EMMA DAHL

Emma Dahlin lapsuus oli, kuten monen muunkin hänen arvoisensa, vaan

pelkkää päivänpaistetta. Kaikkia, mitä hän halusi, toimittivat hyvät

vanhemmat ainoalle lapselleen, sillä he tahtoivat nähdä lapsensa kasvot

iloisina ja hänen mielensä hilpeänä. Sanalla sanoen hän ei koskaan

heidän eläessään saanut tulla onnettomaksi.

Emma olikin kiltti ja onnellinen lapsi niin kauvan, kun oli kotona,

jossa kaikki palvelivat häntä ja täyttivät säntilleen hänen

pienemmänkin vihjauksensa. Mutta sitten kun kouluvuodet alkoivat ja hän

joutui vierasten ihmisten pariin, niin tuntui ikäänkuin kiltti Emma

Dahl olisi tullut tyranniksi, sillä hän usein huusi ja potki tovereita,

jotka eivät häntä totelleet, vaan tekivät omansa, eivätkä Emman tahdon

mukaan.

Tällaisissa kohtauksissa tarvittiin usein opettajankin apua, ja asiaa

tutkittaessa huomattiin melkein aina Emma syypääksi ja hänen täytyi

pyytää tovereiltaan anteeksi, vaikka hän, Emma, mielestään oli syytön

ja nuo toiset syyllisiä. Voi, voi, tämä kaikki oli ilmeistä vääryyttä

sekä tovereilta että opettajalta häntä kohtaan, ja voi, kuinka onneton

hän oli näiden tapahtumain jälkeen!

Kotona oli aina niin hyvä olla, siellä ymmärrettiin hänen töitään,

eikä tuomittu noin väärin. Mutta se koti oli niin kaukana ja sinne

pääsy niin tukalaa — — jospa edes äiti olisi täällä, että saisi kertoa

kaikki hänelle. Hän kyllä ymmärtäisi, eikä olisi kuten tuo täti. Hän

vaan toruu minua ja käskee olla hyvän, eikä sano toisia ollenkaan

syyllisiksi. Äidille jos kirjoittaisin näistä kaikista, niin — — mutta

ehkä hänkin ajattelusi samoin kuin tuo täti ja opettajat sekä nuo

toverit — jos heitä sellaisiksi voisikaan kutsua, — sillä eihän heissä

Emmaa kohtaan ollut yhtään toveruutta.

Tämmöiset ajatukset risteilivät usein Emma Dahlin pienessä päässä, ja

joka kerta ajatustensa lopuksi hän teki päätöksen olla seuraavalla

kerralla hyvä ja sopuisa toisille, mutta se ei onnistunut juuri koskaan.

Viimein toverit rupesivat karttamaan Emman seuraa, ja nyt hän sai

melkein aina olla yksin välitunnit sekä muut lepoajat. Sekin oli kyllä

ikävää, mutta kuitenkin paljon parempaa oloa, kuin riiteleminen ja

opettajan edessä punastuminen.

Vihdoin viimein koitti tuo kauvan kaivattu kesälupa ja Emma pääsi

kotiin, hauskaan ja vapaaseen maaelämään. Äiti, — ja isäkin, joka

nyt sitä varten oli tullut meriltä kotiin — ottivat hänet mitä

sydämellisimmin vastaan, mutta siitäkään ei Emman mieli ollut niin

iloinen kuin olisi pitänyt olla, ennen kun vasta sitte, kun hän oli

kaikki kertonut isälle ja äidille, mitä ensimmäisenä kouluvuotena

oli tapahtunut siellä kaupungissa. Äidin silmät tätä kuunnellessa

tulivat kyyneliä täyteen, isä oli totinen ja hän, Emma, itki kovin,

pyysi anteeksi ja lupasi olla paljon parempi ensi ja sitä seuraavina

kouluvuosinaan. Äiti pyyhki kyyneleet pois hänen silmistään ja lupasi

tulla asumaan hänen kanssaan seuraaviksi vuosiksi kaupunkiin. Oi, nyt

Emma taas oli onnellinen, nyt hän vasta tunsi olevansa kodissa rakkaan

isän ja äidin luona.

* * * * *

Viisi lukuvuotta oli rouva Dahl asunut kaupungissa tyttärensä onnen

tähden, kuten hän itse tavallisesti sanoi. — Kotona sillä aikaa oli

vanha täti hoitanut taloutta palvelijain kanssa.

