UNI

En mitään elämässäni ole niin paljon kammonut, kuin päivällä

nukkumista. Jos joskus olenkin väsynyt ja unen tarpeessa, menen

mieluummin ulos kävelemään, kuin nukkumaan. Mutta eilen, noin kello

kolmen ajoissa, jolloin jo olin päivätyöni lopettanut, istuin

silmäämään päivän uutisia. Lukeminen ei ollut aivan miellyttävää, ja

uni vastustamattomalla voimalla veti silmäluomiani kiinni.

Tapani mukaan päätin lähteä ulos, mutta sohva näytti niin viehättävältä

ja minä päätin — vain tämän yhden kerran — heittäytyä siihen lepäämään.

En nukkuakseni, mutta muuten vaan huvin Vuoksi.

Kiusaus oli kuitenkin suurempi kuin alussa luulin ja ennen kun

aavistinkaan, olivat unen hyvät hengettäret alkaneet utuisen leikkinsä

ympärilläni... Katseeni vielä kiintyi akkunaverhoon, jonka kukkasista

muodostui niitä ihmeellisimpiä kuvia. Vihdoin nämäkin kadottivat

merkityksensä ja minä nukuin. Niinkö? Enhän toki, sillä kun vaan olin

silmäni sulkenut, alkoi sieluni vaellus, joka kesti luullakseni puoli

neljättä tuntia. Aika oli lyhyt, mutta paljon, hirmuisen paljon ehdin

sillä ajalla nähdä ja kokea semmoista, joka ei ikänä mielestäni haihdu.

Olin seisovinani korkealla mäellä, jonne oli kokoontunut ääretöin

ihmisjoukko. Kaikki seisoivat hiljaa, silmät käännettynä itäetelää

kohti. Ehdottomasti kääntyi katseeni sinne, jonne toisetkin katselivat

ja olihan siellä näkemistäkin. Suuri valojuova loisti taivaanrannalla,

josta suihkusi tuli kauvas korkeuteen.

Ihmisten seassa alkoi kuulua hiljaista hyminää, toiset ihmettelivät

sitä, toiset luulivat tietävänsä, että valo syntyi raketeista, joita

muka eräästä kansanjuhlasta heitettiin ilmaan.

Ihmetellessämme sitä, alkoivat ympärillämme olevien puiden latvat

palaa ilmitulessa. Kaikkien huulilta kuulin sanat, jotka lausuttiin

kuiskaten: "Nyt on jo alkanut se suuri tulipalo." — Minulla ei

kuitenkaan ollut mitään aavistusta tuosta tulipalosta, jonka tähden

jäin seisomaan paikalleni, silloin kun koko kansanjoukko alkoi solua

alas laaksoon, yhtämittaa kuiskaillen keskenään jotakin, josta en

saanut selvää.

Yksin jäätyäni tunsin kauhean halun seurata noita ihmisiä. Mutta

samassa näin vierelläni seisovan kauniin, hymyilevän olennon, joka

tähysteli minua suurilla, kirkkailla silmillään. Tahdoin kysyä jotakin,

mutta hän viittasi merkiksi, että pysyisin hiljaa, ja samassa tunsin

seisovan! hyvin korkean vuoren harjanteella, jonka juurella näin kurjan

näköisiä ihmisasuntoja. Puolialastomia ihmisolentoja kulki edestakaisin

asumusten välillä. Kuulin heidän hiljaa jotain mutisevan, vaan en

ymmärtänyt kuulemiani sanoja.

Matkatoverini viittauksesta kohosi kaikista kurjimman asumuksen katto

pois (unessa ei ole mikään mahdotonta) ja näky, jonka näin, oli sydäntä

särkevä: kurjalla vuoteella makasi riutunut nainen, luurankoiset kädet

olivat ristissä rinnan päällä, joka kohoili harvaan, katseensa harhaili

ympäri huonetta ikäänkuin jotakin etsien.

Vuoteen vieressä istui kooltaan noin kymmenvuotias tyttö pitäen pientä,

nukkuvaa sisartaan sylissään. Tyttösen silmät olivat itkun turvottamat,

ikäänkuin verimöhkäleet... Hänen huuliltaan kuulin itkunsekaiset sanat:

"Isäni, missä nyt lienet vieläkö elänet? Voi, jospa olisit täällä,

silloinhan äitikin olisi terve. Isä, armas isä, joudu kotiin, että

äiti taas tulisi terveeksi!" — Sanatulva keskeytyi tähän, sillä äiti

viittasi hänet luokseen. Tyttösen korva oli äidin suuta vasten, —

minäkin tunsin seisovani hänen luonaan ja kuulin seuraavat katkonaiset

sanat:

"Minä kuolen. — Kun i-sä tu-lee, sano ter-vei-seni — ja elä sinä

Jumalan lapsena, mi-mi-nä me-nen tai-vaaseen Je-suk — —."

