Hän ei ollut valmistautunut tätä vastaanottamaan ja siksi se oli liian
vaikeata kestää. Hän kaipasi yksinäisyyttä, mutta sitä ei ollut, sillä
tänään oli saapunut Helsingistä hänen tovereitaan ja nuoria tyttöjä
heille vieraiksi. He pyörivät hänen ympärillään, ja vaikka kuinka olisi
koettanut salata tuskaansa, huomasivat sen toiset ja, mikä pahinta,
Lyydikin, ja millä tavalla hän lohdutti? — Voi, kuinka pahalta tuntui
vieläkin, vaikka siitä olikin jo niin monta vuotta kulunut! Hän muisti,
kuinka Lyydi kysyi syytä hänen suruunsa kaikkien kuullen, ja kun hän
ei voinut sanoa, niin nauroi ivallisesti, tarjosi sokeria ikävän
lievitykseksi ja sanoi: "Paavo kaipaa parempaa seuraa, kuin mitä te,
hyvät herrasväet, ja minä voimme tarjota." Hän ei muistanut mitä oli
sanonut puolustuksekseen, sillä ajatukset tuntuivat olevan sekaisin
häpeästä ja surusta. Hän halusi olla kaukana täältä; hän kammosi tuota
naista, jota oli jo kolmen kuukauden ajan kutsunut omaksensa. Semmoista
hän ei odottanut Lyydiltä, joka aina ennen oli ollut niin hienoja
huomaavainen. Ja oi, miten iloinen hän oli ollut kun vieraat lähtivät
pois ja hän pääsi yksinäisyyteen.
Hyvää yötä sanoessa oli Lyydi kylmä, melkein välinpitämätön, eikä
ollenkaan näyttänyt katuvan äsköistä menettelyään. Tämä ei kuitenkaan
lisännyt tuskaa, sillä Eevan kuva astui yhä selvemmin hänen sielunsa
silmien eteen ja hän tahtoi rientää hänen luoksensa, mutta voi, sehän
oli nyt mahdotonta, ijäksi mahdotonta, sillä olihan hän loukannut Eevaa
mitä syvimmin; eikä sellaista uskaltaisikaan enää pyytää anteeksi.
Sydäntuska oli suuri, sillä hän huomasi erehdyksensä. Hän näki,
mikä ero oli Lyydin ja Eevan välillä: Hän näki Lyydissä hienon
pääkaupunkilaisnaisen, mutta voi, se sivistys, jonka hän omisti ei
ollut sydämen sivistystä, kuten Eevan, vaan sellaista ulkoa opittua,
joka ei elämän koettelemuksissa mitään merkitse. Voi, miksi hän ei
ennen ollut asettanut heitä rinnakkain ja vertaillut toisiinsa, kuten
nyt?
Siksi, kun hän oli niin ylpeä, että tahtoi saada juuri hänet, Lyydin;
tahtoi saada arvokkaan ja kauniin, sellaisen, jota kaikki ihailivat
ja halusivat omaksensa. Mutta voi, sellaiselle pohjalleko hän oli
uskaltanut ruveta rakentamaan maallisen elämänsä onnea? Kuinka suuren
vääryyden olikaan hän tehnyt Eevaa, Lyydiä ja itseänsä kohtaan,
vääryyden, kolmikertaisen vääryyden, ja millä hän sen nyt sovittaisi?
Millä korjaisi erehdyksensä?
Nämä kysymykset jäivät tällä kertaa vastausta vaille, sillä levoton
uni sulki väsyneet silmäluomet, antaen samalla kärsivälle sydämelle
hetkeksi lohdutusta.
Seuraavana aamuna oli Lyydi vieläkin kylmempi, sillä hän oli nähnyt
Eevan lähettämän sähkösanoman, joka oli unohtunut ruokasalin pöydälle.
Tervehdittyään oli Lyydi ivallisesti taas kysynyt syytä hänen eiliseen
kummalliseen käytökseensä ja samassa lisännyt: "Kyllähän sen muuten
tiedän sanomattakin, katso tätä, petturi! — Eeva Salmelaa olet
rakastanut, etkä minua.