Kaikki ei rouvan mielestä ollut siellä kotona kuitenkaan niin hyvin

kuin olisi ollut silloin, jos hän itse olisi ollut sitä hoitamassa,

ja sentähden hän ikävöi suuresti sitä päivää, jolloin olisi tutkinto

koulussa ja hän pääsisi taas Emmansa kanssa kotiin kesää viettämään

isän seurassa, joka nyt jo tulee ainaiseksi pois tuolta vaaralliselta

mereltä. Oi, kuinka hauskaa on olla kotona miehensä ja lapsensa

seurassa ja sitte taas — kuten ennen — lähteä ulkomaamatkalle, että

Emmakin saisi matkustaa ja nähdä sivistyneempiä ihmisiä, kuin mitä hän

täällä Suomessa oli tottunut näkemään. Kylpypaikoissa oli kylliksi

seuraa ja huvia. Kun Emma oli niin kaunis ja kehittynyt, vaikka olikin

vasta kuudentoista vuotias, niin ehkä siellä olisikin se, johon

Emma rakastuisi ja joka jo tietysti ensin olisi Emmaan rakastunut.

— Ehkä hän sattuisi olemaan joku taiteilija, tai joku muu ylhäinen

nuorukainen. — Oi, miten mielellään hän olisi tahtonut nähdä Emmansa

jonkun saksalaisen taiteilijan onnellisena puolisona. — Emmahan oli

itsekin niin taiteellinen mieleltään, hän nyt jo kirjottelee niin

ihania tunnelmakertomuksia — olihan kaksi jo painettuna kaupungissa

ilmestyvään iltalehteenkin, vaikka eivät niitä muut tietäneet

Emman kirjoituksiksi, kun oli vaan tuo vaatimaton "Emma Laakso"

kirjoitusten alla. Sen lisäksi Emma osasi jo soittaa piaanoakin niin

hyvin. Johtajatarkin oli kerran täällä käydessään ihaillut Emmaa sen

johdosta ja sanonut, että hänestä voisi tulla laulajatar, jos menisi

musiikkiopistoon ensin ja sitte ulkomaille lisää oppimaan. Hänen pikku

Emmansa oli niin etevä ja hänellä oli niin taiteellinen sielu; tämän

vakuutuksen oli hän usein kuullut ystäviensä huulilta, ja koska he niin

sanoivat, niin miksikä hän ei sitä uskoisi. — Olisihan ihan julmaa, jos

Emma saisi miehekseen jonkun sellaisille jaloille tunteille vieraan

nuorukaisen, sellaisen, joka ei ymmärtäisi antaa arvoa hänen jalolle

sydämelleen. Oi, kunhan vaan nämä kaksi viikkoa pian kuluisivat, että

pääsisi kotiin ja sitte ulkomaille!

Tällaiset ajatukset risteilivät rouva Dahlin päässä eräänä toukokuun

iltana, kun hän odotti Emmaa huvimatkalta, jonne he aamulla olivat

menneet, koko kuudes luokka voimistelun-opettajattaren seurassa.

Rouva Dahl katsahti ulos kadulle ja näki jo Emman tulevan. Hän oli

tänään vielä kauniimpi äidistä kuin koskaan ennen. Koko Emman käytös

hänen mielestään oli niin jaloa ja taiteellista muuten, mutta tuo lyhyt

hame teki hänestä vaan tavallisen tyttökoululaisen eikä muuta. Sen

vuoksi hän kohta saa uuden sinisen puvun, sellaisen, jossa on pitkä

laahus, kuten muillakin hienon maailman neitosilla. Hän oli näkevinään

Emman jo konserttisalissa lavalla laulamassa suurelle yleisölle

kauniilla äänellänsä, oli kuulevinaan iloisia käsientaputuksia ja

näkevinään monta nuorta herraa kilvan ojentavan hänelle kukkaisvihkoja.

"Oi, kuinka minä olen silloin onnellinen!" — huudahti hän

mielikuvituksensa vallassa.

Emma oli äidin huomaamatta hiipinyt huoneeseen. Hän kuuli äidin iloisen

huudahduksen ja kysyi, kietoen kätensä hänen kaulaansa: "Koska sinä

äiti olet niin onnellinen...?" — "Siinäkö olet jo lapseni?" sanoi äiti

ja veti hänet hellästi luokseen.

"Tässä olen, mutta sano äiti kulta koska olet niin onnellinen? Oi,

sano, muuten en päästä sinua irti, en."

Emma oli niin viehättävän ja rukoilevan näköinen, että äiti ei

mitenkään voinut vastustaa, vaan kertoi kaikki, mitä hän Emmaa

odotellessaan oli ajatellut.

Emma taputti ilosta käsiään kuullessaan, että hän pääsee ulkomaille.

Oi, jos saisi lähteä jo tänään, se olisi niin ihanaa, mutta tuo koulu,

se nyt oli vielä esteenä ja voi, kun se vielä kestää kaksi viikkoa,

niin pitkän ajan!...