Enempää ei hän ehtinyt, sillä ankara verensyöksy katkasi puhelun ja

hetken perästä sammui tuo tuikkiva kynttilä...

Kauhean parahduksen kuulin lapsen huulilta ja hän vaipui tunnotonna

maahan pienen sisarensa kanssa.

Minä tahdoin mennä auttamaan, mutta samassa näin laihan, repaleisen

vaimon tulevan sisään ja vievän lapsiraukat pois. Ja minä,

tuntemattoman voiman vaikutuksesta, jouduin isoon kaupunkiin, suuren

ihmisjoukon keskelle, jotka kaikki olivat mustiin puetut. Mieleni

teki kysyä syytä tähän jättiläissuruun, mutta matkakumppanini nosti

oikean kätensä ylös ja samassa olimme suuressa, komeasti sisustetussa

salissa. Ensi silmäyksellä näytti huone aivan tyhjältä, mutta tarkemmin

katsottuani huomasin sohvalla sylitysten istuvan kaksi hienoa naista,

joiden kauneilla kasvoilla kuvastui mitä syvin suru, he näyttivät

enemmän kuolleilta kuin eläviltä. Vanhempi puristi nuorempaa rintaansa

vasten, ikäänkuin peläten, että hänet joku riistäisi pois.

Kyyneltulva ei näyttänyt antavan kärsiville lievitystä, ja siksi

kuulin raskaita tuskan huokauksia kohoavan yhtämittaa ylös. Näkemäni

kuva sai toisen värityksen, kun nuorempi nainen, kauhea epätoivon ilme

kasvoillaan, riisti itsensä irti ja lausui uhkaavin sanoin:

"Voi, mitä he ovat tehneet, kun veivät pois meiltä kaikki, sinulta

puolison ja pojan minulta puolison, isän ja veljen... Oi, äitini, mitä

on nyt elämä enään minulle? Voi, miksi en minä jo saa kuolla?"

Ja samassa hän lyyhistyi kokoon ja ratkesi suonenvedontapaiseen

itkuun... Vanhempi nainen meni hänen luoksensa ja kuiskasi: "Veronica,

rakas lapseni, toivo, äläkä epäile. Herra kääntää kaikki vielä hyväksi!

Muista, että sinulla on vielä poika, jonka tähden sinun täytyy elää,

muista, hänestäkin on tuleva meille lohdutusta murheissamme!"

Enempää ei tarvinnut, nuori äiti hyppäsi ylös, riensi kehdon luo, otti

lapsen syliinsä, pusersi häntä rintaansa vasten ja huusi:

"Poikani, ainoa lapseni, hänen poikansa! — Sinua ei kukaan saa minulta

ryöstää — ei kukaan, sinä olet aina luonani ja minä varjelen sinua..."

Tähän asti olivat kynttilät kruunussa palaneet hyvin himmeästi, nyt

niiden valo kirkastui ja minä näin nuo kaksi onnetonta äitiä lankeavan

polvilleen ja kuulin heidän rukoilevan ja kiittävän Häntä, joka voi

nostaa, kantaa ja pelastaa!

* * * * *

Nämä kuvat, jotka olin nähnyt, olivat hirmuisia, vaan ne, jotka nyt

näin, olivat julmia, kamalia, oi, en löydä sanaa, jolla lausuisin ne

ilmi...

Olimme kulkeneet pitkän matkan ja saavuimme suuren lakeuden reunalle,

jonka keskellä virtasi joki. Tämän kahdenpuolen oli sijoitettu suuret,

hyvin järjestetyt aseelliset miesjoukot. Syvä hiljaisuus vallitsi

siellä, mutta sittenkin vaistomaisesti aavistin, että olin joutunut

sotakentälle. Matkakumppanini, joka koko ajan oli ollut äänetönnä sanoi:

"Nyt ne rupeavat taistelemaan, ne tahtovat kumpikin anastaa tuon joen,

ja se joka on voittanut, laskee kaikki sotajoukot alamaisekseen."

Mielestäni oli tuo joki niin vähäpätöinen, että en olisi viitsinyt

ottaa sitä lahjaksikaan, vielä vähemmin taistella sen saavuttamiseksi.

