Tuossa ne nyt olivat, samoin kuin ennenkin olivat olleet, nuo ruusut.
Kuihtuneet ja kuivettuneet ne olivat, mutta sittenkin tuoksahti niistä
vastaan jotakin suloa, vaikka samalla katkeraa.
Kymmenen vuotta oli Paavo Brander säilyttänyt ruusujansa samassa
paikassa, katsonut niitä joka vuosi toukokuun kahdentenakymmenentenä
neljäntenä päivänä ja pannut ne sitte taas takaisin niin hellästi ja
varovasti, ikäänkuin peläten niiden kosketuksesta tyhjiin katoavan.
Ajatukset väkisin siirtyivät takaisin siihen aikaan, jolloin nuo ruusut
kiinnitettiin hänen rintaansa. Silloin hän ensimmäisen kerran pitkän
ja raskaan kahdeksanvuotisen työn palkintona sai painaa valkoisen
lyyrylakin päähänsä.
Oi, kuinka silloin tuntui elämä suloiselta ja viehättävältä. Kaikkia
sitä silloin olisi jaksanut kestää sortumatta, paitsi yhtä, sitä
nimittäin, jos Eeva ei — niin, mutta nyt tätä onnen ja ilon aamua ei
saanut katkeroittaa mikään sellainen aavistus, ja eihän se olisikaan
totta, tiesihän hän kuitenkin, että he, Eeva ja hän rakastivat
toisiansa puhtaasti ja vilpittömästi ja olihan heidän yhtymis-aikansa
nyt likempänä kuin koskaan ennen. Oi, kuinka suloinen oli tämä ajatus;
kuinka paljon jaksaisi tehdä työtä joutuakseen pikemmin päämäärään,
ja paljonhan sitä oli tehtäväkin. Olihan niin paljon, niin paljon
pimeyttä ja raakuutta kansan keskellä, sinne täytyisi toisten kanssa ja
yksinäänkin rientää valoa viemään. Joka soppeen ja köyhimpäänkin majaan
tahtoisi hän mennä, puhua heille, neuvoa ja opettaa heitä. Oi, kaikkea
hän tahtoi ja hyvä tahto varmaankin oli viepä perille.
Näitä ajatellessa oli juna saapunut liki määräpaikkaa. Hän katsahti
ulos akkunasta, siellähän he olivat kaikki: isä, äiti, siskot ja oi,
kuinka sydän sykki kovin siellä oli Eeva hänen oma pieni Eevansa, niin
suloisena ja viehättävänä valkoisessa puvussaan.
Ei hän muistanut miten oli tullut junasta alas, sen vaan muisti, kun
kaikki onnittelivat yhtä-aikaa ja panivat ruusuja rintaan.
Lukuisat ja kauniit olivat ne kukat, jotka hän Helsingistä oli saanut;
hyvältä tuntui katsella kotoisienkin lahjoittamia, mutta nuo kaksi,
puoliksi auvennutta ruusua kiinnitti pieni käsi viimeiseksi hänen
rintaansa ja ne olivat arvokkaammat kuin yksikään edellisistä, sillä
nehän olivat hänen antamiansa. Tuntui pahalta, oikein synniltä, kun oli
antanut matkan alussa epäilyksen täyttää rintansa. Voi, kuinka ihminen
on heikko, kun saattaa epäillä uskollisinta olentoa maan päällä. Tänä
iltana kertoisi hän kaikki Eevalle, ja pyytäisi anteeksi, eikä koskaan
enää niin tekisi, ei koskaan.
* * * * *
Anteeksi pyytäessä oli Eeva hymyillyt niin herttaisesti, kuin yksin
hän taisi hymyillä ja puristanut kädestä lämpimästi. Oi kuinka he
olivat silloin onnelliset! Olivat vielä monta kertaa iloinneet yhdessä,
olisivat vielä nytkin, jos hän, Paavo, ei olisi heidän onneansa
katkaissut.
Voi, miksi hän niin tekikin? Miksi hän antaantuikaan siellä Helsingissä
huvien pyörteeseen ja unhoitti Eevalle antamansa lupauksen.
Eevan kirjeet, jotka ennen olivat niin tervetulleet, muuttuivat nyt
vähempi-arvoisiksi; niiden sisällys oli hänen mielestään liiaksi
lapsellista hänelle, joka nyt oli mies ja jo oli yliopistossakin.
Hän vastasi Eevan kirjeisiin lämmöllä kuten ennenkin, mutta Eeva
huomasi, että vastaukset eivät olleet entisen laisia ja hänkin rupesi
kirjoittamaan harvoin ja paljoa lyhempiä kirjeitä, kuin ennen.
Näin ollen oli tultu jo niin pitkälle, että maaliskuun aikana
ei vaihdettu kirjeitä lainkaan ja hän ei enää puolestaan niitä
kaivannutkaan, sillä väliajat kuluivat tarkoin Lyydi Lagerdahlin
"huvittavassa seurassa". Lyydi soitti pianoa ja lauloi, tai kun
oli enempi nuoria koolla, Lyydi tahtoi, että tanssittiin, ja eihän
vanhemmat voineetkaan kieltää, niin viatonta huvitusta ainoalta
lapseltaan.