Jo viimeinkin koitti tuo kauvan odoteltu toukokuun kahdeskymmenes

kahdeksas päivä, se päivä, jolloin päästötutkinto pidettiin

tyttökoulussa. Moni oli siitä iloinnut, mutta moni — varsinkin

kuudesluokkalaiset olivat suruissaan, sillä nyt täytyi erota hauskoista

tovereista ja rakkaista opettajista — ehkä ainaiseksi.

Emma Dahl ei kuitenkaan kuulunut tuohon jälkimäiseen joukkoon Hänellä

ei ollut mitään surun syytä. Toverit olivat jo ensi luokalla tulleet

vieraiksi ja sellaisina pysyivät koko kouluajan, ja opettajat — niitä

hän ei paljoa myöskään joutanut ajattelemaan, kun se ulkomaamatka ja

tuleva, luuloteltu suuruus täyttivät kokonaan hänen mielensä.

Ne ajatukset nytkin, koululaisille niin suurena merkkipäivänä, olivat

vallanneet Emman niin kokonaan, että se puhekin, jonka johtajatar

piti eroaville oppilaille jäi Emmalta melkein kuulematta, vaikka hän

näyttikin olevan vallan pelkkänä korvana.

Lopuksi tuli suuri hyvästienheittäminen; silloin kaikki itkivät, ja

Emma myöskin, vaikka hän ei itsekään tietänyt itkunsa syytä. Vielä

kerran pudistettiin toverien käsiä ja sitten suuressa parvessa

riennettiin koulun kiviportaita alas, josta jokainen lähti elämän

mutkaisia polkuja pitkin vaeltamaan.

* * * * *

Se matka, joka niin monasti oli päätetty tehdä ulkomaille, jäi

tekemättä, sillä Emman isä ei palannutkaan enään koskaan Suomeen. Hän

oli hukkunut kaiken muun laivaväen kanssa Pohjanmerellä tapahtuneessa

haaksirikossa ja lepäsi nyt meren syvyydessä ikuista untansa.

Äitiin oli tämä sanoma koskenut niin kovin, että hän kohta vaipui

vuoteelle ja makasi siinä hyvin heikkona monta viikkoa.

Emmakin oli niin väsynyt ja heikko; elämä tuntui niin tukalalta ja

raskaalta, olisi tahtonut vaikka kuolla jo pois tästä surusta...

Ainoa mikä häntä huvitti, oli kirjoitteleminen. Se sujuikin nyt

yksinollessa niin hyvin.

Hän oli ajatellut jo kauvan sitten valmiiksi teoksen, jonka hän päätti

kirjoittaa ja julkaista.

Siinä kerrottiin hyvin rikkaasta nuoresta tytöstä, joka vastoin

vanhempiensa tahtoa meni puolisoksi ensimmäiselle rakastetulleen,

köyhälle merimiehelle, ja kun vanhemmat sitte hylkäsivät hänet ja

ajoivat pois luotaan, meni hän miehensä kanssa merelle, jossa kylläkin

sai kärsiä köyhyyttä ja kylmää y.m., mutta sittenkin he rakastivat

toisiaan ja se korvasi kaikki.

Viimein kun heidän laivansa joutui haaksirikkoon, säälivät Vanhemmat

tytärtään ja ostivat hänelle ja hänen miehellensä kaupungista pienen

talon, jossa he sitte saivat elää ja yhä vaan jatkuvasti rakastaa

toisiansa, kuten silloin ensimmäisenä hääpäivällään olivat rakastaneet.

Niin Emmakin päätti tehdä. Jos vaan hän rakastuisi köyhään mieheen,

niin menisi hän naimisiin, vaikka äitikin kieltäisi. Hän hylkäisi

kaikki muut ja olisi uskollinen rakastetulleen — hänelle yksin.

Tällaiset ajatukset täyttivät Emman mielen eräänä heinäkuun aamuna

hänen ollessaan yksin puutarhassa. Koko luonto oli niin romantillinen,

ja ihmekö siis jos Emmankin mieli...

Puutarhan portti avattiin varovasti ja sieltä astui pitkä, kaunis

merimies sisään.

Nähtyään Emman nojaamassa puunrunkoa vasten jäi tulija hetkeksi

katselemaan häntä, voimatta lausua sanaakaan. Viimein rohkaisi hän

itsensä ja kysyi: "Onko tämä kapteeni Dahl-vainajan talo?" Sana

"Dahl-Vainaja" sai kyyneleet Emman silmiin. Se tuntui niin kauhealta,

kun hänen täytyi kuulla isäänsä kutsuttavan vainajaksi, vaikka tiesikin

että hän oli kuollut, mutta kuitenkin...

"On", — sai hän sanotuksi kyyneliänsä seasta. — "Onko teillä

ehkä jotakin asiaa äidilleni?" — "Kyllä olisi, tulin kertomaan

kapteenin viimeisiä terveisiä rouvalle ja neidille. Minä olin siinä

haaksirikossa, mutta pelastuin kahden muun miehen kanssa", vastasi

nuorukainen kyynelsilmin.