Siksi kysyin seuraajaltani: "Mitä hyötyä niille on tuosta joesta, kun

sitä niin tahtovat?" Hän sanoi: "Ei mitään, mutta he tahtovat verellä

pestä kunniansa."

Silmäsin lakeudelle; taistelu oli alkanut. Molemmat sotajoukot

tähtäsivät toisiansa ja sadoista kivääreistä pamahti yht'aikaa laukaus;

kummastakin joukosta kaatui miehiä, niinkuin heinää niittomiehen

edestä. Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kohosi kaatuneiden huulilta —

toiset kiroilivat ja vannoivat kostoa viholliselleen, toiset rukoilivat

Jumalaa ja lähettivät viimeisiä terveisiä omaisilleen...

Kuulin vielä huutoja: "Vettä — vettä antakaa vettä! Minä kuolen janoon,

vettä — — kuolen."

Tahdoin mennä heitä auttamaan, mutta jalkani pettivät ja minä kaaduin

voimatonna maahan. Kun jälleen tulin tuntoihini, oli taistelu

tauvonnut; joen oikealla rannalla oleva joukko oli voittanut. Mutta

mitä näin minä: verta, verta ja vieläkin verta sekä muodottomia

ruumiita, jotka vielä vaikeroiden liikkuivat. Siinä jäännökset siitä

komeasta ihmisjoukosta...

Katsahdin seuralaiseeni. Hänen kullankeltainen tukkansa oli sysimustan

verhon peittämä ja kyyneleet himmensivät sinisilmäin kirkkautta, kun

hän lausui: "Voi maan asuvaisia ja heidän töitänsä!"

Sydän tuskasta kokoonkutistumaisillaan pyysin:

"Tuntematon ystäväni, vie minut pois täältä, en jaksa nähdä enempää,

minä kuolen!" —

"Ei vielä, vasta olet nähnyt seuraukset, sinun pitää myöskin tietää

syy, mistä ne johtuvat."

Näin sanoen laski hän pehmeän, lumivalkoisen kätensä otsalleni.

Sotanäytelmä haihtui silmistäni ja ilmateitä kulkien saavuimme suureen

kokoushuoneeseen, jossa loistava seurue oli koolla, asetettuna kahteen

osastoon kummallekin puolelle salia. Huoneen keskellä olevalla pöydällä

oli kultainen kruunu. Kaikki katselivat sitä halukkain, intohimoisin

silmin.

Oikealla puolella oleva joukko kurotti kätensä yht'aikaa ja huusi:

"Se on meidän, te olette sen vääryydellä itsellenne anastaneet ja

hallinneet sitä vuosisatoja ja polkeneet meidän kalliimpamme arvoa

jalkainne alle! — Nyt on meidän aikamme tullut. Nyt pidämme omamme. Nyt

iloitsemme siitä ja nostamme sen maailman mahtavien rinnalle!"

Joukon seasta näiden sanain lausuttua nousi kookas, kunnioitusta

herättävä vanhus ja painoi sinettinsä siihen, missä ennen oli ollut

vieras sinetti. Vastapuolue syöksyi esiin ja tahtoi syöstä pois nuo

"raakalaiset", repiä rikki heidän sinettinsä ja — mutta samassa aukeni

salin ovi, kolmas joukko astui esiin. Mitään melua nostamatta se painoi

suuren, loistavan sinettinsä kruunuun, mutta jätti oikeanpuolisen

joukon sinetin paikoilleen...

Huone pimeni, näky haihtui silmistäni ja nyt olin taas seuraajani

kanssa kahden. Syvästi huo'aten sanoi hän: "Joko ymmärrät, mistä kaikki

näkemäsi kuvat ovat saaneet alkunsa?"

Punastuen tunnustin tietämättömyyteni. Hän jatkoi: "Te ihmiset puhutte

rakkaudesta, sanotte itsekin rakastavanne, mutta te ette tunne

rakkautta sentähden, kun ette tahdokaan oppia sitä tuntemaan, vaan

annatte kateuden ja omanvoitonpyynnin saada sijaa sydämessänne."

Itkien heittäydyin hänen jalkoihinsa ja pyysin: "Armas, tuntematon

ystäväni, opeta minulle oikeata rakkautta, sillä minä tahdon oppia

rakastamaan ja tahdon tulla hyväksi."