Voi, johan hän oli Eevan niin unhoittanut, että taisi kosia Lyydiä
eräänä iltana, kun he olivat kahden kesken. — Oi, kuinka hän luulotteli
olevansa onnellinen, kun Lyydi vastasi myöntävästi, sekä painoi kauniin
päänsä hänen rintaansa vasten.
Tästä lähtien oli hänen hartain pyrintönsä ollut tehdä Lyydi
onnelliseksi. Kuinka paljon hän ihailikaan Lyydiä hänen hienojen
tähden! Kaikkialla, missä he olivat, sai hän nähdä Lyydin
huomaavaisuutta.
Kaikki toisetkin ylioppilaat onnittelivat häntä siitä, kun oli päässyt
tuon hurmaavan tytön suosioon, ja moni häntä siitä kadehtikin. Eikö hän
olisi ollut onnellinen ja oliko ihme, että Eeva unhoittui mielestä,
kuten ainakin maalaistyttö hienon pääkaupungittaren rinnalla?
Olihan se kyllä totta, että omatunto soimasi siitä, kun ei ollut tullut
Eevalle kirjoitetuksi, mutta miksikä hänkin oli niin itsepäinen, eikä
vastannut hänen viimeiseen kirjeeseensä, ja olisihan hänen pitänyt
tietää, että Helsingissä aina aika käypi niukaksi, varsinkin jos on
vielä paljo seuraa ja kun on ylioppilas, eikä lyseolainen, kuten ennen.
Pitihän Eevan se nyt ymmärtää, eikä olla niin ylpeä, että lopetti
kirjevaihdon. Tämmöisten soimausten lisääntyessä oli Lyydin seura paras
lääke ja sinne hän oli aina mennyt.
Nyt jo tuli tuo ihana, kauvan odotettu toukokuu ja kotiin alkoivat
kaikki kiirehtiä, mutta Paavon ei mieli sinne tehnyt, koska Lyydikin
jäisi tänne ja eihän toisekseen Eevakaan enää hänestä välittäisi. Mutta
mitäpä siitä jos ei, eipä hänkään. — Näin oli hän ajatellut yöllä
toukokuun kahdettakymmenettä neljättä päivää vasten, eikä mitenkään
tahtonut päästä siitä ajatuksesta irti. Aamupuolella oli hän vähän
nukkunut ja uneksinut, että Eeva tuli Helsinkiin ja toi hänelle kaksi
puoliksi auvennutta ruusua sekä oli iloinen, ystävällinen ja hellä
kuten ennenkin.
Oli ollut niin hauska, mutta samassa hän heräsi, nousi ylös ja painoi
kevyen suudelman noille ruusuille, jotka vuoden olivat olleet piirongin
laatikossa koskematta.
Juuri oli hän tekemäisillään päätöksen lähteä kotiin, mutta posteljooni
toi kirjeen Lyydiltä, jossa hän ilmoitti lähtevänsä maalle vanhempiensa
kanssa tänään kello neljä, ja jos Paavo tahtoisi tulla mukaan, olisi
hän tervetullut. Kiireesti kokosi hän tavaransa ja ilmoitti talonväelle
lähtönsä.
Kotiin täytyi myös kirjoittaa; se oli pian tehty ja sydän täynnä
iloa lähti hän tohtori Lagerdahlille. Siellä ottivat tohtori ja
tohtorinnakin hänet sydämellisesti vastaan ja nyt oli hänellä ollut
rohkeutta pyytää heiltä Lyydin kättä ja häntä itseään omaksensa. He
olivat sitä toivoneetkin, ja tohtori sekä tohtorinna veivät itse Lyydin
hänen luoksensa.
* * * * *
Hauskasti kului aika meren saaristossa. Lyydin kanssa he kalastivat tai
muuten soutelivat joka ilta, milloin vaan oli kaunis ilma. Siellä oli
ollut niin hauska puhella siitä, mimmoista heidän kotonaan tulisi sitte
olemaan, kun vaan Paavo pääsisi maisteriksi ja saisi oman kodin. Lyydin
mielestä oli parempi lukea tohtoriksi, se olisi paljoa arvokkaampi
virka, mutta sitte viipyisivät häät niin kauvan ja kihlaus-aika tuntuu
tavallisesti pitkältä, niin monet sanovat, ja tiesihän Lyydikin sen
"omasta kokemuksestaan", vaikka olikin vasta kolme kuukautta kulunut
siitä kun sormukset vaihdettiin.
Tällaisissa hommissa, ja mietteissä kului kesä loppupuolelle, eikä
Paavo enää paljon muistanut Eevaa. Silloin eräänä päivänä saapui
sähkösanoma Helsingistä. Siinä oli sanat:
"Matkustan tänään Hauhoon ja sieltä huomenna ulkomaille. Voi'os
parhain!