Oi, Emma tunsi rakastavansa "sydämensä pohjasta" tuota miestä, vaikka

hän olikin vaan köyhä ja oppimattoman näköinen suomalainen merimies.

Hän käski mitä ystävällisimmin hänen tulla sisälle äitinsä luo. Ja he

menivät...

* * * * *

Heinäkuun viidentenätoista päivänä vuosi senjälkeen, kun Emma Dahl ja

"kapteenikokelas" Eriksson olivat ensi kerran nähneet toisensa, oli

heidän häänsä. Siellä oli paljon ja arvokkaita vieraita läheltä ja

kaukaa. Paljon oli myös tullut Emman entisiä koulutovereita ja myöskin

muutamia opettajia.

Kaikkien mieli oli hilpeä ja iloinen ja monet vakuuttivat, että

he eivät olleet koskaan nähneet onnellisemman näköistä paria ja

toivoivat "sydämestään", että se onni kestäisi hautaan asti. —

Niin, toiset iloitsivat, mutta äidin sydän oli murheellinen, sillä

nyt olivat saaneet surmaniskun kaikki hänen suuruusunelmansa Emman

suhteen. Nyt sai hän nähdä tyttärensä, ei ylistettynä laulajattarena

konserttisalissa, vaan köyhän merimiehen morsiamena. — Äiti oli

koettanut kaikin tavoin vastustaa tätä avioliittoa, mutta Emma tahtoi

jo nyt tulla, "onnelliseksi vaimoksi sille miehelle, jota hän rakasti

nuoruutensa ensilemmellä" — näin oli hänen tapansa sanoa äidin ja

muidenkin koettaessa saada häntä päätöksestään luopumaan. Kun mikään

ei auttanut, suostui äiti ja laittoi tyttärellensä komeat häät sekä

lahjoitti heille vielä suuren parkkilaivan, jolla sitte häiden

jälkeisenä päivänä onnellinen nuori pari lähti häämatkalle Saksaan ja

Englantiin.

Häämatka kesti kolme kuukautta, mutta voi, heidän elämänsä yhteinen

pursi oli jo tällä ajalla joutunut haaksirikkoon ja sitä haaksirikkoa

kesti koko sen ajan, jonka he olivat naimisissa.

Olen kuullut sanottavan rakkaudesta, että jos se syntyy sokeana,

niin sille tulee kasvaessa sata silmää. Tämä sananlasku toteutui

täydellisesti kapteeni Erikssonissa. Hänen rakkautensa nuoreen Emma

Dahliin oli sokea syntyessään, ja siksi hän ei huomannut niitä monia

virheitä, joita tuossa hemmotellussa lapsessa oli.

Hän näki morsiamessaan vaan hellän, hyvän ja rakastettavan, sanalla

sanoen enkelimäisen olennon, eikä uskonut, että hänestä saattoi tulla

vaimona käskevä ja vaativa hallitsijatar, ja että hän, joka morsiamena

oli hellä, saattoi jo ensi vuotena käyttäytyä kylmästi miestänsä

kohtaan ja mikä oli kaikista kauheinta, halveksia häntä alhaisen

syntyperänsä tähden.

Kun Emma — kuten ainakin seitsemäntoista vuotinen rouva — oli

kykenemätön taloutta hoitamaan, ja teki usein kaikki päin mäntyyn,

syyttäen palvelijaansa kaikista ja oli ärttyinen, ja kun miehensä sitte

häntä hellävaroin muistutti siitä, vastasi Emma tavallisesti tähän

tapaan: "Juuso, enkö omia tavaroitani ja rahojani saa pitää miten itse

haluan, tai, jos tahdot parempaa järjestystä, niin hanki meille mielesi

mukainen taloudenhoitajatar; minä en aina jouda keittiöön, kun minun

tarvitsee soittaa ja kirjoittaa. Tiesithän sen jo silloin kun menimme

naimisiin, että tahdon käyttää Jumalan antamia lahjojani."

Kirvelevin sydämin täytyi Juuson tyytyä "kohtaloonsa", kuten hän itse

sitä nimitti.

Tämmöisten kohtauksien yhä uudistuessa tulivat he toisilleen aivan

sietämättömiksi. Kapteeni oli koko kesät merillä kertaakaan kotona

käymättä ja Emma taas vietti aikansa äitinsä huvilassa soitellen

piaanoa ja kirjoitellen pieniä tunnelmakertomuksia. — Rikkaan nuoren

tytön ja köyhän meripojan elämää koskeva kertomus oli jäänyt ainaiseksi

kirjoittamatta, eikä sitä tarvinnutkaan, koska elämä oli tämän hänen

ihannekuvansa hänessä itsessään tehnyt todellisuudeksi, vaikka vähän

päinvastaisessa muodossa mitä hän oli ennen ajatellut.

