitsevän ulkomaalaista.
Arvasin, että kysymys oli minusta ja valmistausin jo antamaan
sopivan selvityksen läsnäolostani; sitäpaitse haparoin salaa tuolin
jalkaa harkitessani parasta hetkeä, jolloin voisin viskata sillä
tungettelijaa vasten kalloa. Mies tyrkkäsi tuimasti tytön sivulle ja
astui minua kohti, mutta peräysi pian askeleen ta'apäin ja huudahti:
"Kas! Tekö se olette!"
Tarkastelin häntä vuorostani ja tunsin häntä tuonoiseksi ystäväkseni
Don Joséksi. Tällä hetkellä kaduin hiukan, ett'en sallinut oppaani
toimittaa häntä hirteen.
"Ahaa, tekö, kunnon ystäväni!" huusin nauraen ja kellastuen niin
vähän kuin suinkin. "Te keskeytitte neidin juuri, kun hän ennusti
minulle mitä hauskimpia asioita."
"Aina sama, mutta siitä tulee kerran loppu!" murahti hän hampaittensa
välistä ja heitti tyttöön hurjan silmäyksen.
Carmen puhui yhäti hänelle mustalaiskielellä ja kiivastuen vähitellen
hänkin. Hänen silmänsä punersivat verta ja kävivät kauhean näköisiksi
samalla kun hänen kasvonsa vetäysivät kokoon ja hän polkaisi jalkaa.
Mielestäni näytti hän kiivaasti vaativan miestä tekemään jotakin,
mitä tämä empi tehdäksensä. Luulin ymmärtäväni asian liiankin hyvin
huomatessani hänen vievän kätensä leukansa alle ja tekevän erityisiä
liikkeitä. Aloin uskoa, että tarkoitus oli vääntää joltakin niskat
nurin, ja epäilin että kysymys oli juuri minun niskastani.
Tytön sanatulvaan vastasi don José ainoastaan parilla kolmella,
käskevästi lausutulla sanalla. Tyttö heitti vuorostansa häneen
syvästi halveksivan katseen, jonka jälkeen vetäysi nurkkaan, istuutui
turkkilaiseen tapaan, valitsi appelsiinin, kuori sen ja alkoi syödä
sitä.
Don José tarttui käsivarteeni, avasi oven ja saattoi minut ulos
kadulle. Pari sataa askelta kävelimme aivan äänettöminä. Sitten hän
ojensi kätensä jäähyväisiksi sanoen:
"Menkää vain suoraan eteenpäin, niin tulette sillalle."
Kääntäen minulle selkänsä palasi hän nopeasti takaisin. Hieman nolona
ja pahalla tuulella saavuin hotelliin. Pahinta kaikesta oli se, että
riisuutuessani huomasin menettäneeni kultakelloni.
Erityiset syyt estivät minua seuraavana päivänä tiedustelemasta sitä
mustalaistytön luota ja jättämästä asiaa kaupungin poliisikonttorin
huoleksi.
Ryhdyin lopettamaan kirjoitustani dominikaaniluostarin
käsikirjoituskokoelmasta ja matkustin sitten Sevillaan. Useita
kuukausia Andalusiassa retkeiltyäni päätin palata Madridiin;
paluumatkalla täytyi minun kulkea Cordovan kautta. Tarkoituksenani
ei ollut viipyä siellä kauvan, sillä tuosta kauniista kaupungista
ja sen ihanista kylpijättäristä olin oikeastaan saanut kylläkseni.
Vähintäin kolme neljä päivää täytyi minun kuitenkin pysähtyä tässä
muhamettilaisten ruhtinaiden vanhassa pääkaupungissa tavatakseni
muutamia tuttaviani ja toimittaakseni eräitä asioita.
Niin pian kuin näyttäysin dominikaanien luostarissa missä minun
tutkimuksiani vanhan Mundan asemasijoista aina oli seurattu suurella
osanotolla, tuli eräs munkeista avosylin vastaani huudahtaen:
"Kiitetty olkoon Herran nimi! Olkaa tervetullut rakas ystävä!
Luulimme teidän jo kuolleen ja minä luin jo sielunne autuudeksi monet
_pater noster'it_ ja _ave Mariat_, joita en kadu nytkään. Murhattu te
siis ette ole, mutta varkaat teidät puhdistivat, sen hyvin tiedämme."
"Varkaat! Mitä tarkoitatte?" kysyin hämmästyneenä.
"Tarkoitan tietysti sitä kaunista taskukelloa, jota kirjastossamme
usein lyötitte, kun ilmotimme teille kuoroajan olevan käsissä. No
niin, kellonne on löydetty ja sen voitte pian saada takaisin."
"Toisin sanoen," keskeytin minä hänet hieman nolostuen, "minä
hukkasin sen todellakin..."
