Rauhaniemen pieni puutarha oli kauniimmillaan tähän vuoden aikaan.
Syreenit olivat juuri avanneet nuppunsa, kielot ja narsissit kohottivat
päitään taivaan sinikantta kohti, ja pieni, ujo orvokkikin uskalsi
nostaa sametinhienot kasvonsa auringonsäteiden suudeltaviksi.
Niin, olihan nyt luonnon ihanin aika, olihan nyt juhannusaatto.
Ilta-auringon viimeiset säteet loivat kultiansa Rauhaniemen
Cecilia-rouvan kasvoille, kun hän kädellään silmiään varjoten
odottavasti katseli maantielle päin. Jo kuului rattaiden jyrinä ja
hetken perästä ilmestyivät tulijat lehtokujalle. Äidin sydän sykähti
ja hän riensi veräjää avaamaan tulijoille, saadakseen sitä pikemmin
syliinsä sulkea rakkaan Sylvinsä, joka nyt vihdoin, kolmen pitkän
Vuoden poissa olonsa jälkeen, tuli taas pieneen armaaseen Rauhaniemeen.
Portti ei ehtinyt auveta, ennen kun Sylvi oli hypännyt rattailta
alas. Hän riensi äidin luo, ja sydän oli ilosta pakahtua, kun hän
näki tuon armaan, lempeän olennon. Sylvi tunsi taas olevansa lapsi;
tuntui sanomattoman iloiselta, kun äiti omalla kädellään pyyhki pois
kyyneleet, jotka nyt niin virtanaan silmistä vuotivat. Tuossa tuli
isä ja pikku siskot, ja pian oli Sylvi heidänkin syleilyissään. Oi,
tällaista riemua ei hän ollut yhtään kertaa tuntenut sillä ajalla,
jonka hän oli viettänyt tädin luona Kööpenhaminassa. Vaikka olihan
hänen sydämensä ilosta sykkinyt silloin niin kovin, kun hän ensimmäisen
maisemataulunsa oli omavaraisesti valmistanut. Olihan se tuntunut
hyvältä, kun oli sanottu sen hyvin onnistuneen, — mutta pitikinhän sen
onnistua, kun siinä oli aiheena hänen rakkaan kotilampensa ranta, se
ranta, jolla hän niin usein oli leikkinyt ja iloinnut, ja jolla hän
ensi kerran oli nähnyt hänet — Aarnon. Syvä kaiho ja tuska täytti hänen
rintansa hänen tätä nimeä ajatellessaan.
Olikohan Aarno koskaan häntä muistanut? Vieläkö tuntisikaan häntä?
Jospa hän tietäisi kaikki, niin silloin... Tätä ajatellessaan tuli
kuin korkea vuori eteen. Enempää ei jaksanut, täytyi rientää tuonne
rauhaisan lammen rannalle, täytyi olla yksin. Johan toiset olivatkin
levolle asettumaisillaan. Hän juoksi minkä jaksoi, meni sille paikalle,
jossa Aarno ja hän noin vaan sattumalta kohtasivat toisensa kolme
vuotta takaperin. Aarnon isä oli rovasti, ja he olivat vasta silloin
keväällä tulleet Sylvin kotipitäjään. Aarnokin oli juhannukseksi
palannut Helsingistä kotiin ja sitten he olivat kohdanneet toisensa
ensi kerran tässä paikassa, tuolla kivellä olivat istuneet ja puhuneet.
Siinähän oli kivi nyt tyhjänä ja kylmänä, mutta Sylville se oli rakas.
Hän istahti sille — sydän oli niin täysi; Voi, miksi hän nyt muistikin
niin kovin Aarnoa? Hän olisi juossut hänen luoksensa, jos olisi voinut.
Sylvi olisi kyyneleillään tahtonut keventää sydäntuskaansa, mutta niitä
ei nyt ollut.
Yhä vaan ajatukset riensivät siihen, kun Aarno ja hän ensi kerran
kohtasivat toisensa. Aarno täydellisesti vastasi sitä ihannetta, jonka
hän, Sylvi, oli mielikuvituksessaan itselleen luonut, reipas, ryhdikäs
vartalo, oikea miehen vartalo, jalo, korkea otsa, kasvot miehekkäät
ja koko käytös kunnioitusta herättävä. Semmoiseksihan hän oli aina
ajatellut sen miehen, johon hän kerran... niin, ja silloinkin hän
juuri niin ajatteli kun Aarno äkkiarvaamatta seisoi hänen edessään
tuntemattomana ja kuitenkin niin tuttuna. He istuivat siinä kauvan
ja puhelivat paljon; heillä oli ollut niin paljon yhteistä, Vaikka
luonteet olivatkin vastakkaiset. Aarno niin vakava ja hän, Sylvi, ihan
kuin tulikipinä, iloinen ja häilyväinen. Eiköhän Jumala lienekin luonut
Aarnoa hänelle, sillä hänhän yksin voisi täydentää ja tukea hänen
häilyvää luonnettaan? Mutta hänen täytyi kuolettaa ne ajatukset. Eihän
Aarno tietänyt, että hän... eiväthän he mitään olleet siitä puhuneet
silloinkaan, kun yhdessä matkustivat Helsinkiin, jonne Aarno jäi ja
hänen täytyi lähteä Tanskaan.
Ne ruusut, jotka hän Aarnolta sai, oli hän uskollisesti säilyttänyt.
Aarno oli silloin ylioppilas, nyt jo ehkä pastori, ehkä tulee tänne
isänsä apulaiseksi. Oi, kuinka hauskaa olisi kuulla hänen saarnaavan
ja miten suloista kuulla hänen kauniin tenori äänensä helähtävän
alttarilta messutessa! Sylvin sydän sykki niin kovin ja kaiho viimein
suli seuraaviin kansanlaulun säveliin:
"Lakkaahan ne tammen oksat
Tyynellä huojumasta,
Vaan ei lakkaa armas kulta
Mieleeni muistumasta,
Lakkaahan se laakson lilja
Illalla tuoksumasta,
Vaan ei lakkaa armas rinta
Lemmelle sykkimästä."
Sylvi säpsähti, sillä vene laski rantaan ja siellä seisoi Aarno
lakki kädessä tervehtien häntä. Heidän molempien huulilta kajahtivat
yht'aikaa sanat: "Sylvi!" — "Aarno!" — Keveällä hyppäyksellä oli Aarno
rannassa. Hänen ensi sanansa olivat:
"Sylvi, täällä tiesin sinut tapaavani ja siksi tulin. Näin sinut
kaukaa, kun menit kotiisi. — Tiedätkö, täällä olen joka ilta ollut
kotona ollessani, tällä kivellä istunut ja sinua ajatellut, sillä minä,
— minä — rakastan sinua. Uskallatko luottaa minuun, ja tahdotko olla
ikiomani? Kuule, minulla on jo paikka, pääsen kappalaiseksi L:ään.
Pappila on kauniilla paikalla, järven rannalla, sinne teemme, pienen
tupamme. Oi, kuinka olen onnellinen, jos saan omistaa sinut. Vastaa!"
Sylvi vastasi kyyneleillänsä — ja kaksi sydäntä oli ikiajoiksi yhtynyt
toisiinsa.
Juhannusaamun aurinko voitti yön kahleet, kuvastuen lammin
peilikirkkaaseen pintaan, linnut kaijuttivat sulosäveliään, koko
luonto uhkui rakkautta, ja rakkautta uhkui Sylvin ja Aarnon rinta,
kun he käsitysten riensivät koteihinsa saamaan vanhempiensa siunausta
liitolleen.