* * * * *

Siirrymme nyt ajassa kymmenen vuotta eteenpäin.

Emman elämässä oli tämän ajan kuluessa tapahtunut paljon muutoksia.

Hänen äitinsä oli kuollut jo kahdeksan vuotta sitten ja kohta

hautajaisten jälkeen paloi hänen lapsuutensa koti kaikkine tavaroineen

poroksi. Emmasta tuntui nyt elämä niin yksinäiseltä, ja sentähden

hän menikin miehensä kanssa merille. Mutta kun he eivät voineet

paljon toisiansa kärsiä tuli Emma jo vuoden perästä kotiin pieneen

rannikkokaupunkiin. Täällä yksin ollessaan hän teki lempitöitänsä:

soitti ja kirjoitteli pieniä kertomuksia, jotka kuitenkin kaikki jäivät

painamatta, kun Emma kaiken muun lisäksi oli alkanut etsiä kurjalle

elämälleen lohdutusta väärältä taholta. Hän oli ruvennut juomaan, ja

silloin kun hän oli nauttinut, ei kukaan voinut olla mieliksi. Niinpä

eräänä toukokuun iltana hän syytti palvelustyttöään vähäpätöisestä

asiasta, lupasi lähettää hänet pois kesken kuukauden, eikä maksaa

palkkaa "niin huolimattomalle ihmiselle."

Tyttöraukka oli köyhä, ja kun ei luvattu maksaa palkkaa, niin hän

rupesi katkerasti itkemään sekä kertoi rouvan sanat kapteenille, joka

sattui juuri tulemaan. Kapteeni oli mies, joka ei koskaan tehnyt

vääryyttä ja nytkin hän koetti asettua sovittajaksi, mutta Emma oli jo

saanut tarpeeksi. Hän rupesi huutamaan rumia sanoja, kuten juopunut

ainakin. Sanoi miestänsä avioliiton rikkojaksi ja tyttöä, joka oli

viidentoista vuoden vanha, kutsui hän letukaksi y.m.

Tämän riidan tulos oli se, että tyttö sai palkan oloajaltaan ja lähti

pois. Kapteeni lähti myös, mutta palasi kello puoli kaksitoista, meni

suoraan sänkykamariin, käski Emman nousta katsomaan hänen lähtöänsä jos

niin haluaa. Samassa pamahti revolveri kolme kertaa ja kapteeni kaatui

verissään maahan.

Emma kauhistui niin, että selvisi humalastaan. Hän haki lääkäriä, mutta

sillä ei ollut muuta tehtävää kun todistaa että henki oli paennut

ruumiista.

Toinen vaimo sellaisen tapahtuman sattuessa olisi kadottanut

tasapainonsa, mutta Emma oli luonne, joka voitti kaikki, ja varsinkin

kun hän oli rakastunut ylioppilas Kaipioon, joka oli matematiikan

opettajana sikäläisessä lyseossa.

Hän oli hyvä soittaja ja sitte — sen Emma tiesi — hänellä oli paljon

kirjailija lahjoja, vaikka ne eivät vielä olleet heränneet.

He, Emma ja hän, sopivat hyvin yhteen, kun molemmilla kerran oli

samanlaiset taipumukset. Hän ymmärtäisi Emmaa, eikä olisi kylmä ja

tunteeton kuten kapteenivainaja oli ollut.

Oh, miksi ei Jumala ollut ennen suonut hänen kohdata Akselia. Miksi

hänen ensin piti olla yhdistettynä tuohon kylmään, tunteettomaan

mieheen.

Voi, kuinka hän olikaan voinut kestää nämä kymmenen vuotta.

Viini oli huumannut hänet ja tehnyt tunteettomaksi kaikille suruille

ja iloille... Huh, Emmaa pöyristytti tämä ajatus. Hän kysyi itseltään,

oliko hän alentunut niin alas, että oli ruvennut juomaan. Niin, niin,

se oli totta hän joi ja tiesihän sen koko kaupunki — mutta mikäs täällä

pikkukaupungissa pysyisi salassa; kaikkia vähempiäkin he ihmettelivät

ja sitte vielä jos nainen — kapteenin rouva — oli juovuksissa. Kyllä

se olikin kamalaa, vaan ennen tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Mutta

nyt hän rakasti Akselia niin, että olisi hänen tähtensä voinut luopua

kaikesta; miksikäs ei tästä paheesta, jota hän kammoksui nyt niinkuin

ruttoa.

Vaan jos ei Akseli rakastaisi, mitä hän sitte tekisi? Jatkaisiko

entistä elämäänsä, joisiko ehkä entistä enemmän vai päättäisikö kurjat

päivänsä niinkuin...