"Konna istuu nyt telkimien takana ja kun hän tiettävästi oli
mies ampumaan kuoliaaksi kristityn ihmisen riistääksensä häneltä
vähäpätöisenkin esineen otaksuimme peljästyneinä hänen murhanneen
teidät. Minä tulen kanssanne kaupungin tuomarin luo, jolta
saatte kauniin kellonne takaisin. Mutta sitten kertonette kai
kotimaassannekin, että espanjalainen poliisi suorittaa hyvin
tehtävänsä."
"Tunnustan suoraan", sanoin hänelle, "että mieluummin olisin
menettänyt kelloni kuin nähnyt tuon kurjan raukan ehkä joutuvan
hirteen, olletikin koska ... koska..."
"Oh, elkää käykö levottomaksi, sillä hän on hyvissä kirjoissa ja
kahta kertaa häntä ei voi hirttää. Mutta anteeksi, hirttää häntä ei
voikaan. Kellonvaras on näette hidalgo eli aatelismies. Hän tulee
siis ylihuomenna armotta köysin sidottavaksi.[5] Muudan rosvous
enemmän tahi vähemmän ei ensinkään muuta rangaistusta, kuten näette.
Joll'ei hän olisikaan tehnyt muita rikoksia kuin rosvouksia! Mutta
hän on sitä paitse tehnyt useita murhia, joista toinen on toistansa
kauheampi."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Näillä seuduin on hän tunnettu nimellä José Navarro. Mutta sitä
paitse on hänellä baskilainen nimi, jota me kumpikaan emme ikinä
oppisi oikein ääntämään. Kaikissa tapauksissa on hän nähtävä mies
eikä teidän, joka haluatte tutustua maamme merkillisyyksiin,
suinkaan pidä laiminlyödä tilaisuutta nähdä, miten konnat Espanjassa
passitetaan toiseen maailmaan. Mies istuu nyt kappelissa, minne isä
Martinez teidät kyllä saattaa."
Ystäväni vaati minua niin tiukasti ottamaan selkoa tästä "sievoisesta
hirttotilaisuudesta," että minun täytyi suostua siihen. Aluksi läksin
katsomaan vankia varustauduttuani sikaaripaketilla, jolla toivoin
voivani lahjoa hänet antamaan anteeksi uteliaisuuteni.
Don José oli juuri aterialla, kun astuin hänen kammioonsa. Hän
tervehti minua jokseenkin kylmästi päätänsä nyökäyttäen, mutta
sikaareista hän kohteliaasti kiitti. Luettuansa montako näitä
paketissa oli, valitsi hän niistä määrätyn summan ja ojensi loput
minulle sanoen, ett'ei hän sen useampia tarvitse.
Kysyin sitten voisinko mitenkään lieventää hänen kohtaloansa sillä
rahasummalla mikä minulla itselläni sattui olemaan mukana tahi
minkä ystävieni avulla ehkä voisin hankkia. Alussa kohautti hän
olkapäitänsä ja hymyili surullisesti; pian muutti hän mielensä ja
pyysi minun luettamaan messun hänen sielunsa autuudeksi.
"Ja tahtoisitteko ehkä", kysyi hän arasti, "tahtoisitteko ehkä
luettaa toisen erään henkilön hyväksi, joka on loukannut teitä?"
"Tietysti, ystäväni", vastasin hänelle, "vaikka kukaan tässä maassa
ei tietääkseni ole loukannut minua."
Hän tarttui käteeni ja puristi sitä vakavan näköisenä. Hetken
äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:
"Uskaltaisinkohan pyytää teiltä erään palveluksen?... Kotimaahanne
palaatte te ehkä Navarran kautta; ainakin täytyy teidän matkustaa
Vittorian kautta, joka ei ole kaukana Navarrasta."
"Aivan oikein, Vittorian kautta vie todellakin tieni eikä ole
ensinkään mahdotonta, että poikkean myöskin Pampelunaan, jonka mutkan
tekisin teidän vuoksenne varsin mielelläni."
"No niin, jos poikkeatte Pampelunaan, saatte siellä nähdä
kaikellaista hauskaa... Pampeluna on kaunis kaupunki..." (Sitten otti
hän kaulastansa pienen hopeamitalin jatkaen:) "Tämän mitalin annan
teille ... sen voisitte kääriä paperiin ja jättää sen..." (tässä
oli hän jonkun aikaa ääneti, kunnes voitti liikutuksensa) "niin, te
voisitte jättää tahi toimittaa sen eräälle vanhalle vaimolle, jonka
osoitteen minä hankin teille. Sanokaa hänelle, että ... että minä
olen kuollut, mutta elkää mainitko, millaisen kuoleman olen saanut."
Lupasin toimittaa hänen asiansa. Seuraavana päivänä palasin jälleen
häntä tervehtimään ja vietin osan päivästä hänen kanssansa.
Häneltä olen kuullut sen surullisen tarinan, jota nyt käyn kertomaan.