Seuraajani nosti minut ylös. Kun katsoin häneen, riippui hänen

kullan-keltainen tukkansa taas vapaana ja kirkkaat silmät loistivat

ilosta, kun hän sanoi:

"Minä en osaa sitä opettaa, mutta katso ylös korkeuteen ja pyydä sitä

Häneltä, joka on Ijankaikkinen Rakkaus, ja kun olet saanut, niin

lahjoita taas niille, jotka ovat jääneet osattomiksi." Minä pyysin:

"Ota minut mukaasi, sillä sinusta en tahdo erota; sinun kanssasi tahdon

olla aina!"

Hän katsoi hymyillen minua, painoi kevyen suudelman otsalleni ja katosi

yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. — — —

Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat silmiini ja minä heräsin

siihen, mutta kuvat, jotka unessa näin, aukenivat elävinä sieluni

silmien eteen ja läpi elämäni olenkin ne muistava.

"SYDÄMEN TAISTELUJA JA TOIVEITA"

Hän oli päässyt kaksi vuotta takaperin ylioppilaaksi, kirjoittautunut

lainopilliseen tiedekuntaan, lueskellut ensi vuoden hyvin ahkeraan ja

käynyt joka päivä luennoilla, mutta nyt oli luku-into laimentunut ja

harvoin häntä enää nähtiin luentosalissakaan. Syynä tähän oli se, että

hän tätä nykyä ei voinut ajatella paljon muuta kuin sitä, miten Voisi

ilmaista sydämensä hellimmät tunteet Saara Tannerille, ja mitenkä hänet

nyt ensin saisi niin pitkäksi aikaa omaan seuraansa, että voisi puhua

kaikki, mikä sydäntä ahdisti, ja kuulla sitte tuomionsa. Ja entäs, jos

Saara ei rakastaisikaan, jos vielä vaikka pilkkaisikin perästäpäin...

Mutta ei, sehän olisi Saaralle, — professorin tyttärelle — mahdotonta!

Joku epähieno tyttö saattaisi pilkata toisen hellempiä tunteita, mutta

ei hän...

Ja olihan Saara niin mielellään ollut hänen seurassaan silloin, kun

tehtiin veneretki sinne saaristoon. Ja olihan hän, Saara, ottanut hänet

saattamaankin, mutta sehän ei siltä vielä ollut mikään todistus Saaran

rakkaudesta, sillä kuka hienotuntoinen tyttö tahansa olisi sellaisen

uhrauksen tehnyt, että olisi ottanut jonkun huvimatkatoverin viemään

hänet kotinsa portille kello yhdentoista aikana iltasella, varsinkin

kun näki, että mies oli niin valmis saattamaan, kuten hän.

Tämäntapaiset ajatukset kiertelivät joka päivä hänen aivoissaan, joko

hän sitte istui luentosalissa tai kotona kirjojen ääressä, ja — mikä

pahinta — ne veivät vielä yölläkin unen.

Tämä oli nyt kerrassaan naurettavaa, että mies voikin olla sellainen

haaveilija ja uneksija — ikäänkuin kuudentoistavuotias, koko joukon

rakkausromaaneja lukenut koulutyttö, silloin kun hän on ihastunut

johonkin kolmenkymmenen vuoden vanhaan mieheen.

Näin koetti hän usein itseään nuhdella, mutta sillä ei sen pidemmälle

päästy. Saara oli ja pysyi hänen ajatustensa esineenä ja kaikki muut

saivat väistyä syrjään.

Voi, miten tuskallista tämä oli, ja kuka sen tietää, koska tästä

loppuakaan tulee! —

Niin, niin, kyllä epätietoisuus oli kamalaa, mutta kyllä sitte olisi

Vielä kauheampaa, jos Saara ei — — —

Hän ei jaksanut ajatella lausettaan loppuun, nousi ylös ja, tietämättä

oikeastaan itsekkään mitä teki, käveli hän pöydän luo, istahti

tuolille, otti kynän ja paperia sekä kirjoitti, kirjoitti hellän,

sydäntuskaa huokuvan runon.

Hän luki sen läpi ja tunsi itsensä oikein ylpeäksi siitä, kun saattoi

sellaisen kirjoittaa.

Kunpa Saara nyt vaan saisi sen lukeakseen, silloin ei muuta

tarvitsisikaan, ja samalla hetkellä hän lukisi tuomionsa hänen

silmistään.

Mutta eihän Saara tätä näin ollen koskaan saisi, ei, — mahdotonta olisi

sitä hänelle lähettääkään. Hän voisi vielä vaikka loukkaantua. — — Hän

löi kädellään otsaansa, etsiäkseen siten selvyyttä tähän hämäryyteen ja

sitä hän saikin.

Nykyaikanahan kirjoittaa jo jokainen runoja ja julkaisee ne. Miksikä

hän ei voisi tehdä samoin? Silloinhan Saara saisi tietää että...