Ei, ei, hän ei tahtonut sillä saastuttaa mieltänsä, ja tiesihän

hän varmasti, että Aksel rakasti, sillä hän ei muutoin olisi niin

osanottavaisesti kuunnellut hänen elämänsä surullista tarinaa.

Oi, kuinka olisi suloista olla rakastettu ja itsekin rakastaa

todellisesti, eikä niinkuin kymmenen vuotta takaperin luulotella

rakastavansa!...

Näin ajatteli rouva Emma Eriksson neuloessaan suruharsoa leninkiinsä.

Hän olisi mieluummin pukeutunut vaaleisiin vaatteisiin, kuten nuorena

tyttönä ollessaan, mutta maailma, tuo ilkeä maailma, jonka sanoja piti

aina peljätä, oli nytkin esteenä. Vaan sitten, kun hän olisi Akselin

kanssa naimisissa, hän näyttäisi heille, että hän voi olla yhtä hyvä ja

jalo ihminen kuin hekin, jotka nyt häntä pitivät loukkauskivenään.

Mutta syvälle langenneen ihmisen paremmaksi tuleminen on aina helpommin

ajateltu, kun tehty. Joll'ei täydellinen mielenmuutos tapahdu, vajoaa

ihminen omain uhkamielisten päätöstensä kanssa yhä syvemmälle.

* * * * *

"Oi, oma rakkaani, nyt voisin laulaa, nauraa, soittaa ja vaikka tanssia

ja tehdä mitä hyvänsä, kun tiedän että olen kuuluva vaan sinulle!"

Näin huudahti Emma kietoen käsivartensa sulhasensa Aksel Kaipion

notkean vartalon ympäri ja vieden hänet mukanaan sohvaan. "Olemmehan

nyt kihloissa ja mikä voi enään estää meitä yhtymästä elinajaksemme.

Pidäthän minusta, rakastathan minua, oi, sano se rakkaani vielä

uudestaan. Sano, ett'et heitä minua. Katso minua, omani silmiin ja

katseestasi luen vastauksesi."

"Voi, armaani, jos tietäisit, kuinka paljon sinua rakastan, mutta enin

sitä pelkään, että sinä minut jätät, ehkä teet vaan minusta pilaa. —

Tiedäthän, että olen vaan köyhä ja sinä olet rikas ja onhan sitäpaitsi

lukunikin kesken. Tiedäthän tämän kaiken omani." sanoi Aksel.

"Sen tiedän, mutta kuule, minulla on niin paljon kuin me molemmat

tulemme tarvitsemaan siihen asti kun sinä saat vakinaisen paikan ja

onpa sitä sittekin, en toki ole niin tyhjä, kuin ehkä arvelet. Voi,

rakkaani, jos tietäisit, kuinka hyvänä tulen sinua pitämään! Sinulta ei

tule mitään puuttumaan. En tahdo, enkä voikaan sinulta kieltää mitään.

Voi, kuinka sinua rakastan."

Näin puhelivat yhdeksän ja puoli kuukautta tuon hirveän yön jälkeen,

jona kapteeni Eriksson ampui itsensä, — Emma Eriksson ja Aksel Kaipio.

Mutta kuka on tulevaisuuden verhoa saanut nostella ja katsahtaa niitä,

jotka kuolevaisilta ovat salatut?

Lokakuun 15 p:nä oli kulunut kolme kuukautta siitä päivästä, jolloin

Emma ja Aksel olivat vaihtaneet sormuksia, ja sen jälkeen juoneet

yhdessä pullon vanhaa Espanjan viiniä, jota kapteeni vainaja melkein

ensimmäisellä matkallansa oli tuonut tuliaisiksi kotia ja joka viini

— ihme kyllä — oli säilynyt kellarin pimeällä hyllyllä ja saanut

vanhettua Emma-rouvan huomaamatta. Lokakuun 20 p:nä oli Akselin

syntymäpäivä, jolloin hän täytti kaksikymmentä kaksi vuotta. Ei

siksikään päiväksi valmistettu mitään juhlallisuuksia, sillä kaikki

säästettiin häiksi, joita oli aikomus viettää, ehkä kuukauden perästä.

Syntymäpäivä-aamuna ennenkun Aksel oli ehtinyt nousta vuoteeltaan — hän

nimittäin oli muuttanut jo kaksi viikkoa sitten asumaan morsiamensa luo

— toi posteljooni useilta Akselin naistuttavilta onnentoivotuskorttia

"kaksikymmenkaksi-vuotiaalle." Emma, kahvia juodessa, loi katkeruutta

ja mielipahaa ilmaisevan silmäyksen sulhaseensa ja heitti sitten

Akselin nähden kortit palavaan uuniin sanoen: "Et sinä näitä enää

tarvitse!"