"Sano, enkö ole kylliksi hyvä sinulle? Sano, eikö tohtorin tytär ole
kylliksi hyvä talonpojan vaimoksi?" — Hän oli koettanut lohduttaa Lyydiä,
oli luvannut selittää kaikki, mutta Lyydi ei sallinut, vaan jatkoi:
"Tiedä sitte, minä en myöskään sinua rakasta, en! Sillä sinä et ole
vertaiseni, ja siksi saat mennä Eevasi luo, te sovitte yhteen, koska
olette samasta säädystä." Samassa riisti hän sormuksen sormestaan ja
juoksi pois huoneesta.
Tohtori ja tohtorinnakin olivat sekaantuneet asiaan, mutta se ei
auttanut, sillä Lyydi vaati eroa, koska hän rakastikin Valtter
Gyldén'iä eikä Paavoa, kuten oli keväällä luullut, kun ei tietänyt,
että Valtter rakasti häntä. Vasta illalla oli sen sanonut ja hän,
Lyydi, ei enää tahtonut kuulua muille, kuin Valtterille.
He olivat puristaneet vielä toistensa kättä ja eronneet, toivottaen
"onnea" toisilleen. Päivää myöhemmin Lyydi matkusti Helsinkiin,
saadaksensa "enemmän seurustella" hienon rakastajansa kanssa, ja hän
palasi kotiinsa loppukesäksi sydän täynnä pettyneitä toiveita....
* * * * *
Mitään erityistä ei tapahtunut niiden kolmen vuoden aikana, jotka
hän vielä viipyi yliopistossa. Suloisin muisto siltä ajalta olivat
maisterivihkijäiset, vaikka seppeleensitoja ei ollutkaan hieno ja
kaunis Lyydi Lagerdahl, kuten silloin ensimmäisenä ylioppilasvuotena
oli päätetty, vaan hänen oma sisarensa Helli, hän, tuo rakastettava
pieni enkeli, joka kohta ylioppilaaksi päästyään sai tuon kauhean
kurkkumädän uhrina nukkua ijäiseen rauhan-uneen, tuntematta vielä
koskaan tämän kovan ja kavalan maailman ankaria "vihurituulia." Oi,
miten mielellään hän olisi silloin seurannut Helliä, olisi tahtonut
saada rauhan kalvavalle omalletunnolleen, mutta sitä ei sallittu,
sillä — nyt hän sen ymmärsi hänen piti taistella nöyränä se taistelu
loppuun, jonka ylpeydellänsä oli alottanut... Niin, niin, taistelua
oli kestänyt, murheita oli ollut paljon, mutta hän oli voittanut
sortumatta, sillä yksi kuva yhä täytti hänen sydämensä. Se kuva oli
Eevan, hänen, jota hän yhä enemmän oli oppinut rakastamaan vuosien
kuluessa, ja jonka hän toivoi vielä joskus kohtaavansa, vaikka ei
tietänytkään Eevan olinpaikkaa. Kukapa sen olisi hänelle ilmoittanut,
kun ei Eeva kerran itse tahtonut?
Neljä vuotta takaperin oli Eeva ollut Suomessa ottamassa vastaan
kuolleiden vanhempiensa perinnön täysi-ikäisenä ja lähtenyt taas
Sveitsiin, jossa hän harjoitteli opintojansa, — niin, Eeva on nyt
taidemaalari.
Voi, jospa vielä saisi häntä tavata, jos saisi kutsua omaksensa häntä,
hellää, jaloa ja rakastettavaa tyttöä! Mutta sehän on mahdotonta.
Eihän Eeva tänne pikkukaupunkiin tulisi, jos olisi Suomessakin ja
häntäkö, köyhää maisteria, lupauksensa rikkojaa, Eeva muistaisi? Eihän
Lyydikään enää viime talvena tuntenut tai oikeammin ei tahtonut tuntea.