Näin mietti hän, ja Suomi sai samassa yhden uuden runoilijan...

* * * * *

Tanakka, vaaleanverinen nuori herrasmies laskeutui yliopiston portaita

alas. Pysähtyi vähän viimeisellä astuimella ja lähti sitte hitaasti

kävelemään Senaatintorin poikki Aleksanterinkadulle. Siellä tuli

vastaan joukko iloisia tyttöjä, — hän kohotti hattuaan ja punastui,

kun yksi siellä kuiskasi vierustoverilleen niin lujasti että hänkin

sen kuuli: Se oli Eero Tammilaakso, teoksen "Sydämen taisteluja ja

toiveita" kirjoittaja.

— Ahah, nuokin tiesivät, ajatteli hän ja jatkoi kiivaasti kävelyään,

poikkesi Itä-Henrikin kadulle ja meni sisälle erääseen komeasti

sisustettuun taloon, — kotiinsa tietysti heitti päällysvaatteet yltään,

meni huoneeseensa, sytytti paperossin ja viskaantui makaavaan asentoon

sohvalle sekä katseli savupilviä, jotka leijailivat ilmassa.

Sisään astui palvelustyttö tuoden Suomettaren. Hän otti sen ja katseli.

Siinä oli arvostelu hänen runoteoksestaan, mutta se ei suinkaan mieltä

ilahuttanut. Muun muassa sanottiin siinä: "Kyllä sekin on rakkautta,

joka ensin kirjoitetaan paperille, lähetetään julkaistavaksi ja koko

maailman luettavaksi, ja sitte vasta sanotaan sille naiselle, jota

rakastetaan. Vai luuleeko runokirjan 'Sydämen taisteluja ja toiveita'

tekijä, että nainen, hänen rakastettunsa, luettuaan runot ensimmäisessä

sopivassa tilaisuudessa on valmis heittäytymään hänen avattuun syliinsä

ilman muuta? En ole mikään erityinen naistutkija, vaan ajattelen, että

nainen, olipa hän sitte millä arvon asteella tahansa, ei hyväksyisi,

että ne hellät tunteet, jotka häntä kohtaan sykkivät miehen rinnassa,

ensin joutuvat maailman luettavaksi ja sitte, vasta viime sijassa

hänelle."

"Entäs sitte runomitta noissa 'Sydämen taisteluja ja toiveita'

kuvaavissa runoissa! Esim. runossa 'Saaralle' sanotaan:

"Rakas Saara, sua lemmin,

Sua asti kuolemaan.

Sulle työn ja toimenikin

Uhriksi suon kokonaan."

"Tämä nyt vielä menee mukiin, mutta lukekaa seuraava värsy! Se kuuluu:

"Kaikki mitä maailmassa

Arvoisaa on minulle,

Sinussa ne ka — — —"

Hän viskasi lehden kärsimättömästi luotaan, niin, että se lensi melkein

ovelle asti, aikoi nousta ja lähteä kaupungille tyynnyttämään riehuvia

tunteitaan, mutta hän ei noussutkaan, vaan jäi siihen. Aikoi vieläkin

kerran, mutta tuntui niin hyvälle, ja siksi jäi.

Nyt oli hänellä kädessä "Valvoja" ja siinä oli joulukirjallisuuden

joukossa mainittu hänenkin ei enää pieni viisikymmentä runoa sisältävä

kirjansa 'Sydämen taisteluja ja toiveita', vaan kolmensadan sivun

suuruinen, isänmaallisia runoja sisältävä teos, sellainen, jota kaikki

ylistivät sisältönsä ynnä sointuvan runomittansa puolesta.

Hän tunsi itsekin olevansa yläpuolella muita ja tiesi hyvin, että hänen

rinnallaan nyt eivät J.H. Erkot, Eino Leinot ja Larin Kyöstit ynnä muut

paljon painaneet.

Oi, kuinka ihana oli tämä asema, mutta se loppui kesken kaikkia, kun

ovikello soi pitkään.

Hän ei ensin ollut oikein selvillä, vaan sitte hän huomasikin nähneensä

unta, ja varmuuden siitä antoi tuo lattialla oleva Suometar.

Hän kiiruhti ovelle. Siellä oli Antti Korpikallio, joka sanoi

iloisesti: "Mitäs suret, etkö tiedä, että huomenna on Vappu ja silloin

taas iloitaan."

Tiesihän hän, mutta se ei hänen mieltään paljoa ilahuttanut tällä

kertaa...