Seuraavana aamuna toi sama posteljooni Akselille kutsumuksen erään

lapsuuden toverin häihin. Kutsumuksessa vielä oli lyijykynällä

pieni lisäys, jossa häntä pyydettiin sulhaspojaksi ja ilmoitettiin

samalla, että hänen parikseen on jo määrätty Laura Vainio, joka oli

samassa kylässä kansakoulun opettajattarena, ja oli niinikään Akselin

leikkitovereita. Tämän kutsun nähtyään muuttui Emma äänettömäksi; jos

Aksel mitä aloitti puhua, sanoi Emma: "Mitäs niistä minulle puhut,

onhan sinulla parempiakin." Kun senlisäksi Aksel pyysi matkarahaa ja

tahtoi suudella morsiantaan, niin hyppäsi Emma saliin, sulki oven

jälkeensä ja alkoi mitä rivoimmin haukkua Akselia, sekä käski hänen

mennä Lauran luo ja pyytää rahaa häneltä. Huomasihan hän muka ihan

selvään että Aksel piti häitä ja Lauraa parempana kuin häntä, "vanhaa".

Kun vihdoinkin ovi aukeni ja Emma ilmestyi kynnykselle, riensi Aksel

pyytämään anteeksi ja selittämään väärinkäsityksen, sai hän Emmalta

vastaukseksi sanat: "Ei meistä paria tule; sinä et rakasta minua muuta

kuin rahojen tähden." Tämmöinen kohtelu loukkasi Akselia hyvin suuresti.

Hän veti kihlasormuksen sormestaan, ojensi sen Emmalle ja sanoi: "Jos

luulet minun rahojasi tahtovan, niin tässä on, anna omani, minä tyydyn

kohtalooni ja vaellan yksin elämän taipaleeni. Muista kuitenkin, että

olen rakastanut sinua sydämeni ensi lemmellä. Muista, että tänään lyöt

uuden, ehkä syvimmän haavan semmoisen sydämeen, jossa jo ennenkin

löytyy haavoja. Voi, tiedä, että semmoista ei tule toista, jota voisin

niin rakastaa kuin sinua."

Tyynesti veti Emma sormuksen sormestaan ja laski sen Akselin käteen ja

kiiruhti huoneesta peräänsä katsomatta.

Kuka voi mitata kärsivän sydämen tuskia, kuka laskea huokauksia, joita

se sydän huokaa, joka on elämässä saanut kokea kovuutta ja kylmyyttä,

kuka tuntea ne kärsimykset, joita tuntee se, jonka kallein on poljettu

lokaan?

Aksel kärsi tuskia, joita ainoastaan kykenee käsittämään se, joka on

itse käynyt sen askeleen elämän polkua, jonka Aksel oli jo — vaikka

nuorenakin käynyt. Monasti aikoi hän kirjoittaa Emmalle, vaan siitä ei

koskaan tullut mitään. Eihän hän löytänyt sanoja, joita olisi pitänyt

sanoa. Voi, mitä minun pitää tehdä? huokaili hän usein.

Kaksi kuukautta senjälkeen, kun ero oli tapahtunut, sai hän Emmalta

kirjeen, jossa hän pyysi tulemaan mitä pikemmin luoksensa, ja olihan

loppuun piirretty:

Sinun oma, Sinua rakastava Emmasi.

Voi, minkä riemun synnyttivät nuo sanat Akselin epätoivon ja tuskan

murtamassa sydämessä! Ensimmäisellä junalla lähti hän tapaamaan

Emmaansa — Aksel asui nim. nyt naapurikaupungissa.

"Voi, vielä yksi tippa, ja sitten kaikki käy hyvin, sitten ei häntä

saa Laura Vainio eikä kukaan muukaan omakseen. Tuoni on morsiamensa,

tästä talosta hän lähtee ensi kerran ruumiina. Hahhaa, poika, luulet

vetäväsi minua nenästä, tahdot virittää minulle ansan, vaan itse

siihen lankeat... Sanoit viime kerran lähtiessäsi rakastavasi minua,

vaikka kuitenkin tiedän, että et rakasta, niin, niin, ystäväni, minä

rakastan sinua ja siksi tahdon kaikki maalliset huolesi tällä viinillä

poistaa... Parempi on nähdä sinut kuolleena kuin toisen omana. Kun nyt

vaan pian tulisit, että pikemmin huolestasi pääsisit..."

Ovi kävi ja Emma kiirehti vastaan huudahtaen: "Oi, Aksel omani, sinä

tulit kuitenkin. Vaikka pelkäsin että olet minut hyljännyt. Oi, anna

anteeksi viimeinen käytökseni, en koskaan enää tee niin. Kuule, koko

ikäni olen hyvä."