Voi Lyydi raukkaa! Niin paljon hän oli halveksinut Paavoa silloin
ja ihaillut Valtteria, ja nyt, mihin Valtter oli hänet vienyt? Ei
hienoon tohtorin kotiin, kuten Lyydi kymmenen vuotta takaperin luuli,
vaan köyhään, kurjaan kotiinsa, sillä kohta, kun he olivat joutuneet
naimisiin, oli Valtter ruvennut julkisesti juomaan ja Lyydi sitte,
kun koti yhä enemmän joutui rappiolle oli mennyt lapsuuden kotiinsa,
isänsä, tohtori Lagerdahlin luo, mutta hänen kuoltuaan täytyi
hänen lähteä pois sieltä, sillä talo kaikkine tavaroineen myytiin
pakkohuutokaupalla velkojen tähden, jotka nousivat yli puoli miljoonaa.
— Tohtorinna kuoli kaksi kuukautta miehensä kuoleman jälkeen surusta,
kuten ihmiset sanoivat, ja nyt Lyydi neljää lastansa, itseään ja osaksi
miestänsäkin elätti yksityistunteja antamalla piaanonsoitossa, ruotsin-
ja saksankielissä.
Voi, elämän erilaisuuksia, voi sen tuskallisia taisteluja ja tuhansia
huolia! — Elämäntiellä eivät ruusutarhat olleet liioin hänellekään
hymyilleet. — Tokko koskaan enää ne ilahuttaisivat häntä, yksinäistä
vaeltajaa? Nuorison opettajaksi oli hän antautunut; jospa voisi hän
tärkeän tehtävänsä uskollisesti suorittaa.
Näin oli maisteri Paavo Brander elänyt muistoissansa vielä kerran
nuo kymmenen vuotta! nuo muutamain hurmaavien ilon, mutta useampain
kärsimysten ja pettyneiden toiveiden vuodet...
Hän nousi ylös lepotuoliltaan ja avasi ikkunan. Sieltä tuoksahti
vastaan suloinen kevään tuoksu; hän hengitti syvään ja huokasi: "Kevät
on luonnossa, oi, jospa se olisi kaikkien ihmisten sydämissäkin!"
Silloin alkoi kuulua vienoa laulua. Oi, kuinka surullisen ihanaa. Joku
sielläkin lauloi keväästä, niin, hän kuunteli tarkkaan. Nyt erotti
sanat. Se ei ollut keväästä.
Hänen sydämensä sykki kovasti. Ääni oli tuttu, mutta kenen, sitä oli
mahdoton päättää. Samat säkeet kuuluivat Vielä kerran. Nyt Paavo erotti
sanat selvään, ne olivat:
"Kun ärjyvät rannan hyrskyt,
Niin vienosti kantelo soi,
Kun ulvovat syksyn myrskyt,
Se kevättä rintaani toi.
Vei maailma riemuni soiton
Ja rintani rauhan se vei,
Ja jos vieläkin kantelo kaikuu
Niin riemua kai'u se ei —
Soi vienosti murheeni soitto,
Soi katkerin kaihoni, soi!
Mutt' hellemmin helise hälle,
Joka kaihon mun rintaani toi!"
Sävel taukosi yhtä hiljaa, kuin oli alkanutkin, mutta sitä kovemmin
sykki Paavon sydän.
Ei, se ei voinut olla kukaan muu kuin hän, mutta kuinka se olisi
mahdollista?
Eevako täällä? Mitä hän täällä tekisi? Voi, kunpa saisi varmuuden!
— Samassa tuli posteljooni, toi kirjeen hänelle. — Käsiala oli
outoa. Paavo avasi kirjeen ja silmäsi sen hätäisesti läpi. Sehän on
mahdotonta! Hän luki uudestaan ja uudestaan, mutta sittenkin oli siinä
sanat:
"— — ssa toukok. 24 p. — — —
Maisteri Paavo Brander!
Tervetuloa, yksin tai jos on perhettä, niin kaikki sitte yhdessä tänä
iltana illanviettoon luokseni. — Viivyn ainoastaan huomis-iltaan tässä
kaupungissa. — Asun matkailijakodissa Brahenkatu n:o 6.
Eeva Salmela.