"Emmani, miksi olet noin omituinen, tiedäthän, että suurin iloni on

olla sinun luonasi ja anteeksi olen jo aikoja antanut ja olinhan

minäkin syypää silloin, ehkä enemmänkin kuin sinä."

"No niin, Aksel, nyt on verho väliltämme poissa ja me taas näemme

toisemme kuten ennenkin ja nyt juomme viiniä taas yhdessä."

He istahtivat pöydän ääreen, jossa oli lasit ja pullo hyvää viiniä.

Emma kaatoi laseihin ja pyysi sulhasensa ottamaan ensiksi.

Mitään pahaa aavistamatta vei Aksel lasin huulilleen ja maistoi,

mutta voi, silloin alkoi maailma musteta hänen silmissään. Hän huusi

viskaten lasin Emmaa vasten: "Myrkkyä, nainen, tahdotko minut tappaa

ja sitä vartenko houkuttelit minut tänne? Uh, minä näen murhaajan

leiman jo kasvoillasi. — Nyt tiedän kun p:le tahtoo täyttää maailmassa

toivomuksensa, niin se käyttää kaunista naista välikappaleenaan."

Emma aikoi lähetä häntä, vaan Aksel viskasi hänet luotaan. Silloin Emma

sanoi: "Tahdoin sinut myrkyttää, sillä rakastin liian paljon, enkä

olisi voinut murtumatta katsella sinua toisen omana."

Aksel ei kuunnellut häntä vaan riensi pois, meni ravintolaan ja joi

siellä maitoa sekä matkusti ensimmäisessä junassa pois kaupungista...

Emma Akselin lähdettyä haki kellarista hyvää viiniä ja joi sitä niin

paljon, että kaatui lattialle ja jäi siihen juovuksissa makaamaan.

* * * * *

On vierinyt neljä vuotta eteenpäin edellä kerrotuista tapahtumista

ja nyt saapuessamme Emma Dahlin asuntoon, näemme hänen makaavan

tautivuoteella, jossa hän levottomana heittelehtii sinne tänne ja

hourailee: "Aksel, anna anteeksi, — olin niin paha, — tule luokseni —

rukoile Jumalaa — Ei, älä rukoile —! Kiroa minua — sen olen ansainnut

minä, joka tahdoin lopettaa sinun toivorikkaan elämäsi.

"Oi, miksi et tule, etkö nyt enää uskalla.

"Pelkäätkö saavasi myrkkyä? Älä pelkää, sitä en anna. Minä rakastan

vaan yksin sinua." Sairaanhoitajatar koetti häntä tyynnyttää, Vaan Emma

houraili edelleen:

"Pastorihan sinulle kirjoitti enkä minä. Tule, — tiedän että sinä

tulet. — Minun rakkauteni pakoittaa sinut tulemaan — — — Oi, siinä

sinä oletkin, huusi Emma kovasti ja nousi ylös sängystä, vaikka

sairaanhoitajatar ja palvelija häntä koettivat pitää siinä, ja meni

ruokasaliin, johon kaatui lattialle. Hänet kannettiin vuoteeseen ja

annettiin rauhoittavaa lääkettä. Parin tunnin rauhaisa uni palautti

hänet tajuntaansa ja hän kysyi: 'Eikö maisteri Kaipio ole jo tullut!'"

"Ei, Vaan juuri tuli iltajuna ja ehkä hän on pian täällä", sanoi

sairaanhoitajatar ja Emma sulki taas silmänsä.

Ajurin hevonen kiiti huimaa vauhtia asemalta kapteeni Erikssonin taloa

kohti. Pian oli se perillä ja rattailta hyppäsi notkea nuorimies,

maksoi palkan ja kiirehti ovea kohti...

Sairashuoneesen tultua nousivat kyyneleet hänen silmiinsä katsellessa

tuota luurankoista olentoa. — Oliko tuo nyt jäännös ennen niin

kauniista Emma Dahlista, ajatteli hän ja laskeutui polvilleen vuoteen

viereen, otti Emman käden omaansa ja puristi sitä hellästi.

Emma avasi samentuneet silmänsä ja kuiskasi: Aksel, anna nyt vielä

kerran anteeksi ja rukoile puolestani! Rukoile, sillä minulla ei ole

enää pitkää aikaa. Kuuntele, sydämeni lyönti harvenee, hetkeni ovat

luetut. Itse en jaksa enää puhua, mutta seuraan ajatuksillani.

Aksel rukoili lyhyesti, mutta hartaasti ja kun hän lakkasi sanoi

Emma heikosti: "Elämäni hietalasi on juossut loppuun. Kiitos siitä

Jumalalle! Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen."

Hän katsahti vielä Akseliin ja sitte sammui monien tuskien ja

kärsimysten kalvama elämä. Silmät painuivat kiinni, mutta huulille

levisi autuas hymy ja ne näyttivät vieläkin kuiskaavan:

"Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen."